Bonde-Bergin tavalliset isoääniset kokkapuheet, joita hän
ravintolahuoneessa lateli lukuisalle ja kiitolliselle kuulijakunnalle,
olivat jo alkaneet melkoisesti laimentua. Kämnäri & dispasöri Vaage
oli juuri lopettanut tuoreen turskan ja puolisen pullonsa punaista
viiniä, sekä tuli nyt päällystakkineen, lakkineen ja sikari hampaissa
ruokahuoneesta, jossa vielä istui pari henkeä pöydän päässä,
ostereistaan ja portteristaan loppua tehden. Hänpä oli päättänyt
käväistä sataman jäällä ja laivasillalla, ennenkuin meni kotia levolle.
Odotettiin höyrylaivaa, ja se oli tänä iltana saanut täyteen ravintolan
ja klubihuoneet rouva Michelsenin hotellissa. Kahdeksasta saakka oli jo
kestänyt odottaa.
Raikas löyhäys tuntui savun, katkun ja pakinan keskellä joka kerta
kun ovi aukesi, ja sisään kurkisti pakkasesta punottava naama, ja
tulokkaita aina tervehti tuo samainen -- Joko näkyy? -- eikö vieläkään?
Näin sydäntalvella eivät laivat päässeet lähemmä kaupunkia, kuin
selälle jään reunaan. Siellä ulapalla kävi höyrylaivain vaikea
talvitie, sulassa Itämerelle vievässä valtaväylässä, välitse kiinteän
maajään ja ajelehtivain, kasaantuneiden, silmän kantamattomiin
ulottuvain merijäiden, joihin oli jäätynyt monikin laiva. Ja
kaupunkiin, joka myöskin oli jään saartamana, vaikka alati pysyi
paikallaan, jonka ohitse herkeämättä vaelsi tuo samainen talvinäytelmä,
sinne saapuivat höyrylaivat tähän aikaan vuotta oikeana pelastuksena.
Niin kävi kuin tirehtori Anders Bratt oli sanonut, lyöttäytyessään
klubihuoneessa vistipöydän ääreen, että kyllä oli paras vielä runsaan
tunnin malttaa mieltänsä.
Harrestad, laivain muonaaja, oli erehdyksestä joutunut tänä
iltana tirehtorin, konsuli Muhvadin ja vakuutusasiamies Thesenin
pelikumppaniksi. Hän istui kuin henkensä kaupalla, varovaiset pienet
silmät sinne tänne häälyen -- siinä lyötiin lehteä niin arkailematta,
niin kerrassaan toisin, kuin hänen tapansa liikkua vähillä ja
kunnioituksensa penniä kohtaan olisi mitenkään antanut myöden.
"Siinä peeti pantavana", pilaili tirehtori; hän istui ja hiljaa
vihelteli, silmissä valpas katse, joka alati seurasi, mitä ympärillä
tapahtui.
Harrestadin katse nousi häneen hieman hätääntyneenä; mutta vähänpä
sille oli lohdutusta noissa punakoissa, rokonarpisissa kasvoissa,
jotka tyytyväisinä imivät hänen olentoaan ja ominaisuuksiaan ikäänkuin
sokuripalaa.
"Entä onnen koittaminen, Harrestad, onko se unohtunut?"
"Minä voin vakuuttaa hra tirehtorille, että kaikissa asioissani onnen
koittamisella on perin vähän sijaa. Kirjani..."
Tirehtori haukotteli jotenkin epäkohteliaasti ja ilmoitti jälleen
huolettomasti grandissimota. Se hiljainen hymähdys, jolla hän samalla
katsoi Muhvadiin, ei muuta voinut kuin harmittaa Harrestadia. Tämä
vahvasti epäili, että nuo molemmat herrat pitivät häntä pilkkanaan.
Tirehtori piti häntä sinä iltana vähin peukalonsa alla. Tietysti oli
muka tämä liukaskynäinen Harrestad, voudin entinen konttoristi, hän
juuri eikä muu kukaan tuo salanimi, joka eräässä pääkaupungin lehdessä
oli hiljattain moittinut häntä säästöpankin omapäisestä hallinnosta,
ja joka päiväkaudet hääräili työmiesten keskuudessa värväämässä ääniä
avonaiseen sovintokomissarin virkaan.
