Oulussa,
Pohjolan Kustannus Osake-Yhtiö,
1921.
1
Ratapihan poikki tuli mies raskain, verkkaisin askelin. Hän oli
tavattoman tanakkarakenteinen, leveä- ja vähän kumaraharteinen,
arvioilta viidenkymmenen miehiä. Leveä leuka oli rintaan painuneena,
ikäänkuin sille olisi ollut aivan välttämätöntä saada jostakin vahva
tukikohta ja lakki oli syvällä päässä. Kädessään oli hänellä tuohinen
eväsvasu, kontin tapaan tehty.
Nyt pysähtyi hän tallitien vaihteessa ja katsoa tuijotti eteensä
tiehen. Vaihteen kielirauta ei ollut kai hänen mielestään sopivasti,
koskapa hän katsoi sitä ison aikaa, jopa potkaisikin ja kävi
kääntämässä kahvasta, katsoi jälleen ja murahti jotakin, josta oli
mahdoton saada mitään selkoa. Vihdoin saapui hän veturitallille ja kävi
varmuuden vuoksi katsomassa ilmoitustaululla olevaa varikonpäällikön
kirjoittamaa työjärjestystä, olisiko siihen tehty mitään matkaa
koskevia muutoksia. Tällä kertaa ei ollut, mutta hänen katseensa
pysähtyi nimeen, joka oli kirjoitettu hänen nimensä jälkeen, ja nyt
hän murisi parikin kertaa köntiessään pilttuusta toiseen. Viimein hän
pysähtyi veturin 375:n luokse ja katsoi sitä etupäästä takapäähän
moneen kertaan sellaisin silmäyksin, jotka tavallisesti panivat
siivoojapojat huonolle tuulelle, ja niin pelottavalta hän näytti
nytkin, etteivät he uskaltaneet häntä edes tervehtiäkään, vaan
katsoivat parhaimmaksi kaikessa hiljaisuudessa vetäytyä pois.
Nyt kohosi hän hyttiin, tehden siellä tavanmukaiset työt täsmällisesti
ja aina samassa järjestyksessä kuin jo vuosia taaksepäin. Eväskonttinsa
hän asetti määrätylle paikalle, veti suuren kahvipullon taskustaan
ja pani sen lämpenemään kattilan rintalevyn hyllylle vesilasin hanan
taakse, otti hytin katolta jousi-istuimet ja asetti ne paikoilleen —
kaikki tiesivät, ettei kukaan muu saanut niitä asettaa. Sen jälkeen
tutki hän jokaisen kattilan varustimen hytin puolella, jokaisen
tivistyksen, tutki tarkkaan, saattaen tuijottaa yhteen paikkaan
hellittämättä, oikein minuuttikaupalla, vaikka siinä ei näkynyt
tavalliselle silmälle mitään erikoista. Siitä siirtyivät silmät toiseen
kohtaan pään hievahtamatta. Tällä tavalla hän tutki jokaisen osan,
asettui sitten äskeistäkin hiljaisemmaksi, aivan kuin olisi henkeään
pidättäen kuunnellut veden rauhallista kiehumista täyspaineisessa
kattilassa. Hetken kuluttua otti hän pienen vasaran ja vaihtoavaimen
sekä läksi alas. Siellä tarkasti hän jokaisen koneenosan yhtä
huolellisesti.
Tällainen tarkkuus oli ollut hänelle ominaista aivan alusta alkaen,
mutta eräällä matkalla oli hänen veturinsa halkovaunu jonkun
huomaamatta kehittyneen vian takia sortunut pois kiskoilta ja uhannut
vetää sekä koneen että matkustajavaunut mukanaan. Silloin oli leikki
kaukana. Sen kuuli matkustajain surkeista valitushuudoista, sillä
olivathan he paiskaantuneet junan äkkiä pysähtyessä seinästä seinään.
Mutta mitä teki kuljettaja?
Joko käsittämättä mahdotonta yritystään tai sokeasti luottaen
tavattomiin voimiinsa asetti hän hartiansa suistuneen tenderin
puskinpölkyn alle, nostaakseen kelvotonta, joka oli tehnyt tuon
hävyttömän tekosen. Ja kun jättiläinen ei liikahtanut vähääkään, teki
hänen mieli roiskia sitä rautakangella pitkin kiiltäviä kylkiä kuin
tukinajaja koniansa. — Jokainen vähänkin asiaa ymmärtäväinen nauroi jo
silloin ja monasti sen jälkeen hänen mielettömälle yritykselleen.
Tuon tapahtuman jäljestä, "josta oli päästy pelkällä säikähdyksellä,
muutamilla verinaarmuilla ja mustelmilla" niinkuin paikkakunnan
sanomalehdet olivat onnettomuuden johdosta kirjoittaneet, oli hänestä
tullut "turhantarkka tuijottaja", ja ennen olisi voinut tapahtua
mitä hyvänsä kuin häneltä olisi jäänyt tarkastamatta jokainen
kiristysmutteri ja jousilevy, saksipuikko ja kaikki pienimmätkin osat
koneessaan.
Tämä mies oli veturinkuljettaja Karhula, jonka toveriksi nuori, äsken
teollisuuskoulusta päässyt veturinlämmittäjä Erkki Teräs oli määrätty.
* * * * *
Kuljettaja Karhulan pään ympärillä oli jo jonkunlainen kunniakehä. Sen
ulkonaisena merkkinä oli kaksi valkoista nauhaa virkalakissa. Hänen
veturiensa kattilain seiniin oli syöpynyt koloja ja orkamia ja hänen
luonteeseensa ammatin lyömät poltinmerkit, joita nuoremmilla ei vielä
ollut. Moni katkera mielennousu, moni tuhattulimmainen yhteenotto,
joita oli tapahtunut työn kiivaassa touhussa ylä- ja alamäissä,
metsissä ja lakeuksilla, tuulessa ja tyvenessä, oli tämän aiheuttanut.
Kun Karhula nyt tulla tallusteli koneensa luo, katsoi hän vetopyörän
käsivarsien välistä koneen alla olevaan kanavaan, jossa, rahilla
seisoen, Erkki Teräs juuri rasvasi epäkeskoja. Katse sanoi: vai sinä se
nyt olet tullut lämmittäjäksi! Jokainen ele ilmaisi: nulikka, mitä sinä
ymmärrät tästä, röhkiikö tämä vai hirnuu!
Tulevien työtoverien katseet yhtyivät seisovien koneenosien välitse,
eikä Erkistä tuntunut oikein miellyttävältä ensi silmäyksen jäljestä,
mutta hän ajatteli: lieneepä mikä lieneekin, ei kai kuitenkaan
purematta nielle.
Kun yli puoli tuntia kestävä tarkastus oli vihdoinkin loppunut, asettui
kuljettaja jälleen hyttiin ja lämmitti höyrysilinterit perusteellisesti
ja varovaisesti aivan niinkuin pieninkin varomaton teko olisi ne
halkaissut siihen paikkaan. Katsottuaan hyttiin kohonnutta toveriaan,
joka järjesteli työkaluja paikoilleen sekä pyyhki puhtaiksi äsken
nuhraantuneita rasva-astioita tervehti hän:
"Söitkö?"
"Söin."
Ajettiin ulos halkopinolle, ladottiin puita halkovaunuun, jolla
aikaa siivooja teräsharjalla puhdisti savupiipun päässä olevat
rautalankaverkot, kytkettiin, täytettiin junan jarrujohto ilmalla sekä
tehtiin tarpeelliset lähtövalmistukset.
"Täällä nimittäin eivät saa suolet ruveta ruokaa huutamaan kesken
matkan."
