IX

Eräs uusi tuttavuus.

Barbro nousi rappuja pitkin ompelijattarensa luo, joka suoritti

hänelle paikkausta. Birgit oli näet antanut tällaisen neuvon

epäkäytännölliselle sisarelleen, kun Babia itseään oli tuiki

mahdoton saada korjailemaan "riepujaan". Paljoa ennemmin hän viskasi

menemään kaikki, mikä oli repaleista. Mutta jos leninki oli hieman

vanhamuotinen, ei se haitannut häntä ollenkaan. Nyt kuitenkin oli

hänen pukuvarastonsa käynyt varsin kuluneeksi, ja hän oli päättänyt

korjauttaa sen.

Hän vertaili mielessään, kumpi oli kauheampaa -- käydä sanomalehden

toimituksessa vaiko ompelijattarella. Ensinmainittu oli hänellä

tuoreessa muistissa. Jo viidennessä paikassa hän oli käynyt kolmen

päivän kuluessa. Mutta joka paikassa oli häntä pidetty liian "nuorena".

Parissa kohden häntä oli kohteliaasti kehoitettu tulemaan parin vuoden

perästä uudestaan kuulemaan, muualla oli selitetty, että avustajia on

yllinkyllin, mutta tänään häntä oli vedellyt. Tarvittiin nuori nainen

selostamaan hienon maailman häitä ja käymään haastatteluilla ylhäisissä

kodeissa sekä juhlatilaisuuksissa että arkioloissa.

Alussa Barbro haltioituikin "itsenäisen" työn toivosta niin kovasti,

että hän päätä pahkaa tarttui koukkuun. Palkkaa hän ei muistanut kysyä

ollenkaan. Ne olivat kyllä maininneet jotakin volontääristä, mutta hän

ei tiennyt, merkitseekö se muuta kuin "vapaaehtoinen", eikä kukaan

voinut olla sen vapaaehtoisempi kynänvarsi kuin hän.

Hän oli ylettämän ilonsa puuskassa käynyt soittamassa lähimmästä

maustetavara-puodista Holger Boyelle. Mutta tämä ei ollut yhtynyt hänen

innostukseensa, vaan neuvonut jyrkästi luopumaan tuumasta. Semmoinen

toimiala ei sovi hänelle ensinkään. Hän ei kelpaa kotiurkkijaksi,

sitä ei tarvitse ajatellakaan, ja "totta vieköön" hän on liian hyvä

kirjoittamaan morsiamista, heidän antiikkisista morsiuskruunuistaan ja

äidinäidinäidin oikeista pitseistä ja morsiustytöistä ja sulhaspojista

ja kaikennäköisestä muusta sekasotkusta.

Barbro nolostui aika lailla, ja kun kuulotorvi oli vaipunut takaisin

pitimeensä, oli hänen ihastuksensa laajenevaan sanomalehti-toimintaan

vaipunut pohjattomaan syvyyteen.

Hän meni toimitukseen ilmoittamaan peruutuksensa, ja siellä oltiin

hänelle yhtä kiukkuisia kuin edellisellä kerralla oli oltu kohteliaita.

Häntä vihloi vieläkin, kun hän muisteli päätoimittajan tuikeita silmiä

ja hermostuneen kuivaa ääntä.

Oikeastaan olisi jo tästäkin riittänyt kiusaa yhden päivän osalle

tarvitsematta lisätä sitä käymällä ompelijattaren luona, missä oli

kahvinvastineen ja ahtaissa oloissa asuvan lihavan, vanhan mamsellin

lemua, mutta hän oli luvannut tulla ja Barbro piti aina sanansa.

Koetus ja sovitus meni menojaan, ja Babi vilisti vapautuneena alas

rappusia, mutta ehdittyään keskelle niiden toista aukeamaa hän pysähtyi

äkkiä. Siinä virui liikkumattomana suullaan pieni ihmiskäärö, pieni

viiden tai kuuden vuoden vanha poika. Hän oli paljain päin, ja likainen

kiharatukka oli hyvin takkuinen. Pukineet riippuivat riekaleina hänen

yllään. Jalkineina oli pari suuria naistenkenkiä, joissa oli ammottavia

reikiä.

Liikutettuna Barbro kumartui katsomaan poikaa. Oliko hän kuollut?

Barbro nosti pojan varovasti ylös. Pienet kasvot olivat aivan kelmeät

ja pelottavan laihat, mutta hän eli. Raukea katse kohdistui arasti

Barbroon.

"Mikä pikku poloinen sinä olet?" kysyi Barbro sydämellisesti. "Oletko

sairas?"

"En."

"Onko sinun nälkä?"

"On."

Totta totisesti hänen oli nälkä! Barbron sydän kuumeni säälistä

nääntynyttä lasta kohtaan, joka tuskin jaksoi pysyä jaloiltaan. Hänen

oli kannettava lapsi ompelijattarelle ja jätettävä hänet sinne siksi

aikaa, kunnes kävi hakemassa jotakin syötävää. Poika ei ollut raskaampi

kuin hänen sisarensa kaksivuotinen tytär, ajatteli Barbro ottaessaan

hänet syliinsä, mutta niin hirveän huolimattomasti hoidettu.

"Ah, se on se pikku raukka, jonka isä hukkui viime jouluna", sanoi

neiti Andersson. "Niillä on vissiinkin hyvin kurjat olot. Ne asuu

täällä vinnillä."

Saatuaan maitoa ja leipää poika näytti vähän reipastuneen ja kykeni

lähtemään Barbron kanssa äitinsä luo. Tämä asui viidennessä kerroksessa

eräässä kojussa, josta alkujaan oli aiottu tehdä ullakkokomero.

