* * * * *
"Vai niin", sanoi Eine Erkin mentyä, "sinä valittelet yksinäisyyttäsi,
etkä pidä minään säätyläisseuraa, joka sinulla on täällä, mutta
kyllä sinä saatat istua kahdenkesken omassa huoneessasi — jonkun
veturinkuljettajan kanssa."
"Hänhän on lapsuuden leikkitoverini. Ja odotimmehan sinua."
"Niin, lapsuuden, mutta nythän ei olla enään lapsia, eikä samalla
kehitysasteella."
Neiti Lillströmin suupielessä värähteli iva...
* * * * *
N:o 400, Teräksen veturi, seisoi valmiina junan edessä.
Lunta oli satanut jo monena vuorokautena perätysten; oli tullut
sydäntalven lumikuukausien aika.
Iltapäivällä oli yltynyt tuulemaan. Puiden paljaat oksat pieksivät
sekavaa ilmaa, ulvoivat ja vonkuivat. "Eikö lumiauraa ole lähetetty?"
kysyi Erkki junailijalta, joka tuli merkitsemään kirjoihinsa konetta
hoitajineen.
"Sen pitäisi juuri saapua. Äsken ilmoitettiin sen lähteneen Suvannolta
ja ehkäpä ehtii tulla tänne kymmenen minuutin aikana, mikä meillä on
vielä jälellä".
"Siitä me emme suuria välitä. Onhan meillä puita ja vettä."
Erkki haki avaimen ja meni kiristämään ilmapumpun tivistettä, joka
näkyi vuotavan, hyppäsi alas sitten ja koetteli muutamia koneen osia,
jotka olivat pitkällisenä ajokautena kuluneet.
Kun vielä oli koetettu jarrujen toimintaa koneiden vaihdon jälkeen,
oli kaikki valmiina lähtöä varten Erkki meni odottaessaan alas
asemasillalle.
Mahtoiko Irja olla toimessaan vai oliko vapaana. Hänestä tuntui heidän
asiansa olevan kuin veitsenterällä eikä hän voinut saada mielestään
pois eilisen illan kiusallista vaikutusta. Hän olisi mielellään
halunnut nähdä Irjan, katsoa kerrankaan silmiin, saadakseen jotakin
varmuutta asiaan.
Yhtäkkiä hän huomasi, että voisi käydä lippuluukulla, mutta
samassa osui katseensa neiti Lillströmiin, joka seisoi vähän etempänä
väkijoukossa puhellen ja nauraen kahden hienosti puetun naisen kanssa.
Oli kuin jollakin teräaseella olisi pistetty. Hän puristi kätensä
nyrkkiin ja oikaisi ryhtinsä, katsoi yli väkijoukon huomaamatta ketään
— huomaamatta edes, kuinka eräs katse oli häneen kiinnitettynä,
virkahuoneen akkunasta, josta sopi aivan hyvin näkemään siihen
paikkaan, missä Erkki käveli edestakaisin.
"Jos lumiaura meidät myöhästyttää, on Irjalla tilaisuus näyttäytyä,
mikäli hänellä on siihen halua."
Hän asetti tämän ehdon, vaikka kohta tuntui, ettei olisi pitänyt
sitä tehdä, sillä saattoihan Irjalla olla voittamattomia esteitä.
Mutta toiselta puolelta pyörähti taasen voimakkaasti, että juuri niin
piti tehdä, sillä häntä oli loukattu, Irjan ystävätär oli loukannut,
mittaillut häntä katseellaan melkein kuin maantienkulkijaa, ja Irja oli
sen huomannut. Sitä osoitti hänen kätensä vavahduskin hyvästellessä,
sitä hämmästyksensä, sitä katseensa, joka oli käynyt merkillisen
sulkeutuneeksi. Mistä syystä? — Mutta mitä ihmeen syytä tästä oli näin
kiivastua. Jokaisellahan oli vapaus arvostella, muodostaa se tai tämä
käsitys toisesta ihmisestä. — Kuitenkin kuohahti koskena jäljessä
loukattu ylpeys, sillä neiti Lillströmin katse oli piirrellyt kuin
polttoneula. Muulloin olisi hän sen voinut kestää — nyt ei. Eikä Irja
jäänyt osattomaksi. Nuo kaksi olivat häntä vastaan, ja jollei hän
voita, niin kaikki ratketkoon...
Tuli ilmoitus, että lumiaura oli viivästynyt. Lähtöä ei voinut enää
viivyttää.
Erkki oli juuri nousemassa koneeseen ja katsoi asemahuoneen ovelle,
joka avautui, ja asemapäällikkö virkapuvussaan tuli lähettämään junaa.
Hän viittasi asemamiehelle, viittasi myöskin junailijalle, jonka
antamaan merkkiin Erkki oli jo valmis vastaamaan.
Kun juna läksi sinä aamuna Norvannon asemalta, oli kuin sen veturi
olisi ollut poissa suunniltaan. Ne matkustajat, jotka olivat
seisoaltaan, horjahtelivat toisiaan vastaan ja junapalvelijat
kerkesivät hädintuskin hyppäämään viimeisen vaunun portaalle.
Asemahuoneen akkunaan ilmestyi tyttö, joka levottomin sydämin katsoi
kiitävän junan jälkeen...
5
Mutta juna riensi voimia kysyvään kamppailuun kiihtyvällä nopeudella.
Kohta vaihteiden takana, pitkän makasiinirakennuksen suojassa vaani
myrsky. Siellä se oli laitellut esteet tien poikki ja juoksutteli
lumikuuroja pitkin hangen selkää, kuin uhitellen. Ja kun juna tuli
esille, syöksyi se raivostuneena sen kimppuun. Se ei ollut enää
salakähmäistä nätelemistä sieltä ja täältä niinkuin huoneiden suojassa,
vaan avonaista taistelua, rehellistä sylipainia. Myrsky syöksyi
korkealla sillalla kuin viime ponnistukseen. Mutta hurjasti ryntäsi
junakin. Se tuli siltakaarien alle täysin voimin. Vielä sillä oli
kasvava nopeus. Kytkimet natisivat vetämisen ankaruudesta, niiden
jouset jännittyivät. Veturi kiskoi vaunuja kuin arkailevia nahjuksia,
jotka eivät uskalla käydä silloin eteenpäin, kun tosi on kysymyksessä.
"Kylläpä se painaa," sanoi kuljettaja ja avasi höyrynsulkijaa yhä
enemmän.
Hän antoi varoitusmerkin ja kun tiesi radan tässä olevan hyvin suojatun
ja arveli tien olevan selvän, uskalsi hän hetkeksi poistua paikaltaan
ja auttaa toveriaan pesän hoitamisessa. Yhdessä latoivat he kivihiilet
tasaisesti, laittoivat kunnollisen pohjan, kun nyt vielä oli siihen
tilaisuutta. Pikku seikoista riippui paljon.
"On siellä nyt tulta," sanoi lämmittäjä. "Niin ovat putket, kuin sulaa
metallia täynnä."
"Hyviähän me kokkeja olemme ja hyvin sitä on hepoa ruokittavakin."
Tultiin juuri pieneen metsään, jossa myrskyn voima vähän lannistui.
Luntakin oli tasaisemmin radalla, ja juna sai vauhtia yhä enemmän.
Mutta sitä kesti vain lyhyen hetken. Ja metsän takaa avautui
äärettömältä tuntuva lakeus. Myrsky painoi tässä vinosti vastaan.
Koko junan sivu oli sen rynnistysalueena. Ja nyt se päätti käydä
väsyttävään taisteluun. Se painoi vastaan yhtämittaa, hellittämättä,
koko voimallaan.
"Minkälaista lieneekään Kourin leikkauksessa," arveli jo lämmittäjä.
"Tämä tuuli on kai tehnyt sinne oikein hiivatinmoiset patterit."
"Luultavasti, sillä se lyö siihen lännestä matalametsäisen kunnaan yli
niinkuin viemäriojaan, ja sen pohjalta meidän pitäisi löytää kiskot."
Lämmittäjä pyyhki hikeä otsaltaan, tarttui hiililapionsa varteen ja
alkoi työnsä jälleen. Joka kerta, kun hän polkaisi paininta lattiassa,
rävähdyttivät automaattiset laitteet pesän luukut auki, ja vihertävän
keltaisen liekin loimu valaisi hytin sekä savupilvet ja myrskykuurot
ensimäisten vaunujen yläpuolella.
Kuljettaja avasi akkunan sivultansa estääkseen pesän kirkkauden
huikaisemasta silmiään. Savupiippu ulvoi myrskyn seassa ja
silmänräpäysliikkein syöksyi siitä sakeaa savua ulos, painautuen kohta
vaunujen kattoja pitkin ja sieltä alas junan suojanpuoleiselle sivulle.