Tähän ei Erkki vastannut mitään, eikä kai Karhula vastausta
odottaakseen sitä sanonutkaan.
Asemakello soi jo kahdesti.
"Luukku!"
Erkki avasi vetoluukun, ja paksu musta savu alkoi kohota piipusta sekä
laskeutua väkijoukkoon.
Joku kukitettu lähtijä oli vaunusillalla. Ihmisjoukko lainehti junan
edustalla. Nyt kohosi saattamaan tulleen laulukuoron ääni. Säveleet
vyörähtelivät väkijoukon yläpuolella, kaikuivat asemahuoneen seinästä.
Siihen hukkui hälinä, kuormarattaiden jyrinä asemapihan kivityksellä,
junapalvelijain huudot toisilleen, väkijoukon puheen sorina.
Karhula kuunteli hartaana hytin akkunassa, johon oli tunkenut valtavan
yläruumiinsa niin paljon kuin sitä sopi. Hän seurasi silmillään joukkoa
tuolla ja hänestä tuntui juhlalliselta. Kun tuli viimein lähtöhetki,
pani hän koneensa käyntiin mahdollisimman hiljaa niinkuin olisi
todellakin joku juhlajuna tullut jäljessä. Sitten asettui hän jälleen
akkuna-aukkoon, seuraten silmillään nenäliinojen liehuvaa kuohua päiden
yläpuolella, kuunnellen toisella korvallaan laulua, toisella menohöyryn
nelijakoista, yhä kiihtyvää jymähtelyä savupiipussa...
Mutta pianpa porhalsi juna jo etäällä niityllä, ja Karhula kohousi
tavalliseen ajoasentoonsa. Ei hän juuri silloin istunut, jollei
seisonutkaan, nojasihan vaan vähän istuimen kulmaan, kuin ujosteleva
ihminen ollessaan ensikertaa kylässä herrasväessä, julman tukevat jalat
yhteenpuristettuina niinkuin porsaan kiinniottajalla, yläruumis vähän
kallellaan, niin että sopi näkemään ohi kattilan eteensä radalle. Oli
jo menty pari aseman väliä, kun hän murahti:
"Nukuitko — viime yönä?"
"Nukuin."
Taasen muutamia kilometrejä.
"Täällä ei nukutakaan, ei työssä eikä perillä."
"Eikö perilläkään?"
"Ei — niinkuin saat nähdä."
Yli mäkien taasen, mutkasta mutkaan, ohi vahtitupien kuin lainehtien
ylös ja alas, sivulle, toiselle. Niin tulivat he, tuoden metsien
rauhaan yhtäkkiä huumaavan pauhun, kohta vieden sen pois jälleen,
jälkeen jättäen pyörivän tomun ja ilmaan hupenevan savun.
Laajan lakeuden avautuessa eteen sanoi taasen Karhula äskeiseen sävyyn:
"Jos jää joku hetki yön selkää itsellesi, niin pidä hyvänäsi!"
Erkki tiesi tämän. Oli käsissä kesä kiireinensä ja se teki tyhjäksi
"Kiertokirjesupistelman" loppusivuilla olevien pykälien muistutusten
määräykset rautatiepalvelijakunnan työ- ja lepoajasta. Paljojen
töiden takia vapaapäivät jäivät nimellisiksi, sillä niitä viettävien
velvollisuutena oli olla ylimääräisillä junilla. Mutta hän ei nuorena
ja täysvoimaisena ollut vielä sitä ajatellut, eikä vaivojansa laskenut.
"Istuuko sen vai makaa?" jatkoi Karhula päätänsä kääntämättä. "Riisuuko
vai eikö? Jos panee housunsa naulaan, niin ne, totisesti, vielä
heiluvat, kun niihin on jo hypättävä uudestaan. Potki saappaat jalkaasi
kynnyksellä, vedä takki eteisessä, napita se pihalla! Siinä on sulle
aikataulu ja ohjesääntö! ‒ Puita!"
Erkki tarttui halkoihin. — Mitä ihmettä: lähtikö Karhulasta noin paljon
yhdellä hengenvedolla?
Mentiin taasen kilometrejä, asemien välejä, Karhula samassa asennossa
kuin siihen valettu, samalla lailla kallellaan, leuka rinnalla, katse
eteen tuijottaen kulmakarvarykelmien alta. Käsi oli höyrynsulkijalla,
toinen suunnanvaihtajalla. Sanaakaan sanomatta sekaantui hän Erkin
tehtäviin: löi kiinni pesänluukun, kun toinen mielestään piti hetkeä
sopivana heittää puita, sulki syöttölaitoksen, kun Erkki juuri oli sen
avannut ottaakseen vettä kattilaan.
Mikäpäs auttoi: täytyi tyytyä, ja sen sijaan koetti Erkki painaa
muistiinsa ne mäet ja käänteet, joiden kohdalla tämä kaikki tapahtui,
saadakseen varmuutta tehtävässään. Se oli äänetöntä puhelua, kysymyksiä
ja vastauksia. Erkki alistui vastailemaan nöyrästi ja teki kysymyksensä
arkaillen, sillä tässä koulussa hän sai tuntea kuinka huono veturimies
hän vielä oli.
* * * * *
Erkki Teräs oli ratamestari Elias Teräksen poika. Vanhemmat olivat
häntä suunnitelleet lukuteitä myöten virkauralle, kun pojalla tuntui
päätä olevan, ja olihan hän jo käynytkin viisi luokkaa lyseota, mutta
siihen se oli jäänyt. Siihen oli kaksikin tärkeää syytä: poika alkoi
tuntea vastenmielisyyttä ja ratamestarin pikku palkoilla ei pantu
väkisellä oppia nuoren miehen päähän.
"Olisinhan minä sinut kouluuttanut ylioppilaaksi saakka", sanoi isä,
"mutta tähän kai se sitten jää. Ethän sinä nyt näinä vuosina olisi
paljon mihinkään muuhun kyennytkään, joten tämä on sopinut kuin
välityöksi. Enkä usko opin sinua ojaan kaatavan, valitsetpa minkä uran
tahansa. Minä en suinkaan tahdo ylpeillä virkamiespojastani, mutta
kyllä kunnon miehestä. Ja kunnon miehiä — entistä enempi kunnon miehiä
tarvitaankin joka alalla."
Erkki oli silloin saanut ensikerran käsityksen, kuinka paljon hänen
koulunkäyntinsä toisella paikkakunnalla oli kuluttanut isän varoja.
Mutta se oli vain mieltä innostanut: tämä uran muutto ei saisi viedä
asioita huonolle kannalle. Ja mieli oli kuohahtanut kiitollisena: vielä
tulee sekin vuoro, että isä ja äiti saavat olla vanhuudenrauhassa
kotona ja hän pitää huolen perheen toimeentulosta. Niin oli hän tullut
malttamattomaksi, että oli heti pitänyt päästä kaupunkiin työtä
kysymään. Vähitellen oli hänessä herännyt halu päästä konealalle,
etusijassa rautatielle.
Mutta sielläpä olikin noussut tie pystyyn.
"Ei nyt tarvita miehiä millekään osastolle", oli ylityönjohtaja
sanonut. — "Mitä te osaisitte tehdä?"
"Enpä minä kunnollisesti taida osata tehdä mitään", oli hän sanonut
avomielisesti.
"Sillä tavalla! Ja työtä kysymässä?"
Erkkiä oli vähän harmittanut hänen hartiain kohottelunsa.
"Kai sitä kuitenkin oppisi tekemään, jos vain pääsisi opettelemaan",
oli hän sanonut tyynesti.
"Vai niin. Mutta tehän olette jo suuri mies. Olisihan luullut jo
jotakin oppineenkin tuohon tullessa."