Barbro ei ollut vielä milloinkaan nähnyt niin kurjaa asumusta, niin

sydäntäsärkevää köyhyyttä. Keskeltä vanhoista matoista kyhättyä läjää,

jonka verhona oli kulunut viltti, kuului kuolemanväsynyt ääni:

"Onko siellä pikku Viktor?"

Viktor -- _voittaja!_ Se oli hänen, tuon pienen ressun nimi, jonka

nälkä oli kaatanut kuudennella ikävuodellaan.

"On", vastasi poika yksitavuisesti. Mutta hän ei juossut äitinsä luo

eikä päästänyt Barbron kättä.

"Vähän vettä, lapsi."

Barbro irroitti hellävaroen kätensä Viktorin otteesta. Hän etsi

karahvia ja vettä, mutta Viktor tallusteli suurilla kengillään erään

hinkin luo, jossa oli kauha. Hän täytti kauhan ja vei sen kuoppaisen

kivilattian yli äidilleen.

Ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta kun nainen oli juonut, kysyi hän:

"Onko sinulle annettu ruokaa?"

"On."

"Eikö ole mukanasi?"

Nyt meni Barbro sairaan luo ja sai kuulla hänen kärsimystensä historian

lyhyin, katkonaisin lausein. Nälkä, sairaus, miehen kuolema, häätö,

nälkä, sairaus. Ja nyt hän pelkäsi kovasti jäävänsä vuoteen omaksi ja

kuolevansa Viktorilta. Hän ei jaksa elää, mutta ei myöskään uskalla

ajatella kuolemaa. Mihin joutuu silloin poika?

Barbro oli vähän aikaa aivan sekaisin nähdessään näin aavistamattoman

suurta kurjuutta. Hän oli kyllä lukenut hädän kauhuista, mutta olihan

kokonaan toista istua kauniissa, hyvin sisustetussa huoneessa ja

katsella kirjasta elämän kovuutta, kuin nähdä se todellisuudessa, ilman

taiteellista siloittelua.

Toinnuttuaan jonkun verran hän muisti heti Holger Boyen, joka

kyllä tietää, mitä on tehtävä. Barbro veisi Viktorin entisen

lapsuudentuttavansa Gerda Skogin luo. Tämä oli joutunut aikaisin ja,

kuten sanotaan, hyviin naimisiin insinööri Anders Skogin kanssa. Siellä

pikku Viktor varmaankin saa olla toistaiseksi. Siellä häntä ruokitaan

ja pestään ja kammataan. Sinne mennessään hän ostaa pojalle pari lelua

ja siistin vaatekerran ja jalkineet, ennen muuta jalkineet.

Hyvin touhuissaan talutti Barbro pienen vähäpuheisen suojattinsa

erääseen suureen lelukauppaan, missä pojan ei oikein tehnyt mieli

lausua mitään, mutta lopulta kuitenkin lapsenmieli pääsi oikeuksiinsa,

ja hän mutisi:

"Hevonen."

"Tietysti sinä saat hevosen ja kärryt myös ja niihin pannaan

pussillinen suklaata", sanoi Barbro. Saatuaan ostokset Barbro meni

ryysymekkonsa kanssa eräälle autoasemalle. Siellä oli jo odottamassa

muuan herra, nuori, ryhdikäs mies, joka oli näöltään pohjoismaalainen.

Ihmetellen hän silmäili hienoa nuorta naista ja pientä likaista

kerjäläispoikaa, joka niin luottavasti piti mustaa tassuaan naisen

sormikasverhoisessa kädessä.

Vihdoin saapui auto. Pikku Viktor näytti uupuneen kokonaan, ja Barbro

voitti kainoutensa. Hän meni tuntemattoman herran luo.

"Anteeksi, saisimmeko ottaa auton, vaikka teillä olisi vuoro, kun

tulitte aikaisemmin?" sanoi Barbro hieman tarpeettoman nopeasti, mutta

häntä aina hävetti puhutella tuntemattomia. "Pikku poika tuskin jaksaa

seistä", lisäsi hän selittäen.

"Sen kyllä näkee." Herra kohotti kohteliaasti hattuaan. "Tietysti minä

luovutan teille auton ja nostan pojan." Hän nosti Viktorin istumaan

autoon.

"Aiotteko viedä hänet sairaalaan? Oletteko lastensuojelusnainen?"

"Ei, emme me mene sairaalaan. Kiitos avusta." Barbro huusi osoitteen

kuljettajalle ja vasta sitten, kun auto oli jo täydessä menossa,

hän muisti jättäneensä vastaamatta lastensuojelusseurasta. Häntä

suututti nyt, kun tuntematon herra ei ollut saanut tietää, ettei hän

ole mikään sellainen ohjelman mukaan toimiva hyväntekeväisyys-nainen,

joka asianomaiselta taholta saatujen määräysten mukaan kulkee köyhissä

kodeissa ja jolla ani harvoin on lämpimiä sanoja ja hyviä, sääliviä

ajatuksia; suojelushomma, se oli jotakin selittämättömän viisasta ja

laimeaa ja harkittua, ajatteli Barbro.

Jo seuraavana päivänä onnistui Barbron ja Holgerin saada yhdistynein

ponnistuksin sairas työläisvaimo sairashuoneeseen. Siellä hän näytti

jonkun verran virkistyvän huolellisella, säännöllisellä hoidolla, jota

hänelle toimitettiin.

Barbro kävi häntä katsomassa joka aamupäivä, ja Viktor oli aina mukana.

