Anders Bratt oli tänään mainiolla päällä, hän oli lyhtyjen johdosta
perinpohjaisesti nolannut kaupunginvoudin valtuuston kokouksessa, ja
Johnstonin nurina ja pistopuheet vaan mieluisasti kutittivat nahkaa nyt
perästäpäin.
"Ei sinusta ole niihin asioihin", sanoi tirehtori. "Sinua aina ajavat
ja horjauttelevat nuo humaniset perusteet!"
... "Näetsen Bratt, minulla on eräs aate tästä tontista", selitti
Johnston, hän oli saanut tirehtorin kanssaan talonsa takana olevalle
maalle... "Aate, jota punnitsen"...
"Aate? Hiisi vieköön, miten epä-afäärimäinen sana. Tuntuu siltä
kuin puhuisi yliopettajan kanssa; hänellä aina on noita aatteita ja
mietteitä."
Tirehtorin tottunut liikemiehen silmä käsitti nopeasti aseman
mahdollisuudet. Jäätynyt, liukas tontti päättyi alhaalla satamassa
rappiolla olevaan sillanpätkään, jonka äärimmäiset paalut paljaina
pistivät esiin jäästä.
"Se on, sinä aiot vuokrata sen viideksi -- kymmeneksi vuodeksi... vai
ostaako aiot? häh?"
"N-jaa, sitähän tässä juuri" --
Hän katsoi pitkään tirehtoriin... "Tuumailen näetsen, pitäisikö minun
-- pitäisikö minun"...
Vaikeni jälleen miettiväisenä.
"Kuule Abraham", lausui hän pojalleen, laskien kätensä hänen
olkapäälleen ja kumartuen hänen puoleensa, -- "käy kotoa mittanauha,
niin mittaamme tuon liuskan."
Johnston kävellä heilui rantaan päin ja tirehtori astui hänen mukanaan
ravakasti ja malttamattomana, vähän väliä pysähtyen ja kääntyen hänen
puoleensa; Johnston se aina kävi asiaan ikäänkuin takaperin.
"Sitä mietin näetsen, pitäisikö minun ehkä tyytyä puoleen, taikka
ainakin päästä ostamasta tuota liuskaa kaivon luona... Se tekee suuren
eron kauppasummaan."
"No perältäkin -- summa on siis että aiot ostaa!" huudahti tirehtori.
"N-jaa"... Katse tähysti ilmaan yli jään ja laivain, joihin paistoi
maaliskuun aurinko.
"N-jaa... On sekin sana, itse kai olet sen keksinyt, Johnston? --
Ontuu niin mukavasti kahdelle puolelle. Sekö merkitsee selvällä
kielellä, ett'et vielä ole päätöstä tehnyt?... Hitto vieköön sitä
sanaa!"
"No niin, mitä neuvot sinä?"
"Mitäkö neuvon?... Ne seitsemänkolmatta tuhatta kruunuako polttavat
taskussa, jotka sivalsit sinä iltana, kun klubissa vakuutit
Concordian?... Sikamainen onni! Sinä se kykenet vaikka voittamaan
päävoiton Hampurin raha-arpajaisissa."
"No kyllä -- kyllähän minulla nyt on rahoja... Pitäisi joko ostaa uusi
laiva sen sijaan joka hukkui, taikka..."
"Tai käyttää rahat tähän tonttiin... tehdä afääri?" Tirehtorin nopsa
linnunsilmä raoitti lakin varjosta ikäänkuin olisi lumen heijastus
häikäissyt.
"Se on, sinulla on mielessä muutakin kuin tämä tontti, sinä tähtäät
jotain?"
Katseensa kohtasi vain pari harmaata kalansilmää.
"Näetsen Bratt, -- sitähän tässä, että pitäisikö ottaa vaan puolet,
taikka ainakin jättää tuo liuska."
"Hitto vieköön niitä mutkia ennenkuin mies saa päätetyksi, mitä jo on
päättänyt!"
Tirehtoria salaa huvitti se tapa, jolla Johnston liikkui asioissa,
-- -- häntä kyllä ei oltu niihin kasvatettu!... Seisoi tuossa vanha
levähattu niskassa, paleli ja punnitsi ja laski ja aprikoitsi
tyydyttääkseen omaatuntoansa joka mahdolliselta puolelta, ja poika
ohuessa konttoripuvussaan ja päässään skotlantilainen lakki luisteli
sillä välin säärillään, jotka olivat pitkät ja ohuet kuin passarin
haarat, pitkin jäätynyttä liukasta tannerta... Sivumennen sanoen siro,
kaunis ja hienorakenteinen poika, -- oikea tuommoinen rotunaama äidiltä
perintöä...