"No, olen kai oppinutkin, mitä koulussa on opetettu, mutta nyt ei
minulla enää ole varoja käydä koulua."
"Oletteko te käynyt koulua?" oli työnjohtaja sanonut ja astunut
takaisin askeleen, jonka jo oli ottanut pois mennäkseen. — "Ovatko
todistukset muassa?" Hän oli lukenut niitä sitten. — "Ohoh! — Hm! —
Kas, kas! — Jahah!"
Ja siihen hän oli jättänyt hänet keskelle konepajan pihaa huiskin
haiskin heitettyjen rautojen, veturien häkkien, savupiippujen ja
kaikenlaisen kaman keskelle. Tuo aika oli hänestä tuntunut huimaavan
pitkältä, ja siinä oli hän hikoillut epätietoisena, miten tämä
päättyisi. Avonaisista akkunoista oli pauhannut työn melu: moniääninen
pauke, yhtämittainen kiljuva ääni, pyörinnän humu, hartsattujen
hihnojen narina. Seinän läpi pistävästä suuresta putkesta kohisi höyry
kuin jonkun hengästyneen jättiläiseläimen läähätys...
Viimein työnjohtaja oli tullut ja ilmoittanut konepajan johtajan
hyväksyneen hänet työhön.
Ja niin oli hän saanut kulkea kaikki mahdolliset osastot, olla
maalarien ja vaununkorjaajien apulaisena, pestä vaunuja, kirkastaa
ovien messinkisiä kädensijoja, kontata maalitölkin kanssa pitkin
vaunujen lattioita, käydä käsiksi kaikkein likaisimpiin ja kurjimpiin
töihin. Työtoverien mielestä oli koulua käynyt mies perinpohjin
nöyryytettävä: "Kynsipäs nyt, että saat maistaa tätäkin herkkua! Täällä
ei ollakaan kovat kaulassa."
Hän oli jo ollut miestä mielestään, kun oli päässyt sepän rengiksi,
vaikka se olikin ollut rasittavin työ koko harjoitusajalla. Niin oli
hän ollut kuin pieksetty iltasilla, kupeet hellinä ja vyörytellen
oli hän päässyt aamusin vuoteestaan. Mutta hän oli hammasta purren
tarttunut työhönsä, iskenyt sen lujemmasti, minkä jokainen jänne oli
ollut kiinteällä, ja niin oli ruumis vähitellen tottunut ja alkanut
kasvaa voiman pesiä, niinkuin miehet sanoivat hartioittensa ja
käsivarsiensa lihasjyrkylöistä.
Näitä aikoja muisteli Erkki nyt ensimäisellä varsinaisella matkallaan
Kunnaan päivystyshuoneelle. — Tuossa kuorsasi Karhula syvässä unessa,
suu ammottaen, rautasänky tärähdellen voimakkaista särpäyksistä. Hänen
vierellensä toiseen sänkyyn kallistui viimein Erkkikin.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli palattava takaisin varhain. Puoli kolme oli kone
jo täysin valmiina tavarajunan edessä.
Luonnossa vallitsi raikas kesäaamun tunnelma. Aurinko nousi juuri
kullaten Kunnaan pappilan päätyakkunan.
Etelästä oli saapunut pitkä tavarajuna.
"Tämäpä lupaa minulle hikisen aamuhetken", arveli Erkki itsekseen.
Kovasti olivat he varustaneet koneensa päästäkseen huolettomasti
seuraavalle puiden- ja vedenottopaikalle.
"No, miltäs näyttää?" kysyi Karhula, kun he koneen vierestä katsoivat
pitkin junaa, jonka toinen pää oli etelävaihteen ulkopuolella, ja
ensikerran näki Erkki kankeilla kasvoilla kankean hymyn.
"Pitkältä näyttää."
"Ja pitkä se onkin." — Hän nosti toisen jalkansa koneen portaalle,
tarttui kiinni hytin ja tenderin seinään kiinnitetyistä kädensijoista,
katsoi yli käsivartensa vieressä seisovaa "poikaa" ja jatkoi: "Tänään
saat näyttää, mitä ne lyseon ja teollisuuskoulun viisaudet auttavat
ylämäessä."
Hymy vääntyi hetken kestäväksi omituiseksi irvistykseksi, sitten
lukkousi suu, pää kohosi hieman ja viimein nousi koko valtava olemus
ylös hyttiin.
Nämä silmänräpäykset selvittivät Erkille monta seikkaa.
"Vai niin! Pannaanpa mieleen!" kuohahti; hänen sisimmässään
äänettömästi.
Karhulan sanoissa oli uhkaava ennustus alkavalle päivälle, mutta
olipa mikä oli, eivät ainakaan häneltä voimat puuttuisi, jos taito
puuttuisikin — vielä. Ja hänestä tuntui oikein somaltakin sentään
ajatellessaan, että hän on ainoa, jonka hartiavoimien varassa oli koko
junan eteenpäin vienti.
Junassa oli painoa, sen sai tuntea kohta ensi iskuista. Vaikka kone oli
jo liikkeellä, ei viimeisissä vaunuissa vielä ollut tietoa lähdöstä.
Omituinen, rautojen hankauksesta aiheutunut haju nousi kiskoilta,
joilla pyörät pyörivät paikoillaan kymmeniätuhansia kiloja painavan
jättiläisen alla. Viimein kuitenkin tapausivat pyörät hiekoitetuille
kiskoille, kone alkoi saada yhä säännöllisemmän käynnin ja juna
vieri pohjoisesta vaihteesta. Vauhdin kiihtyminen ei kuitenkaan
ollut kunnollinen. Karhula oli tyytymätön. Häntä vaivasi epäilys,
että jotakin oli huonosti "hännässä". Hän oli jo asemalla kävellyt
ensimäisten vaunujen sivulla ja kuunnellut jokaista ilmajohdon
kiinnityskohtaa.
"Mene katsomaan, käykö ilmapumppu vielä!" sanoi hän ensimäisen
kilometrin mentyä.
Erkki avasi edessään olevan oven, josta puhdas aamuilma tulvi sisälle
ja meni ulos kulkusillalle, joka kiertää kattilaa. Aivan kattilan
etupäässä lämmittäjän puolella oli ilmapumppu, jonka toiminnasta ei
voinut saada selkoa koneen käynnin aiheuttaman melun takia. Ylhäältä
savusta satoi sammuneita hiiliä, jotka olivat savupiipun sihdeissä
pirstoutuneet karkeain sorajyvien kokoisiksi.
Veturi ponnisteli eteenpäin. Jokainen männän isku tärisytti rautaista
runkoa. Savupiippu antoi omituisen tummanhelähtävän äänen menohöyryn
sitä kumahutellessa. Aamuauringon valo kimalteli kattilan kiiltävissä
kupariputkissa, kirkkaissa tangoissa ja levyissä.
Pumppu todellakin kävi tavallista nopeammin, ja hän huomautti siitä
kuljettajalle.
"Nyt on vuoto junan johdoissa", sanoi Karhula. "Jossakin vaunussa ovat
jarrut kiinni, elleivät useammissakin."
"Mitäs nyt?"
"Emme pääse vastassa olevaa mäkeä ylös."
Seurasi hetkinen äänettömyyttä. Kuului, kuinka koneen käynti alkoi
todellakin harventua.
"Olisiko sinussa miestä...?" — Karhulan katse mittaili Erkkiä päästä
jalkoihin yli olkapään.
"Mihin?"
"Hoitamaan konetta, jos minä menisin alas eristämään vioittuneen
vaunun."
"Enkö minä voi sitä eristää?"
"Siinä on vaara lähellä — tapaturma ja kuolemaki..."