Säkenet tanssivat tuulen pyörteissä, yrittivät ylös, mutta syöksyivät
maahan, kuin tuperruksissa.
Varustauduttiin Kourin leikkausta varten.
Miehet häärivät hämärässä hytissä. He tarkastivat konettansa. Heillä
oli kyllin kivihiiliä, kyllin vettä.
Kuljettaja Teräksen luonteenomainen reippaus ja rohkeus sekä neuvokkuus
oli monesti ollut jo koetuksen alaisena — eikä suinkaan vähäisessä
määrässä tänä myrskyisenä päivänä.
Ilta oli jo hämärtynyt siinä määrässä, ettei nähnyt pitkälle eteensä.
Lyhdyt koettivat valaista läpi sakean lumisateen. Muutamista kohdista
näkyivät niiden valossa kiskot tiellä, mutta useimmissa paikoissa ne
olivat kokonaan hautautuneet. Siellä täällä häämöitti joku pensas tai
heinälato tiepuolessa.
Pian hämärän keskeltä alkoi maasta kohota musta vastarinta. Se
suureni suurenemistaan, ja sitä kohden kiisi veturi värisevin tulin,
raivostuneen eläimen tavoin.
"Nyt se alkaa," sanoi Erkki.
Samassa syöksyi juna Kourin leikkaukseen. Lumivyöryt kohosivat
korkealle ilmaan ja paiskautuivat sieltä alas, yli koneen ja
ensimäisten vaunujen. Hetkeksi pimeni kaikki niinkuin olisi saanut
iskun vasten silmiään.
"Terve!"
Lumi tunkeusi kaikista pienistä rakosista kattilan kuumiin osiin,
joissa se pian muuttui usvapilveksi. Ryöpyt seurasivat toisiaan
itsepintaisesti uhmaten...
Koko juna hätkähti vastarinnan kohdattuaan. Tieto meni puskimesta
puskimeen, kytkimestä toiseen. Matkustajat huojahtivat penkeillään,
ja lähellä akkunaa olevat koettivat katsoa ulos, kuitenkaan mitään
näkemättä. Vaunut nytkyivät niinkuin olisi niitä tuupittu edestä ja
takaa.
Joku oven lähellä istuvista koetti avata ovea, mutta sieltä syöksyi
lumisade sisälle, ja myrsky pyyhkäisi vaunun päästä toiseen.
"Pankaa ovi kiinni!"
Pauhu kuoleusi jälleen, ja ihmiset kääreysivät vaatteisiinsa. Heitä
puistatti sellainen kohtaus.
Veturihytissä oli ainoana kysymyksenä päästä läpi leikkauksesta. Erkki
oli vielä suurentanut koneen tehoa, vaikka vesi olikin alkanut vähetä
kattilasta. Höyrynpaine pysyi kuitenkin vielä entisellään.
Hänen neuvokkuuttaan yksinomaan nyt kysyttiin. Lämmittäjänkin
oli vallannut epävarmuus. Koneen huimaava käynti nieli kovasti
polttoaineita. Ei kauvan kestänyt ennenkuin pesä oli tyhjä ja vesikin
alkoi vähetä. Kumpaa lisätä?
Erkki tunsi tien tarkemmin kuin lämmittäjä, joka väliaikaisena miehenä
oli asetettu hänen toverikseen. Hän tiesi yksin kantavansa kaiken
vastuun. Kun lämmittäjä yritti tarttua hiililapioon, sanoi hän vain
lyhyesti: "Istu!"
Neljänneskilometrin matkalla oli höyrynpaine pysytettävä samana.
Jo kumahtelivat kiivaammat iskut junan etupäässä. Leikkauksen sivut
laskeutuivat. Juna tuli metsään, joka tässä riensi avuksi, ehkäisten
myrskyn voiman.
Nyt oli toimittava. Ei ainoakaan sekunti saanut luistaa ohi. Erkki
vähensi höyryn menon, pani toisen syöttölaitoksen jälleen toimimaan
ja auttoi lämmittäjää. Pian oli pesä kunnossa jälleen ja höyrynpaine
nousemassa.
Lämmittäjän valtasi iloinen reippaus. Äskeinen alakuloisuus oli ohi.
"Niinhän se menee kuin messinkihöylällä!" sanoi hän.
"Mikäpäs estäisi. Mutta anna Pollelle evästä taasen vähän ajan
kuluttua, sillä nuo tuolla jäljessä me tahdomme saattaa määräpaikkaansa
tänä iltana, vaikka puukkoja sataisi. — Älä lataa tupakkaasi!"
Hän nykäisi savukkeen toverinsa suusta ja heitti pesään sanoen:
"Tämä se tepsii niinkuin Könni-Matin mälli Marttilan emännän
hiivattomassa kaljassa. Heitäppäs kivihiiltä lisäksi, pari lapiollista
kumpaankin poskipieleen sitä sinun 'hiivatinmoista' mujuasi, joka ampuu
meitä vähän tuonnemmaksi!"
Oli kuin olisi vallattomuus tarttunut kaikkiin kolmeen, molempiin
miehiin ja koneeseen. Pesä oli saanut annoksensa ja jälleen kiidettiin
kuin leikkiä lyöden kohti leikkauksen toista osaa.
"Tämä vasta tanssia on!" sanoi lämmittäjä reippaasti.
"Vähintäänkin! onko sinulla, muuten, ketään, jonka luokse riennät, kun
pääsemme perille?"
"Niin mitä?"
"Hemettiä, sellaista, joka vähän ruokkoaisi lunta hartioiltasi, kun
saavut vihdoin..."
Samassa paiskautuivat kokonaiset kinokset yli koneen, ja miehet
peittyivät höyrypilveen. Lunta satoi välikköön, jossa lämmittäjä seisoi
moukaroiden suurimpia hiiliä pienemmiksi, satoi aina hytin lattialle
saakka...
Kone taisteli raivostuneena. Sen pyörät tekivät vahvimmissa kinoksissa
vaarallisia pyörähdyksiä, milloin ne eivät enää suoranaisesti ottaneet
kiskoon kiinni. Yli savupiipun syöksähtivät lumiryöpyt toistensa
jälkeen. Lumi kasautui jalkakäytävälle kattilan eteen ja molemmin
puolin, kinostuen hytin seinää vastaan, peittäen akkunat. Kuumat osat
kähisivät kuin kiukaassa ja koko veturi vapisi ja huojui äärettömässä
ponnistuksessa.
"Mitähän jos joku kohta pettäisi?"
Se välähti mielessä salaman tavoin. Nyt oli luotettava koneen
kestävyyteen, sillä ei vähimmässäkään määrässä auttanut luopua mistään.
Se oli kuin taistelua elämästä ja kuolemasta.
Tuuli keräsi loppuvoimansa juuri tähän kohtaan, johon se oli rakentanut
vahvimman esteen koko pohjoisella radalla.
Jännitys kasvoi miesten mielissä. Erkki ei voinut enää pysyä
tavallisella paikallaan. Hänen korviaan huumasi ja ohimoissa takoi. Hän
puri hampaansa yhteen ja puristi höyrynsulkijan kahvaa, että sormet
rutisivat, sulkien venttiiliä, milloin kone teki vaarallisia iskuja,
avaten kohta taasen. Veturi sai sysäyksen toisensa jälkeen. Jokainen
kinostuma vähensi sen vauhtia.
Ja nyt alkoi myöskin ponne vähetä. Vesi oli laskeutunut. Ei ollut enää
kattilassa sitä varastoa kuin äsken, mistä höyryä muodostua.
"Jokohan tuli köyhyys," arveli lämmittäjä.
"Ole hiljaa!" tuli kuin vasten suuta.
"Perhana!" kuohahti lämmittäjän mielessä. "Komentaa tässä..."
Mutta olihan tämä heidän yhteinen asiansa. Samalla hän myöskin tunsi,
ettei hän olisi ymmärtänyt eikä osannut tehdä mitään varmasti tällä
hetkellä. Hänen täytyi sittenkin ihailla uljasta toveriaan, joka seisoi
lattialla, käsi työssä kuin sydämellä. Ja miten hän seisoi! Kuin
kuningas! Hän on näkevinään hänen jokaisen lihaksensa jännityksen,
silmiensä tulen, sydämensä lyönnin, ohimosuontensa tykinnän.
Koneen käynti yhä heikkenee, höyrykellon viisari on vähitellen alkanut
laskeutua.
"Pitääkö jäädä kinokseen!" välähti taasen mielessä.