"Kuusikymmentä ja kuusi metriä!" huusi Abraham alempaa.
"Jaa, se tekee kuudentoista sadan kruunun eron", laski Johnston
taskukirjansa takakannelle. Arvelevana pisti hän lyijykynän tuppeen.
"Mutta Bratt, -- eikö pitäne kuitenkin ottaa kaikki?"
"Kaikki sinun ottaa pitää!" sanoi tirehtori ratkaisevasti. "Jos sinulta
puuttuu rahoja, niin hankin sinulle tonttiin viidentuhannen kruunun
seisovan lainan Ja kun sitten saat rantasillan, niin olet sinä niitä,
joilla on suurin hyöty sataman mutauksesta, -- työnnyt suoraa päätä
kuumimpaan jupakkaan."
"Niin, etkös luule, että olen sitä ajatellut, -- ajatellut paljon juuri
sitä."
"Syntyyhän siitä pieni sota, -- vai mitä? -- Mutta näsäytä heitä
Johnston! -- näsäytä kelpo lailla. Minä olen puolellasi, -- ja muutama
ääni vaan lisäksi, niin on höyrymutaus käynnissä."
"Hm, -- katsos juuri mutaukseen, siihen ei minulla ole luontoa --
asioita voi perille ajaa monella tavalla --."
"Ethän sinä hitto vieköön voi antaa itseäsi nolata paljaasta
kohteliaisuudestakaan", tirehtori huudahti. -- "Se on tuota
humanisuutta, jonka ilmakehästä sinä olet tänne laskenut! Mutta näetsen
meissä täällä ei ole humanisuutta. Kynsimme vaikka silmät toistemme
päästä rahakolikon takia."
Johnston hymyili; -- "tänä vuonna en nyt missään tapauksessa aio
tarvita lastauspaikkaa. -- Tahtoisin niin mielelläni perustaa tähän
jotain Abrahamia... ainoata poikaani varten, -- on niinkuin oman haudan
kaivaisi, jos täytyisi lähettää hänet luotaan."
"Kuule Abraham poikaseni, onko se vanha kartta mukanasi? -- Kuulee
huononlaisesti", sanoi Johnston huolestuneena.
"Mitä vielä", hymyili tirehtori, "seisoo ja katselee tyttöletukoita,
jotka tulevat tuolla Ekedalin kulmassa!"
Nuoria neitosia tuli siinä kolme rivissä ja vilkkaasti puhellen
keskenään, astuivat milloin kapeaa trotoaria, milloin katua. Tirehtori
oli heti keksinyt Gertrudinsa ja viittasi nyt häntä luokseen.
Hänen tyttärensä hieman säpsähti; mutta vauhti ei siltä hiljennyt,
-- naamat vaan vähän laittaantuivat ohuen kalpean Abraham Johnstonin
vuoksi, joka seisoi pihalla sporttilakki päässään ja vieressään hieno
silkkikarvainen koira-iljetys.
Portilta kääntyi Gertrud pihaan ja nyökkäsi lyhyet jäähyväiset
molemmille tovereilleen; ja sitten -- tiesi että nämä kyllä katsoivat
hänen jälkeensä, -- kiiruhti hän Abraham Johnstonin puoleen ensinkään
kääntymättä, suoraa päätä molempain vanhain luo.
Inhoittavaa, tuossa tuli koira liehakoiden ja hyppien ja nykien
hameenhelmoista, vetoutui läheiseen tuttavuuteen, jota hän näin
Fernandan ja Thoran nähden ei millään muotoa olisi tahtonut tunnustaa.
Gertrud löi pari kertaa nuottiviholla taakseen, mutta silloin alkoi
koira haukkuen hyppiä häntä vastaan.
"Hyi inhoittavaa koiraanne, ettekö voi sitä luoksenne huutaa", puhkesi
hän äkkiä sanomaan ja keikahutti harmissa niskaansa.
"Pyydä anteeksi Rap. Seisomaan heti paikalla!" komensi nuori Johnston,
jonka mustat silmät olivat tätä menoa seuranneet, omituinen puoleksi
ivallinen, puoleksi uneksiva piirre hennonlaisten kasvojen suupielissä.