Karhula laski kätensä höyrynsulkijalle, kääntyi ja katsoi suoraan
toveriansa.
"Sen kyllä tiedän."
Karhulaan tuli eloa. "Uskaltaisitko sinä mennä eristämään vaunun
kulkevasta junasta?"
Erkistä oli mieluista, että Karhula näinkin paljon puhui.
"Jos se vaan on mahdollista", vastasi hän varmasti toverinsa
kysymykseen.
"Kyllä se on, etsii viallisen vaunun ja sulkee johdon. Mutta minä en
käske sinua tähän."
"Jotakin meidän kuitenkin on tehtävä, sillä muutenhan emme pääse."
"Emme."
Vauhti olikin yhä pienentynyt.
Erkki laskeutui nyt veturin portaalle. Karhula seurasi välikköön ja
siinä muutamin sanoin lausui arvelunsa, missä saakka vika olisi.
"Sinä tiedät, ettei siellä saa kompastua!" huusi Karhula jälkeen, kun
Erkki pudottausi tiepuoleen.
Hänen ohitsensa vierivät kuormitetut vaunut höllin jarruin,
hiililastit, halkovaunut, öljylastit. Arviolta parikymmentä oli jo
mennyt ohi. Seuraavan alta kuului sihinää. Siinä oli siis vuotokohta;
jarrutkin olivat tiukasti kiinni.
Silmänräpäyksessä Erkki huomasi, että hänen oli mentävä vaunun
eristettyään vielä toiselle puolen pinoa, koska siellä oli erään
sulkijan johtolanka. Hän juoksi junan sivulla kunnes tuli eristettävän
vaunun etupäähän, päästäkseen siinä paremmin selville menettelytavasta.
Nyt vain tyynesti, mutta varmasti. Hän tarttui puskinpölkyn alla
olevaan rautaan, juosten kumarruksissaan. Edessä pyörivät pyörät,
takana noin kolmekymmentä vaunua valmiina kulkemaan kaiken yli.
Nopeasti ja päättäväisesti hyppäsi hän yli kiskon vaunujen väliin,
tarttui kytkimiin yhä edelleen juosten. Ilmajohdon sulkeminen oli
vain vähäinen tehtävä, silmänräpäysliike, mutta sen avulla tulivat
kaikki jäljessätulevat vaunut eristetyiksi johdosta, joka päättyi
veturin ilmapumppuun sekä kuljettajan edessä olevaan hienorakenteiseen
jarrulaitokseen.
Mutta vaikeampi tehtävä oli jälellä. Hänen oli mentävä yli kytkimien
toiselle puolelle.
"Siellä ei saa kompastua!"
Hän hyppäsi varakytkimen ketjulle, siitä valtakytkimelle, joka tärisi
kuormituksen suuruudesta. Kumpaisenkaan vaunun pääseinässä ei ollut
mitään tukikohtaa, mutta kuitenkin väli oli kyllin suuri, joten saattoi
hankaluuksitta, kytkimistä tiukasti kiinni pitäen vähitellen hivutella
itsensä niiden yli. Nyt oli jo hänen jalkansa toisella varakytkimellä,
pian maassa, ja sitten taasen juoksemaan mukana, kunnes saa uuden
tuen toisella puolella olevasta kädensijasta; sen jälkeen yli kiskon.
Tultuaan toiselle puolelle päästi hän ilman pois vaunun alla olevista
laitteista. Jarrut irroittautuivat pyöristä ja tehtävä oli sitä myöten
suoritettu.
Alkoi sitten kilpajuoksu junan kanssa. Tätä tehdessään Erkki huomasi,
kuinka lähellä vaara oli ollut. Ennenkuin hän saavutti veturin oli iso
valtaoja poikki radan. Hän tarttui lähimmän vaunun porrasrautoihin,
kohosi niihin ja meni näin yli ojan. Pölkkyjen välit olivat
peittämättömät ja niiden välistä ammotti tyhjyys. Jos hän olisi ollut
vielä vaunujen välissä juoksemassa, olisi hän aivan helposti saattanut
pudota noihin aukkoihin, menettää tukikohdan ja silpoutua. Täytyi
pysähtyä portaalle vähäksi aikaa, niin valtavana tuo mahdollisuus
näyttäytyi, ja hänelle tuli lyhyessä hetkessä tuskallinen kuumuus.
Karhula oli ylhäältä veturista seurannut toverinsa matkaa, eikä
häneltä suinkaan jäänyt huomaamatta lähenevä vaara. Hän oli kulkenut
edestakaisin toiselta puolen veturia toiselle nähdäkseen ilmestyisikö
Erkki pois välistä ennenkuin saavuttaisiin sillalle. Hän jo katui,
että oli ollenkaan päästänyt poikaa. Entä, jos hän oli jotenkin
menettänyt tasapainonsa? Melkein kaikki työtoverinsa olivat antaneet
hänelle pistosanoja säästäväisyytensä takia — nyt ensikerran hän
huomasi itsekseen menneensä ehkä liian pitkälle. Oliko nyt todellakin
järjellistä asettaa muudan pesällinen puita vastakkain ihmishengen
kanssa. Olisihan ollut parempi pysähdyttää juna, korjata vika, palata
takaisin ottamaan uutta vauhtia, ehkäpä vähentää vaunujakin. Ja niin
pitkälle tilanne kiusasi häntä, että hän oli jo aikeissa sulkea
höyryn ja jarruttaa junan siihen paikkaan. Mutta samassa ilmestyi
"poika" toiselta puolelta esille, ja koneen käynnistä huomasi tempun
onnistuneen.
Ei kuitenkaan ollut varaa ehkäistä junan vauhdin kasvamista edessä
olevan, väsyttävän pitkän mäen takia, vaikka olisi tehnyt mielikin,
auttaakseen toveriaan, joka ponnisteli junan sivulla. Karhulaa alkoi
nyt jo huvittaa Erkin ponnistelu ja hänen hartiansa hytkähtivät pari
kolme kertaa naurahduksesta.
"Kilpajuoksu", sanoi hän hengästyneelle toverilleen.
"Voitinpa kuitenkin."
"Hm!"
Rautalankakoukussa katon rajassa killuili kummallakin puolella pieni
levystä tehty astia. Karhula viittasi verkkaisella liikkeellä Erkin
puolella olevaa, ja Erkki ymmärsi sen merkitsevän: "Ota!"
Sitten haki hän pienestä kaapista istuimensa alta niinikään peltisen
teerasian, joka toimitti sokeriastian virkaa, otti kuuman kahvipullon,
asettaen sen kainaloonsa, vilkaisi radalle ja sanoi:
"Pane alle!"
Sitten hän taivutti kankean vartalonsa, kunnes kahvi alkoi pulputa
pullosta.
"On se työ kahvin arvoinen."
Juotiin, ripustettiin astiat nauloihin jälleen ja alettiin touhuta
ylämäessä. Sama äänettömyys, sama asento, sama tyyneys, sama leuan
lepääminen rinnalla — näyttipä tilanne miltä näytti. Ja uhkaava se
olikin, sillä mahdoton oli saavuttaa enää vauhtia, mikä olisi äsken
saatu ilman hankaluutta. Erkki antausi kokonaan Karhulan käskyvallan
alle. Hän ei luottanut itseensä nyt. Sitäpaitsi välähtivät mielessä
siltapölkkyjen välit, kuin pahan unen muistot heräämisen jälkeen.
Ankara koneen työskentely kulutti puita kovasti. Erkki sai syytää
alinomaa, ja ahnaat liekit ahmivat niitä kuin rohtimia. Hiki valui
lämmittäjän kasvoilta ja paita oli selässä kiinni vääntömärkänä. Tuntui
oikein hyvältä, kun välillä pääsi pikkuhetkeksi tenderiin latomaan
uutta pinoa etualalle. Tuuli puhalsi vilpoisesti kosteaan ihoon.