Harrestadin epäluuloiset kasvot ja suupielen huolestuneet syvennykset
saattoivat muistuttaa puristettua sian sylttyä.
"Joko nyt väjytte jälleen, Harrestad? Turhaa vaivaa on täällä menetellä
samalla tavalla kuin uomassa, -- väjyä, että joku toinen ensinnä
lähettäisi laivansa ulapalle ja te sitten saisitte kaljaasinne merelle
ilmaiseksi hänen uomassaan...
"Ei aina autakaan". jatkoi tirehtori naureskellen. "Sillä, -- katsokaas
tänne", -- tirehtori näytti loput korttinsa, "kun ette ajoissa
käyttäneet sviittiänne, niin saan kaikki ristini täysiksi."
Tirehtorin toinen silmä, joka oli pyöreä kuin linnulla, tirkisti
veitikkamaisesti yli karvaisen ruupan, joka istui nenän juuressa, ja
toinen, pitkulaisempi silmä, vaan ikäänkuin toveriaan säesti.
"Ei lyö se leiville", jatkoi hän jaellen kortteja yksi erältään --
"viekkaalla odotuksella vaan kadottaa rahtia. Sillä välin kuin täällä
kotona tappelette uomasta ja niin hienosti petkuttelette toisianne, on
Johnston pulman ratkaissut -- antaa laivansa purjehtia kaiken talvea ja
nostaa rahtivekseleillä rahoja minkä ennättää."
"Onpa sillä toden totta monen ihmisen henki omalla tunnolla. Pitänee
sitä huolehtia kapteneista ja miehistäkin", arveli Harrestad vienosti,
länsimaan pehmeällä kirjakielellä, jota puhui; hän loi sitten puhuvan
katseen oven suuhun, jossa bostonipöydän ääressä istui muutamia
laivureita.
Tirehtori näytti siltä, kuin olisi hapanta vettä saanut suuhunsa...
"Tarkotatte, että kun hyyryrahat ovat loppuneet helmi- ja maaliskuussa,
niin sopii siltarannassa kirjoittaa kolme savusilliä viidellekolmatta
äyrille... Nii-in, kyllä tiedän, te hellitte merimiehiä, Harrestad! --
Tehän muonaatte hengellisillä pennikirjoillakin."
Bostonipöydän äärestä kuului naurun ilkkunaa. Kyllä tänä iltana ei
ollut hauska Harrestadina...
"Mutta raittiusasiasta ei Harrestad kuolemakseenkaan -- merimies vaan
saakoon juoda ja pureskella kaikkia mitä hänen puodistaan heruu."
"Raittiusasiaa pidän vaarallisena harhatienä, -- oikeana synnin
taimikouluna... todellisena viettelyksenä omasta hyvyydestä ja
hurskaudesta kerskaamiseen", intoili Harrestad.
Tirehtori loi häneen happaman katseen -- sillä puhelahjalla tuo
vietävä vaikutti käsityöläisiin. Hän kääntyi tuolillaan katsahtaen
aptekariin ynnä niiden puoleen, jotka istuivat sanomalehtipöydän
ääressä. Siellä torkkui asianajaja Gaarder nurkkasohvassa, totilasi
vieressään, ja vähän kauempana istui hopeahiuksinen lempeä
teidentarkastaja Finkenhagen, uponneena paikkakunnan lauvantailehden
huutokauppa-ilmoituksiin.
"Ei mutta Johnston, siinä selvä pää", jatkoi tirehtori, "ja sitä
paitsi on hän mies, joka uskaltaa johonkin ryhtyä, niin melutta kuin
sen tekeekin. Ja varjele, miten sillä on herkkä omatunto. Aivan sama
kuin appensa, iäkäs, peräti rehellinen rautatehtaan omistaja -- paitsi
että Johnstonilla on parempi käsitys siitä mikä on tuloa ja menoa kuin
hänellä!... ihan kuin luotu sovintokomissariksi, tietysti ainoa, joka
voi kysymykseen tulla"... Tirehtori loi omituisen hallitsevan katseen
läsnäolijoihin.
Harrestadista kuului pieni mitätön rykäys, ikäänkuin kaulan puhdistus.