Nuottivihollaan sai tyttö koiran taas neljälle jalalle ja samosi
edelleen.
"Gertrud pyytää tervehtää tulevaa appi-isäänsä", pilaili tirehtori.
Ojentaessaan Johnstonille kätensä loi impi nopean katseen Abrahamiin,
oliko tämä sitä kuullut.
Hän oli rotevanlainen kasvultaan, ja nahkalakin alta, jossa oli
linnunsiipi, riippui musta pitkä letti pitkin selkää.
... "Tulette siis meille sunnuntaina", muistutti tirehtori, kun
jäähyväisiä otettiin ja isän tyttärineen piti lähteä kotia.
Abraham ei ollut koko ajalla päässyt muuta näkemään, kuin niskasta päin
Gertrudin letin; nyt sai hän vaihteeksi tavattoman kuivan katseen...
"Ja olisi niin erittäin hauskaa, jos neiti Rönnebergkin tulisi mukaan",
lisäsi tytär isänsä kutsumukseen; -- neiti oli muka luvannut opettaa
häntä pitsiä solmimaan, selitti hän jotta Abraham oikein ymmärtäisi,
kuinka vähän aikoi hänestä välittää! -- -- --
Tyhjä työreki kulkusineen laskea siristeli samalla mäen kaljannetta
heidän sivuitseen, ja tirehtori viittasi kepillään: -- "Hei Lars,
seisota!"
Köysikimpulla istuva mies pysähytti ja pyyhkäsi lakin päästään.
"On sinulle kaiketi sanottu, että maanantaina ajat sahalle? -- ja
kaikki kolme hevosta? -- vai niin, hyvä hyvä."
Nyökkäys oli hänelle merkiksi, että sai matkaansa jatkaa.
Tirehtorilla oli kiire. Hän oli Johnstonin kanssa aikaillut tuolla
tontilla vähintäin puolentoista tuntia ja riensi nyt kovaa vauhtia
sillan poikki, jossa virran kylmä, sivulta käyvä viima pani
takinliepeet lepattamaan. Vähän väliä vastasi hän tervehdykseen,
nyökkäsi päätään; joskus ei kuitenkaan voinut säästää vähän
vaivaloisempaa hatun nostoa, ja melkeinpä saattoivat liikemiehet siitä
tavasta, jolla se tapahtui, nähdä luottonsa pankissa.
Hän karsasteli nenävartensa yli Gertrudiin... Mikä lienee tyttöön nyt
mennyt; katsoi kaiken aikaa maahan, -- oli kaiketi äkeissään, kun oli
täytynyt ystävistään erota ja lähteä isänsä seuraan.
Tirehtorin suupielissä leikki hymy, -- hän muisti hyvästi, kuinka
hänenkin ennen täytyi isäänsä seurata, -- siivolla ja korvat lopassa
kuin nolatulla koiralla, astua rinnalla...
"No sinähän kuljit Thora Löbergin seurassa", alkoi hän ystävällisesti.
-- "Mitenkäs onkaan, eikös leskirouva Löberg ole ruvennut pientä
kauppaa pitämään?"
"On kyllä, myö lankoja, kutomuksia, neulomatarpeita ja muuta semmoista."
"No miten se käy?"
"Ei se käy, kun ovat niin taitamattomia, että itseään nylkevät. Ostavat
maaeukoilta villat ja kehruuttavat ja kudottavat kaupungissa; minä
laskin heille, että häviävät juuri kymmenen äyriä joka sukkaparilta.
Lupasin laskea kaiken muunkin. Heidän kauppansa on semmoista
retuuttelemista, -- ja miten he sitten mittaavat"...
"Hm, -- no jaa, -- niin kyllä, auta sinä heitä", lausui tirehtori
keskeyttäen ja kiiruhti käyntiään. Hän tunsi oman itsensä liiankin
hyvästi siitä terävästä silmästä ja taipumuksesta, joka tyttärellä
oli laskujen tekemiseen; -- mutta niin ja näin suitti olla, tokko tuo
juuri kuului naisen viehätyksiin, -- ei se juuri ollut naisellista
runollisuutta, ei! -- Hän karsasteli nuorimman tyttärensä, suosikkinsa
puoleen, puolueettomasti kuin pankkitiskin takaa... eipä juuri mikään
etelätuuletar... Mutta raikkaampaa ja kauniimpaa tyttöä ei varmaankaan
ollut missään, pohjatuulen puhaltaa. Tunteet ja muut semmoiset ne vasta
myöhemmin puhkeisivat esiin, -- ja järki vielä myöhemmin, kun niitä
ensin oli kelpo tavalla narrattu...
