Odottamaton kohtaus.
Joululoma oli jo ohi, ja Löwesköldin laitos taas täydessä toiminnassa.
Sonja oli kuitenkin väsynyt olemaan "koulutyttönä" nyt kun hänen
kihlauksensa oli julkaistu, ja hän oli muuttanut appivanhempiensa
luo, jotka olivat sanomattoman ihastuneet häneen. Kesällä hän aikoi
oleskella äitinsä kanssa Särössä, ja lokakuussa oli määrä viettää häät.
He kuulustelivat anoppinsa kanssa joka päivä sopivaa huoneustoa
Östermalmista, ja tytöt olivat erittäin touhuissaan tästä
asuntokysymyksestä, sillä he olivat saaneet luvan avustaa minkä
missäkin valmistelutöissä.
Kun Birgit miehineen ja lapsineen oli muuttanut Tukholmasta,
valtasi Barbron tyhjyydentunne, mutta olihan hänellä jäljellä vielä
Helene-täti, ja tämän luona hän kävi pari kertaa viikossa. Hän tarvitsi
jonkun henkilön, jolle sai keventää sydäntänsä ja jonka kanssa voi
puhella, ja hän tunsi vaistomaisesti, ettei Eva-täti ymmärrä hänen
levottomasti väreilevää, etsivää luonnettaan.
Joulun jälkeen hän oli alkanut vakavasti harjoittaa opintoja ja kävi
nyt ahkerasti luennoilla. Varsin kuluneena ryömi nyt Kynänvarsi
vuoteeseensa illoin ja sen suuren ilon, mikä hänessä oli loistanut niin
kimmeltävän kirkkaana, himmensivät usein satunnaiset vastoinkäymiset
tai väsymys.
Maud oli myöskin tavannut harrastuksensa, eikä sovi kieltää, että
se oli jotakin suurenmoista. Hän opetteli ratsastamaan ja pyrki
hevosasioiden tuntijaksi. Hän ahmi kaikki tätä alaa koskettelevat
teokset, ja sen hevosen, jonka hän oli vuokrannut, hän kuvaili maailman
älykkäimmäksi ja merkillisimmäksi eläimeksi. Joka aamu hän ratsasti
Djurgårdenin tai Hagan ympäri ja kotiin palatessaan hän toi mukanaan
raikasta ilmaa sekä vaatteissaan että ajatuksissaan, mutta hän oli
yhtä itsekäs ja itseensä luottavainen kuin ennenkin. Häntä ei voinut
taivuttaa, ainoastaan murtaa.
Astrid kulki suorana ja selvänäköisenä päämääräänsä kohden. Hän ei
ollut milloinkaan hapuilevan epävarma. Seuraavan talven hän aikoi
viettää Köpenhaminassa ja työskennellä, mutta myös huvitella.
Huvihetket hän nautti kuin lasillisen vettä virkistyäkseen
savenmuovailun tuottamasta kiihtymyksestä ja jännityksestä.
Minka oli kenties se, joka oli muuttunut enimmin. Hän ei ollut
ainoastaan oppinut puhumaan melkein täydellisesti ruotsia, vaan
myöskin koko hänen olennostaan oli karissut paljon muukalaisuutta.
Koreat valekivi-helyt ja kiiltolanka-käädyt hän oli pannut pois, sillä
oli olemassa "eräs", joka piti hänestä enemmän ilman niitä. Työtä ja
järjestystä hän vieroi samoin kuin ennenkin, mutta joskus pisti hänen
päähänsä yrittää.
Parhaiten hän viihtyi Stadionilla, ja koko Tukholma puhui, minkälainen
mestariluistelija hän oli. Kerran toisensa perästä hän sai kandidaatti
Freiden kanssa palkintoja. He kilpailivat oikeastaan keskenään, kuten
näytti, ja tuntui siltä kuin he eivät olisi nähneetkään muita radalla.