Oli outoa nähdä, kuinka ihmeissään äiti oli poikansa siisteistä

vaatteista. Mutta hän ei jaksanut kysellä mitään. Ainoa, mitä hän

säännöllisesti ja vaivoin sai sanotuksi, oli: "Oletko saanut ruokaa

tänään?" Nämä sanat olivat kuin iskostuneet kiinni kuiviin huuliin;

ne kaikuivat yksitoikkoisina ja soinnuttomina, mutta sittenkin ne

ilmaisivat nälästä ja kärsimyksistä nääntyneen äidin rakkautta.

Sairaalan käytävässä Barbro oli useita kertoja tavannut sen nuoren

miehen, joka oli sanonut häntä "suojelusnaiseksi". Hän oli lääketieteen

kandidaatti Aksel Törner. Barbroa rupesi aina sisäisesti kuumentamaan,

kun hän pitkän matkan päästä näki lepattavan lääkärinviitan. Jos

tulija oli kandidaatti Törner, alkoi häntä kuumentaa yhä enemmän, ja

kun Törner puristi lujasti hänen kättään ja katsoi häneen vakavasti

tarmokkailla, teräksenharmailla silmillään, hehkuivat hänen kasvonsa

kuin auringon paahteesta.

Niin yksinkertaisesti ja melkein huomaamatta ei Barbro ollut

milloinkaan solminut tuttavuutta kenenkään kanssa, ja tuokiotakaan

empimättä hän lähestyi Törneriä avomielisesti ja ujostelematta, aina

yhtä rehellisen iloisena saadessaan tavata hänet.

Törnerin reipas ja hilpeä kohtelu aiheutti sen, että kaikki sairaat

pitivät hänestä paljon, ja hän olikin antautunut lääkärintoimeensa

täydellä innolla. Saattoipa tapahtua, että hän puhui yksinomaan

jostakin leikkauksesta niinä lyhyinä hetkinä, jolloin Barbro käveli

hänen kanssaan sairaalan puistossa, tai että hän heti vei Barbron

jonkun sairasvuoteen ääreen näyttääkseen tälle "mielenkiintoisen

tapauksen".

Jos Barbro toi kukkia tai karamellejä lapsille, loisti Törner

tyytyväisyydestä ja nyökkäsi: "Kas sillä lailla, neiti Berting. Te

hyödytätte enemmän kuin kokonainen lääkeannos."

Ja Barbro tiesi, että Törner odotteli, jos se suinkin kävi päinsä,

hänen tuloaan saadakseen tervehtiä häntä. Eräänä päivänä oli Törner

sanonut:

"Olipa hauska, kun tulitte näin aikaisin, ettei minun tarvinnut

odottaa. Jos viivytte, kiihoitun minä, eikä se sovi lääkärille."

Sen päivän perästä Barbro saapui aina heti, kun portti avattiin

kävijöille. Hän ja pikku Viktor ne seisoivat siinä uskollisesti käsi

kädessä. Joitakuita kertoja kävi myös Holger Boye heidän kanssaan,

mutta hän huomasi olevansa täällä liika pyörä rattaissa. Hän oli

oppinut ymmärtämään paljon niinä kirkkaina maaliskuun pakkaspäivinä,

jotka taivaan kiiltäessä lasinselkeänä ja maan kuumottaessa alastomana

kuitenkin kulkivat niin voitonvarmoina kevättä ja elämänuudistusta

kohden.

Vajaan kuukauden virui pikku Viktorin äiti puhtaassa, valkeassa

sängyssään ja katseli ympärilleen raskain, surumielisin silmin. Ei edes

sekään, että hänen poikansa oli saanut kalpeihin kasvoihinsa väriä ja

alkanut laverrella vireästi niinkuin onnellinen lapsi ainakin, voinut

muuttaa hänen kuluneiden piirteittensä kangistunutta ilmettä, ja kohta

koitti hetki, jolloin uupuneen työläisvaimon elämää eivät kyenneet

pitämään pystyssä lääkkeet eikä hoito. Eräänä iltapäivänä Barbro sai

Holgerilta sanan, että loppu saattoi tulla minä hetkenä tahansa.

He menivät yhdessä sairaalaan. Tällä kertaa ei Viktor ollut mukana.

"Lähdetkö sisälle, Babi, vai odotatko täällä käytävässä?" kysyi Holger

hiljaa. "Et kai ole nähnyt vielä kenenkään kuolevan? Siitä voi jäädä

synkkä muisto."

"Minä tahdon mennä myös", sanoi Barbro hiljaa. "Ehkä hän tuntee minut."

Pystyverho, jolla kuoleva erotettiin muista sairaista, ympäröi aivan

läheltä valkeaa vuodetta. Eräs sairaanhoitajatar oli kumartunut

katsomaan Viktorin äitiä.

Hän näytti vielä tuntevan Barbron, sillä hän sopersi:

"Viktor?"

"Viktorin on hyvä olla", vastasi Barbro sointuvalla, lämpimällä

äänellään. "Minä lupaan pitää huolta Viktorista."

Kuoleva koetti sanoa jotakin, luultavasti kiittää, mutta se hupeni

vain läähättäväksi korinaksi. Sitten tuli hiljaisuus. Siinä virui vain

poroksi palanut elämä, joka harmaana tuhkana luhistui kuoleman arinalle.

Barbro tuijotti herkeämättä luiseviin, karheisiin käsiin ja

kutistuneihin, ryppyisiin kasvoihin, joilta vähitellen katosi

elontaistelun toivottoman tuskan kauhistuttava ilme ja jotka silisivät

kuin näkymättömän, lempeän, mutta lujan käden kosketuksesta.