Hän tarkasteli kaatoa, joka vielä oli pöydällä jäljellä, samalla kuin
sisässään hivuttavasti, raivoisasti äänteli -- "ahhaa, nythän selveni,
mihin suuntaan vaali keskiviikkona ahdistettaisiin."
Asianajaja Gaarderia, joka oli heittäytynyt pitkäkseen, näkyi tapaus
huvittavan; hän näki kuinka teidentarkastajan korvat punastuivat
sanomalehden takaa ja tämä veltosti tuijotti lehteen ikäänkuin tyhjään.
Siinä kyllä meni toivo toiseltakin...
Pelattiin edelleen. Tirehtori nähtävästi alkoi ikävystyä, sillä hän
ehtimiseen kouraili kaksirivisten liivien taskusta kelloansa, suurta
vanhanaikuista hopeakuorta. Hiat ranteista käärittynä istui hän vinossa
tuolillaan, hypisteli levottomana kortinlehtiä, ikäänkuin olisi joka
hetki aikonut ponnahtaa ylös. Eikä vaan tullut ketään höyrylaivalta,
asiamiestä tai sanantuojaa...
Asiamies Thesen arveli, että oli syytä täyttää lasit uudelleen; oli
kaiketi odotus-aikaa parahiksi, jotta ennättäisi vielä viimeisen lasin
tyhjentää. Näin hän aina puhui, vaikka jokainen hyvin tiesi, että hänen
viimeisen lasinsa vuoro harvoin tuli ennenkuin viimeinenkin vieras
oli tallustanut tiehensä, ja piian täytyi syyttää rouva Michelseniä
voidakseen valkeat sammuttaa. Hän täytti lasinsa joka puoli tunti
säntilleen kuin laivan kello, niin väitti Bonde-Berg, -- käyntikin oli
kuin luotu hoiperrukseen.
"Tuuleeko Terjesen?" kysäsi tirehtori ja kääntyi laivurin puoleen, joka
akkunan ääressä istuen kuivasi hialla ruutua ja kurkisti pihalle.
"Siltäpä näyttää."
Maltista kaukana oli nyt tirehtori Brattin muoto. Hänen oli ikävä, --
kovin ikävä... Mutta äkkiä lensi kasvoihinsa oikein lämmin ilmaus, kun
laivanisäntä Johnston ilmestyi oveen, turkit auki ja vyö kädessä.
"No vihdoin tuli höyrylaiva", huudahti tirehtori. -- "Hyvää ehtoota,
Johnston! Teillä kait oli raju ilma?"
"Raju kerrassaan, -- niin huuhtoi, että repi osan kanssista." Puhaltaen
ripusti Johnston loputkin matkakapineistaan naulaan. "Ja oikein olen
ruvennut pelkäämään -- Concordian puolesta. Tiesi missä alus nyt
hyppelehtii, varmaankin jossain Doggerilla; -- myrskymerkeistä kuuli
puhuttavan mihin vaan poikkesimme.
"Tehän olettekin täällä, asiamies Thesen!" kääntyi hän äkkiä puhuessaan.
"Arvasinkin tapaavani teidät klubissa; -- rupean pelkäämään, sen sanon
teille, ja nyt vakuutan! -- Se on, minä -- minä aion..." Hän kaiveli
kynsiään epätietoisena punniten.
"Istuhan alas ja rupea levolliseksi, Johnston, ja saa lasi. Sitten
rohkaiset jälleen mielesi, jotta voit asioita arvostella, ehkä voisit
säästää tuon talvivakuutuksen. -- Ja pelaammeko vielä yhden kiertämän?
Ota sinä haltuusi Harrestadin varat ja velat."
Johnstonissa oli luontaista siroutta vaikka hän käyttäytyikin hiukan
huolimattomasti.
... "Mielelläni tietysti pääsisin vakuutuksesta tällä
vuodenpuoliskolla", -- lausui hän kun oli saanut kortit käteensä ja
nakkasi lehden pöytään... "Kallis on talvivakuutus."
"Juo totia", kehoitti tirehtori.
"Hm, -- pistä; -- vielä viisi kuusi viikkoa, niin pääsisi
suvivakuutukseen", nurkuili Johnston.
"Nii-in, viisas mies uskaltaa", hymähti tirehtori.
