4
Näihin aikoihin sai Erkki kirjekortin, johon oli kirjoitettu
joustavalla käsialalla: "Olen päässyt Norvantoon. Et usko, kuinka olen
iloinen. Irja." — Erkki kirjoitti lyhyesti vastaan: "Tervetuloa!"
Tuo kortti toi mieleen omituisia, valoisia muistoja. Irja, lapsuuden
ystävä Tauvosta! Koko heidän monivuotinen, usein katkeillut ja
epämääräinen suhteensa, jota hän ei ollut itselleenkään selvittänyt,
sukeltausi muistiin. Ja sydän sykki voimakkaammin tapaamisen toivosta.
Erkki otti usein esille Irjan kortin ja katsoi sitä pitkään. Olipa
siellä tyttö riemuissaan. Ja olihan siitä räiskähtänyt pieni pisara
tännekin. Miksi oli hän siihen ollenkaan vastannut? Ensi vaikutuksesta
kohta, ja olikin se vilpitön tervetuloa. Puuttui vain, että olisi sen
saanut kädestä pitäen sanoa.
Eräänä päivänä, ollessaan toimestaan vapaana, meni Irja asemalta postia
noutamaan.
Postijunan kuljettajana oli Erkki. Hän oli huomannut Irjan ja tuli alas
veturista rientäen luokse.
"Joko sinä olet täällä!"
"Niinkuin näet. Missäs sinä olet ollut, kun ei ole täällä näkynyt?"
"Eteläisellä rataosalla, olen nyt pitkästä kotvasta täällä. — Siis
sinä olet tullut." — Erkin äänessä soi hillitty riemu. — "Toivon sinun
viihtyvän täällä paremmin kuin Kouvolassa."
Erkki oli muuttunut edukseen sitten viime näkemän. Hänen käytöksessään
oli entistä enemmän itsetietoisuutta ja varmuutta, oli vähän
laihtunutkin ja silmät syventyneet, mutta kasvoilla kuvastui lujuus
ja päättäväisyys. Ja kuinka hän katsoi sieltä korkeudesta. Irjasta
tuntui kuin olisi se aivan kohoksi nostanut. Miten komea! Häntä puki
erinomaisesti uusi kuljettajanlakkinsa, joka oli edestä ylös kohonneena
ja teki hänet niin erinomaisen reippaan, iloisen ja avomielisen
näköiseksi. No, hän tiesi, miten sitä piti pitää päässä.
Erkki viivähti tuskin paria minuuttia, tarttui kädestä ja sanoi:
"Näkemiin. Minä tulen pian."
Samassa oli hän poissa.
* * * * *
Irja käveli malttamattomana asemasillalla. Minuutit kuluivat
hitaasti. Viisari valaistussa kellotaulussa asemahuoneen seinällä
näytti toisinaan pysähtyneen. Myrsky mylvi puistossa. Kaasulyhty
huojui tuulessa, suhisi ja näytti toisinaan sammuvan. Vihdoin läpäsi
lumiryöpyn veturin valo ja kinoksia kahlaten vyöryi pikajuna asemalle.
— Irja käveli asemasillalla samaan suuntaan.
"Hyvää iltaa!" kuului ylhäältä veturihytistä. Ääni tuli pehmeänä ja
lämpöisenä.
Samassa oli koliseva, lumikinosten peittämä veturi ohi ja pysähtyi
asemalaiturin päähän. Irja saavutti sen sieltä. Erkki oli laskeutunut
alas ja nosti lakkiaan.
"Niinhän sinä kuljet kuin lumivuoren sisällä", sanoi Irja.
"Me olemmekin kyntäneet halki kinoksien, eikä ole kumma, jos niitä
onkin vielä osa niskassamme."
"Mitähän, jos jäitkin välille," kiusotteli Irja.
"Eläpäs! Sitäkö sinä toivoit täällä?"
"Sitä!" — Irja nauroi käsipuuhkansa takaa.
"Vai niin! Mutta minä tulin kuitenkin."