Holger seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Barbron vieressä. Hän odotti

hetkeä, jolloin Barbron jännitys puhkeisi onnellisen, terveen ihmisen

tuskaksi, jota tahtomattaankin tuntee nähdessään katoavaisuutta. Ja

muutaman hetken kuluttua Barbro itkikin niin katkerasti ja kuitenkin

niin keveästi kuin se, jonka kyyneliä ei sydänsuru ole milloinkaan

kuohuttanut.

Holger kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi hiljaa:

"Babi hyvä! Kuolema on säälivämpi kuin elämä."

Barbro nosti äkkiä silmänsä. Kuinka kalpea Holger oli! Hänen rehevillä

kasvoillaan kuvastui kummallinen, syvä ja valtava totisuus.

"Sitä sinä et tarkoita", nyyhki Barbro, "ei mikään ole kamalampaa ja

kauheampaa kuin kuolema".

Holger ei vastannut, veti hänet vain pois salista pitäen yhä kättään

hänen hartioittensa ympärillä. Mutta kun he olivat tulleet pitkään

käytävään, siinsi etäällä jotakin lepattavaa valkeaa, mikä tuli

nopeasti heitä vastaan. Silloin Barbro kuivasi nopeasti kyyneleensä ja

irroittautui Holgerin pitelystä.

Kohta senjälkeen hän esitteli: "Lapsuudenystäväni, kandidaatti Boye

-- kandidaatti Törner." Herrat kumarsivat toisilleen ja vaihtoivat

muutamia sisällöttömiä sanoja. Sitten kandidaatti Törner hyvästeli.

"Milloin tapaan teidät uudestaan?" kysyi hän Barbrolta.

"En tiedä."

Barbrolla ei ollut mitään lisäämistä, mutta Holger ei tuntenut tällä

hetkellä Barbroa. Tämä antoi kandidaatin pidellä hänen kättään eikä

näkynyt huomaavan, että saapuvilla oli kolmas, tosin "vain Holger

Boye", mutta kuitenkin näkijä.

Saattaessaan Barbroa kotiin Holger kysyi:

"Onko Törner vanha tuttavasi?"

"On", vastasi Barbro heti. Hänestä tuntui, että hän oli tuntenut

Aksel Törnerin aina. Tämä oli osana hänen kaikissa ajatuksissaan ja

toivomuksissaan eikä hän ollut milloinkaan selvittänyt itselleen, miten

oli voinut niin käydä.

"Mistä asti, Babi hyvä?"

"Mistäkö asti -- neljä viikkoa eilisestä." Ja samassa Barbro joutui

hämilleen, sillä hän oli näinä viikkoina tosiaankin unohtanut, että

niiden edellä oli ollut toinen aika. Hän ei ollut huomannut, että nyt

vasta tuntui ilmassa kevään henkäilyä, sillä hän oli jo pitkän matkaa

edellä, ehtinyt mielessään kesäkuun valkeaöisiin unelmiin. Äkkiä,

aivan kuin salatakseen hämmennyksensä, hän sanoi: "Kuulehan, minä olen

kirjoittanut isoäidille pikku Viktorista, hän pääsee Flodaan ja jää

sinne toistaiseksi. Sitten otan tietysti minä itse hänet hoitooni."

"Minäpä ehdotan, että sinä annat minun ottaa Viktorin ottopojakseni,

kunhan sinä silloin tällöin kirjoitat ja tiedustelet hänen vointiaan."

"Sinä -- eihän toki, Holger, sinä et voi!"

"Kyllä minä voin. Ehdotukseni on tosin itserakas, mutta ei poika

hunningolle joudu. Ensin isä ja äiti ottavat hänet luokseen, ja kun

minä saan päätetyksi opintoni, saa hän tulla minun luokseni."

"Miksi se on sinusta itserakasta? Minun luullakseni se on mainion

suurpiirteistä."

"Älä luule niin, jos olet ystävällinen. Syy on se, että minä muussa

tapauksessa kadottaisin sinut näkyvistäni. Ja sitä en tahdo. Olen

vanhoillinen enkä kykene hankkimaan itselleni uusia ihanteita."

"En suinkaan minä voi olla mikään ihanne."

"Kyllä, sinä olet juuri niin täydellinen epätäydellisyydessäsi kuin

minua miellyttää. Samassa hetkessä, kun katsoo sinun puoleesi ja lausuu

ajatuksissaan: 'Jos nähdä tahdot lemmen voimakkaan, mi yläpuolla

pilvein asustaa, oi, silloin katsees naisen silmiin luo, se lähempänä

siellä on kuin luuletkaan', putoaakin suinpäin hutiloivan Kynänvarren

sekasotkuiseen ajatussokkeloon, missä kaikki on mullinmallin, tunteet,

mielialat, päätökset ja vaikutelmat. Sinä olet yhtä kirjava kuin

pellonpinta ennen heinäntekoa ja sinulla on -- kaikki ne tuhansien

villikukkien sulot kuin silläkin."

"Mutta Holger, sinä et ole milloinkaan ennen puhunut tuolla tavalla."

"Etkä sinä ole ollut milloinkaan se, mikä tänään."

"Enkö ole?"

Barbro katsoi haaveillen Holgerin ohi.

"Babi hoi, tuolla toisella puolella katua kulkee tohtori Krabbe, sen

ajan kummitus, jota sinä et enää ota lukuun. Hyvästi!"

"Hyvä Holger, älä jätä minua nyt", pyysi Barbro hädissään. "Voi, sinä

et _voi_ olla niin halpamainen."

"En olekaan, parasta lienee suojella sinua, mutta voinpa sanoa sinulle,

että kalju paroonikin on tulossa. Olen nähnyt hänet."