Terveenä miehenä hän vielä saattoi nauttia siitä.
Koneisto kävi kaikella mahdollisella voimallaan.
Akkunat tärähtelivät sen iskuista, ilma sihisi ja vinkui luukun
rakosissa, kulki ulvoen vetolukkojen kautta läpi valkohehkuisen
rovion. Siitä huolimatta hiljeni vauhti alinomaa. Oli tullut muutamien
jännittävien minuuttien, muutamien määräävien kiskonmittojen aika.
Mentiin jo niin hiljaa, että olisi pikkujuoksulla saattanut seurata
mukana. Oli vaan odotettava, miten kävisi, sillä oli varustauduttu
juuri näitä viimeisiä silmänräpäyksiä varten. Mäenharjun yli pääseminen
tiesi matkan jatkamista, pysähtyminen takaisin palaamista melkein
sinne, mistä oli lähdettykin.
Karhula oli kallellaan lysmäpolvisena, ikäänkuin hän siten olisi
tahtonut ainakin ruumiinsa painon siirtää tuolle puolelle kirotun
kukkulan, joka tällä tavalla saattoi koetella ihmisen kärsivällisyyttä.
Saattoi nähdä, kuinka jotakin hänessä oli aivan kiehumapisteessään
valmiina purkautumaan. Ja aivan kuin siihen todellakin tilanteen olisi
pitänyt kehittyä, ikäänkuin joku epäilys olisi häntä vetänyt, kumartui
hän katsomaan sivuakkunasta. Mutta nyt hän mylvi kuin raivostunut
kontio:
"Yh! Menettekös marjailemaan, tuhannen vietävät?" Erkkikin riensi
välikköön katsomaan Karhulan raivostumisen syytä. Tornista oli
laskeutunut jarruttaja ja noppi jotakin maasta, toinen käveli sivulla
ja työnsi muka auttaakseen. Se oli katkera hetki Karhulalle. Hän
heristi nyrkkejään avonaisesta ikkunasta ja kirosi, että mäki tärähteli.
"Kömmi tapuliisi!" karjasi hän miehelle, tarttui viheltimen varteen ja
antoi pitkän luihauksen merkiksi, että kone oli jo kukkulan harjalla ja
palaamisen vaara vältetty.
Ja pianpa taasen alkoivatkin maat aleta ja metsät vilistä. Raskas juna
kiisi alas mäkeä kasvavalla nopeudella.
2
Veturin 375 hytissä ei vallinnut oikea toverisuhde. Erkki sai
kokea nöyryytyksen toisensa jälkeen. Karhulan omituisuudet eivät
miellyttäneet häntä. Hänessä oli jotakin tavattomasti ärsyttävää, joka
kuohutti mieltä. Hänen täytyi hillitä itsessään petoa, joka kiihoitti
johonkin kamalaan tekoon, jota hän ei sen tarkemmin osannut määritellä.
Ja joka kerta, kun hänen piti tulla yhteen Karhulan kanssa, ahdisti
tuo epämääräinen tunne — matkalla, kahden ollessa enimmän. Veturiin
astuttuaan olivat he kuin vihityt juuri samallaisiin tehtäviin, joita
olivat suorittaneet viikkoja toistensa jälkeen, samoihin asentoihin,
samoihin ammattisanoihin. Heidän katseensa kiertelivät höyrykelloon,
vesilasiin, radalle. — Toiminta järjestyi niiden mukaan. Kun siinä
sitten jostakin syystä rupesi kasvamaan erimielisyys, kääntyivät
miesten seljät kuin itsestään vastakkain. Toinen katsoi vasemman
olkansa, toinen oikean olkansa yli kumpikin akkunastaan eteensä
radalle; siellä etäisyydessä näytti yhtyvän kaksi teräskiskoa, joita
myöten heidän veturinsa kolisi eteenpäin. —
Erkki koetti torjua tätä sietämätöntä tilannetta yrittämällä saada
keskustelua aikaan, mutta joko Karhula piti sopimattomana tarttua
"pojan" tarjoamaan sanaan tai jotenkin tunsi vastenmielisyyttä
tällaiseen, Erkin yritys ei onnistunut. Siitäpä alkoi kasvaa peloittava
äänettömyys. Erkki ei enään yrittänytkään. Mitäpä siitä, ei kai hän
ollut puheita kaupalla. Jos Karhula todellakin piti itseään niin
paljon parempana, että katsoi arvoaan alentavaksi käydä keskusteluun,
niin eipä suinkaan hän tahtonut häiritä. — Kaikkea muuta hän olisi
kuitenkin ennemmin sietänyt kuin tätä. "Onhan Karhula tosin esimieheni,
mutta onko mitään syytä käyttää esimiehyyttä tuolla tavalla, kohdella
suorastaan halpamaisesti. Millä olen sen ansainnut? Enkö ole tehnyt
työtäni säännöllisesti, koettanut kaikin tavoin oppia kunnolliseksi
ammattimieheksi, joka kykenisi toimimaan omin päin? Vai onko juuri
se Karhulalle vastenmielistä? Pitääkö minun odottaakin vain hänen
käskyään ennenkuin saan mihinkään koskea, toimia kuin joku veivi tai
kiertokanki? Ehkäpä hän juuri sitä tahtoo."
Kaikista merkeistä päättäen oli ensi vapaapäivien aikana kattilanpesu.
Vesi oli käynyt jo sameaksi, joutui helposti kuohumistilaan, jos
kattila oli täynnä ja höyrynmenekki suuri, meni sylintereihin ja
teki monellaista kiusaa. Jo monta kertaa oli Karhula kähähtänyt
itsekseen, kun sylinterit alkoivat paukahdella. Hän oli riuhtonut auki
puhallushanat ja kirota sähissyt hammastensa välistä.
Muuta ei.
"Jos pestään, niin ilmoittakoon, muuten en ole tietääksenikään",
päätteli Erkki. "Sanokoon tai viittokoon, mutta nyt minä odotan käskyä."
Tuli vapaapäivä. Ei sanaakaan, kun veturi heitettiin illalla talliin.
Erkki oli epävarma; ehkä Karhula oli jotenkin muuten ajatellut.
Erkki nukkui yönsä rauhallisesti, pukeutui aamulla vähän paremmin
ja asettui todellakin nauttimaan tästä ainoasta lepopäivästä, mikä
heillä oli ajovuorojen välillä. Aamupäivällä hän kuitenkin lähti
tallille katsomaan, olisiko mahdollisesti tuotu joitakin määräyksiä
ylimääräisellä junalla lähtemisestä. Jo etäältä hän näki, kuinka
pilttuun ovi oli auki, työ parhaassa käynnissä: Karhula pesemässä
kattilaa siivoojapoikain kanssa. Lattialla kierteli vesiletku,
puhdistusreijistä juoksi likainen vesi koneen alle kanavaan. Karhula
itse ohjasi suihkua, kuten tavallisesti, pää kallellaan, leuka
rinnalla, märkänä ja likaisena. — Ei silmäystä, ei sanaa. Paine nousi
molempien mielissä.
Erkki oli aivan suunniltaan palatessaan tallilta. Häntä harmitti
tuollainen menettely. Eikö hänellä ollut suuta sanoa? Vai tahtoiko
hän kaikkien silmissä heittäytyä poloiseksi, jonka piti yksin raataa
likaisessa työssä, silloin kuin lämmittäjä käveli pyhäpukuisena.