Mutta Erkki puri hampaansa yhteen yhä lujemmin ja katsoi eteensä kuin
olisi tahtonut katseensa voimalla pakoittaa koneensa siihen mitä
tarvittiin. — Nyt kumartui hän yht’äkkiä, katsoi nopeasti vesilasiin ja
höyrykelloon sekä lisäsi koneensa tehoa, minkä tilaisuuden oli jättänyt
viime varaksi. Ote oli rohkea, tehty määrätyllä hetkellä. Se meni
kytkimestä kytkimeen pitkin pinoa, ja vaunut vyöryivät avattua tolaa
raskaasti... vastustellen...
Samassa vilahti ohi puoleksi lumeen hautautunut kuusi. Erkki näki sen
avatusta sivuakkunasta. Taistelu oli loppuun suoritettu.
Kappaleen ajan kuluttua saapui juna seuraavalle asemalle. Se tuli
hiljaa laahustaen kuin väsynyt...
Erkki istui penkillään ja hetkisen hänestäkin tuntui niinkuin jokainen
hermo olisi pyytänyt lepoa...
Asemalla viivyttiin enemmän kuin oli aikatauluun merkitty. Junan
lähettäjä oli antanut lähtömääräyksen ja veturista oli vastattu, mutta
siitä huolimatta seisoi juna yhä.
Matkustajat alkoivat tulla jo kärsimättömiksi. Heidän mielestään
oli jo seisottu aivan määrättömiä. Mitä oli tällainen viivyttely!
Lapset alkoivat olla iltaunissaan ja itkeä tuhersivat. Joukossa oli
hermostuneita ihmisiä, jotka eivät voineet sietää tällaista. He
katsoivat vihaisesti koko matkustavaa yleisöä, ikäänkuin jokainen olisi
ollut osaltaan syyllinen viipymiseen. Heidän mielessään jo kasvoivat
puolet minuutit minuuteiksi...
"Täällä saa ensin kärvöttää vilussa ja sitten vielä tuollaista
viivyttelyä..." puhkesi joku.
"Tuleeko tässä vastaan juna?" kysyi toinen.
"Ei tule," vastasi junapalvelija.
"Mitä tässä sitten seisotaan?"
Mutta palvelija oli jo mennyt astioineen.
"Kuuluu höyry loppuneen", tuli tieto toisesta päästä.
"Minkälaisia miehiä siellä on?" usahti taasen joku.
Tuuli kiskaisi vaunun seinää, tohautti ilmaventtiilejä katolla, vinkui,
valitti... Vaunun läpi kulki kalsea ilma ja värähdytti tuulen puolella
istujia. Mielet alkoivat kuohua.
Vihdoin nuoren kirjurin sisu myöskin riehahti. Ja hän läksi kiivain
askelin junan etupäähän.
Erkki oli lähettänyt toverinsa alas kiertämään koneistoa. Vaikka
jokainen kohta hänen ymmärtääkseen oli kunnossa, oli kuitenkin
varmistettava. Hän oli iloissaan, että oli päästy läpi Kourin
leikkauksesta. Se oli parhaimpia saavutuksia huomioonottaen, että
lumimyrsky oli tullut yllättäen, eikä auraa oltu voitu lähettää junan
edellä kulkemaan. Heidät tosin oli saavuttanut "köyhyys", niinkuin
lämmittäjä oli arvannutkin: vettä oli peloittavan vähän ja höyrynpaino
mitätön, mutta läpi oli tultu.
Veturimiehet palasivat kiertomatkaltaan ylös hyttiin; alhaalla oli
kaikki kunnossa.
"Sinä menetit matkalla tupakkasi. Istu nyt ja pane tuosta sillä
välillä, kun minä laitan kaikki lähtökuntoon — äläkä muuten ole
milläsikään," sanoi Erkki.
Toverista tuntui hyvältä. Teki mieli sanoa jotakin, mutta ei löytänyt
sanoja.
"Mitäs siellä tehdään?" kuului samassa kirjurin kiukkuinen kysymys
alhaalta.
"Istutaan," tuli ylhäältä hämärästä hytistä.
"Lähtökäsky on annettu aikoa sitten."
"On kuultu ja vastattu."
Erkki astui välikköön ja näki kirjurin virkalakki päässä, kaulus
pystyssä, pitkänä ja hinteränä seisovan tuulessa. Häntä harmitti
äänensävy ja teki mieli asettua kiusoittavaan vastarintaan.
"Kylläpä siellä ollaan nenäkkäitä; tiedättekö että minä junan
lähettäjänä olen teidän esimiehenne?"
"En."
"Minä käsken teidän lähteä!" huiski kirjuri malttinsa menettäen.
"Se on teidän asianne."
"Ja teidän on lähdettävä!"
"Se on taasen meidän asiamme, mutta tuossa sävyssä annettuja käskyjä me
emme tarvitse — emmekä missään sävyssä, sillä me kai jokainen tiedämme
tehtävämme ja täytämme sen, miten mahdollista."
"Te... te...!" yritti kirjuri väliin ja rupesi nousemaan ylös veturiin.
"Tänne ei saa tulla!"
"Mitä...?" hämmästyi kirjuri.
"Tämä on minun paikkani ja teidän paikkanne on asemasilta."
"Tätä te saatte katua." — Kirjuri astui alas, mutta pysähtyi ihan
portaan juurelle, luullen kuljettajan säikähtäneen uhkausta.
"Te esiinnytte röyhkeästi ja sopimattomasti."
Ei vastausta.
"Minä raportteeraan...!"
"Perhanan poika!" karjaisi Erkki. "Etkö osaa hoitaa syöttölaitoksia?"
Hän meni nopeasti hyttiin. Käsi taputti nauraa hykertelevää lämmittäjää
olalle, samalla kun suu moitti ankarasti:
"Senkin hutilus, etkö sinä tiedä syöttölaitoksen hukkaputken päättyvän
juuri portaan alle. Nyt sinä laskit kiehuvan veden esimiehesi
kintuille."
Kirjuri meni.
6
Tästälähtien Erkkiä suorastaan kiusasi Norvannon asema. Milloin hän
joutui kulkemaan sen sivuitse, pysytteli hän ikäänkuin piilossa
kopissaan ja varoi katsomasta aseman virkahuoneen akkunaan.
Isoon aikaan ei hän kuullut Irjastakaan mitään. Mutta sitten tiesi
joku kertoa, että kirjuri, samainen virastaan pöyhkeilevä nuorukainen,
joka häntä oli yrittänyt komennella, hakkaili tyttöä. No niin, kaiketi
hän olikin sopivampi seuranpitäjä kuin veturinkuljettaja, jota neiti
Lillström niin oli osannut halveksia.
Mutta vähitellen, kevään joutuessa, mieli alkoi muuttua. Eikö kuitenkin
ollut turhamaista noin sydäntyä mitättömästä kohtauksesta? Eikö ainakin
ollut väärin lukea sitä Irjan syyksi? Irjan, jonka katse lämmitti
enemmän kuin kenenkään.
* * * * *
Erään kerran joutui Erkki, saavuttuaan iltapäivällä Norvantoon,
odottamaan siellä yöjunaa.
Kevät oli jo tullut. Hänen oma veturinsa oli konepajassa korjattavana
ja hän teki matkoja enemmän tai vähemmän tilapäisesti, milloin ei ollut
konepajalla koneensa vikoja neuvomassa.
Hämärtyvä ilta teki mielen pehmeäksi ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi.
Olisi haluttanut mennä tapaamaan Irjaa, mutta jokin kummallinen tunne
esti häntä edes vilkaisemasta virkahuoneen akkunaan. Hän käveli
puistossa, poltteli, istuskeli penkeillä ja katseli haavemielellä
iltaruskon kultaista valoa.
Yht'äkkiä rasahti käytävän hiekka. Mies ja nainen vaelsivat
äänettöminä, rinnatusten ohi. Erkki hätkähti. Siinä olivat Irja ja
kirjuri; nähtävästi he eivät hämärässä tunteneet häntä.
Sydän tykki pakahtuakseen ja veri humisi korvissa. Ajatukset
risteilivät sekavina. Vai niin! Se oli siis totta kuitenkin. Mutta
olkoon, niin kai olikin parasta.
Ja Erkin pää nousi pystympään ja ryhti suoristui.
* * * * *
Alkukesästä, olivat rautateillä varsinaiset talon työt käynnissä.
Silloin eivät joutaneet veturit eivätkä miehet joutilaiksi. Kiven,
soran, halkojen ja pölkkyjen veto toimitettiin kiireellisesti.
Tervauslaitokset savusivat, pölkkypinot katosivat radan varsilta,
ryhmittyivät toisiin paikkoihin ja hajaantuivat vihdoin merkittyihin
kohtiin pitkin rataa. Ratavartijain johtamat "topparoikat" kulkivat
radalla, tivistyskuokat heiluen, lapiot kalskaten. Kiilain varassa
kevätkauden ollut roudan runtelema tie oikaistiin, kiskojen välit
tarkastettiin ja niin saatiin kaikki taasen kuntoon vuoden ajaksi.