"Täällä -- Tukholmassa?"

"Niin, totta totisesti."

Barbro näytti olevan hetkisen aivan hämillään, mutta sitten hän heitti

terhakasti päänsä kenoon ja sanoi melkein uhmaten:

"Se on samantekevää, sillä nyt tiedän, mitä tahdon."

X

"Tullos, veikkonen! Yhtyös liittohon!"

Huhtikuun puolivälissä Barbro huiskutti jäähyväiset Helene-tädille

ja pikku Viktorille, jotka Holgerin kanssa matkustivat Skooneen.

Hän itsekin oli toista kuukautta aikaisemmin käynyt Upsalassa

viettämässä vappua Astrid Tollingin kanssa, jonka molemmat veljet

olivat siellä. Märta ja Mary sekä Aksel Törner olivat liittyneet

heihin, ja nämä seitsemän nuorta olentoa olivat olleet unohtumattoman

nuoria seisoessaan aattona linnanvallilla ja katsellessaan roihuavien

soihtujen ja valkolakkien yli kauas etäisyyden ääriin. Kevätlaulujen

sävelet olivat kannustaneet heidän ikävöintiään ja uskoaan vahvoihin

siipiin, ja sillä aikaa kun hämy hiljakseen puki iltavalaistuksessa

hehkuvan Vaasanlinnan siniseen haaveviittaansa, tärisi avaruus

sävelistä, jotka pyrkivät valloittamaan kokonaisen maailman.

Sitten tuli vappu konfetteineen ja kujeineen ilon läikkyessä

ylimmillään aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja Löwesköldin laitoksen neljä

tyttöä kaiutti kiitollisesti ja suruttomasti helmeilevää nauruansa.

Yksin Marykin oli riisunut juhlallisuutensa ja hyräili lakkaamatta:

"Laula sä raittiilla mielellä vaan".

Myöhemmin hän oli kylläkin tiedustellut Astridilta, oliko hän

käyttäytynyt "tahdittomasti", mutta saatuaan tyynnyttävän vastauksen

hän oli myöntänyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut niin hauskaa.

Oli tuntunut aivan siltä, kuin hän olisi ollut "tupaten täynnä"

säveliä, ja parempaa hän ei saattanut ajatellakaan.

Eva-täti muisteli varsin tyytyväisenä kulunutta talvea. Kesäksi ei

hänelle jäisi ainoatakaan hoitolaista, mutta syksyksi hän odotti kolmen

palaavan, ja kaikkia seitsemää odotti erittäin valoisa tulevaisuus.

Samoin kuin hän oli edellisenä syksynä tehnyt muistiinpanoja tulevista

oppilaista, merkitsi hän nytkin lyhyesti muistiin heidän lähimpiä

aikeitaan. Muhkean sirolla käsialallaan hän kirjoitti suureen

sahviaanikantiseen kirjaansa:

_Sonja Thomas_. Menee syksyllä naimisiin luutnantti Uno Freiden kanssa.

Olen nähnyt heidän kauniin asuntonsa, missä loisto ja maku ovat yhdessä

luoneet ihastuttavan taiteellisen kokonaisuuden. He aikovat tehdä

häämatkan Norjaan ja sitten avata Tukholman-kotinsa suurelle, mutta

valikoidulle seurapiirille, johon minäkin mielelläni haluan lukeutua.

_Maud Rydeman_. Tämä nuori tyttö on minusta yhä edelleenkin arveluttava

yltiö. Mutta minä luulen, että hänellä on hyvä sydän ja että hän siellä

Skoonen maaseutuoloissa on oikeassa elementissään. Hän aikoo suorittaa

täydellisen maanviljelyskurssin ja sitten yhdessä nuorimman veljensä

kanssa ostaa maatilan, jota rupeavat itse hoitamaan.

_Mary Ehrestiernan_ saan pitää ensi vuonnakin. Hän on päässyt

musiikkikonservatorioon ja aikoo ottaa myös laulutunteja.

_Astrid Tollingin_ kadotan mielipahakseni. Hän aikoo opiskella

kuvanveistotaidetta Köpenhaminassa, ja hänen opettajattarensa sanoo,

että hänellä on mitä parhaimmat toiveet herättää pian huomiota.

Ei ainoakaan näistä seitsemästä ole ollut luotettavampi eikä

miellyttävämpi koti-ihminen kuin hän, ja minä olen varma siitä, että

hän menestyy kaikessa.

_Barbro Berting_ on pyytänyt saada olla täällä ensi vuonnakin. Nyt hän

on päättänyt harjoittaa sairaanhoitoa. Sillä tytöllä sitä on levottomat

aivot ja vielä levottomampi sydän. Luulen kuitenkin, että aloittipa

hän mitä tahansa, hänestä lopultakin tulee kirjailijatar. Hän saattaa

olla suloinen ja hauska, mutta ei ole luja luonne. Ehkä hän vakaantuu

kokeiltuaan tarpeekseen eri aloilla.

_Märta Agnell_ matkustaa omaistensa luo. Hän on oivallinen, kotikesy

tyttönen. Iloitsen hänen puolestaan, kun hän uudestaan saa haltuunsa

rakkaan huoneensa "Heimatsliebessä".

_Minka Rozinsky_ on ollut kokeena. Ja se on, Jumalan kiitos,

onnistunut. Avosylin minä toivotan tervetulleeksi ensi syksynä tuon

pikku hutiluksen, josta kuitenkin näkyy monessa suhteessa kehittyvän

hieno ja miellyttävä Sonja n:o kaksi. Heistä taitaa aikaa myöten tulla

kälykset. Enkä epäile, että Minkasta tulee sellainen ihastuttava rouva,

jolla on rikkaaseen ja uudenaikaiseen kotiin soveltuvat ominaisuudet.