Pelattiin edelleen, -- asiamies Thesen vähän tylsänä, kuten
tavallisesti tähän aikaan ja näin monennetta viimeistä lasia
juodessaan, ja lisäksi hädissään kun pelkäsi jakavansa kortit väärin
ja paljastavansa tilansa. Hän jakeli kortit verkalleen ja arvokkaasti,
yksitellen, ja uuttera kun oli, niin kunnialla suoriutui.
Kova tuulenpuuska tärisytti akkunaruutuja.
Johnston katsoi akkunan puoleen jonkinmoisella humorilla. -- "Vakuutan
yhtäkaikki, -- ja sen teen paikalla", sanoi hän.
"Iskekää kiinni, Thesen, niinkauan kuin ruudut täräjävät; kun tyyntyy,
niin muistaa hän kohta kalliit talvimaksut", sanoi tirehtori hymyillen
ja oikaisi itseään taakse päin tuolillaan.
"Konttori kaikkialla, missä olen", sanoi Thesen ja repi varovaisesti
kappaleen siitä paperista, jolle pelilaskua kirjoitettiin. Hän
kirjoitti vakuutustilauksen ja työnsi tämän ynnä lyijykynän pöydän
poikki Johnstonin allekirjoitettavaksi.
Tirehtori veti esiin hopeisen taskukellonsa: -- "kaksikymmentä
minuuttia yli yhdentoista, asiamies!"
Se oli toimitus korttipöydän ääressä.
Pitkä Thesen kirjoitti muistoon ja pisti sitten hieman hapuellen
paperilapun lompakkoonsa. Joi sitten hyvällä mielellä kulauksen
valloittamainsa prosenttien kunniaksi, ennenkuin jälleen tarttui
kortteihin.
Tirehtori oli käynyt hyvälle päälle kuin päivän paiste, puhui
sukkeluuksia, löi korttia. Johnstonin seura oli hänelle mieluinen, hän
ihaili Johnstonia melkein kaikessa... Yksistään noita käsiäkin, --
niissä oli niin luontevaa hienoutta -- ja kun hän tuolla tavalla painoi
päätään eteenpäin, tyvenesti, harvapuheisena aprikoitsi pelin menoa, ja
sen ikäänkuin arvasi, huolettomasti -- melkein aina hyvällä onnella --
niin muistutti hän sunnuntailasta.
Anders Bratt salaa nautti Johnstonista, kun olivat ulkona seuroissa,
-- tämä kun sukelsi esiin jokapäiväisestä harvapuheisuudestaan, niin
ei viehättävämpää miestä missään. Ja kun hän yht'äkkiä luottavan
herttaisesti löi tirehtoria olkapäälle ja sanoi: "Sinussa on kokonainen
komento! Sinä olet moukariluonne, -- aika kömpelö"...
Niin, jokaisella aluksella on tietysti oma koneistonsa; -- omallaan
kulki Johnstonkin. Hänen omatuntonsa ei ollut karkeaan työhön luotu,
jossa tietysti aina täytyi olla myötä ja vastaan sen mukaan kuin asiat
sattuivat vaatimaan. Aivan päinvastainen luonne kuin tirehtorilla
itsellä -- ei raakaa eikä väärää ajatusta hänen sielussaan...
Ravintolahuoneesen kokoontui väkeä, siellä huudettiin ja pakinoitiin.
Höyrylaivan toimitsija oli saapunut, reestä kannettiin sisään arkkuja
ynnä klubin posti.
Sähkösanomain tuoja ilmestyi oveen tuoden sähkösanoman konsuli
Muhvadille.
"Ja sitten on viety kaksi sähkösanomaa teidän kotiinne, hra Johnston!"
"Vai niin. -- Odessan rahteja, arvaan, tai muuta semmoista; ne
suoritamme huomenna... Toivon, että sekä rukiinhinta että rahti hyvästi
nousee", virkkoi hän ja nyökäytti päätään Mulwadille, jonka tiesi
myös tehneen kauppoja Odessan rukiilla. "No jaa, -- niin aina niin,
ruutua"... hän hajamielisenä virkkoi.