Erkki oli määrätty Hietamäen kuopalle kolmeksi viikoksi. Vahvasti
varustettuina läksivät sekä "hepo" että miehet varhaisena
maanantaiaamuna. Lyhyet soravaunut kuppelehtivat jäljessä, viimeisenä
makuulavoilla ja lämmityslaitoksella varustettu tavaravaunu miehistön
asuinsijaksi.
Junailijana oli matalarakenteinen Vahlmannin Jakke, säyseä ja taipuisa
mies, liukas ja ketterä sekä erinomaisen nokkela nuljahtamaan pois
nuhteenalaisuudesta, mainio itkettämään vaimoväkeä, milloin hän
jollakin sydänmaan asemalla tapasi heitä ja kävi haastelemaan silmät
sinihaikeina. Kuinka puhui hän silloin elämän katoavaisuudesta?
Kuin parhain pappi. Ja mitäs arvelivat vaimot? No, tämän Vahlmannin
Jaken he tahtoisivat asettaa seurakunnan eteen. Mutta Jakkea kutsuu
tehtävänsä. Hän kohottaa särisevän sarvipillin suullensa, nousee
muodoltaan sangen totisena punaisine lippuineen ylös vaunuun, tekee
kunniaa rautatieläisten tapaan ristissä käsin huojutteleville naisille
ja poistuu kuin ilmestys. — Joistakin aivan erikoisista syistä oli
hän näiden työjunien vakinainen konduktööri, eikä se rautatieläisten
mielestä ollutkaan suinkaan huonosti osunut, sillä reipasta, hilpeää ja
vaihtelevaa mieltä osasi hän pitää vireillä.
* * * * *
Tuolla kohosi kangas loivarinteisenä molemmin puolin laajana
aukenevista nevoista. Suon vaivaiskoivut loppuivat, missä maa alkoi
yletä; vaihtuipa metsä vihdoin upeaksi kuusikoksi, joka kehyksenä
kiersi suon ja kankaan rajoilla. Keskempänä katosivat kuuset ja
tilalle tulivat petäjät, ensin rehevämmät, sitten matalammat ja
huonompikasvuiset. Kangas päättyi valtavaan hiekkalakeen, jossa
kasvullisuus oli harvempaa.
Mäellä oli ratavartijan asunto, ja sen luota poikkesi lyhyt sivuraide
hietakuopalle. Vahtituvassa asui Hietamäen Antti, rata- ja hietakuopan
vaihteen vartija.
Aamupäivällä saapui hietajuna. Se pysähtyi vaihteeseen vain siksi
aikaa, että miehet kerkesivät nousta vaunuihin ja painui sitten
kolisten kuoppaan. Työ alkoi. Neljännestunti oli tuskin kulunut ja nyt
jo heiluivat urakkamiesten lapiot, kahahtivat juoksevaan hietaan.
Erkistä oli mieluista olla nyt vaihteeksi täälläkin, keskellä
sydänmaita. Pieni kylä oli muutamien kilometrien päässä radasta, toinen
joella vielä etempänä.
Ilta saapui. Varjot pitenivät ja kellertävään iltapoutaan laski
aurinko. Metsän tutkaimet seisoivat totisina ja värähtämättä
keltaruusun väristä taivasta vasten. Hämärä hiipi maan rajassa alimpien
oksien alla. Vaappuen kiisivät yöperhoset metsätähdestä puolankukkaan,
myykistyivät mustikan kostealle lehdelle, viipyivät hetken ja
vaappuivat taasen. Ilmassa soivat sääskien viulut, soilla kuovien
vaikerrus...
Kirahti vaunun ovi. Mies hyppäsi alas. Unessa oli joukko. Hän
yksin oli valvonut ja kuunnellut yön ääniä seinän takaa. Äsken oli
hän kuljeskellut vähän ympäriinsä, syönyt iltasen ja koettanut
ruveta nukkumaan, mutta ei ollut saanut unta, ja koska ei tuntunut
miellyttävän loikoilu ummehtuneessa vaunussa, hän lähti ulos. Vähän
matkan päässä Erkki pysähtyi ja katsoi taaksensa. Heikko savu kohosi
veturin piipusta, ja Erkin mieleen tuli kuva vanhasta miehestä, joka
istuu porraskivellä syvissä ajatuksissa vähitellen sammuva piippu
hampaissaan. Savu kohosi vaisusti melkein suoraan ylös, kallistuen
sitten länttä kohden. Vähän matkan päässä se muutamien metrien
etäisyydelle maasta muodosti ohuen, paikallaan pysyvän, sinisen
kerroksen ilmaan. Rauhaa henki lempeä yö.
Erkki kääntyi jälleen menemään vahtituvalle päin. Pikku lintu pyrähti
maasta, lensi säikähtyneenä äännähtäen samaan suuntaan ja pistäysi
pihlajaan, joka kasvoi vahtituvan päässä. Pihakivellä istui Anni,
ratavartijan tyttö, käsityö helmaan unohtuneena.
"Minä luulin yksin valvovani", puhutteli Erkki tyttöä radalta.
Anni punastui ja tuli vähän hämilleen vastatessaan: "Muut ne meilläkin
ovat iltaunisia, mutta minulla ei tahdo tulla koko kesänä mennyksi
ennen puolta yötä nukkumaa."
"Kukapa hennoisikaan tällaisena ihanana iltana".
"Saahan sitten talven pimeillä nukahtaa", vapautui Anni.
Erkki nousi jo pihaan ja meni korkean kiven juurelle, jolle tyttö oli
istunut.
"Siinähän onkin komea valtaistuin".
"Onhan tämä", sanoi Anni ja siveli kädellään kiveä jotakin tehdäkseen.
"Ja mitäs te hallitsette tältä istuimelta?"
"Vaikka mitä", nauroi tyttö.
Keskustelu läksi käyntiin, kulki vähäpätöisyyksissä, mutta kulki
kuitenkin. Vähän ajan kuluttua Erkki jo nojasi kiveen ja katsoi ylös,
Anni hieman pää kallellaan vasemman olkansa ohi alas. Ja Erkistä oli
mieluista katsoa kauniisiin silmiin.
Kun hän vähän ajan kuluttua loikoili vaunun lavalla, muisteli hän
Annia. Eipä olisi uskonut, kuinka kaunis tyttö oli saattanut yletä
täällä metsän yksinäisyydessä. Tukka oli vaalea, muoto kapea, suora
nenä, jonka muutamat kasvojen liikkeet taivuttivat vähän kyömyksi, iho
nuortevan raikas ja kuultavan puhdas, silmissä uneksiva katse... Mutta
eipä antanut auttaa itseään kun laskeutui alas kiveltä. Kaunis kuva
mielessään nukkui Erkki vihdoin.
* * * * *
Jo puoli viideltä oltiin seuraavana päivänä työssä ja sitä järjestystä
aiottiin pitääkin koko aika, sillä joka suhteessa sopi aloittaa aamulla
aikaisin ja lopettaa illalla varemmin, koskapa iltapäivällä ja illalla
oli juuri näillä seuduilla pääasiallinen junien kulkuaika.
Pitkin junan sivua katsoessa näki lapioiden välähtelyt, käsivarsien
ristivilahdukset ja vartalojen omituisen koivertavan liikkeen
hietaruskeaa pohjaa vasten. Toisinaan keskeytti hiljaisuuden varoittava
huudahdus, milloin rinnettä alas vieri kivi tai sortui petäjä. — Kun
vaunut olivat vihdoin täydet, kokousivat miehet niihin, istuivat
levähtämään tai nakkausivat pitkälleen puhtaaseen hietaan; he
kerääntyivät myöskin toistensa luokse jutellen viettääkseen aikaa, mikä
viivyttiin matkalla tyhjennyspaikalle.
Työn päätyttyä miehet istuivat vaunussa. Toiset polttelivat, toiset
juttelivat.
Jarrumies Lotvonen kirjoitti vaimolleen:
"Pikanelli on lopusa, niin että lähätäppä lissää".
Muuta ei hän saanut kokoon, mutta niinpä sai kotiväki kuitenkin
tervehdyksen.
Vahlmannin Jakke oli ottanut esille viulunsa. Hän istui ruhmolla
kamiinin vieressä, selkä seinään, silmät puoliummessa ja soitti valssin
tahdissa kulkevaa laulun säveltä.
Soiton kestäessä Erkki vaipui haaveisiin. Hänelle muistui mieleen Irjan
lämpöinen kamari lumimyrskyisenä talvi-iltana. Istuiko siellä nyt
kirjuri Irjan kanssa? — Hän hyppäsi alas lavalta, hän ei sietänyt nähdä
ketään, vaunu kävi ahtaaksi. Hän hävisi metsään hietamäen taakse.
