Rekiretki.
Seitsemän rekeä ja verrattain hyvää hevosta odotteli Löwesköldin
laitoksen edustalla, jonne Sonja oli mennyt aikaisin aamupäivällä.
Kulkuset soittelivat iloisia säveliään, jotka kuuluivat valkean huvilan
huoneisiin saakka, ja komeissa rekiverkoissa oli ihmettelemistä niille
lukuisille katsojille, joita oli keräytynyt kadun toiselle puolelle.
Jokaisen reen vieressä seisoi odotteleva ajomies. Matka aiottiin
suunnata Saltsjöbadeniin, ja Eva-täti oli kutsunut kaikki neljätoista
nuorta päivällisille tanssiaisineen.
Nyt tytöt laskeutuivat parvessa rappuja alas, kaikki huolellisissa
matkatamineissa ja vallatonta iloa säteilevinä. Sonjan ja hänen
Unonsa oli määrä olla ensimmäisenä parina ja ruveta "papaksi ja
mammaksi" muille, mitä tointa he eivät näyttäneet ottavan kovinkaan
vastuunalaiselta kannalta. Barbro ja Harald Witt olivat toisena parina,
molemmat niin riehakan vallattomina, että alkoivat heitellä lumipalloja
tervehdyslaukauksina. Sitten tuli Maud veljineen, erittäin komea ja
luotettava pari, kumpikin päätään muita pitempi ja selän puolelta
kunnioitusta herättävän leveä.
Sitten hyppäsi Minka vikkelästi kuin kissanpoika Urbanin viereen.
Hän oli varsin ihastuttavan näköinen valkeassa turkkitakissaan ja
lakissaan, ja ihan täynnä vallatonta riemua. Viides pari oli hieno
ja siro; siinä oli Mary ja hänen serkkunsa, tuleva diplomaatti. He
hymyilivät toisilleen kuten ainakin hyvin kasvatetut ja ehtivät
hädintuskin vaihtaa pari sanaa sekunnissa.
Märta ja Kurt Ståhle olivat kilttien ja tottelevaisten lapsien
näköisiä, kumpikin yhtä vaalea ja hyväntahtoinen.
Kaikista viimeisimpänä olivat Astrid ja Holger Boye. He olivat
tuotapikaa ystävystyneet toisiinsa ja keskustelivat niistä paikoista,
joissa kumpikin oli käynyt ulkomailla. Niistä maisemista, joiden halki
he nyt kiitivät, he eivät nähneet paljon mitään, ja olipa onni, että
Holgeria opastivat edellä kulkevat reet, sillä muuten hän olisi eksynyt
oikealta tolalta ollessaan niin viehättynyt matkamuistelmiin.
Retkeläiset olivat ehtineet kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle, ja
metsä kajahteli äänekkäästä, reippaasta puheensorinasta, kun joku
ehdotti kilpa-ajoa. Ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Auringonpaiste
ja raikas ilma yllytti nuorten toimintahalua. Keli oli maanmainio. Pois
tieltä!
Ja eteenpäin lensivät reet, ohi teljettyjen huviloiden ja pienten
talojen ystävällisesti suitsuavine savupiippuineen. Uteliaat
lapsilaumat ehättivät kirkuen kelkkoineen tiepuoleen.
"Antakaa minun ajaa", pyysi Minka innostuksesta vavisten, "minä saan
varmasti vauhdin kiihtymään. Meidän täytyy päästä ensimmäisiksi."
"Ei, kiitos, minä pyydän saada pitää ohjakset", vastusti Urban
pönäkästi, "ja minä rohkenen uskoa, että me pääsemme ensimmäisiksi,
vaikka mikä olisi."
"Te luulette olevanne väkävämpi, kun olette mies."
"Väkävämpi en ole. Mutta _väkevämpi_ kenties, Teillähän on nukenkädet
-- tai kissankäpälät."
"Voi, ettekö ole unohtanut vieläkään sitä tyhmyyttä?" Minka punastui ja
vilkaisi salavihkaa Urbanin poskeen, missä ei kuitenkaan näkynyt enää
naarmua. "Minä tahdon -- minä _tahdon_ ajaa!"