"Ja nyt minulla on sinulle eräs ehdotus: sopisiko sinun tulla luokseni
tänä iltana?"
"Onko sinulla joku merkkipäivä?"
"Ei, muuten vain. Eräs tuttavani täältä, neiti Lillström tulee myöskin.
Se johtui äsken mieleeni, kun tiesin sinun olevan tänne tulossa ja on
tällainen huono ja kylmä ilma..."
"Kiitoksia ystävyydestäsi! Kutsuasi et olisi siltä kannalta katsoen
voinut paremmin asettaa. Sillä suoraan sanoen: lämmin kahvitilkka ei
nyt tee pahaa."
"Sen arvasin."
"Tulenko heti, kun joudun?"
"Tule vain."
Saavuttuaan asuntoonsa riisui Irja nopeasti päällysvaatteensa ja haki
puita säiliöstä pannakseen pesään.
Kohta räiski iloinen tuli uunissa ja sen loimussa järjesteli Irja
huonettaan ja iloitsi jokaisesta siirrosta, joka somisti sitä. Hymy
kaunisti hänen kasvojaan tällä hetkellä.
Hän ei tahtonut kieltää itseltään, että todella odotti Erkkiä. Hän
hymähti maltittomuudelleen, mutta samassa vakasivat viime tapaamisien
muistot hänet ja hän palautti ne toisen toisensa jälkeen...
* * * * *
Nyt hän tuli, kun pystyvalkea oli iloisimmilleen kerjennyt.
"Neiti Lillström ei ole tullut vielä. Hänellä lienee joku este. Mutta
voinemmehan odottaa kahdenkin?"
Heidän katseensa yhtyivät...
* * * * *
"Kummallinen on ihmisten elämänjuoksu," puheli Erkki kuin äänellään
tarttuen johonkin mielessään kulkevista ajatuksista. "Jos jäisi jotakin
näkyvää jälkeä, viivat tai jotakin sellaista, joka tehtyä matkaa
kuvaisi, niin saisimme niistä nähdä, kuinka polkumme risteilevät."
"Aluksi ne kuitenkin kulkisivat yhdessä."
"Niin juuri," ilostui Erkki. "Muistatko sinä vielä jotakin noilta
ajoilta? Eihän ollut ainoatakaan päivää noina vuosina, ettemme olisi
leikkineet yhdessä."
"Tuskin yhtään."
"Voisimmeko vielä kerran loitsia esille nuo ajat?"
Erkki kertoi niistä. He muistelivat niitä yhdessä. "Muistatko sitäkin
ja sitäkin?" kilpailivat he keskenään.
"Kuinka sinä saatkin ne henkiin heräämään!" huudahti Irja. "Ihan
tulemme lapsiksi jälleen."
Erkin herkässä mielessä herätti Irjan sydämellinen osanotto voimakkaan
tunteen. Irja tuli lähemmäksi häntä. Hänen mielessään ailahti, kuinka
Irja on hänelle enempi kuin kukaan muu nainen. Hän tukahdutti sen
ajatuksen, mutta siitä huolimatta rakentui siitä enempikin: kuva
kodista, tällaisesta vastaanotosta, sydämellisyydestä, ystävästä,
jota vastaan rientäisi, kun palaisi matkalta. Kuinka hänen tekikään
mieli upottaa hento käsi omaan känsäiseen kouraansa, tai kohottaa se
huulilleen. Hänen teki mieli sanoa Irjalle, mitä tunsi tällä hetkellä.
Mutta oli kuin Irja olisi kohonnut paljoa korkeammalle silloin. Hän
ei ollut enää entinen asemapäällikön Irja. Hänessä oli jotakin,
joka kiihoitti, rohkaisi; hänen hymynsä saattoi ajatukset sekaisin.
Kuitenkin joku hänessä ei sallinut tulla luokse. Mitä se oli ja mistä
se johtui, ei Erkki saanut selville. Oliko aika vieroittanut heidät
toistaan, tai olivatko he kasvaneet niin eri seurapiireissä, että
heihin molempiin oli tullut toisilleen vierasta. Mistä syystä olikaan
Irja kutsunut häntä?