* * * * *
Mitä useampia päiviä täällä viivyttiin, sitä enemmän Erkki kiintyi
ratavartian Anniin. Ihania iltoja viettivät he yhdessä, kun kajastus
taivaalla vaaleni ja muut viipyivät unten mailla. Kuinka avonainen,
vapaa ja turmeltumaton Anni oli — kokonaan toinen kuin Irja. Kuinka
puhdas hänen sydämmensä. Ja kuitenkin saattoi rintaa oudosti polttaa,
kun Erkki yksin jäätyään muisteli Irjaa, lapsuutensa ystävää.
7
Tuli seuraava kevät; suunnattomat lumimäärät olivat alkaneet sulaa.
Satoi yhtä mittaa, yötä päivää. Jokivarsiasukkaat pelkäsivät jo
pahinta. Kovin tuli tulva yhtäkkiä tänä kevännä. Vesi nousi alinomaa ja
nosti jäät liikkeelle. Talojen myllyt olivat jo vaarassa ja kaikkein
vaarallisimmissa kohdissa oli niitä kiinnitetty vahvoilla köysillä ja
kettingeillä rantapuihin ja kiviin.
Huolen painamana käveli talonpoika rantavainiollaan, sillä syysrukiit
olivat vaarassa.
Jokainen katse seurasi päivät pitkät virran kulkua, mielissä tuskainen
odotus. Kaikki olisi pelastettu, ellei muodostuisi jääpatoa minnekään.
Mutta lämpöiset tuulet porasivat hankea hellittämättä. Sohjuna huljui
koko maa.
Joki oli äyräitään myöten täynnä. Mahtavana ja varmana, tyyneenä ja
rauhallisena vaeltaa sen vesi merta kohden. Se kantaa pinnallansa
rannalta irti kiskomiaan puita ja pensaita, tukkeja ja paperipuita,
heinäsuovia ja latoja, jotka kokonaisina pyörivät joen valtavissa
käänteissä. Ja matkalla liittyi yhä uusia mukaan.
Hietamäen ratavartija nukkui levottomasti. Jo kolmisenkymmentä vuotta
oli hän asunut tässä, käynyt tarkastamassa rataosansa säännöllisesti
ja huolellisesti ennenkuin vuorokauden kiivain liike alkaisi. Näin
keväisin oli oltava enimmän varuillaan, semminkin joella päin. Illalla
oli siellä näyttänyt huolestuttavalta.
Rata oli petollinen, ikäänkuin siihenkin olisi tarttunut keväistä
rauhattomuutta. Routa suli sen pengermästä, nosti kiskot, laski
taasen toisin paikoin. Oli lyötävä kiiloja kiskojen ja pölkkyjen
väliin ja koetettava saada lyömänteet tasaisiksi, sillä kovin pahasti
keikahtelivat vaunut ohi kiitäessään.
Siellä nukkuivat nyt vaimo ja tyttö vartijan noustessa ylös.
Uunin piipussa tohisi myrsky raskain huokauksin ja sade pieksi
akkunoihin. Oli yösydän, melkein pimeä. Vartija sytytti lyhtynsä. Hän
oli mielestään nukkunut liikaa. Tänään oli lähdettävä aikaisin, oli
pakosta, sillä tämä yö varmaan kätki jonkun salaisuuden...
Seinältä otti hän nahkaisen kotelon, jossa olivat merkinantoneuvot,
liput ja räjähdyssignaalit. Näin varustettuna läksi hän ulos. Tuuli
kiskoi eteisen ovea ja oli vähällä saada sen käsistä ryöstetyksi.
Metsässä hietamäen päällä pauhasi myrsky sysäyksin, repi kuin vihassa.
Puun latvat painuivat kumarruksiin, ja taivaan kajetta vasten näkyi
niiden huojunta.
Vartija työnsi vaununsa radalle ja läksi Ourun ojalle. Hänestä tuntui
vain koko ajan, että juuri siellä oli vaaran paikka, mutta siitä
huolimatta oli välilläkin joka hetki jokainen hermo jännityksissä.
Saattaisihan olla jostakin ratakisko poikki, murtua pois paikaltaan
raskaan junan alla.
Niin vyöryi vartija edelleen pidätellen alamäissä, ettei vain vauhti
liian kiihtyisi ja hän kulkisi huomaamatta ohi vaaranpaikan. Nousiko
rata tuossa tavallista enemmän... oliko tuossa routa sen laskenut? Niin
kovin vähän saattoi nähdä pienen lyhdyn valossa.
Nyt mäkeä ylös, taasen alas. Mitä on tuon mutkauksen takana — pimeys
sen kätki. Tuuli vain puhui, lennätinpylväät valittivat jaksottaista
säveltään...
Niin kiisi hän edelleen kuin olisi joku takaa ajanut.
* * * * *
Pohjoisesta kiisi yöjuna. Värisevät valot ilmestyivät aukeaman laitaan,
kasvoivat pimeässä etäisyydessä, nousivat maasta. Ja vähän ajan
kuluttua kantausi sen ääni tuulen mukana.
Juna meni halki nukkuvan kylän. Rakennukset häämöittivät mustina ja
niiden seinistä kajahtivat vastaan koneen iskut, vyörynnän pauhu.
Nyt se kohousi metsään, kääntyi mäen päällä, meni ohi kylän laidassa
olevan vahtituvan.
Vaunuissa nukkuivat ihmiset.
Junapalvelijat liikkuivat äänettöminä ovissa. He olivat vetäneet verhot
kaasukupujen yli, ainoastaan ohuen raon kautta tuleva valo valaisi
käytävää.
Vaunut luisuivat pehmeästi eteenpäin, keinuivat ja tuudittelivat
nukkujia.
* * * * *
Veturissa oli Erkki toverinsa kanssa. He olivat äänettömiä molemmat.
Erkkiä vaivasi joku ahdistava tunne, jonka syytä ei osannut selittää.
Oli kuin joku patoutuma mielessä.
Hän hoiti tehtäviään vaistomaisesti. Katse vain oli valpas, sillä kevät
oli, luonto oikullinen. Tällä kertaa tunsi Erkki itsensä väsyneeksi.
Ruumis kaipasi lepoa, mutta nyt ei saanut torkahtaa. Pysyäkseen
virkeämpänä avasi hän toisinaan sivuakkunan ja antoi raittiin
ilmavirran sivellä kasvojansa. Juna oli pimeä, ainoastaan viimeisenä
olevan konduktöörivaunun akkunasta kajasti tuli. Joka kerta, kun hän
katsoi nukkuvaa junaa, selvisi hänelle, mikä karkoitti unen silmistä...
Pyörät hakkasivat kiskojen liitekohtia nopeassa tahdissa. Ne
muodostivat rytmillisen kolinan, joka tuulen pyörteiden lomissa kaikui
takaisin joka puolelta. Näin syöksyi musta hirviö eteenpäin, ja
pimeydestä näytti juoksevan kiskopari, jonka jättiläinen nieli. Sen
otsassa paloi kolme silmää säihkyen...
* * * * *
Ourun oja oli oikeastaan pienoinen joki, joka kulki yhtä rintaa
valtajoen kanssa, johon sitä esti yhtymästä kolme kilometriä leveä
kangas. Vasta suupuolella se käytti hyväksensä jotakin notkelmaa
ja purkausi jokeen. Mutta joskus tällaisina keväinä kuin nytkin,
saattoi valtaväylä antaa sille mahdottomista varastoistaan. Ja nyt
oli iltapäivällä sattunut sellainen tapaus. Yläkylien suvannot olivat
laskeneet jäänsä.
Rannoilla vapisivat ihmiset tätä luonnon suurta näytelmää katsoessaan.
Tyyni, kiihkoton oli virran kulku, mutta jokainen tiesi sen kätkevän
itseensä mittaamattomat voimat, jotka kykenisivät lyhyessä hetkessä
aikaan saamaan kauheat tuhot. Riippui kokonaan siitä, miten kävisi
mutkauksessa vähän alempana ja saaren luona, jossa joki jakautui
kolmeksi väyläksi. Kaiken varalta oli tuotu räjähdysaineita jään
särkemistä varten. Kuinka siitä huolimatta kävisi? Sama kysymys
kaikkien huulilla, sama tuska sydämessä.
Jo täyttävät tuolla varovaisimmat veneitänsä, ja katselevat navetoissa
karjan kytkimiä, aukaistaksensa ne nopeasti, jos tarve vaatii.
Odotettiin jännittyneinä, tulisiko kauhun viestiä alhaalta...
Päivä kului. Yhä tuli lauttoja, mustia jäitä, talvitien kantoja.
Muutamat olivat kääntyneet nurin ja kuljettivat irti kiskoutuneita
pohjakiviä päällimmäisinä. Vesi oli läpinäkymättömän likaista.