Urban Freidestä tulee varmasti yhtä onnellinen aviomies kuin veli

Unosta, vaikka hänen täytyy odottaa pari vuotta, sillä Minkahan on

vielä melkein lapsi ja tarvitsee kypsymistä.

Vapaaherratar pani kynän pois ja silmäili ulos avonaisesta ikkunasta.

Kukkivasta syreenipensaasta lemusi hapahkon raikas tuoksu häneen

saakka, ja hän nyökkäsi ajatuksissaan keinuville kukkatöyhdöille aivan

kuin ne olisivat olleet kesän eläviä olentoja, jotka kertoivat satua

kesäkuun lyhyestä uhkeasta kauneudesta.

Etempänä puutarhassa ilakoivat nuoret. He laittoivat kukkavihkoja ja

koristivat kukkakoreja, jotka aiottiin lahjoittaa kukkakojuun Skansenin

juhlaan. Kaikkien tyttöjen oli määrä avustaa siellä eri paikoissa, ja

kesäkuun kuudentena, Ruotsin lipun päivänä, alkoi juhla.

"Ei ole enää kuin yksi yö nukuttava", ajattelivat Barbro ja Minka.

Toiset olivat maltillisempia, mutta eipä edes Maryynkaan voinut olla

tarttumatta tuleva ilo, vaikka hän oli ollut mukana monenlaisissa

myyjäisissä.

Nyt oli kysymyksessä jotakin aivan erikoista, ja mielialaa kohotti

se seikka, että oli tulossa viimeinen juhla, jonka nämä seitsemän

toverusta saivat viettää yhdessä ennen eroa. Jotkut heistä eivät

ehkä milloinkaan enää kohtaisi toisiaan, mutta he tekivät sellaisen

sopimuksen, että Sonjan kodista tulisi keskuspaikka, he lähettäisivät

tietoja itsestään.

"Tiedättekö mitä", sanoi Maud, "minä ehdotan, että pidämme kokouksen

joka viides vuosi Lucianpäivänä. Ja tänä vuonna saat sinä, Sonja, ottaa

meidät vastaan."

"Sen kyllä teen mielelläni. Mutta, rakas lapsi, mehän tulemme

ikälopuiksi, ennenkuin ehdimme sarjan päähän, en jaksa mitenkään laskea

meidän Methusalem-ikäämme."

"Se ei ole konsti eikä mikään", huomautti Astrid, "viisi

kertaa seitsemän on kolmekymmentäviisi. Sinä olisit silloin

viidenkymmenenviiden vanha."

"Niin vanhaksi en ikinä tule", vakuutti Sonja.

"Ei sitä tiedä", hymyili Märta lauhkeasti, "minun mielestäni on ehdotus

erinomainen."

"Niin on", myönsi Mary, "sillä eihän liene sitä vaaraa, että joudumme

harhateille, naimisiin yhteiskunnallisen asemamme alapuolelle, tai

jotakin muuta sellaista".

"Ajatteletko sinä niin hirveää, Mary", ihmetteli Minka viattomasti,

mutta samalla kiilui veitikkamaisuus pitkien silmäripsien alta.

"En, en minä ainakaan."

Barbro istui tavattoman hiljaa. Hänellä oli paljon sellaista

ajattelemista, mitä muut eivät olisi ymmärtäneet. Hänestä tuntui

sisimmässään, ikäänkuin aivan uusi ja kauaskantoinen onni kohottaisi

sen, mikä hänessä oli parasta, ennen aavistamattomaan Barbro-olotilaan,

ja se oli äärettömän paljon rikassisältöisempi kuin entinen. Aksel

Törner ei tosin ollut sanonut hänestä pitävänsä, mutta se ei ollut

tarpeenkaan. Barbro oli mielellään alkanut puhtain ja valoisin

ajatuksin valmistautua tulemaan hänen elämäntoverikseen.

Törner oli sanonut, että olisi hyvä, jos lääkärin puoliso voisi

auttaa miestään töissä. Naisella on useimmiten enemmän käytännöllistä

älyä kuin miehellä. Ja vaikkei Barbro ollut kertaakaan kuullut hänen

mainitsevan sanallakaan rakkaudesta, tiesi hän, että Törner pyysi

häntä ymmärtämään hänen vaatimuksiaan ja laittautumaan valmiiksi. He

seuraisivat toisiaan sekä ilossa että surussa. Toisin ei voinut olla.

Muistellessaan Upsalassa vietettyjä ihania päiviä Barbro toisti

usein mielessään muutamia säkeitä, jotka olivat esiintyneet Flodassa

esitetyssä pienessä tilapäisessä näytelmäkappaleessa:

"Oi muistatko, Aksel, kun kultaustaan

yli lapsuudenkaupungin aurinko loi

kuin lempemme aamun armas koi."

Kesäkuun kuudes päivä! Taivas niin sininen, ja säkenöivää päivän hehkua

niin paljon kuin sitä voi olla ainoastaan kevätkesän päivinä. Koko

kaupunki lippujen korupuvussa. Ihmisillä kansallinen juhlatunnelma,

ja kaikki puistot vihreissä viitoissa, joita tomu ei vielä ollut

haalistanut eikä helle polttanut.