Mary kulki leppoisaa latuaan, soitteli seurapiireissä, oli
morsiustyttönä hienoissa häissä ja kävi kerran viikossa sen vanhan
aatelisneidin luona, jonka hän Päivänpilkkeenä oli ottanut hoivaansa.
Kaikki, mitä hän otti tehdäkseen, hän suoritti tahdikkaasti. Maud
sanoi, että hänen sielussaan oli tahtikello älyn sijasta, ja niinpä hän
ei vahingossakaan milloinkaan hypännyt tahtivälin yli.
Pikku Weibchen oli yhtä valkea ja lihava ja vaaleatukkainen ja ahertava
kuin ennenkin. Tupukkansa hän sentään oli lahjoittanut sänkyineen
päivineen eräälle sairaalle pikku tytölle, ja kun hänellä ei nyt enää
ollut rakasta lapsuudenystäväänsä, lohdutteli hän itseään sillä, että
Tupukka oli saanut hellän leikkitoverin.
Sellaista kanssakäymistä seitsemän toverin kesken, kuin Eva-täti oli
toivonut ja he itse alussa luulleet, ei kuitenkaan syntynyt. He olivat
hyvin erilaisia luonteiltaan ja sivuuttaneet jo sen kehityskauden,
jolloin kouluhuoneessa tehdystä kujeesta riitti ilonaihetta koko
päiväksi. Mutta ei ilmennyt mitään suurempia eroavaisuuksiakaan.
Ainoastaan Maud ja Barbro ja Minka sähähtelivät joskus keskenään.
Maud ei voinut olla pilkkaamatta Barbroa tohtori Krabben ilmeisen
suosiskelun tähden. Jos luennoilla sattui jotakin, joka vivahtikin
rakkauteen, ryki hän aina merkitsevästi eikä ollut tietävinäänkään,
vaikka Krapu oli "äreän" näköinen; se vain päinvastoin lisäsi vettä
myllyyn.
Kerran iltapäivällä hän tuli Barbrolta lainaamaan englannin kielen
sanakirjaa. Barbro oli lukemassa näytelmää "Kjærlighedens Komedie".
"Onpa siinä hauskat kannet", sanoi Maud, kun Barbro oli pistänyt kirjan
nopeasti pois, minkä Maudin terävä silmä kuitenkin keksi.
"Niin on, sain sen joululahjaksi."
Barbron poskia rupesi kuumentamaan, ja hän joudutti kirjan aika kyytiä
hyllylle.
Maud läimäytti leveällä kädellään toveriaan olkapäähän ja nauroi leveää
nauruaan, joka jaksoi voittaa tasangon tuulenkin kohinan.
"Onko ukko taas ollut sinua tavoittelemassa, Kynänvarsi?"
"Mikä ukko?"
"Kukas muu kuin Krapu. Kirja on kai hänen lahjansa?"
"Niin, sukulaiseni olivat kutsuneet hänet luokseen jouluksi, ja silloin
kai hän halusi osoittaa minulle vähän kohteliaisuutta", virkkoi Barbro
suurentelevan välinpitämättömästi.
"Räkätä mitä räkätät, harakanpoikaseni, kyllä se tiedetään, ettei
naskali säkissä pysy." Maud sieppasi kirjan takaisin hyllyltä. Hän
oli päättänyt työntää tuntosarvensa ihan ytimeen saakka. Tietysti oli
lemmenkipeä Krapu kyhännyt jotakin vertauskuvallista "pötyä".
Barbro löi paperiveitsellä kämmenelleen. Hänen ei tarvinnut hävetä,
eihän hänellä ollut mitään salattavaa, mutta Maudin häikäilemätön tapa
sotkeutua muiden asioihin suututti häntä. Ja kun hän näki kirjansa
toverin voimakkaassa kädessä, tuntui hänestä, kuin sydäntä olisi
aiheettomasti paloiteltu. Päälle päätteeksi Maud luki, mitä suuri Nils
Krabbe oli kirjoittanut ensimmäiselle sivulle:
"Tu ne le connnis pas encore,
mais -- tu vas bientôt le connaître,
le petit dieu qui crèe les coeurs,
le petit dieu qui seul fait naître
les idées sur lesquelles on vit et on meurt".