* * * * *
Mies juoksee hengästyneenä pitkin joen rantaa. Pysähtyy taloon. Kohta
lähtee toinen seuraavaan. Ylös jokivartta. Hirmuviesti mukana: jäät
ovat patoutuneet.
Ei kysy kukaan, jokainen tietää.
Äsken vainioita, nyt järveä. Virta pauhaa pihoilla, koski kujilla
kuohuu. Hämärtyvän illan kattamaan metsään laukkaa mylvien valloilleen
päästetty karja...
Vesi solisee pitkin hakamaita, pensaiden juuritse, mättäiden välejä,
nousee järveksi, katkaisee kankaan, leikkaa routaista hietikkoa...
Sitten alas rinnettä, laaksoon, nevalle...
Neva järveksi. Vaivaiskoivut veden alle.
Ourun ojalle!
Oja jokena, raivopäänä, rannat temmastuina etäälle toisistaan...
Pensaat upoksissa... metsät joessa.
* * * * *
Jo kuuli vartijan herkkä korva onnettomuutta ennustavan äänen. Merkit
metsän rannassa jo viittasivat siihen. Tulvavesi oli jo etäällä
vastassa, mustana tasapintana radan yläpuolella.
Hän kuitenkin meni vielä etemmäksi ja pysähdytti vaununsa kappaleen
matkan päähän sillasta. Jalkansa olivat tampeuksissa, eikä hän tahtonut
saada lyhtyä koukusta. Juoksujalkaa riensi hän sillalle valaisten
lyhdyllään radan vartta. Tuskin parin korttelin päässä vallin harjasta
oli jo veden pinta.
Sillan alla pauhasi koski huimasti. Yläpuolella oleva vesi painautui
ankarasti tähän ainoaan purkautumiskohtaan.
Aivan siinä arkun vieressä kohisi pyörre, jonka syvennykseen vartija
koetti katsoa. Maakerrokset laukeilivat leikkaavaan virtaan. Hän
kuljetti lyhtyään pitkin arkun selkää, ja kätensä alkoivat vapista. Hän
syöksyi kuin pakoon vaunulleen. Korviin jäi soimaan pyörteen korina,
tukkien ja jäiden jymähtely, silmiinsä näkymään kohollaan olevat kiskot
ja kuvitelmiinsa seuraavien hetkien tapahtumat Ourun sillalla.
Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä siellä. Ylös kotiin nyt.
Hän puristi lyhtynsä sangasta kuin hukkuva oljenkorresta, tuli
rauhattomaksi, kun näki liekin lepattavan rakosista tunkeutuvassa
ilmavirrassa ja suojeli sitä tuulelta. Varovaisesti käänsi hän punaisen
lasin tulen eteen ja juoksi vaunun luo kopeloiden taskujaan, olivatko
tulitikut tallella. Lyhdyn hän asetti koukkuun ja juoksi vaunun
vauhtiin. Siihen hypättyään riisti hän sadetakin ja takin yltänsä
sateesta huolimatta. Aivan hartioissa pakotti ja kun hän tarttui
vaununsa vipuun, tuntui se entistä keveämmältä. Jokainen sekunti oli
kallis.
Kotiin saavuttuaan heitti hän vaununsa tielle, ja juoksi pihalle.
"Herra Jumala, Herra Jumala!" hoki hän haparoidessaan lukkoa. Sai oven
auki, riensi sisälle, kykeni sentään hillitsemään itsensä ja herätti
tyyneesti vaimonsa ja tyttärensä.
"Ourun silta on sortunut".
Salamana välähti Annin mielessä, kuinka juna on suistunut. Kuka oli
veturissa?
Hän huudahti tuskissaan.
"Ei vielä pahempaa ole tapahtunut, mutta pikajuna on tulossa".
"Juoskaa radalle!" hätäytyi Anni. "Herra Jumala, kiirehtikää!"
Anni oli aivan sekaisin niinkuin äitinsäkin.
"Tyyntykää nyt ja kuunnelkaa. Vartioikaa rataa ja pysähdyttäkää juna!
Minä menen Ourulle uudestaan, viemään asemalle tietoa, jos vielä pääsen
yli."
Samassa oli hän jo poissa. Myrsky pauhasi metsässä, mutta merkkituli
paloi vielä. Nopeasti etsi hän vajasta toisen lyhdyn, käänsi vaunun ja
lähti alamäkeä. Vaunun vyöryessä etsi hän kotelosta räjähdyssignaalit,
pysähtyi ja kiinnitti ne kiskoon määrätylle etäisyydelle.
"Herra varjelkoon, ettei sammuisi Annin lyhty eikä kastuisi
räjähdysaine!" —
* * * * *
Anni seisoi yksin radalla. Myrsky pieksi hameita ja painoi ne pitkin
jalkoja. Siitä huolimatta hänellä oli lämmin.
Mikä juna nyt olikaan tulossa? Anni muisti numeron, tiesi kuljettajan.
Hän painoi kädellä sydäntään. Hän!...
Mitä? Näkyikö jo etäisyydessä veturilyhty? — Ei, silmissä vain jotakin
sellaista vilahti.
Miten kaikki oli tapahtunut? Miten oli isä saanut tiedon tästä. Jumala
itse sen oli ilmoittanut, hänet vuoteeltaan nostanut.
Hän kuunteli jälleen myrskyn ääntä. Se kiskaisi yli Hietamäen metsän,
saattoi tulen lyhdyssä lepattamaan. Hätääntyneenä katsoi hän lyhtyänsä.
Jumala, Jumala, jos se sammuisi juuri kun juna on lähellä! Hän koetti
kätkeä sen vaatteidensa suojaan ja pitää vain tulta ulospäin.
Tuuli rämyytti vaihteen merkkipeltiä.
Oliko varma, että vaihdekkaan oli oikein?
Hän meni sen luokse ja tutki paikan. — Ja sydämeen hiipi tuska.
Muistui mieleen mennyt kesä, jolloin työjuna oli ollut täällä,
kulki tästä vaihteesta, oli tuossa aina yön aikana... Ne viikot...
Hän oli odottanut niiden takaisin palaavan, odottanut ikävään
menehtymäisillään... eivätkä ne olleet palanneet... Eikä ollut palannut
hänkään, joka oli elämän täyttänyt ja taasen tyhjäksi tehnyt, murheen
rintaan tuonut...
Oli ollut aikoja, jolloin hän ei voinut tätä paikkaa lähestyä, taasen
toisia, jolloin ei olisi muualla ollutkaan kuin täällä ja radan
varrella, suohon laskevalla rinteellä, josta silloin oli viime hyvästin
vilkuttanut...
"Olenko tässä estämässä häntä syöksymästä kuolemaan?"
* * * * *
Juna laskeusi alamäkeen ja Erkki vähensi höyrynmenon. Sillä välin
laitteli lämmittäjä pesän kuntoon. He kulkivat nopeaa vauhtia, sillä
alkumatkasta oli juna ollut myöhästynyt ja tällä pitkällä välillä aikoi
Erkki päästä jälleen oikeaan aikaan kiinni.
Lämmittäjästäkin oli kai jo äänettömyys alkanut tuntua pitkältä,
koskapa veti päänsä pois suojanpuoleisesta sivuakkunasta ja sanoi:
"Aikaapa olla metsästäkin jo lumi vähänä."
Erkki oli omissa ajatuksissaan vastaamatta mitään.
"Sanoitko jotakin?" kysyi hän vähän ajan kuluttua kiinnittämättä
ollenkaan huomiota, mitä toveri siihenkin vastasi. Mutta hetken perästä
säikäytti hän lämmittäjän pahanpäiväisesti sanomalla yhtäkkiä:
"Tällainen tulva saattaisi saada suuria onnettomuuksia aikaan."
Ja hetken kuluttua:
"Mitäs sanoisit, jos tuolta pimeydestä ilmestyisi yhtäkkiä eteesi
murtunut ratapenger, kiskot ja sillankansi hiivatissa — ja me myöskin?"
Hän tunsi jonkunlaista nautintoa kohoittaessaan kauhun kuvan hitaan ja
nahjusluontoisen lämmittäjän mieleen.
Mutta Erkki vaipui jälleen omiin ajatuksiinsa.
Yhä viipyi hänen mielikuvituksessaan tuo katse, joka koko matkan
oli häntä kiusannut. Nuo surulliset, anteeksipyytävät, syvät ja
sykähyttävän lämpimät silmät — Irjan silmät. Nuo kalpeat värähtelevät
kasvot, jotka olivat unelmissa häntä seuranneet lapsuusvuosilta saakka.
Sillä Norvannossa, juuri vihellettyään lähtömerkin, oli Erkki
vilkaissut aseman käytävälle, ja siinä, yksinään, alakuloisena ja
muista syrjässä oli Irja seisonut ja katsonut häneen. Katsonut
liikahtamatta, jääden, kuin patsas paikalleen, kun juna oli mennyt...