Hän tempasi itselleen ohjakset niin kiivaasti, että hevonen säikähti
ja syöksyi ohi kaikkien rekien, potkien suojuslautaa ja pöllyttäen
vimmatusti lunta kavioillaan. Vähän matkaa se pysyi tiellä, mutta
kääntyi sitten aukealle kentälle.
"Meidän täytyy hypätä pois", huusi Urban ja repäisi vällyt auki.
"Hypätkää pois tulimmaisen nopeasti ennen kuin tullaan tuon jyrkänteen
reunalle", karjaisi hän hädissään. Pehmeän kerän tavoin Minka vierähti
reestä syvään kinokseen. Samassa musteni maailma hänen silmissään ja
sydäntä kouristi niin kauheasti, kun veri pakkautui siihen, että hän
meni tainnoksiin.
Hänen pyörtymisensä ei johtunut säikähdyksestä, vaan siitä, että hän
suuttui silmittömästi Urbanin epäkohteliaasta kiivaudesta. Hän ei olisi
voinut ikipäivinänsä kuvitella, että nuori mies uskaltaisi kiljua
hänelle niin kovasti, ja päälle päätteeksi Urban! Mutta amanuenssi --
joksi häntä nyt sanottiin -- Freide ei tiennyt itsekään, että juuri
hänen sanansa olivat aiheuttaneet niin surullisen seurauksen. Hänen oli
myös onnistunut keinotella pois reestä, joskin venähtänein jaloin. Hän
nilkutti Minkan luo ja alkoi hieroa tämän ohimoita lumella, koko ajan
kiroillen jalkavammaansa ja ähkien ja puhkien mielenliikutuksesta.
"Hyvä Jumala, ihmislapsi, herätkää toki!" Hän pudisteli Minkaa
tarmokkaasti, "Herätkää, muuten minäkin pyörryn."
Minkan mustista silmistä leimahti samassa Urbaniin salama. Heidän
kasvonsa olivat yhtä värittömät. Mutta Minkan poskille lennähti
tuokiota myöhemmin suuttumuksen tulinen puna.
"Tollo", sanoi hän terävästi.
"No, Jumalan kiitos!" Urban hengitti keveämmin. "Sanokaa minua tolloksi
tahi miksi ikinä tahdotte, kunhan vain autatte minut pystyyn. Minä
laskeuduin jaloilleni työntääkseni lunta teidän suuhunne, mutta nyt en
pääse ylös tältä vietävän jalalta, joka nyrjähti sijoiltaan."
Minka ojensi hänelle kylmästi toisen kätensä, ja Urban nousi kamalasti
irvistellen.
"Mikäs nyt neuvoksi?" kysyi Urban jurosti. "Hevosesta ja reestä ei ole
tietoakaan ja me olemme joutuneet erämaahan kauaksi sekä maantiestä
että ihmisistä."
Minka seisoi jäykkänä ja suorana; hänen teki mieli todenteolla
antaa Urbanille korvapuusti ja sitten livistää tiehensä, mutta
tyytyi kuitenkin siihen, että pujotti käsivartensa ristiin ja rupesi
tähystelemään lumisia maita ja metsää, joka tohisi hiljaa kuin
lumisadetta ennustaen. Uhkaava pilvi olikin jo noussut auringon eteen
ikäänkuin jykeä lyijymöhkäle. Tänä hetkenä ei elämä Minkasta tuntunut
hitusenkaan vertaa hauskalta, ja koko hänen sisäinen olentonsa kuohui
niin valtavasti, että hän sanoi itselleen vihaavansa Urbania.
Eilen hän oli ollut varma siitä, että rakastaa Urbania
romaanirajattomasti, mutta tokkopa koko maailmassa ainoakaan tyttö
saattaa rakastaa sitä, joka nimittelee toista "ihmislapseksi"!
"Minä lähden toisten luo", sanoi hän topakasti.
"Kenen toisten?"
"Matkatoverien."
"Niitä on teidän vaikea löytää. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin
päin he ovat menneet. Enkä minä salli että te lähdette minnekään omin
päin."
"Te olette häpeetön", huusi Minka itku kurkussa, "minä en milloinkaan
ole nähnyt niin häpeetöntä".
