Beethoven.
Wegelerille,
Wien, 16 p marrask. 1801.
Hyvä Wegelerini, kiitän sinua siitä, että jälleen muistit minua, sitä
enemmän, kun minä niin vähän ansaitsen sitä. — Sinä tahdot tietää
kuinka voin ja mitä tarvitsen. Niin vähän mieluista kuin minulle onkin
kosketella tätä asiaa, teen sen kuitenkin kernaimmin sinun kanssasi.
Vering on monien kuukausien kuluessa antanut minun lakkaamatta käyttää
vetolääkkeitä molempiin käsivarsiini... Tämä hoitotapa on minulle
hyvin epämieluinen; puhumattakaan tuskista, en koskaan pariin päivään
kykene sen jälkeen käyttämään käsiäni... Minun täytyy myöntää, että
suhina ja kohina korvissani on nyt vähäisempi kuin ennen, varsinkin
vasemmassa korvassa, jossa kuurouteni juuri alkoi; mutta kuuloni ei
tähän saakka mitenkään ole parantunut; en uskalla ratkaista, onko
se tullut vielä entisestäkin huonommaksi. — Vatsani on parempi;
varsinkin kun muutamien päivien kuluessa käytän haaleita kylpyjä,
voin seuraavina kahdeksana, kymmenenä päivänä sangen hyvin. Silloin
tällöin nautin jotain vatsaa vahvistavaa lääkettä; alan myöskin,
sinun neuvojesi mukaan, käyttää yrttejä vatsalla. — Vering ei halua
kuulla puhuttavankaan suihkukylvyistä. Muuten, en ole häneen erittäin
tyytyväinen. Hän ei todellakaan kohdista tarpeeksi suurta huomiota
ja huolenpitoa tällaiseen sairauteen kuin minun on; jollen kävisi
hänen luonansa — ja se on minulle hyvin vaikeaa —, en varmaankaan
näkisi häntä koskaan. — Mitä ajattelisit Schmidtistä? En vaihda
kernaasti lääkäriä, mutta minusta tuntuu, että Vering on liiaksi
käytännön ihminen hankkiakseen opiskelun tietä itselleen enemmän uusia
menettelytapoja. — Schmidt tuntuu minusta tässä suhteessa olevan aivan
toisenlainen, ja hän ei kenties olisi niin huolimaton. — Puhutaan
galvanismin ihmeitätekevästä vaikutuksesta; mitä arvelet siitä? Eräs
lääkäri kertoi minulle nähneensä kuuromykän lapsen, joka oli saanut
kuulonsa jälleen, sekä miehen, joka oli ollut kuurona seitsemän vuotta,
mutta niinikään parantunut. — Olen juuri saanut kuulla, että Schmidt
tekee samantapaisia kokeita.
Minä elän nyt jälleen hiukan miellyttävämmin; liikun enemmän ihmisten
parissa. Sinä voit tuskin uskoa kuinka yksinäinen ja surullinen elämäni
on ollut kahden viime vuoden kuluessa. Kuulosairauteni kummitteli joka
taholla edessäni, niinkuin aave, ja minä pakenin ihmisiä. Maailman on
täytynyt luulla minua ihmisvihaajaksi, ja sitä olen kuitenkin niin
vähän! — Tämän muutoksen on eräs rakas, suloinen tyttö aikaansaanut;
hän rakastaa minua, ja minä rakastan häntä: nautin jälleen muutamia
onnen hetkiä, ensimäisiä sitten kahden vuoden; ja ensimäistä kertaa
tunnen nyt, että avioliitto voisi antaa onnea. Onnetonta kyllä ei
hän ole minun säädystäni — ja, sanoakseni totuuden, tätä nykyä en
vielä voisi mennä naimisiin: minun täytyy vielä aika lailla ponnistaa
voimiani. Ellei minulla olisi huonoa kuuloani, olisin jo kauan sitten
kiertänyt puolet maailmaa, ja se täytyy minun kerran tehdä. — En tunne
mitään suurempaa nautintoa kuin harjoittaa taidettani ja esittää sitä.
— Älä luule, että olisin onnellinen teidän luonanne. Mikä voisi minua
tehdä enää onnellisemmaksi? Vieläpä teidän huolenpitonnekin olisi
minulle taakaksi; lukisin joka hetki osanottoa teidän kasvoistanne
ja tuntisin itseni siitä yhä onnettomammaksi. — Te isänmaani kauniit
seudut, mikä houkuttelisi minua luoksenne? Ei mikään muu kuin toivo
paremmasta asemasta, ja sellaisen olisin jo saavuttanut ilman tätä
sairauttani! Ah, jospa minulla ei olisi tuota vikaani, syleilisin
koko maailmaa. Minun nuoruuteni — niin, tunnen sen — alkaa vasta nyt;
olenhan aina ollut sairas! Ruumiillinen voimani kasvaa viime aikoina
kilpaa henkisen tarmoni kanssa. Joka päivä lähestyn yhä lähemmäs sitä
päämäärää, jonka näen kuin usvan läpi, mutta jota en voi lähemmin
määritellä. Ainoastaan tällaisissa ajatuksissa voi sinun Beethovenisi
elää. Ei mitään lepoa! — En tunne muuta lepoa kuin unen; ja minä olen
kylliksi onneton, jotta minun täytyy myöntää sille enemmän aikaa kuin
ennen. Jospa pääsen edes puoliksikin vapaaksi sairaudestani, niin
silloin — miehenä, joka on enemmän itsensä herra, kypsempänä saavun
luoksenne ja solmin uudelleen vanhan ystävyyden liittomme.
Teidän tulee nähdä minut niin onnellisena kuin minun on suotu olla
täällä maailmassa — ei onnettomana. — Ei, sitä en voisi kestää!
Minä tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Se ei tule kokonaan minua
nujertamaan. — Ah, on niin kaunista elää elämä tuhat kertaa! —
Rauhallista elämää varten — sen tunnen — en ole luotu.
... Tuhannet terveiset Lorchenille... — Sinä pidät minusta hiukkasen,
eikö totta? Ole vakuutettu minun hartaasta uskollisuudestani ja
ystävyydestäni!