Erkin mielessä risteili kysymyksiä, jotka turhaan etsivät vastausta.
Kuitenkin tunsi hän itsensä onnelliseksi tällä hetkellä, kun he
muistellen kulkivat menneitä aikoja. Eivät he huomanneet kumpikaan,
kuinka aika kului, eivät muistaneetkaan, että heille piti tulla
joku seuraksikin, niin olivat he syventyneet katselemaan toisiaan,
hymyilemään toisilleen.
* * * * *
Ovikello soi. Sen ääni tuntui kuin kylmän raudan kosketus lämpöiseen
ihoon. Lumous katosi. Pienet hengettäret, jotka aivan äsken olivat
ympäröineet heidät, pakenivat.
He katsoivat toisiaan hetken kuin viime tervehdykseksi ja sitten riensi
Irja avaamaan.
"Sinäpä olet niin pirteän näköinen; mikä sinulle nyt on tullut!⁰, kuuli
Erkki raolleen jääneestä ovesta tulijan kysyvän.
"Kiitoksia! Toivotaan, että se jäisi pysyväiseksi⁰.
"Sinullahan onkin täällä jo vieraasi... Oo... Irja!" — Erkki merkitsi
tulijan äänen sävyn muuttuneen. Hän vaistosi, että tulijalla oli
jotakin häntä vastaan.
Samassa he tulivat sisälle. Neiti Lillström jäykistyi teennäisen
juhlalliseksi. Hän mittasi nopealla silmäyksellä Erkin päästä jalkoihin.
"Me olemme sinua odottaneet jo ison aikaa," sanoi Irja.
"Niin, katsos syy oli siinä, etten muistanut päivällä, kun kutsuit,
että proviisori oli matkalla. Kun juna myöhästyi niin hänkin myöhästyi.
Enkä ymmärrä, missä ihmeellä hän viipyi vielä sen jälkeen. Luulin jo
että minun pitää jäädä apteekkiin yövuoroon.
"Vika on herra Teräksessä", sanoi Irja, "hän ei ole saanut junaa
aikaisemmin tänne tänä iltana."
"Minä voisin siirtää syyn taasen johonkin toiseen", sanoi Erkki,
"mutta olkoon nyt minun. Pahottelen, että olen neiti Lillströmille
tahtomattani saattanut ikävyyttä."
"Siitä ei pääsyni ollut niinkään paljon riippuva, vaan tuli siihen
vielä uusi viivytys. Kun juuri olin sulkenut oven ja vähin päässyt
rauhoittumaan, niin soi yökello, kuin olisi tulenvaara kohdannut. Mene
ja avaa! Täällä tohtorin määräys! Ryhdy laittamaan lääkkeitä! Siihen
meni aikaa.⁰
"Varmaankin joku vaarallinen sairaus?⁰ kysyi Erkki.
"Ehkä se oli. Teikäläisiä muuten." — Neiti Lillström kääntyi Erkkiin
päin. — "Herra Teräshän on rautatieläinen?"
Neiti Lillströmin katse arvosteli taasen julkeasti, niin että Erkki
sisimmässään raivostui.
"Olen — veturinkuljettaja." — Ääni kalskahti kuin kysyen: mitäs sitten?
Irjan valtasi kummallinen levottomuus. Hän huomasi neiti Lillströmin
katseet ja lieskan leimahduksen Erkin silmissä. Hän aavisti, että
siitä seuraisi vielä enemmänkin. Mitä varten Eine käyttäytyi noin
tahdittomasti? Mitä hän ajatteli Erkistä?
"Kuljettaja hänkin kuuluu olevan."
"Kuka?" — Erkki nousi nopeasti.
"Joku Sariola tai Sirola."
"Mitäs hänelle sitten on tapahtunut?" — Ilme Erkin kasvoilla oli
muuttunut.
"Hän kuuluu saaneen matkalla ollessaan halvauksen."