"Te tarkoitatte luultavasti hävytön." Urban hieroskeli kolottavaa
jalkaansa. "Olen kuullut, että tällaisen vian voi vetämällä saada
autetuksi. Tahdotteko koettaa? Olisi vietävän viheliäistä, jos meidän
pitäisi yöpyä tänne ja ehkä paleltua kuoliaiksi."
"En välitä teistä ollenkaan. Minä lähden."
Ja Minka läksi marssimaan ylpeästi suoraan eteenpäin. Mutta kuinka
olikaan, hän vajosi yhtäkkiä niin syvälle lumeen, että hänen oli työ
ja tuska ponnistella ylös. Ensin hän ei katsonut taakseen. Hän oli
odottanut, että Urban kutsuisi hänet takaisin, pyytäisi anteeksi ja
sanoisi häntä enkeliksi -- _son ange gardien_ -- silloin hän olisi
kääntynyt takaisin, mutta nyt näytti siltä, että Urban oli päättänyt
jäädä odottamaan kuolemaa, sillä varmaa oli, että hän paleltuisi
kuoliaaksi. Hän pysähtyi. Uh, oli melkein kamalampaa rämpiä täällä
yksinään kuin olla Urbanin luona! Ja kyllä hän nyt koettaisi vetää
jalan paikoilleen! -- -- -- Paljoa nopeammin ja nöyremmin kuin taannoin
hän tuli nyt takaisin. Urbania ei enää ollut siellä, mihin Minka hänet
oli jättänyt, vai olikohan hän kulkenut väärään suuntaan? Täällä oli
suksenlatuja ja minkä mitäkin jälkiä vähän kussakin paikassa. Hän ei
löytänyt enää omiaan.
Suunniltaan hädästä hän alkoi kirkua ja huutaa:
"Haloo! -- Haloo! -- Minä täällä! -- Tä-ä-llä! Tulkaa! Tulkaa!"
Ei vastausta. Metsä tohisi raskaammin, ja aurinkoa pimittävä pilvi
kasvoi.
Nyt rupesi Minka ulisemaan. Häntä ei ollut milloinkaan pelottanut niin
kovasti. Mitähän jos sudet tulevat ja syövät hänet! Hän ei uskaltanut
jäädä maahan. Tuokion kuluttua hän kiipesi puuhun; nyt hän näki erään
pienen mustan pilkun hitaasti, mutta pontevasti pyrkimässä jotakin
kohden, joka taisi olla tie. Se oli -- aivan oikein, se oli Urban!
Mutta, _mon Dieu_, kuinka kaukana hän jo olikaan! Oo, näytti siltä,
kuin hän olisi vaappunut ylös ja alas. Varmaankin hän aina väliin
hyppeli toisella jalallaan.
Viha kuohahti uudestaan. Urban ei välitä hänestä minkään vertaa, jätti
hänet oman onnensa nojaan. Mutta kyllä hän vielä näyttää hänelle...
Totta kai hänkin osaa tielle. Kuinka Urban oli sinne päässyt? Hän
katseli alas jyrkänteen rinnettä. Siitä on päästävä alas. Huu, se
oli huimaava! Kävelemällä laskeutuminen oli mahdotonta. Siis joka
vierimällä tai -- istuallaan laskien.
Nuolennopeasti Minka teki päätöksensä, kiipesi rivakasti alas, sai
vaivoin katkaistuksi kuusesta oksan, jonka aikoi ottaa kelkakseen.
Sydän kurkussa hän istuutui sille ja laahusti jyrkänteen reunalle,
sitten hän sulki silmänsä tuokioksi, mutta avasi ne uudestaan
katsoakseen, ettei puita ollut tiellä. Ei hätää, sitä myöten oli kaikki
selvää, mutta korkeus oli huikea. Hän ummisti taas silmänsä, tarttui
lujasti kiinni karahkaan ja hurahti alas. Sellaista kyytiä hän ei ollut
saanut milloinkaan. Hän lensi pitkän matkan tietä kohden. Ruumis oli
aika lailla kolhiintunut, kun hän jätti ajovehkeensä.
Urban oli vielä näkyvissä, ja vaikka jäsenet tuntuivatkin helliltä,
läksi Minka juoksemaan koko ajan huutaen ja hoilaten.