Mutta Erkki ei voinut puolustaa omaakaan menettelyään. Olisi kai ollut
hänen velvollisuutensa nuorempana kysyä. — Olisiko todellakin? — Rauhaa
ei tullut. Uhkamielinen hän oli ollut, mutta oliko syytä matelemiseen.
— "Jos menisin hänen luokseen ja tekisin kerrankin puhdasta jälkeä,
puhuisin tyyneesti — tai riitelisin, jos se olisi parempi. Loppu tästä
vain pitää tulla, tulkoon sitten miten tuleekin." Mielessä pysähteli,
jalat veivät pois päin. Hän karkoitti huonot tuulet ja syventyi
lukemalla kuluttamaan aikaansa. — "Kerkiääpä tuollaisia munia hautoa
pesän lämpymässäkin."
Lähdettiin matkalle taasen, elettiin yhdeksänvuorokautinen ajo. Mäkeä
ylös, alas, eteen, taakse, mutkasta mutkaan, halki kylien, keskellä
ihanasti hymyilevän kevätkesän luonnon. Hymyttömin huulin. Syvä
äänettömyys: "mökön turkkia paikattiin."
Erkki ei voinut enää entiselläkään huonolla tyyneydellä ottaa vastaan
Karhulan luukkuihin ja vedensyöttölaitoksiin kajoamista. Jokainen
sellainen teko tuntui kuin ruoskan sivallukselta ympäri kasvoja, ja hän
puri hampaansa yhteen, mielessä katkera uhka: vielä kerran tämä laukeaa
ja silloin...
Mutta eräs tapa ei ollut tänäkään aikana jäänyt Karhulalta pois:
suuren kahvipullon yhteisesti tyhjentäminen. Erkin oli vaikea ymmärtää
tätä. Ensimäinen kuppi juotiin Tiperon vahtituvan seutuvilla, mäen
korkeimmalla huipulla. Olipa paikkaa vähitellen ruvettu kutsumaan
Knorrimäeksi, sillä siinä myöskin kuljettaja Sirola säännöllisesti teki
puolikuppisensa. Toinen juotiin Ojakylän tornilta lähdettyä. Samat
paikat sopivat paluumatkallakin..
Mutta Erkkiä olivat alkaneet nämä juottelut kiusata. Mitä hän sitä
tyrkytteli, joisi itse. Ensin ylimielinen kohtelu, sitten kahvikuppi,
aivankuin piiskatulle lapselle piparikakku. Hän oli jo kauvan hautonut
mielessään mitä tehdä, nakatako kahvi Karhulan eteen lattialle vai
kieltäytyä siivosti ja kohteliaasti.
Noustiin Tiperon mäkeä, kattilassa ankara paine, koneella ankara työ,
"hännässä" valtava paino.
Oltiin juuri pääsemässä vastamäestä, ja kun ei ollut erikoista syytä
epäillä nousun onnistumista, otti Karhula jo kaapista sokeriastiansa.
Erkki kuuli sokeripalojen kalinan, kannen aukeavan, sillä koneen
jyrinään tottunut eroittaa pienenkin äänen, joka on siitä poikkeava,
nyt pullon kilisemisen hanojen metalleihin. Juuri silloin alkoi
alamäki, ja hänen oli käännyttävä hoitamaan vedensyöttölaitoksia.
Pullo oli jo Karhulan kainalossa. Nyt viittasi hän katonrajassa
koukussa olevaa astiaa. — "Ota!" sanoi katse.
Erkki otti sen vastenmielisesti, mielessä: en juo. Siitäpä syystä hän
tarttuikin pohjasta, heittäen korvan vapaaksi Karhulaa kohti.
Nyt jo pulppusi kahvi, kuumentaen sormenpäitä. Erkki ei
liikauttanutkaan kättänsä. Karhula katsoi pitkään ja viittasi käyrällä
sormellaan sokeriastiaa kohden. Erkki ei ottanut, vaan sanoi sen sijaan:
"Ottakaa joutuin, polttaa sormiani!"
Karhulan silmät iskivät tulta. Kokonaan käsittämätön oli se mylvähdys,
joka läksi pullistuneesta rinnasta. Samassa silmänräpäyksessä kuului
jymähdys: Karhulan korko iski avainarkun kanteen.
"Juo!"
Ja Erkki joi.
Hän ei uskaltanut olla sitä tekemättä. Hän joi vapisevin käsin,
kyyneleet silmissä, katkerin mielin, vihassa ja kiukussa, joi ja
puhkesi puhumaan.
Veturi kiisi kuin riivattu rinnettä alas aivan kuin sekin olisi juonut
jonkun hulluksi tekevän pisaran. Karhula repi vuoroin viheltimiä,
vuoroin höyrynsulkijaa. Vaunut paiskautuivat kiskoilla, jarruttajat
huojuivat torneissaan, sinkoillen seinästä toiseen, kauhistuen kamalaa
vauhtia. Varaventtiilit puhalsivat pois kattilan liikaa painetta, joka
oli kohonnut huomaamatta riidan aikana. Niin kiisi juna kähisten ja
kiskojen liitekohtia hakaten halki metsän kuin saalistaan takaa ajava
ärsytetty eläin. Oli onni, ettei ketään sattunut tielle...
Erkki potkasi ilmaluukun kiinni. Varaventtiilit alkoivat vähitellen
sulkeutua. Tuli vihdoin aivan tyventä. Kuului vain avatusta pesästä
tukahdutettu, nopea huounta. Juna vieri samalla painollaan nopeuden yhä
kasvaessa...
Ne olivat kauheat kilometrit, jolloin satoi purevia sanoja
niinkuin hauleja kummaltakin puolelta. Mutta tämä ei ollut mikään
hävittävä räjähdys, vaan oikeita teitä purkautuva liikakuormitus.
Kumpikin pohjimmaltaan kaipasi sovintoa ja se siitä vähitellen
rupesi muodostumaankin. Tyynnyttiin, rauhoituttiin sekä käytiin
avomieliseen keskusteluun, tunnustettiin, kuinka oli kyllä vika
toisessa huomattu, mutta ei niinkään itsessään. Karhula sanoi monta
kertaa hermostuneensa niin kovasti, että hänellä oli ollut täysi työ
pidättää itseään kiinni tarttumasta, ja Erkki syytti nuoren mielensä
intoa ja harkitsemattomuutta. Ja mitä pitemmälle he tulivat, sen
sovinnollisemmalta tuntui. Karhula sanoi sanottavansa katkonaisin,
takertuvin lausein, otti loppujen lopuksi pullonsa, asettaen sen
kainaloonsa. Ei oltukaan ennen juotu tällaisin mielin...
3
Muutamia vuosia tekeillä ollut Norvamon rata pohjoisessa oli aivan
äsken valmistunut. Liikkeen avaaminen aiheutti paljon muutoksia
rautatien henkilökunnassa. Tarvittiin suuri joukko virka- ja
palveluskuntaa. Tässä muutoksessa tuli Erkki Teräksestä vanhempi
veturinlämmittäjä, ja kaikesta päättäen hänen kuljettajaksi
nimityksensä ei ollut kaukana. Siihen hän olikin jo täysin valmistunut
sillä viime talvena oli hän käynyt veturinkuljettaja-kurssin
Helsingissä. Näiden nimityksien aikana oli hänestä tullut kuljettaja
Sirolan hyttitoveri.
