joka vilpittömästi rakastaa sinua.
Tohtori Frans Gerhard Wegelerille.
Wien, 29 p. kesäk. (1801).
Hyvä, rakas Wegelerini, kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että muistit
minua! Olen niin vähän ansainnut sitä, niin vähän pyrkinyt sitä
ansaitsemaan; ja kuitenkin olet niin hyvä etkä minkään anna itseäsi
närkästyttää, et edes minun anteeksiantamattoman laiminlyöntinikään;
pysyt aina uskollisena, hyvänä, vilpittömänä ystävänä. — Minäkö voisin
sinut unohtaa, unohtaa teidät, jotka olette olleet minulle niin
rakkaita ja kalliita, ei, älä usko sitä! On hetkiä, jolloin hartaasti
kaipaan teitä, jolloin haluaisin viettää jonkun ajan parissanne. —
Minun isänmaani, tuo kaunis seutu, jossa ensi kerran näin päivän
valon, pysyy aina yhtä kauniina ja kirkkaana silmissäni kuin se oli
silloin, kun teidät jätin. Se hetki, jona voin jälleen nähdä teidät ja
tervehtiä Rein-isäämme, on oleva elämäni onnellisimpia. — Milloin se
voi tapahtua, siitä en voi vielä varmaa sanoa. — Niin paljon tahdon
kuitenkin teille sanoa, että saatte nähdä minut todella suurena, en
tarkoita ainoastaan taiteilijana, vaan myöskin ihmisenä: te tulette
huomaamaan minut paremmaksi, täydellisemmäksi; ja jos hyvinvointi
ei ole lainkaan lisääntynyt meidän isänmaassamme, on minun taiteeni
pyhittävä voimansa köyhien kohtalon lievittämiseksi...
Sinä tahdot tietää jotain olosuhteistani: no niin, ne eivät ole huonot
Sitten viime vuoden on Liehnowsky, joka (niin uskomattomalta kuin se
sinusta voi tuntuakin, vaikkapa minäkin sen sinulle sanon) on aina
ollut lämpimin ystäväni — (tosin on välillämme silloin tällöin ollut
pieniä erimielisyyksiä, mutta ne ovat vain lujittaneet ystävyyttämme)
— määrännyt minulle 600 florinin suuruisen vuotuisen avustuksen, jota
minä saan nauttia niin kauan kuin en ole itselleni löytänyt mitään
sopivaa tointa. Sävellykseni tuottavat minulle paljon, ja voin sanoa,
että minulla on enemmän tilauksia kuin voin niitä ottaa tehtäväkseni.
Jokaista teosta varten on minulla kuusi tai seitsemän kustantajaa, ja
vielä useampiakin, jos vain tahtoisin vaivata itseäni. Minun kanssani
ei tingitä: minä määrään hinnan ja se maksetaan. Sinä ymmärrät, että
se on ihanaa. Esimerkiksi, minä näen jonkun ystävän kärsivän puutetta,
ja jollei kukkaroni salli minun heti tulla hänen avukseen, ei minun
tarvitse muuta kuin istua työpöytäni ääreen ja ennen pitkää olen
pelastanut hänet pulasta. — Minä olen myöskin käytännöllisempi nyt kuin
ennen...
Onnetonta kyllä on kateellinen demooni, huono terveyteni, asettunut
poikkiteloin tielleni. Kolmen vuoden kuluessa on minun kuuloni yhä
heikontunut. Tämän lienee aiheuttanut vatsani sairaus, josta, kuten
tiedät, jo ennenkin kärsin, mutta joka on nyt paljon pahentunut; minua
vaivaa nimittäin alinomainen diarré ja siitä johtuva ylenmääräinen
heikkous. Frank tahtoi vahvistaa minua kovettavilla lääkkeillä ja
määräsi manteliöljyä kuuloni parantamiseksi. Mutta — prosit! Siitä
ei ollut mitään apua: kuuloni tuli yhä huonommaksi ja vatsani pysyi
samassa kunnossa. Tätä kesti aina viime syksyyn asti, jolloin
olin usein epätoivoissani. Eräs lääkäri, aasi miehekseen, neuvoi
minulle kylmiä kylpyjä, toinen, viisaampi, haaleita Tonava-kylpyjä:
tämä teki ihmeitä, vatsani tuli paremmaksi, mutta kuuloni pysyi
entisellään, ellei tullut sitäkin heikommaksi. Talvella oli tilani
todellakin surkuteltava: kärsin hirvittäviä koliikintuskia ja tautini
uusiutui täydellisesti. Yhtä kurjassa kunnossa pysyin sitten viime
kuuhun asti, jolloin menin Veringin puheille; ajattelin nimittäin
että tautini lähinnä vaatisi kirurgin käsittelyä, ja sitäpaitsi
olen aina tuntenut häntä kohtaan luottamusta. Hänen onnistui
melkein täydellisesti parantaa tuo vaikea diarré; hän määräsi
minulle haaleita Tonava-kylpyjä, joihin minun täytyi kaataa pieni
pullollinen vahvistavia nesteitä; mitään muuta lääkettä ei hän
minulle antanut, kunnes neljä päivää sitten sain pillereitä vatsaa ja
eräänlaatuista teetä korvia varten. Tunnen siitä itseni terveemmäksi
ja voimakkaammaksi, mutta korvani suhisevat ja kohisevat (sausen
und brausen) yötä päivää. Voin sanoa, että vietän kurjaa elämää. Jo
melkein kahden vuoden kuluessa vältän kaikkea seuraa, sillä en voi
sanoa ihmisille: "Minä olen kuuro". Jos minulla olisi joku muu ammatti,
kävisi se vielä päinsä, mutta minun toimialallani on se hirveä tilanne.