Viimein Urban lienee kuullut, koska pysähtyi katsomaan taakseen. Mutta
Minkan valkean pienen hahmon keksiminen keskeltä lumikenttää ei ollut
niinkään helppoa, joten Urbanin täytyi päätellä äänestä, missä päin
huutaja oli.
"Haloo", kirkui Minka, "haloo!" Hän ei jaksanut enää juosta. Uupumus
puristi hänen jäseniään kuin rautavanne, niin että hän pääsi vain
raahustamalla eteenpäin.
Yksinäisyys oli hänestä kuitenkin kamalinta, ja hän kirkui kohti
kurkkua Urbanille: "Odota -- minua -- kuollaan -- yhdessä!"
"Minka!"
"Hohoi!"
"Täällä on tupa!"
"Missä?"
Minka oli melkein käheä, mutta nyt hän oli joutunut niin lähelle, että
kuuli selvästi Urbanin äänen.
"Tienkäänteessä."
Minka tuli ylen onnelliseksi. Tie kääntyi ehkä kahdenkymmenen metrin
päässä Urbanista. Sinne asti he kyllä jaksavat mennä. Minka läksi
uudestaan juoksemaan. Toivo päästä vihdoinkin lepäämään katon alle
antoi hänelle voimia.
Urban hyppi häntä vastaan terveellä jalallaan.
"Kuulehan sinä, rakas, pikkuinen peto", sanoi Urban aivan
äkkiarvaamatta, "minä luulin tulenani hulluksi tuskasta ja vihasta, kun
sinä marssit tiehesi, mutta nyt saat uskoa, etten enää päästä sinua
luotani." Muitta mutkitta Urban veti hänet luokseen ja valoi hänen
kasvonsa täyteen suudelmia.
"No, mutta -- Oo, Urban!"
Minka laski kätensä hänen kaulaansa. Nyt Urban seisoi jo vioittuneella
jalallaan tuntematta tänä hetkenä kipua.
"Minka, sinä halusit, että kuoltaisiin yhdessä, minäpä haluan _elää_
yhdessä."
"Niin tahdon minäkin paljoa mieluummin", sanoi Minka reippaasti,
"vaikka -- en suvainnut sinua taannoin".
"Enkä minä sinua! -- Oo, vielä yksi suukko, Minka! Sinä olet suloinen
pikku tenhotar."
Kulkusten helinä sai heidät heräämään todellisuuteen, ja jopa olikin
aika, sillä eräs reki tuli täyttä vauhtia heitä kohden. Siinä ajoivat
Uno Freide ja Holger Boye, jatka olivat lähteneet etsiskelemään heitä,
kun eräs talonpoika oli ottanut kiinni tyhjän reen ja pillastuneen
hevosen ja vienyt ne Saltsjöbadenin hotellin eteen. Hakijat olivat
ottaneet mukaansa sekä sukset että luistimet siltä varalta, että
olisi pitänyt lähteä retkeilemään, mutta he nolostuivat aika tavalla
nähdessään onnettomuustoverien hellästi hyväilevän toisiaan keskellä
suurta maantietä noin kolmen kilometrin päässä kylpylaitoksen
hotellista.
Tosin oli kumpikin niin uuvuksissa, että heidät täytyi auttaa rekeen,
mutta he olivat kumminkin niin säteilevän onnellisen näköisiä
silloinkin, kun kertoivat vaivoistaan, että oli turhaa ruveta heitä
surkuttelemaan.
"Koko juttu oli minun syyni", sanoi Minka.
"Eipäs", keskeytti Urban, "jos minulta vain olisi ollut tarpeeksi
malttia ottaa ohjakset..."
"Ottaa ohjakset?" kysyi Uno ihmetellen.
"Niin, sillä minä tahdoin välttämättömästi ajaa." Minka painoi päänsä
alas.
Urban hyväili hänen käsiään vällyjen alla.
"Ei olisi sekään haitannut mitään", virkkoi hän innokkaasti, "jos minä
vain olisin ollut kylmäverisempi".
"On hyvin tärkeää", myönsi Holger Boye, "että ohjakset joutuvat
oikeisiin käsiin oikeaan aikaan, tapaturmien välttämiseksi".