Tämä oli Erkkiä vanhempi mies, mutta siitä huolimatta nuortea ja
reipas. Kaiken iloisuuden ja avomielisyyden ohessa oli hänessä
kuitenkin paljon itseensä sulkeutunutta. Oli joitakin kammioita, joihin
kukaan ei ollut päässyt katsomaan. Toisinaan valtasi hänet kiivas himo
väkijuomiin. Saattoi mennä vuorokausia, jolloin hän ei erikoisesti
näyttänyt niitä haluavan, mutta sitten taasen ryöstäysi himo
valloilleen, ja hän oli kuin mennyttä miestä. Omituista kuitenkin oli,
että vaikka hän olikin tällä tavalla poissa suunniltaan, tehtävänsä hän
siitä huolimatta suoritti nuhteettomasti.
Erkistä oli aina tuntunut raukkamaiselta, että miehet huolensa ja
murheensa upottivat lasiin. Hänen oli paha olla nähdessään toverinsa
toisinaan juovuksissa. Vaikka Sirola oli silloin erinomaisen hauska
toveri, olivat nuo matkat kuitenkin ikävimpiä. Sen hän sanoikin suoraan
hänelle.
Sirolalla oli omituisia tottumuksia. Tuskinpa hän enää pääsi Knorrimäen
yli puolikuppisetta, ja turmiollisinta oli, ettei hän voinut tehdä
matkaa pohjoiseen rajakaupunkiin saamatta "rajantakaista". Hän oli jo
itsekin alkanut tuota kammoksua. Raja kiusasi häntä, ikäänkuin sen
takana olisi asustanut kiehtova paholainen, joka lopullisesti oli
hänet nielevä kitaansa. Hän oli toisinaan näkevinään rajapyykin kiven
vieressä tuhansilla tavoilla nauravan naamaan, ja hän niin hyvin tiesi,
mitä se merkitsi: niin pitkällä siis jo oltiin.
Enempi kuin Sirola aavistikaan huolehti Erkki hänestä. Oli aivan
kauheaa, että mies tällä tavalla vajosi vajoamistaan. Erkki aivan
pelkäsi pohjoisen radan ajovuoroja, eikä ollut koskaan varma, kuinka
ne päättyisivät. Saattaisihan Sirola jolloinkin jäädä sinne pitemmäksi
aikaa, ohi lähtöajan, tai muuten tulla kykenemättömäksi tehtäväänsä.
Miten silloin selviydyttäisiin? Mutta miten saada hänet pysymään poissa
sieltä?
Erään kerran, kun taas oltiin rajalla, ehdoitti Erkki Sirolalle:
"Ei suinkaan sinun ole välttämätöntä mennä itse sinne, laita joku
noutamaan."
Kun Sirola epäröi, jatkoi hän:
"Odota täällä, niin minä käyn."
Merkillisen helposti Sirola taipui, ja siitä Erkki ymmärsi hänen ehkä
itsekin pelkäävän pahinta.
Näin tämä asia toistaiseksi korjaantui ja ilman mitään erikoisempaa
kuukaudet kuluivat. Oli syksy taasen. Erkki oli yhdellä noista
inhoittavista matkoista: tulossa rajan takaa konjakkipullo taskussaan.
Hän käveli hitaasti sateen liottamia katuja.
"Sinä tulit jo! Saitko?⁰
"Mieluummin olisin tullut tyhjänä.⁰
"Älä, älä!"
Sirolan kasvoilla oli hymy, joka jo kuului hänessä asuvalle
paholaiselle. Erkkiä inhotti. Sirola piti silmällä Erkin takkia ja otti
vastaan pullon vapisevin käsin. Kurkusta kuului nieleskelemisen korina.
"Hyvä ystävä, älä juo nyt. Älä ainakaan noin paljon!" pyysi Erkki.
Sirolan huulet vavahtivat.
"Anna pullo minulle!" Erkki koetti saada äänensä sydämelliseksi. "Ota
siitä jollakin toisella kerralla, jolloin olet levollisempi. Anna tämä
nyt minulle!"
Sirola istui alasluoduin katsein, ja Erkki jatkoi:
"Tämän pyynnön teen sinulle ystävänä, jolle ei ole aivan yhdentekevää,
juotko sinä tai et."
"Vie!" tuli kuin tuskan parahdus, mutta käsin piteli hän edelleenkin
lasista kiinni. "Ei, salli edes tämä lasi!"
Hän joi sen ahmien kuin janoinen eläin, ja Erkki riensi pullon kanssa
ulos. Ensi ajatuksensa oli lyödä se rikki rakennuksen kivijalkaan,
mutta hän uskoi sentään asian selviytyvän ilman sitäkin, vei pullon
omaan kaappiinsa ja pisti avaimen taskuunsa.
Mutta Erkki sai kokea, kuinka turhia kaikki keinot olivat.
He olivat silloin Kunnaan päivystyshuoneella odottamassa kotiinpäin
lähtöä etelästä tulevalla matkustajajunalla.
He olivat kumpikin matkastakin väsyneitä, sillä he olivat tuoneet
yöjunaa, saapuen Kunnaaseen kahden aikana aamulla. Keskipäivällä oli
Erkki vielä nakkautunut päivystyshuoneen rautasänkyyn ja nukahtanut.
Herättyään läksi hän talliin kunnostamaan konetta. Sirola istui hytissä
tukkihumalassa. Hän oli murtautunut Erkin kaappiin ja juonut pullon
melkein tyhjäksi. Erkki tarttui työhönsä ääneti miettien, kuinka olisi
nyt meneteltävä, sillä Sirolan ollessa noin ylimmillään oli oltava
varovainen.
Syksyinen iltapäivä alkoi jo hämärtyä ja puolipimeän tallin vielä
pimeämmässä veturihytissä istui juopunut mies synkkänä ja äänettömänä.
"Jopa annoit lähdön rajantakaiselle," sanoi Erkki huolettoman
leikillisesti.
Sirola naurahti tuskin kuultavasti, josta Erkki huomasi oikealla
tavalla alkaneensa.
"Perhana vieköön! Mitäs Knorrimäessä? Vettäkö tenderistä?"
"Vasikka!" hönkäisi Sirola.
"Niin juuri, vettä ynisevä vasikka sinä olet, ellet anna pulloa tänne.
Loppu Knorrimäessä."
Sirola katsoi väsynein, toljottavin silmin, niinkuin ei olisi heti
ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin.
"Mitä hittoa minä työnnän kitaani asumattomalla mäellä, ellei minulla
ole tinakaulaa kaapissani? Vai luuletko sinä näitä useampia olevan? Ja
jos olisi ollutkin, niin kyllä kai sinä olisit ne imenyt."
Sirolassa heräsi epäilys, ja hän tutki tarkoin, minkäverran pullossa
vielä oli, käänteli ja katseli sitä vesilasin rasvalampun valossa.
"Ei siitä ole varaa ottaa ollenkaan."
Erkki tarttui pulloon vetääkseen sen pois, mutta Sirola piti sitä
lujasti kiinni.
"Kelvoton! Minä lukitsen kaapin ja koetan siten säästää sinulle
kunnollisen iltaryypyn vastamäessä, niin sinä kehtaat murtautua
ja saada tällaisen häpeän aikaan. Mihin tästä nyt enää on? Silmän
voiteeksi!"
Erkki ajatteli kauhulla, mihin tämä olisi päättyvä. Sirola oli juonut
huimaavan paljon. Pullo täytyi saada pois ja siten viimeiset ryypyt
siirretyksi lähemmäksi kotia. Hän laski matkaa, mikä oli Knorrimäestä
Oulankaan. Onneksi ei tarvinnut ottaa puita sillä välillä. Ei hän
oikein tiennyt, mistä syystä teki noita laskelmia. Ne vain tulivat
mieleen. Saatuaan vihdoin houkutelluksi pullon Sirolalta pani hän sen
kaappiinsa, mutta katsoi sitä tehdessä, mitä muuta sinne oli kertynyt
aikojen kuluessa: tivistelankakerä, vyyhti sormenvahvuista männänvarren
tivistettä, trasseleita, ruuveja, muttereita... pala köyttä — mitähän
lämmittäjä Nevala sillä oli tehnyt?