Tapeltiin sanomalehdistä, joita hajoitettiin pöydälle, kotimaisia,
ruotsalaisia, tanskalaisia, englantilainen Shipping Gazette,
Börsenhalle ynnä pari kuvallista, ja höyrylaivasta kyseltiin ja
kerrottiin. Niemen takana oli ollut kova myrsky ja ankara aalto,
meressä oli näkynyt hylkyhaaksia, paljon laivoja oli ilmoitettu
hukkuneen. Ja etelämpänä, jossa pakkanen tuli höyrylle vastaan,
oli kiikarilla nähty merijäähän takertuneiden laivain mastoja
hätälippuineen.
Jälleen tuli esille tuo vanha asia, mitä voitaisiin tehdä, -- kaikki
se, mikä joka talvi odotti.
Kortinpelaajat istuivat tuolit ulompana pöydästä, pelilaskut
tekemättä, pakinoivat ja lukivat sanomalehtiä, ja "asioimisto" nouti
puolisalaa vielä "vihoviimeisen" lasinsa tiskiltä, jossa hän kävi itse
väkevyydestä huolta pitämässä.
Siinä humussa oli kello tänä iltana edistynyt klubissa yli
kahdentoista, ja nyt tuli jälleen joku ravintolan puolelle --
pari perämiestä kertoen että merimiehet olivat tapelleet kujassa
Richert-Marthen viinakapakan edustalla.
"Olisi aika, että kerrankin saataisiin lyhtyjä tuolle pimeälle
takakadulle", huudahti asianajaja Gaarder. "Onhan polisimestarin
ehdotus sen valaisemisesta juuri nyt esillä valtuuston kokouksessa, hra
tirehtori?"
"Hm!" -- Tirehtori jatkoi lukuansa, rykäsi ja nosti lasiaan niin, että
neiti, joka seisoi toisessa huoneessa tiskin takana, näki sen ovesta.
... "Voipihan se vähän maksaa, jos valaistusaluetta laajennetaan",
pinnisteli Gaarder; -- "mutta varat tietysti myönnetään. Muutoinhan
siellä voidaan rosvota ja murhata mielin määrin iltasilla.
"Se on välttämätöntä, -- kerrassaan välttämätöntä!" intoili hän
edelleen, kun ei puheensa herättänyt huomiota.
Tirehtori vilkasi häneen äkkiä sanomalehden takaa:
"Ei tallilyhtyäkään pidä polisimestarin saada!"
"Mutta voidaanko hänen pyyntöänsä vastaan tuoda mitään syitä? -- ei
ainakaan järkiperäisiä", huudahti asianajaja harmissaan. "Edistyvässä,
uudenaikaisessa kaupungissa"...
"Ei talikynttilääkään!" -- tirehtori katkaisi kaiken keskustelun tästä
asiasta.
"Jos vielä jatkatte, asianajaja, niin ette lopulta saa
kynttiläsaksiakaan!" varoitteli Johnston leikillisesti.
"Hitto vieköön, -- tässä muka vielä pitäisi laittaa valaistusta, jotta
merimiehet ja koulupojat saataisiin rangaistuiksi, -- ei koskaan!"
Tirehtori kääntyi äkkinäisellä liikkeellä Gaarderia kohtaan, -- näkyi
selvästi, ett'ei hän tahtonut väitellä Johnstonin kanssa.
"Suvella sain toki niin selvitetyksi, että Berentsenin poika --
tiedättehän, työnjohtajan poika ruukiltani, -- pääsi polisimestarin
kynsistä. Se toinen, jonka hän pieksi, sai maksun kolmesta hampaasta
ja peruutti kanteen. Mutta ajatelkaahan semmoista lakimies-aasia! --
olisi hävittänyt pojan koko tulevaisuuden ainoastaan sen vuoksi, että
tämä oli sattumalta iskenyt vähän liian hyvästi, kun kerran pitivät
hauskaa tuolla takakadulla; -- toinen ei hitto vieköön ollut parempi
kuin toinenkaan... Mutta lakikirja vaan aana ja oona joka paikassa...