Djurgårdenissa, tukholmalaisten ilotanhualla, missä suuret ja pienet

nauttivat kilpaa kesän antimista, nousi kohu ja tungos ylimmilleen,

mutta arkipäiväisin ilonpito ja karkein ilvehtiminen jäi kentälle,

jotavastoin sivistyneemmät huvinhaluiset ihmisparvet vetäytyivät

Skansenille, tuohon suureen, ystävälliseen, vierasvaraiseen

ulkoilmakotiin, joka syleilee kaikkia Ruotsinmaata rakastavia.

Yksinäisten ihmisten täytyi tänään katsella itselleen lepopaikkoja,

sillä suuret olivat markkinat Skansenilla monine myyntikojuineen ja

huveineen. Niilläkin käytävillä, jotka muulloin olivat tyhjiä, hälisi

markkinaväkeä, kaikuivat hanurit ja viulut.

Mary Ehrestierna oli pukeutunut Blendaksi ja seisoi Pohjoismaisen

Museon kojussa. Hän oli yhtä tyhmän ja säädyllisen näköinen kuin

ennenkin, mutta hänen sukulaisensa ihailivat pikku Marya ja tunkeilivat

ostohaluisina kojun ympärillä.

Minka ja Sonja olivat kukkakojussa tai oikeammin heidän olisi pitänyt

olla siellä, mutta tuontuostakin he katosivat jonnekin Freide-veljesten

kanssa. Kun he sitten palasivat kauniisti hymyillen ja säteilevin

silmin, olivat he vastustamattomia.

Minkan tapa pyytää: "Ostakaa kukka!" oli aivan kuin hän olisi ojentanut

kokonaisen kesän yhdessä tuoksuvassa onnenrykelmässä.

Ja kun Sonja sanoi: "Saako olla ruusuja?" niin olisi täytynyt olla

aika jöröpää, jos olisi voinut kieltäytyä. Sonjan ruusujen täytyi olla

piikittömiä, täytyi olla punaisia kuin nuori sydän.

Maud ja Märta olivat piparikakkukojussa. Maud oli mainio ja sai

monen purskahtamaan sydämelliseen, jäätä sulattavaan nauruun.

Märtan puolestaan täytyi lakkaamatta käyttää omia varojaan ja ostaa

piparikakkuja tarjotakseen niitä pienille lastentarha-ystävilleen.

"Neiti on tuolla", kuului kerran toisensa perästä iloinen lapsenääni,

ja niin paapersivat lapsukaiset tutun neidin luo, ja kaikki olivat yhtä

"hirveän suloisia" Märtan äidinsilmissä.

Astrid oli auttamassa tarjoilukojussa. Hän oli onnettomuudekseen

häiläyttänyt kupillisen suklaata eräälle vihreälle silkkileningille

ja toimittanut kahvia suihkuna pitkin erään herran selkää, mutta nämä

kommellukset unohtuivat kohta siinä ilonaallokossa, joka läikkyi

hänessä ja hänen ympärillään. Hän oli heittänyt syrjään kaikki

arkiajatukset ja hymyili tyttömäisen valoisasti ja hetken vaatimusten

mukaan koko maailmalle. Hänen oli niin helppo pitää ihmisistä.

Hän oli juuri vienyt Eva-tädille ja muille opettajattarille suuren

kahvitarjottimen, kun huomasi tohtori Krabben, joka oli yksinään

painautunut istumaan erään pöydän ääreen. Heti hän meni tohtorin luo ja

niiasi:

"Saanko tarjota tohtorille jotakin?"

"Kiitoksia, neiti Astrid, tahtoisin saada vähän sitä juomaa, jota

sanotaan elämäniloksi."

"Miks'ei, sitä on kaikessa, mitä meillä on täällä tarjottavana,

olkoonpa se sitten suklaata, kahvia tai teetä."

"Niinkö te arvelette? Minä luulin, että sen laita on samoin kuin

sokerin ja leipäkortin. Se pitäisi ottaa mukaan juhlapaikalle."

"Eihän toki", naurahti Astrid, "jos saan tuoda kupin kahvia, niin

tohtori saa nähdä".

"Vastiketta niin yksi kuin toinenkin, pelkään, mutta otan kiitollisesti

vastaan kupillisen sotakeitosta."

Astrid kiidätti kohta tarjottimen. Minka saapui samassa ja

pyysi saada panna tohtorin napinreikään kukan -- "pienenä

huomaavaisuudenosoituksena laiskalta ja huolimattomalta oppilaalta",

sanoi hän pehmeästi ja sitten kävi istumaan ja visertämään kuin pieni

virkeä sirkkunen.

Krabbe säteili tahtomattaan. Hänen sydäntään hiveli, kun kaksi nuorta

tyttöä vaivautui huvittamaan häntä. Kumpikaan näistä ei ollut se, joka

oli palauttanut hänelle hymyilemisen lahjan, mutta _hänet_ täytyi nyt

unohtaa. Hän tiesi kyllä, että se henkilö oli tombolaa hoitamassa, ja

hän itsekin oli ollut niin lähellä, että oli kuullut hänen kirkkaan

äänensä: "Oh, tulipa tosiaankin tyhjä arpa, mutta seuraavalla kerralla

on onni parempi!"

Tänä hetkenä pikku Barbro uskoi varmasti suureen voittoon. Krabbe

soi sen hänelle. Olipa Barbro luotu mitä varten tahansa, niin ei

ainakaan tyhjiä arpalippuja eikä tyhjyyttä, noita kirjoittamattomia

kohtalonlippuja varten, joita jaetaan suuren yleisön keskuuteen. --

Vihdoinkin Barbro otti omin lupinsa vapauden ja jätti käsistään

oikukkaan arpapyörän kammin lähteäkseen vähän kävelemään Aksel Törnerin

kanssa.