Hytissä vallitsi alkumatkasta äänettömyys. Ulkona oli puhjennut
myrsky. Sade pieksi hytin akkunoita ja salamat välähtelivät taivaalla.
— Erkillä ei ollut syytä epäillä, ettei Sirola tekisi tehtäväänsä,
vaikka hän katsoikin eteensä elottomin silmin ja puoleksi makasi
suunnanvaihtajan yli. Kädet kuitenkin toimivat tottuneesti kuin
määrätyt koneenosat. Kuten tavallisesti juopottelutuulella ollessaan
oli hän nytkin enimmän kiusautunut, jos joku seikka asemilla
myöhästytti. Siitä syystä oli vauhti hyvä ja he pyrkivät tulemaan
asemille ennen määräaikaa.
Niin mentiin halki kylien ja lakeuksien, vinosti vasten painavaa
itätuulta, keskellä säkkipimeyttä. Vaunun akkunain tulet luikertelivat
tiepuolessa, mättäissä, kivissä ja ojan reunoissa, lyheten, pideten,
vääristellen ja tuuli repi höyry- ja savupilviä junan sivulla.
"Piru!" kirkaisi Sirola yht'äkkiä kamalasti, ja Erkki tunsi kylmän
väreen karahtavan seljässään.
"Mitä?" kysyi hän niin rauhallisesti kuin suinkin.
"Käyntisillalla, nokikaapin vieressä."
Erkin jäsenet vavahtelivat, mutta hän astui kuljettajan puolelle
katsoen muka hänkin ulos.
"Kas vaan, eikö olekin!"
"No, onpa siinäkin 'pasiseerari‘!" jatkoi hän tietämättä mitä sanoa.
Sirola ratkesi nauramaan; se kuului kamalalta tällä hetkellä. —
"Iloinen piru!" — Hän nauroi jälleen.
"Miten niin?"
"Tanssii kuin kone roudan nostamalla radalla... ylös, alas... ylös,
alas... noin, noin..."
Ja tietämättä taasenkaan mitä teki, sanoi Erkki:
"Annetaan tahtia sille." Hän alkoi viheltää, vaikka huulensa eivät
tahtoneet pariksi sopia.
"Pa— pane puita... täyteen... Me annamme kyytiä sille. Ja anna pullo
myös!"
Erkki oli toivonut, ettei hän sitä enää muistaisikaan, mutta huomasi
erehtyneensä. Nyt oli mentävä mukaan niin pitkälle kuin suinkin. Hän
antoi pullon, johon toinen tarttui kiihkeästi.
"Maljasi, herra Eerikki!" huusi Sirola, sitten hän nosti pullon
suullensa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella sekä heitti ulos
akkunasta.
Nyt he olivat juuri menossa Paavelan ja Tauvon välisellä
kolmipenikulmaisella taipaleella asumattomien kangasmaiden yli,
kiipesivät Knorrimäen rinnettä ylös, tai oikeammin kiisivät,
minkä kone eteensä otti. Miten oli päättyvä tämä, sitä ei Erkki
osannut ajatella, sillä hän eli sanan varsinaisessa merkityksessä
silmänräpäyksen kerrallaan. Hän ei kääntänyt hetkeksikään selkäänsä,
vaan oli joka silmänräpäys valmiina tarttumaan toveriinsa, jos se olisi
tarpeellista. Onneksi kuitenkin Sirola istui paikallaan, etukumarassa
suunnanvaihtajan yli, hullu katse suunnattuna ulos.
"Vihellä niille perkeleille!"
Ei koskaan ollut Erkistä pesä laulanut niinkuin tänä myrskyiltana.
Iskujen yhtämittainen kaiku metsässä oli kuin saatanallisen naurun
kieriskely korven pimeydessä. Ja kun pesän vihertävänkeltainen kirkkaus
huikaisi hänen silmänsä ja saattoi ulos pimeyteen katsoessa tulipallot
leimuamaan silmissä, näyttivät ne paholaisen silmiltä mustassa yössä...
Nyt saavuttivat he Knorrimäen huipun ja juna alkoi laskeutua alas,
mutta Sirola ei kai huomannut sitä eikä vähentänyt koneen tehoa.
Kauhulla katsoi Erkki häntä. Eikö hän todellakaan enää tiennyt mitä
teki? Vauhti lisääntyi nopeasti.
"Siinä sivuutettiin mäen harja," sanoi hän, saadakseen Sirolan
huomaamaan, missä oltiin.
Sirola tuijotti tylsänä eteensä...
Mitä tehdä nyt? Hänellä ei ollut oikeutta puuttua esimiehensä
tehtäviin, mutta mitä seuraisi, jollei yhä kiihtyvää vauhtia
pienennettäisi. Nyt jo alkoi veturi heittelehtiä kiskoilla. Pesä ei
ulvonut niinkuin vastamäen kiihkeässä ponnistuksessa, vaan läähätti,
nyyhki kuin suuri ihmisjoukko olisi tukahdettua itkua itkenyt...
"Nyt on suljettava höyryventtiili!" sanoi hän päättävästi.
Kun Sirola ei vastannut, sulki hän sen. Mutta silloin Sirola kohosi
asennostaan ja hänen silmänsä leimahtivat heikossa valossa, joka
peitetyn kattolampun kupuun leikatun raon kautta lankesi hänen
kasvoilleen.
"Anna olla auki sen!" karjasi hän ja repäsi venttiilin selälleen.
"Me menemme kohti kuolemaa!"
"Antaa mennä — heee—i!"
Se oli mielipuolen karjaisu, joka saattoi Erkin vapisemaan.
"Ajattele, hullu ihminen: junallinen matkustajia..."
"Vihellä niille, vihellä sen...!"
Mutta nyt painoi Erkki uudestaan venttiilin kiinni. Tästä raivostui
Sirola, hyökkäsi ylös, ja Erkki näki jotakin vilahtavan hänen
kädessään. Samassa hän kuitenkin oli kiinni Sirolan ojennetussa kädessä
ja tavattomalla voimallaan, joka tällä epätoivoisella hetkellä vaan
kasvoi, sai hän väännetyksi kouran auki. Akkuna helähti ja avonainen
veitsi lensi ulos. Syntyi hetken kestävä kiivas kahakka. He kiersivät
molemmat nyyhkivän pesän edessä. Sirola oli vahvarakenteinen mies,
mutta kuitenkin hän herpaantui, ja Erkki sai hänet nujerretuksi
lämmittäjän puolelle kattilan ja seinän väliin. Kiivaalla otteella
oli hän samassa kiinni jarruventtiilissä, ja junan vauhti alkoi
vähetä. Oli jo aikakin, sillä pian alkoi Isonkaaran laskeutuma,
jonka alla oli tiessä mutka. Sitä ajatellessa ja vielä äskeisestä
ottelusta järkkyneenä täytyi Erkin tukea itseään akkunan pielukseen
ja nojata istuimen kulmaan. — Nopeusmittarin viisari hamuili ennen
kulkemattomilla alueilla. Hiki virtasi pitkin Erkin ruumista, mutta
tällä järkyttävällä hetkellä häntä kuitenkin elähdytti tieto, että
vaara oli vältetty. Oli vain saatava Sirola tyyntymään. Tämä yritteli
vielä ylös, kirosi kamalasti, haki housuntaskuistaan jotakin, mutta
käsi jäi taskuun ja mies raukesi vähitellen. Ja kappaleen ajan kuluttua
kuului ainoastaan örähtelyä... yhä vaisummasti...