"No entä se toinen, jonka kanssa kuljit, -- joka huusi kieli pitkällä,
niin että kadun päähän kuului pärpätys."
"Polisimestarin Fernanda, hän ei puhunut juuri sanaakaan, isä!"
"Vai ei, mutta hän ei sovi sinulle seuraksi, -- semmoinen itserakas ja
heilakka leuhka."
"Fernandako, isä? Annas kun vaan saan tietää, kuka häntä on sillä
tavoin parjannut!"
"Minä sanon sinulle Gertrud, -- susista tulee sudenpenikoita, ja
semmoisesta puuhevosesta kuin polisimestari ei tule kuin puunukkeja, --
senhän jo arvaa edeltäkin. Hän ei sovi sinulle seuraksi."
"Fernandako? -- josta pidän kaikista enimmän..."
"Kun sanon sinulle, että hänen isänsä tekee kaikki mitä on vallassaan,
-- joka ei tosin ole järin suuri! -- minua vahingottaakseen, --
niin ymmärtänet, että minun tyttäreni täytyy pysyä erillään siitä
perheestä...
"Tee muutoin niinkuin tahdot", lisäsi hän kylmästi, ja loppuosa tiestä
kuljettiin ääneti. Mutta letin keikahtelusta silloin tällöin saattoi
huomata, että tytär sisässään mutisi vastaan.
"Tuommoiset tyttöletukat, niin mahdottomia -- ja itsekkäitä --"
Maantien käänteessä kuului äkkiä alhaalta sahasta välihetkiä pitäen
sirkkelisahan viiltävä sihinä.
Vilahdus tirehtorin lakista ja säleaidan juurella varjo oli jo huomattu
kotoa, ennenkuin hän ennätti puistokujan portille, jossa talonkoira
oli vastassa kotvasen epätietoisena, miten jakaantuisi molemmille,
Gertrudille, joka edellä juoksi ylös portaita, ja herralleen.
Tirehtoriin se lopulta liittyi ja hyppi hänen ympärillään kovasti
haukkuen ja ilosta rähisten.
Kepin liikkeet ja huudot Tyraalle, -- joka pyöri hänen edessään kuin
rajuilma koko matkan eteisen ovelle asti, ne osottivat tirehtorin
olevan tänään mainiolla tuulella!
Päivällinen kannettiin sisään, liemiruoka lämpöisenä ja höyryten,
samalla kun hän astui ruokasaliin, ja siinä juoksivat emännöitsijä ja
sisäpiika kilvan toistensa kantapäillä.
"No Jetteni", alkoi hän pakista vaimolleen, kun oli tehnyt melkein
selvän kalasopasta ja kahdesta nyrkinkokoisesta koljakokkareesta, --
"kylläkö nyt olet punninnut ja aprikoinut, miten Espanjassa käy, --
aikooko kansa nyt täydellä todella heittää päältään harhaluulojen ja
taikauskon kahleet, vai?... Olisipa hauskaa, jos minullakin olisi aikaa
Espanjaa ajatella -- kenrali Gorilla..."
"Zorilla, Bratt!"
Toinen kalakokkare painui samalla alas, saattajana hiljainen hauska
muisto valtuustossa taistelusta, josta oli niin tyydyttävät seuraukset.
"Ahaa, -- ja sitten lammasfrikaseeta!..." Hän tähysteli vatia, joka
kannettiin sisään, sitten vilkasi tyttäreensä, joka jotenkin ynseänä
kasteli lusikkaansa kalanliemeen.
"Tuo minulle carrya, Gertrud, niin olet kiltti, -- sinä se olet
sittenkin kotoisempi molemmista tyttösistäni."
Gertrud asetti carrypullon hänen eteensä; mutta silmät vaan eivät
tahtoneet maasta nousta.
Hm-m, tulihan tyttöä kuitenkin vähän surko... Mutta... rohkaista
polisimestaria sillä, että antaisi tyttärensä seurustella hänen
tyttärensä kanssa, -- ei, siitä vaan ei tullut mitään. -- Antaa vaan
tytön nurista aikansa...
"Sahalla varmaan on monta odottamassa, Klaus? Liian kauan aikailin
siellä tontilla."