Mutta nyt oltiin tulossa Hietamäkeen ja Erkki muisti Annin. Hänessä
kuohahti. Omituinen toimintahalu valtasi hänet. Hän tarttui venttiiliin
ja nykäisi täyden paineen koneeseen.
Nyt jo alkoivat astiat heittelehtiä nurkassa, puut liikkua pinoissa,
kukkurat vyöryä välikköön. Lämmittäjä säpsähti ensimäisen halon
putoamista lattialle ja nousi seisomaan. Hän hienosti huomautti
kuljettajaa avaamalla pesän ja rupeamalla syytämään puita sinne. Ja
aivan oikeaan osattu: Erkki ikäänkuin havahtui, tuntui häpeävän ja
sulki venttiiliä.
* * * * *
Nyt kääntyivät he Hietamäen ojelmukselle. Erkki näki jo tulen, ja
vaistomaisesti tarttuivat kädet höyrynsulkijaan sekä jarrulaitoksiin,
vaikkakaan hän ei vielä tajunnut, mitä tämä kaikki merkitsi. Tuli
oli siksi etäällä, ettei sen näkeminen vielä kyennyt herättämään
häntä ajatuksistaan erilleen. Lyhyen hetken aikana ei hän oikeastaan
ajatellut mitään erikoista. Kuin iskuna tuli sitten yht'äkkiä: punainen
tuli!
Juna jatkoi matkaansa omalla vauhdillaan.
Mitä oli tapahtunut Hietamäessä, koska vaadittiin junaa pysähtymään?
Edessä on punainen tuli, sanoi hän lämmittäjälle, joka juuri täytti
pesää.
Tuskin elämänsä päivinä lienee Kaijala tehnyt niin nopeaa liikettä kuin
nyt hyökätessään akkunaan. Hapuilevat ajatukset ja järkyttävät kuvat,
jotka sitten kuljettajan äskeisen kuvittelun olivat häntä vaivanneet,
veti punainen tuli kuin magneetti itseensä. Mennessään ne koskettivat
äitiä ja lapsia kotona, mutta hän mykistyi katsellessaan suurenevaa
valopilkkua edessä.
Vauhti väheni ja he tulivat yhä lähemmäksi vaihdetta; nyt jo aivan
hiljaa. Lyhtyjen valaisemalle alueelle ilmestyi Anni. —
Erkki pysähdytti koneen ja tuli alas.
"Mitä on tapahtunut?"
Anni punastui, vaikeni, lyhtyä pitelevä käsi vavahteli.
"Miksi juna on pysäytetty, Anni?"
"Ourun silta on sortunut", sai Anni liikutukseltaan vaivoin sanotuksi.
Sekavan riemun tunteen vallassa Erkki tarttui häntä ranteisiin,
olkapäihin, painoi hellästi rintaansa vasten.
"Ja sinä olet minut pelastanut", sanoi hän hiljaa.
Mutta kun hän tunsi tytön käsivarsien kiihkeästi puristuvan ympärilleen
ja poven valtavasti nousevan ja laskevan rintaansa vasten, silloin outo
tuska vei veret hänen kasvoiltaan ja kuin ilmestyksenä palausi mieleen
Irjan katse. Viiltävää kipua tuntien hän hiljaa irroitti tytön kädet ja
hänen päänsä painui rinnalle...
Mutta siinä olivatkin jo hätääntyneet matkustajat heidän ympärillään
selitystä vaatien.
8
Kun Irja ennen yöjunan lähtöä oli tullut asemasillalle, oli hän
varmasti päättänyt puhutella Erkkiä, ylpeäksi käynyttä Erkkiä, joka
ei enää luonut katsettakaan lapsuudentoveriinsa. Mutta kun hän oli
nähnyt Erkin pikatavaratoimiston edessä puhelevan jonkun kanssa ja
sitten varmoin askelin nousevan veturiinsa, oli sydäntä omituisesti
kouristanut ja arkuus oli hiipinyt mieleen. Hän oli vetääntynyt
syrjään ja koettanut katseellaan herättää hänen huomionsa, mutta
Erkin kirkkaiden silmien ilme oli tyly ja kova, eikä hän ollut edes
tervehdystä nyökännyt.
Tultuaan puolen yön aikana toimestaan, kulki Irja hitaasti sateen
lioittamia käytäviä.
Toista käytävää kulki vastaan yövartija lyhty kädessään, tallin
ja halkovarastojen luona näkyi liikkuvan toinen. Lyhtyjen tulet
piirtelivät maata pitkin, nousten ja laskien astunnan tahdissa.
Tallitiellä kulki päivystäjäveturi yöteloilleen, viheriä tuli palaen
hämärässä hytissä.
Irjan mieleen johtui taasen Erkki. Tuollaisessa pimeässä hytissä
oli hänkin valppaana valvoen matkustajien turvallisuutta. Miksi
askartelikaan ajatus hänessä? Varmaankin sen takia, että tässä yössä
oli yhtäläisyyttä erään myöhäisen talvi-illan kanssa kauvan, kauvan
sitten. Niin kovin etäiseltä tapahtumalta se todellakin oli monesti
tuntunut.
Irja ei tuntenut vähääkään väsymystä tultuaan asuntoonsa. Hän riisuutui
ja peseytyi hitaasti, valellen itseään raittiilla vedellä. Veri rupesi
kiertämään nopeammin. Suloinen lämmön ja hyvinvoinnin tunne palautui.
Hitaasti päästi hän valloilleen hiuksensa ja valkoinen hipiä, pyöreät,
kauniit olkapäät ja hartiat peittyivät mustien kutrien alle. Ne
ylettyivät uumille saakka. Valkoinen kampa kulki niissä säihkyen.
Hän antoi muistojen tulla vapaasti tänne yön yksinäisyyteen, tänne,
jossa ne olivat alkunsa saaneet.
Kuinka kauan siitä todellakin oli jo kulunut ja kuinka viehättävän
illan he olivatkaan silloin viettäneet!
Ja kuitenkin oli saattanut käydä niin... että todellakin saattoi sitä
ajatella kaukaiseksi tapahtumaksi, vaikka se silloin oli ollut niin
läheinen... niin sydämen läheinen. Mitkä syyt olivat vaikuttaneet tämän
pitkän väliajan?
Irja niin hyvin muisti, milloin se oli alkanut. Hän näki edessään Erkin
silmien lieskan, joka oli hänelle ollut arvoitus kauvan aikaa, ja
semminkin se mitä sen jälestä oli seurannut. Saattoiko Erkki todellakin
loukkautua Einen, vieraan, tuskin tuntemansa naisen harkitsemattomasta
silmäyksestä? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Hän oli monesti
pitänyt sen mahdollisena, melkeinpä varmanakin, mutta toisinaan hän
taas epäili: kenties ei Erkki välittänyt hänestä.
Mutta voi, että hän hädässään oli turvautunut liehittelevään kirjuriin,
koettaen siten herättää Erkin mustasukkaisuutta. Silloinkin, eräänä
iltana, kun hän selvästi oli huomannut Erkin ikävissään ja yksinäisenä
kävelevän puistossa! Vain ilkeydestä ja kiusanhalusta hän oli tarttunut
kirjuria käsivarteen ja johdattanut hänen askeleensa Erkin ohi.
Mutta Erkki ei ollut edes tervehtinyt, niin vähän hän välitti... Ja
senjälkeen oli Erkki ollut entistäkin ylpeämpi.
Irjan mieli kävi niin surulliseksi, että kyyneleet purkautuivat esille.
Hän oli tuntenut itsensä monta kertaa nöyryytetyksi Erkin läsnäollessa,
nyt hän tunsi samallaiseksi, vaikka vain muistot syyttivät.
Jospa hän vain olisi voinut lähestyä häntä, saada hänet kuuntelemaan
selitystään, voinut pyytää anteeksi käyttäytymistään, ryhditöntä, ei
harkittua.
Irja siirsi lampun yöpöydälleen, leikkasi auki ensi lehdet uudesta
kirjasta, jonka oli äsken ostanut ja ryhtyi lukemaan, mutta ajatukset
vakautuivat äskeiselle suunnalle.
"Miksei Erkki lähestynyt koskaan, puhunut?"
Hän katui, että oli edes itselleen tehnyt tämän kysymyksen. Erkkikö sen
tekisi? Ei ikinä!
Oikein hän tunsi kesken kaiken ylpeäksi itsensä, että saattoi hänestä
noin ajatella, niin varmasti sen sanoa. Niin juuri piti ollakin.
Sellainen sisäinen ryhti ainoastaan sopi hänelle, jonka pää oli
pystyssä, käynti luja ja koko ryhti miehekäs.