"Johan nyt jotakin", puhkesi Maud sanomaan, "et kai sinä ole niin
hupsu, että välität mokomasta _'le petit dieu'_ roskasta?" Hän
mätkäytti lahjakirjan pöydälle, istahti tuolille, heilautti toisen
jalan ristiin toisen päälle, ojensi käsivartensa ikäänkuin luutuksi,
jota oli soittavinaan, ja alkoi laulaa:
"Ah, Niiloni haaleat hapset,
mun ystävävanhuksein..."
"Ole vaiti", sanoi Barbro kimmastuen. "Minä en piittaa hänestä enemmän
kuin sinäkään, mutta minusta on säädytöntä, että..."
Hän ei päässyt edemmä, sillä hän häpesi omia ajattelemattomia sanojaan.
Eikö hän piitannut tohtori Krabbesta? Olihan hän niin lämpimästi
pyytänyt Birgitiä kutsumaan tohtorin heille. Hän oli ollut rajattoman
levoton, kun tohtori oli vuoden alussa ankarasti sairastunut, ja
hän oli lähettänyt tälle joka päivä kukkia. Ja kun tohtori kerran
sunnuntai-aamupäivällä oli käynyt hänen kanssaan Helene-tädin
luona, oli hän kiittänyt tohtoria sydämensä pohjasta. Miksi hän
kieltäisi tohtorin? Barbron rehellisyys ja häveliäisyys joutuivat
keskenään ristiriitaan, ja toisen ivalliset kasvojeneleet saivat
hänet purppuranpunaiseksi. Sitten hän jälleen heitti päänsä kenoon ja
sanoi rohkeasti: "Ei ole totta, mitä äsken sanoin, etten muka välitä
tohtori Krabbesta, sillä hänestä pidän paljon. Ja tästä puoleen te
saatte kiusata minua niin paljon kuin tahdotte; minä olen päättänyt
olla olematta siitä tietävinänikään. Ja mitä ihmettä siinä on, että
kiintyy johonkuhun henkilöön, joka -- joka -- niin, sinä tiedät, mitä
tarkoitan."
"Eihän toki, siinä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta sinä
panet oireeseen jokaisen, joka vain pilkistääkään sinuun, Barbro. Yksin
sinäkin aikana, minkä minä olen sinua tuntenut, sinä olet 'kiintynyt'
kolmeen, neljään kappaleeseen, ja Sonja on sanonut, että sinä olet
lemmiskellyt samalla lailla jo neljännestätoista ikävuodestasi asti
lihavia ja laihoja, pitkiä ja lyhyitä -- paljaasta kiitollisuudesta.
Ja se se juuri onkin sinun naisellista arvoasi alentavaa, tipuseni.
Ja sitten sinä itkeä tillität jokaiselle, joka pötkii tiehensä.
Tietysti minä en usko, että sinun tarvitsee Kravun tähden panna likoon
nenäliinaa, sillä sinä itse olet likoeläin, ja hänet sinä kyllä saat
pitää viimeisenä hätävarana. Sinä olet oikeastaan sievempi kuin muut
tipat, mutta toisaalta sinä et ole tarpeeksi ja toisekseen olet taas
liian konstikas. Alussa sinä olet niin makea ja iloinen, kun panet koko
roikan päät pyörälle, mutta sitten yks'kaks' sinä muutut metafysiikaksi
ja tähtein-tähystäjäksi, joka haluaa hypistellä kaikkea, mitä suinkin
maa päällään kantaa. Se ei kelpaa; jos tahdotaan voittaa miehen sydän,
niin ei ole puhuttava enemmän järkeä kuin mitä maskuliinin kieli tahtoo
sanella ja anniskella. Minulla on seitsemän vanhempaa veljeä, niin että
kyllä minä jo vähän tunnen miespuolta."