"Johnston ihan hurmaa isän", väitti Klaus pilalla -- "niin että hän
unohtaa kellon ja kaikki."
"Monella on selvä pää ja on kuitenkin houkka", äänsi tirehtori, --
"mutta niin epäselvällä velikullalla -- semmoinen pää! -- se se on
luonnon ihmeitä."
"Entä tervehditkö neiti Rönnebergiä, Bratt?" kuulusteli rouva.
"En muuta kuin ohimennen akkunaan; heillä varmaankin oli jälleen
tekeillä jonkinlainen liitukuuraus tai puhdistus kotonaan."
"Kuinka vanhanaikuisen suurellisia ovat heillä ne molemmat
pitkät peilit", puhkesi rouva puhumaan, -- "paksua hiottua lasia
kehyksetkin... Kun ajattelen, että ne ovat riippuneet ennen tehtaalla
suuressa tanssisalissa -- ja kaikkea, jota ne ovat kuvastaneet! Mieleni
käy niin ihmeen omituiseksi joka kerta kun niihin katson -- ne ovat
kuin suuria silmiä, jotka tietävät niin paljon siitä ajasta, joka oli
ennen meitä. Ja kun sitten neiti Rönneberg alkaa muistojaan kertoa" --
"Paljon kiitoksia, Espanja... Lähetäppä minulle frikasee, Gertrud!"
"Häntä kutsutaan perhemuseoksi", selitti Klaus irvistäen.
"Vaan on heillä jotain muutakin ja enemmän kuin vaan peilit ja vanhat
muotokuvat noilla ihmisillä", lausui rouva. "Surkeata, kun rahat sillä
tavalla hupenevat."
Tirehtori nyökkäsi myöntävästi päätään; tämä viimeinen huomautus ei
ollut Espanjassa.
"Se tontti, jonka Johnston nyt ostaa sataman laidalta, -- se se
vielä hintansa maksaa! Autoinhan minä häntä siihen tänään muutamalla
tuhannella." lausui itseensä tyytyväisenä.
"Niin, onkos nähty eriskummallisempaa onnea", puhkesi Klaus sanomaan.
"Vakuuttaa illalla klubissa Concordian ja kulkee suoraa päätä kotia
lukeakseen sähkösanoman siitä että laivansa on hukkunut, mennyt meren
pohjaan kaikkineen päivineen! -- Olisi ollut melkein häviön partaalla
mitään aavistamatta -- pistää sitten taskuunsa seitsemänkolmatta
tuhatta ja voi milloin hyvänsä ostaa itselleen uuden laivan."
"Semmoisia rahoja lienee vaikea ottaa vastaan, Bratt."
"Laki on semmoinen, näetsen, kun ei vakuuttaja eikä yhtiö tiedä
laivasta mitään. Vakuutus on aina onnen kauppaa"... Työnsi tuolinsa
pöydän äärestä.
"Poika ajakoon pukkireen tehtaalle vähän ennen neljää", käski hän
avoimesta salin ovesta saatuaan etehisessä päällyssaappaat jalkaansa.
-- "Täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen... Klaus palatkoon minun
kanssani konttorista kotiin... Keppi, missä on keppi?"...
Tirehtori astui portaat ja puistokujan, ja aina portille asti häntä
seuraili valppaat silmät, jos hän ehkä vielä kääntyisi ja tahtoisi
jotain.
Hänen lähdettyään oltiin ääneti. Rouva nouti pienen kukkaissuihkun,
joka seisoi pesän ääressä hailistumassa. Se oli noita lehtikasveja
varten, joita oli elätettävä huoneen ummehtuneessa ilmassa kevääsen,
jolloin ne nostettiin verannalle auringonpaisteeseen yhä pitemmäksi ja
pitemmäksi aikaa. Hailean suihkusateensa piti niiden aina saada, ja
kahdenkertaisten akkunain kautta saivat nuoleskella sitä erää mikä oli
talvista auringonpaistetta.
Hän muutti kasvista kasviin, peseskeli lehtiä ja oli juuri alkanut
suurta neriumia viruttamaan, kun Gertrud aivan odottamatta puhkesi
sanomaan:
"Johnstonille minä en enää mene, äiti, -- en mene, sen sanon, -- en,
en! -- En koskaan. Isä esitti minun siellä tänään sillä tavalla että
-- hyvä Jumala!"...
"Mitä nyt, -- sanoiko isä jotain, joka on sinua loukannut, Gertrud?"