Irja ihastui häntä muistellessaan. Katse kulkeusi kirjan aukeaman yli
uunin otsapykälällä olevaan komeaan rintakuvaan, jonka hän kaikesta
huolimatta oli antanut olla siinä... Silmissä viipyi haaveksiva ilme...
Kello seinän takana löi. Irja havahtui vasta sitten, kun sen ääni oli
lakannut jo kuulumasta. Mitä se mahtoi lyödäkään? Kaksi; niin hänestä
tuntui kuin kaksi lyöntiä olisi jäänyt korvaan soimaan. Nyt päätti hän
jo nukkua.
Mutta uni ei tullut. Ajatukset kiertelivät samoja teitä. Hän koetti
kulkea Erkinkin mukana. Kuinka ihmeellistä olikin, että ajatukset
olivat alinomaa siellä. Tapahtuiko tässä nyt sama ilmiö, josta hän oli
lukenut, että välimatkoista huolimatta ihmisten ajatukset saattoivat
koskettaa toisiaan ja yhteen sulautua. Kohtasivatko näin sielujen
salaisia teitä heidän ajatuksensa toisensa? Jos niin todellakin oli ja
jos niiden vaikutusta vielä saattoi tahdon voimallansa vahvistaa, niin
nytpä hän sen tahtoi tehdä...
Tässä hän muisti Erkin kerran, kun ei ollut vielä tapahtunut ikävyyksiä
heidän välillänsä, sanoneen tai oikeammin hämärästi viitanneen siihen
suuntaan, että hän oli ollut jotenkin tarpeellinen hänen elämässään.
"Jospa voisin edelleenkin olla!" huokasi hän.
Myrsky pyyhkäisi yli rakennuksen. Kattolaudoituksessa liikkui
valojuova, jonka liikunnasta saattoi päätellä yövartijan kulkevan
asemahuoneelta. Valo pysähtyi ja Irja muisti yökellon avaimen olevan
huoneensa nurkkauksessa. Kuului puhetta. Luultavasti huusi yövartija
toiselle.
Ja ensimäiset sanat kohoittivat Irjan vuoteeltaan.
"... Valkiaisten ja Vuojoen välillä. — Ei tiedetä tarkemmin. — Minun
piti lähteä pikatavaratoimistosta vetämään kelloa, etten... — Tulva on
vienyt sillan... — niin, yöjuna."
"Kuka siellä olikaan... Teräskö? — Ja Kaijala? — No, minä arvelisin..."
Ei saanut enempää selkoa. Vartija tuntui poistuvan. Mutta kaikessa
siinä, mitä Irja oli kuullut, oli jo kyllin tuskan syytä.
Hänen eteensä nousi kauhea kuva onnettomuudesta. Hän hyökkäsi akkunaan
avatakseen sen ja huutaakseen vartijan jälkeen, mutta akkuna oli
talveksi tukittu. Sitäpaitsi oli jo vartijan tuli etäällä, eikä
huutaakaan voinut.
"Tulva vienyt sillan! Herra Jumala. Silloinhan on Erkki ollut
ensimäinen uhri."
Tuska raateli hänen sydäntään. Hän vaikeroi itkussaan. Mielikuvitus
nosti kauhukuvan toisensa jälkeen, ja hän oli menehtymäisillään.
"Erkki, Erkki! Rakas!"
Se tuli hänen sydämensä sisimmästä, jossa se tunne oli pohjimmaisena
säilynyt. Nyt se valtautui esille kaiken muun tieltään syrjäyttäen,
tuli voimakkaana ja yksinoikeutettuna. Mutta kuinka toivotonta kaikki!
Tapahtuman lähiaikaisuus teki sen vielä suuremmaksi. Juuri nyt, tällä
hetkellä oli Erkki silpoutuneena jossakin.
"Rakas, rakas! En voi mitään, en mitään..."
Irja väänteli epätoivossaan.
"Jospa sittenkin jonkun ihmeen kautta Erkki on pelastunut", välähti
toivo.
Mutta jälleen tulivat kauheat kuvat: henkiin jääneet pelastamassa
onnettomia... paarit... Joillakin niistä Erkki.
"Enkä minä saa olla siinä... en mitään voi... en mitään... Kuolleenako
makaat niillä, vaiko loukkautuneena?"
Irja puhkesi toivottomaan itkuun.
Kuin päivän säde mustien pilvien hämäryyden alta, alkoi toivo elää
sittenkin: "Sinä voit kuulla, puhua vielä, minä saan nähdä sinut, puhua
sinulle... Saamme kaiken sovittaa..."
Ristiriitaiset tunteet, toivo ja epätoivo repivät häntä, Mistä saada
varmuus? — Mitä oli vartija sanonut. Tiesikö hän ihmisuhreista?
Irja joutui jälleen epätoivoon. Hän ei nähnyt mitään pelastumisen
mahdollisuutta.
Silloin puhkesivat kyynelten lähteet...
Yön tunnit kuluivat. Hänellä oli vain tuska, itsesyytös, epätoivo,
kärsimys... Näinä hetkinä oli hän elämänsä elänyt, taistelunsa
taistellut. Poissa oli hän, joka siihen sisällön olisi antanut.
Viettäessään näitä raskaita hetkiä oli hän kuullut, kuinka ratapihalla
oli ollut liikettä. Veturi oli liikkunut toisessa päässä ja kadonnut.
Mitkä viestit sillä oli mukanansa palatessaan? Hän oli ollut jo monta
kertaa aivan pukeutumaisillaan lähteäkseen asemalle, mutta häntä
oli peloittanut kuulla pahinta. Hän ei olisi voinut kestää sitä.
Epätoivoisena virui hän vuoteellaan.
Taivaan rantaan kohosi päivän kajastus...
Hän katsoi sitä rukoillen ja sielussaan toivoi sen tuovan mukanaan
toivon säteen...
Ja niinkuin sen elähdyttämänä alkoi hän pukeutua, itsekään tietämättä,
miksi. Konttoriin ei hän voisi mennä nyt, hän oli liiaksi järkytetyllä
mielellä kohdataksensa ketään. Ehkä yövartijoilta voisi jotakin kuulla.
Hän läksi ulos ja etsi katseellaan yövartijan lyhtyä, löytämättä sitä.
Tuuli vihelsi puiden paljaissa oksissa. Yhtäkkiä hän pysähtyi:
loihtiko hermostunut mielikuvitus harhailevia ääniä esiin vai yhtyikö
todellakin myrskyn pauhuun junan vihellys? Irja pysähtyi. Ilma puhui
pitkään, yhtämittaa, kunnes eräässä virtansa käänteessä lennätti tutun
kolinan... Miltä suunnalta? Sieltä, sieltä... Seurasi uusi toivon ja
epätoivon kamppailu. Vapisten seisoi Irja koettaen katsoa, peljäten
näkevänsä. Tulomerkistä junan saapumiseen tuntui olevan kokonainen
iankaikkisuus, jonka kestäessä mitä synkimmät ja ihanimmat kuvat
vaihtelivat hänen mielessään...
Vihdoin ilmestyi veturi tenderi edellä, häämöittivät matkustajavaunut.
Irja kerkesi parahiksi sille paikalle, jonne veturi pysähtyi. Hän ei
tahtonut nähdä kyyneliensä läpi, ja kun Erkki hänet huomattuaan tuli
alas, täytyi Irjan tarttua häneen pysyäkseen pystyssä.
Nähdessään Irjan äkkiä koneensa vieressä, välähti Erkin mielessä: mistä
tämä huomaavaisuus? Samalla hän myöskin vilkaisi konttorin akkunoihin.
Mutta silloin hän tunsi Irjan kosketuksen ja hänen sielunsa täytti
valtavan voimakas tunne.
"Erkki", sanoi Irja, koettaen itseään hillitä, "olen kärsinyt tänä
aamuyönä niin etten voi sitä sanoa; tiedot tulivat niin epämääräisinä,
enkä ole voinut tietää, oletko sinä kuollut vai oletko elossa vielä..."
Erkki kuunteli Irjan sanoja ihmeissään. Sitten hänestä tuntui kuin
olisi hän herännyt pitkästä unesta.
"Oletko sinä ollut minusta huolissasi?" kysyi hän miltei katkerasti.
Mutta kuvaamaton, kyyneleinen katse vastasi hänelle enemmän kuin
sanat. Lämmin aalto tulvahti hänen sydämeensä. Hän puristi hentoa,
vavahtelevaa kättä ja hänen äänensä soi kuin riemukas laulu, kun hän
hiljaa sanoi:
"Odota, Irja, odota hetkinen!"
Hän nousi veturiinsa, katsoakseen, että kaikki oli kunnossa. Mutta
sydän jyskytti ja suonet tykkivät kuumeessa.
"Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua", soi riemuunsa pakahtuva sävel
hänen rinnassaan.