Sillä oikeus olkoon sama kaikille", -- matki tirehtori, voimatta
kuitenkaan matkia ketään muuta kuin itseänsä. "Ja sillä tuo käräjäkoni
tarkoitti, että kun vartija saa kynsiinsä jonkun merimiehen, niin tulee
hänen vaan kaikin mokomin puuhata sitä, että poika saadaan putkaan tai
kuritushuoneeseen. Sikamaista!... Eikä mies kuolemakseenkaan aavista,
että kylässä, joka talvikauden on täpösen täynnä joutilasta meriväkeä,
siinä kysytään malttia ja älykästä käytöstä, eikä hänen ulkokullatulta
lakipykäliään... Ja että nuorisolla pitää olla sen verran vapauden
vuoroa, palattuaan matkoilta, jotta joskus voi joutua tappeluun, --
siitä ei miehellä näy olevan mitään käsitystä. Hänen kirjurinsa muka
eivät koskaan tapelleet -- virkapaikassa!"
"Eipä kukaan muu kuin Anders Bratt saisi noin huvittavia asioita
parista kuivasta lyhdyntolpasta", sanoi Johnston herttaisesti härnäten.
"Kun kuulet, mitä nyt juuri juttelin Berentsenin pojasta... poika olisi
toden totta päässyt vedelle ja leivälle!... niin et muuta voi kuin olla
samaa mieltä kuin minä, Johnston!" Hänen voimakas päänsä taipui taakse
päin ja silmät tarkastivat terävästi ympäristöä.
Johnston istui ja tyrkki saappaansa kärjellä tulitikkua lattian rakoon;
naurahti sitten ja virkkoi:
"Keksi jotain parempaa! Enpä luule, että se tepsii tuo juttu
koulupojista ja merimiehistä."
Tirehtorikin hymyili hetkisen... Johnston se oli merkillinen mies,
hienoine tyylikkäine kasvoineen, kun hän istui noin ja hyräili
itsekseen. -- Mutta sitten valtasi harmi hänet.
"Minä vaan en ymmärrä sitä ajatuksenjuoksua", sanoi hän lyhyesti.
Hän tyhjensi yhdellä kulauksella totilasinsa, joka vielä oli
puolillaan, ja nousi ylös:
"Nyt lähden!"
"Lähdemme yhdessä matkaan", sanoi Johnston ja puki turkit ja vyön
nopeasti ylleen; tuskin ennätti hän vetäistä lampusta valkean
sikariinsa.
Muut silmäilivät toisiinsa.
"Kun Anders Bratt kerran on ruvennut sitä asiaa ajamaan, niin kyllä
sitten" -- huomautti asioimisto tylsän tietoisuutensa syvyydestä; hän
seisoi ja iski silmää ja hymyili vahvasti varmalla aavistuksella.
"Ja niin joudumme Johnston ja valtuusto ja me kaikki ikeen alle!"
tiuski Harrestad kimakalla äänellään; hän seisoi päällystakki yllään
valmiina lähtemään. "Minä en ymmärrä, kuinka tässä kaupungissa"...
"Hm, näe nyt", lausui teidentarkastaja hiljaisesti ja puki myöskin
ylleen.
"No ette vaan te pääse Alppien yli Harrestad! -- vaikka miten
pinnistelette", huusi Bonde-Berg. Pyöreä punakka naama, josta paksu
kauppias Berg oli saanut lisäyksen liikanimeensä, loisti kuin
ilotulitus; silmistä säteili leikkisyys.
Väännettiin alas ja sammutettiin lamppu toisensa jälkeen, ja ainoastaan
läkkiselkä jäi tiskille palamaan, kun vieraat pakisten romuilivat
portaita alas.
Ulkona oli kuutamo kiitävine pilvineen, ja lumirinteellä kadun toisella
puolen näkyi varjot ravintolan savupiipuista, selväpiirteisinä kuin
pari hattua.
Hiljennettiin kulkua, kun nähtiin tirehtori ja Johnston edempänä
kadulla.
"En ymmärrä, sen sanon, kuinka semmoista suvaitaan tässä
kaupungissa"... alkoi taas Harrestad kärtyisesti.
"Ja minä sen ymmärrän vallan mainiosti", vakuutteli Bonde-Berg.