"Te näytätte olevan hyvin kuumissanne", sanoi Törner. "Lähdemmekö

jäähdyttelemään jonkun virkistyspöydän ääreen vai rantaan, missä harvat

osaavat käydä?"

"Mieluummin tahdon sinne", vastasi Barbro. "Minun ei ole jano eikä

nälkä, pää on vain vähän pyörryksissä hälinästä."

"Mutta hauska teillä on. Minä olen luovaillut koko ajan tombolan

ympärillä saadakseni kuulla teidän raikasta nauruanne. Juuri sellaista

iloa, kuin teissä on, tarvitsevat ihmiset."

"Minä en ole aina iloinen."

Hän pujottelihe Törnerin jäljestä pensaiden ja kivien lomitse

verrattain raivaamatonta murtomaata myöten rannalle.

"Eikä kukaan muukaan, mutta pitää voida unohtaa oma itsensä. Se on

itsesäilytysvaistoa. Luulen, että te olette synnynnäinen altruisti, ja

se on voimaa se. Meidän on päästävä pitkälle, meidän kahden, Barbro!"

"Sitä minäkin toivon", vastasi Barbro levollisesti. Hänhän ajattelikin

myötäänsä "me kaksi" ja oli varsin usein mielessään kuullut Törnerin

lausuvan juuri sillä tavalla. Päästä pitkälle oli Törnerin oppi ja

tarkoitusperä. Barbrollakin oli ollut omat suuruudenunelmansa, mutta

niihin hän antautui hyvin harvoin siitä päivin, kun oli tavannut Aksel

Törnerin.

Törner laskeutui pitkälleen pehmeälle nurmikolle voikukkien ja

keto-orvokkien sekaan.

"Tässä on mainio kivi", nyökkäsi hän kutsuen Barbroa. "Tahdotteko

lainata minulle polvenne päänalaiseksi?"

"Tietysti. Eikö se ole liian korkea?"

"Ehkä, olisi mukavampi, jos te tulisitte istumaan tänne viereeni.

Tästä on muuten ihan suurenmoinen näköala omaan kaupunkiini. Tukholma

on minulle kaikki kaikessa. Täällä olen kasvanut katuojan lähellä

erään kujakadun varrella ja uittanut paperilaivojani pesuvedessä,

täällä olen köyhän lesken poikana saanut vimmatusti taistella pilkkaa

ja ylimielisyyttä vastaan ja sitten viettää valkolakin ensimmäistä

riemuvoittoa köyhyydestä ja puutteesta. Ja sen jälkeen on selkäni

suorenemistaan suoristunut kävellessäni noilla tutuilla kaduilla ja

nyökkäillessäni niille: 'Näettekö, pääsinpäs sittenkin perille!'"

Hän käänsi katseensa "päänalaiseensa". Barbro oli mielellään

istuutunut hieman ylemmäksi rinteelle, mihin Törner oli osoittanut

paikan. Kirjavan helakka, punainen ja kullanvärinen kansallispuku

kirkkaanvihreine esiliinoineen ja näppärästi sitaistu suuri, valkea

huivi pukivat häntä erinomaisesti. Hänen säännöttömän ihastuttavia,

vielä niin lapsellisia kasvojaan kehystivät somasti päähineen leveät

siivet ja pitsikoristeinen pieni liinakaulus.

"Kuinkahan paljoa vanhempi minä lienen kuin te, Barbro?"

"Yhdeksän vuotta", vastasi Barbro nopeasti.

"Kas, te tiedätte sen", naurahti Törner, "ettekä arvele sitä liian

paljoksi?"

"En."

"Mehän taidamme oikeastaan olla 'sinät', eikö totta?"

"Niin."

Barbroa hymyilyttivät yksitavuiset vastauksensa, mutta Törner kyselikin

asioita, jotka olivat itsestään aivan selviä. Miksi hän kyselikään?

Hänen pikku kätensä, joiden vieläkin oli vaikea pysyä alallaan,

sattuivat hipaisemaan Törnerin otsaa. Se oli väkisinkin pieni hyväily.

"Mun pikku Barbroni", sanoi Törner lämpimästi, "minun oma Solveigini,

joka saa odottaa odottamasta päästyäänkin. Onko sulla kärsivällisyyttä?"

"On, mehän odotamme kumpikin", vastasi Barbro iloisesti, "emme

toisiamme, sitä en tarkoita, vaan -- vaan ajan täyttymistä vai miksi

sitä sanoisi."

"Leiväksi, Barbro, ja se on kai jotakin, mitä sinä et ole milloinkaan

osannut odottaa. Mutta siinä sinä olet oikeassa, että meidän on yhdessä

kuljettava sitä samoin kuin muitakin -- suurempia päämääriä kohden.

Etkä sinä milloinkaan pakota minua katsomaan alaspäin, Barbro, siihen

minä luotan turvallisesti."

Barbro pani kätensä hänen olkapäilleen ja kumartui niin, että saattoi

katsoa suoraan hänen silmiinsä. Barbron katse oli säteilevä ja samalla

onnea ja uskoa uhkuvan syvä. Hänen kirkas, valoisa tyttöäänensä väreili

hellästi, kun hän sanoi:

"Siitä asti, kun kävin koulua, on pari Goethen säettä kytenyt

mielessäni ja pyrkinyt päästä elämäni tarkoitukseksi, mutta nyt vasta

voin ne sovittaa -- sinun kauttasi -- sinua varten! Haluatko kuulla?"

Vastausta odottamatta hän jatkoi hartaasti:

"Immer höher muss ich steigen,

immer weiter muss ich schauen!"