"Sanoi Johnstonille, -- ja vaikka Abraham seisoi koirineen vieressä ja
mulkoili minuun, -- että minun piti tervehtiä appi-isääni!... Minä muka
olen lapsi ja lapsi, -- mutta minä en ole lapsi!" huudahti hän.
"Tiedäthän sinä Gertrud, että ne ovat niin tottuneet isän
leikkipuheisin. Mutta se on totta, että sinä et enää ole lapsi", myönsi
rouva miettiväisenä -- "sen täytyy minun saada isäsi ymmärtämään."
"Kyllä pidin siitä huolta, että Abraham sen ymmärsi; -- ja enemmän saa
hän huomata, senkin itserakas iljetys!"
"Niinkö sinä"...
Rouvan ruskeat suuret silmät tähystivät määrättömiin suihkukannun
takaa. "Minusta hänessä on niin paljon, -- jotain mykkää, joka
ikäänkuin ei pääse ilmoille."
"On kyllä, ja kuuroa myöskin, -- sehän ei kuule toisella korvalla
paljon ollenkaan!"
"Hm, ei niin", jatkoi rouva miettiväisesti, -- "se on henkeä"...
"Henkeä!" -- Gertrud puhalsi. "On aivan samanlainen, kuin hieno
silkkikoiransa, juuri semmoinen, -- niin hermostunut, -- pyyh...
semmoinenkin hienon hieno, joka onkii kärpäsillä!"
"Hänen silmissään on ikäänkuin alituinen kaipaus... Minun oikein täytyy
katsella tuota poikaa joka kerta kun hän on täällä. Mitä ihmettä
hänessä sitten elänee, -- häntä ajatellessani johtuu aina mieleeni
joku kukkasistani, saaneeko milloinkaan ilmoille sitä, mikä hänessä
liikkuu, puhjenneeko milloinkaan... Liikemiehen toimi varmaan ei
hänelle sovi, -- ja sen vuoksi käy minun häntä sääli. Hänen silmänsä
aina kummittelevat niin surullisina, -- näetsen kun taimi"...
"Hyi äiti, -- taimi!... Mutta minä tiedän, mitkä puuhat isällä on
minusta mielessään! -- -- Vaan siitä -- -- siitä ei tule mitään, ennen
otan vaikka Jakob Arnebergin... niin otankin. Tässä nyt taas laitetaan
ja laitetaan niinkuin Jonettellekin! Abrahamille hankitaan liike, ja
sitten" --
Raskas ilmaus laskeusi rouvan kasvoille, ja hän nipisti kukasta
pari kuihtunutta lehteä... "Niinkuin Jonettellekin?"... äänsi hän
itsekseen...
"Niin juuri, tuskinpa vaan sai Jonettekaan sen, jota tahtoi; --
otti sen, jota isä tahtoi, niin juuri. -- Ei uskota, että minä
mitään ymmärrän!... Silloin ei hoettu muuta kuin asianajaja Stibolt
ja Stibolt, -- hänellä muka oli semmoinen pää ja työkyky ja oli
niin erinomainen, -- siinä kyllä, että aina mukaantui isän mukaan!
-- mutta ei vaan Jonette hänestä liikoja pitänyt, kun hän kertoi
oikeusjuttujaan ja muita historioitaan, jotka isän mielestä olivat niin
vitsikkäitä. Minä olen varma siitä, ett'ei hän anna Jonettelle valtaa
nuppineulankaan yli heidän kotonaan Hejessä. Minä olen niin vihassa
hänelle että!"
Rouva sillä välin virutti ja pesi pientä kituvaa tainiinmenlehteä.
"Et, sinä et ole enää lapsi"... pääsi hänen huuliltaan.
"Minä en laisinkaan välitä siitä, onko se jonka saan niin ekstra
hirveän järkevä ja lahjakas tai muuta semmoista. Sen vuoksi juuri pidän
Jakob Arnebergista, että hän on niin kiltti ja taipuisa ja tekee mitä
_minä_ tahdon; -- sillä tiranneja minä en siedä!"
"Sinulla on isäsi luonto, Gertrud."
"Ei ole, -- jos olisi niin kyllä --. Nyt minä en saa enää seurustella
Fernandankaan kanssa... Mutta Abrahamia ei isä saa minua ottamaan,
vaikka hän sitten olisi kuinka merkillinen ja hieno -- paljasta myrrhaa
ja suitsutusta!"