Barbro oli yrittänyt monta kertaa keskeyttää Maudin ja puolustautua,
mutta kun tämä vihdoin lopetti, jäi hän seisomaan aivan sanattomana.
Tosin se, mitä Maud oli sanonut, tuntui tärkeältä, mutta niin
selvästi ei kukaan ollut häntä tätä ennen eritellyt. Hän muisti
kaikki kouluaikaiset tuliset ja onnettomat rakastumisensa, alituisen
harhailunsa ja hapuilemisensa. Koko hänen tunneväreilynsä oli ehkä
ollut vain heijastusliikettä. Miksi hän aina liikkui omassa minässään
niinkuin umpisokkelossa? Muut tytöt löysivät niin helposti tien elämään.
Hän pani "Kærlighedens Komedien" vielä kerran hyllylle, tällä kertaa
koneellisesti.
"Oletko vihoissasi?" kysyi Maud.
"En, ihmettelen vain, tokko sinä olet johdonmukainen."
"Sepä oli suurenmoista sinun puolestasi, ja siitä saat olla varma, että
minä puhun järkeä. Asiasta toiseen. Emmekö panisi toimeen rekiretkeä?"
Barbro hämmentyi melkein niinkuin olisi äkkiä hurahtanut lumikinokseen.
"Äskeinen asia on jo selvitetty", sanoi Maud, "ja nyt on jo kulunut
pitkä aika siitä, kun meillä on ollut mitään yhteistä lystinpitoa."
"Jottako saisimme aikaan rekiretken?"
"_Ce que femme veut, Dieu le veut_. Minä olen tuottanut itselleni
kavaljeerin kotoa. Taikka oikeastaan hän tulee näinä päivinä. Hän on
nuorin veljeni, somin poika, minkä tunnen."
"Kunpa minäkin saisin itselleni kavaljeerin Skoonesta", hymähti Barbro.
"Se maa tuottaa epäilemättä reilua väkeä."
"Paljon kiitoksia!" Maud ojensi kätensä. "Niin että sinä et varmaankaan
tarkoita, että minä olen niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat sääntöä?"
"En", vastasi Barbro vakuuttavasti, "sinä saatat olla niin hyvä
-- ja viisas myös. Mutta sanoppa, Maud, oletko sinä aina varma
mielitietyistäsi?"
"Olenko muka? Älä luulekaan, että minä viitsin kuluttaa itseäni
hakkailulla. Minä hoidan huvitteluni omalla tavallani. Sitten matkustan
kotiin ja saanen aikaa myöten kotikonnun meren rannalta. Täällä olen
vain kauttakulkutavaraa. Oikein osataan elää vain Skoonessa."
"Minun mielestäni voi koti olla missä tahansa, missä on myötätuntoisia
ihmisiä. Jos minä vain saisin, niin matkustaisin hyvin mielelläni
syksyllä ulkomaille. Olen muuten tuuminut päästä työskentelemään
sanomalehteen."
"Ja sitten naimisiin."
"Miten se kävisi päinsä, kun sinä väität, että kaikki 'pötkivät
tiehensä'?"
"Noo, se oli hieman liioiteltua, mutta kullakin päivällä on suru
itsestään. Me olemme joka tapauksessa nuoria, Kynänvarsi. Ei ole
vielä hengenpidin-muste ehtinyt syöpyä peukaloosi eikä etusormeesi.