"Muutamat sen tekevät kun täytyy, -- niinkuin esimerkiksi hm...
nalkutus se vaan ei auta, Harrestad! -- ja muutamat sen vuoksi, kun
heillä on siihen luonto; -- ovathan niinkuin vähän koiran tapaisia,
täytyy olla ketä totella... Tirehtoripa ei ole puolinainen mies eikä
jöröjukka. Ja siitä juuri näettekös me kaikki pidämme. Ymmärrättekös
Harrestad?... Ja semmoinen tuuli on hänen mukanaan. Siitä vaan
riippuu, onko hänestä oikealla vai väärällä puolella. Myötätuuli on
kuin mäenlaskua, sulaa rasvaa. Mutta kun tuulee vastasta, niin sitte
kyllä saa odottaa parempia ilmoja -- tässä kaupungissa!" -- härnäili
ukko. "Ei on edessä joka paikassa"; -- hän nosti sormensa Harrestadia
kohtaan ja alkoi lukea: "ei -- säästöpankissa, ei -- valtuustossa, ei --
pankissa, ei -- vaivaishoidossa, ei -- satamajohtokunnassa ja siihen
kuuluvissa asianhaaroissa. Ei pitkin koko jokea, siellä kun vallitsee
Strömmin tehtaan tirehtori, itse Anders Bratt eikä muu kukaan; --
ja ei se on vastassa Harrestad, vaikka vaan puuhaisitte klubissa
tanssijaisia... Ja nähkääs miten on polisimestarin laita, ei hänkään
pääse lyhtyineen Alppien yli, sen ennustan... Ja pillinsä pistää
Johnstonkin pussiin, kun ehtii aprikoida..."
"Puolueellisuutta, puolueellisuutta!"... vinkui ohut Harrestad, jonka
varjo hurjasti viuhtoi lumella, -- "paljasta puolueellisuutta!"
"Ja sydäntä on miehessä, ei säästä niskojaan."
"Hillitsemätön mieli, jota ei tässä kylässä kukaan saa rajoissaan
pysymään", inui Harrestad.
"Säilytä sydäntäsi visummin kuin mitään muuta", lausuili Bonde-Berg
tyynnytellen. -- "Ja vaikka sinä voittaisit koko maailman, vaan saisit
vahinkoa sielullesi, niin on kirjoitettu, -- muistattekos Harrestad...
Jos niinkuin tällä kertaa ette sovintokomissariksi pääsisi, niin
suittaisi vähän muistaa raamattuakin lukeneensa"...
Hän katsoi voitonriemulla Harrestadin jälkeen, joka poikkesi kadulta
kotiinpäin, niinkuin voitetun vihollisen jälkeen ainakin.
Kaupunki ja harjun rinteellä mökit olivat sillä hetkellä melkein
liituvalkeassa kirkkaassa kuutamassa.
Tirehtori ja Johnston astuskelivat sillalla, hyvän matkaa edessä päin.
Molempain varjot taittuivat käsipuihin, joita pitkin ne liukuivat, ja
virta kohisi; mustana ja kuohutellen työntyi se jääkappaleineen heidän
allaan.
Alaalla satamassa peikotteli omituisia varjoja ja pidennyksiä
mastoista, raakapuista ja laivanruhoista, jotka synkän mustina istuivat
raskaasti jäässä, riippuvine ankkurikettinkeineen, ja pakkahuoneiden
alla lepäsi sillan toinen kylki täydelleen pimeässä. Uloinna sataman
suulla, asuttujen saarien ja kariloiden välillä, hohti hopealle musta
juova avonaista merta.
Tirehtori astui nopeasti ja äänetönnä. Oli aikonut kutsua Johnstonin
huomenna vasikanpaistille; mutta --
"Kahta polisimestaria me emme saa aisoissa pysymään", pisteli Johnston,
kun pääsivät tirehtorin konttorille; siellä odotti reki ja hevonen
viedäkseen tirehtorin puolen neljänneksen päähän Strömmin tehtaalle.
"Emme, vaan saanee hän pian huomata, että olo voi täällä käydä
kuumanlaiseksi!"
"Kiusata häntä, niin että hakee muuanne, sitäkö aiot? -- et suinkaan --
tuommoisen takia"...
Portilla he pysähtyivät.
"Aionpa kyllä, aion." Tirehtori työnsi keppinsä katuun.
"Hyvää yötä, Johnston."
Johnston seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä...
Anders Bratt astui pihan poikki; suora selkä ja ponteva ryhti
visusti osottivat, millä päällä hän oli. Koko kaupungin tuntemista
päällyssaappaista, joissa takana oli korkeat lenkit, ilveili hänen
sivullaan kinoksen reunalla kummalliset varjot.