Mitä sanoisivatkaan siitä vihamieheni, joiden lukumäärä ei ole pieni.
Antaakseni sinulle jonkinlaisen kuvan tästä ihmeellisestä kuuroudesta,
mainitsen, että minun teatterissa täytyy asettua aivan orkesterin
lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimien ja
ihmisäänien korkeita säveleitä, jos istun hiukan kauempana. On
ihmeellistä, että on ihmisiä, jotka keskustellessaan kanssani eivät
lainkaan ole huomanneet sitä. Kun olen hyvin hajamielinen, pannaan
kenties kaikki sen syyksi. Kun puhutaan hiljaa, kuulen tuskin mitään;
niin, kuulen tosin äänet, mutta en sanoja, ja jos taas huudetaan,
en voi sitä tietää. Mitä tästä kaikesta tulee, sen tietää taivas.
Vering sanoo, että vika varmasti vähenee, ellei se kokonaan parannu.
— Hyvin usein olen kironnut olemassaoloani ja Luojaa [94]. Plutarkos
on minulle opettanut alistuvaisuutta. Minä tahdon, jos se suinkin
on mahdollista, minä tahdon uhmata kohtaloani; mutta elämässäni on
hetkiä, jolloin olen kurjin Jumalan luomista olennoista. — Pyydän ettet
kenellekään puhu mitään minun tilastani, et edes Lorchenille [95];
minä uskon sen sinulle suurena salaisuutena. Minua ilahduttaisi, jos
tästä asiasta kirjoittaisit Veringille. Jos tilani pysyy samanlaisena,
tulen ensi keväänä luoksesi; sinä saat vuokrata minulle jossakin
kauniissa seudussa maatalon, ja niin tulee minusta maalainen kuudeksi
kuukaudeksi. Kenties se tekisi minulle hyvää. Alistuvaisuus, mikä
surullinen turvapaikka! Ja kuitenkin on se ainoa, mikä minulla on
jäljellä. — Annathan minulle anteeksi, että kaikkien omien ikävyyksiesi
lisäksi vaivaan ystävänä sinua vielä näillä huolillani.
Stephan Breuning on nyt täällä ja me olemme melkein joka päivä yhdessä.
Tekee minulle niin hyvää kutsua esiin menneitä tunnelmia! Hänestä on
tullut todellakin hyvä ja kelpo nuori mies, joka tietää jotain ja jolla
(niinkuin meillä kaikilla enemmän tai vähemmän) on sydän oikealla
paikalla...
Tahdon kirjoittaa myöskin hyvälle Lorchenille. En koskaan ole
unhottanut ketään teistä, rakkaat ystävät, vaikka en olekaan antanut
mitään elonmerkkiä itsestäni; mutta kirjoittaminen, sen tiedät,
ei koskaan ole ollut vahvoja puoliani; parhaimmat ystäväni eivät
vuosikausiin ole saaneet yhtään kirjettä minulta. Minä elän vain
nuoteissani; tuskin on joku teos valmistunut, kun toinen on jo alulla.
Sillä tavoin kuin nyt työskentelen, on minulla usein kolme tai neljä
sävellystä yhtaikaa valmistettavana — Kirjoita minulle useammin; tahdon
koettaa saada aikaa vastatakseni sinulle. Tervehdä kaikkia minun
puolestani...
Hyvästi, hyvä, uskollinen Wegeler! Ole vakuutettu alttiudestani ja
ystävyydestäni.