Ja jos niikseen tulee, niin voithan käyttää isäsi runsaita varoja
ponnistuslautana elämän ulapalle, niin ettei tarvitse ahertaa. Meistä
seitsemästä on Minka ainoa, joka ei voi elää rennosti, mutta hassuinta
on, että juuri hän on kaikista rennoin. Yhteen otteeseen hän tosin kävi
hieman synkäksi, mutta sillä vaaleanpunaisella _voile_-leningillä,
jonka hän jollakin merkillisellä tavalla oli hankkinut Karlberg
tanssiaisiin, hän saavutti uudestaan itseluottamusta. Saattaahan olla,
että hänellä oli _Frejdigt mod_." [Sutkaus tarkoittaa Urban Freideä.
"frejdigt mod" on tanskaa ja merkitsee ujostelemattomuutta. Suom.]
"Tuo sanaleikki olisi minun göteporilaisena pitänyt keksiä", nauroi
Barbro. "Mutta saat pitää kunnian. Rekiretkestä saanemme keskustella
yleisessä kokouksessa. Ja nyt minä lähden pilkistysmatkalle herttaisen
mummoni luokse."
"Minun pilkistysmummoni on pudistanut maan tomut jaloistaan. Ja jos
on uskomista kaikkiin hänen puheisiinsa, kuinka paljon häntä oli
rakastanut ja ihaillut hänen kuollut sukunsa, niin mahtaa nyt tuolla
puolen pilttien olla iloinen perhejuhla. No hei sitten!"
Maud otti sanakirjan, nyökkäsi terhakasti ja mennä paapersi käsillään
reuhtoen mahtavana ja jykevänä ovea kohden.
Puolta tuntia myöhemmin Barbro oli Katariinan-hississä nousemassa. Se
oli kuten ainakin tupaten täynnä väkeä, ja hän oli pusertunut nurkkaan
erään voimaperäisesti sillille haisevan torimatamin taakse, jonka
puuskaan pannut käsikynkät eivät antaneet kenellekään tietä.
Hissinkuljettajan toisella puolella seisoi seinää vasten eräs jäntterän
näköinen, karvalakkinen nuori mies. Barbro näki ainoastaan hänen
niskansa, mutta se tuntui hänestä niin tutulta, että se ahdistava
turvattomuuden tunne, joka häntä äsken oli vaivannut, katosi yht'äkkiä.
Hän oli viime aikoina paljon mietiskellyt ja ainoastaan harvoina
hetkinä -- ja silloin liian riehakasti -- ollut iloinen. Se, mitä
Maud oli sanonut, oli ikäänkuin antanut iskun hänen harhaileville
ajatuksilleen. Oli totta, että hän antautui tunteittensa valtaan eikä
milloinkaan antanut sydämensä kyllyydestä, vaan ruokki alituisesti
nälkäistä sydäntä.
Kun hän nyt näki tuommoisen, ehkä liiankin pyylevän niskan, niin tuntui
kuin hänen aurinkoinen elämänilonsa olisi alkanut kurkistaa harmaiden
ajatuspilvien lomasta. Ja niin pian kuin hissi oli ehtinyt ylös, koetti
hän ottaa selville, pettikö niska hänet vai ei.
Mutta torimatami ei ollut kiireissään. Ensin hän nosti korinsa, jossa
oli kiiltäviä sillejä, ja rupesi sitten itse hommautumaan ulos.
"Näinköhän minä pääsisin menemään?" sanoi Barbro kärsimättömästi.
"Miks'ei, jos passaa odotella, kunnekka minä pääsen ensin", vastasi
matami. "Ensin vuoro vanhemmilla, se pitää toki oppia tietämään."
Ja kiusallisen pitkäpiimäisesti otti paksu matami sillikorinsa. Kun
Barbro oli tullut sillalle, oli jo niin hämärä, ettei hän enää voinut
pitkän matkan päästä erottaa tuota niskaa, ja hän ajattelikin, että
se oli vain sattumalta muistuttanut Holger Boyen niskaseutua. Viime
kirjeessään Holger oli ilmoittanut Barbrolle saapuvansa Tukholmaan
vasta huhtikuun lopussa, jolloin hän pyytäisi Helene tätiä kotiinsa.
Hänen äitinsä oli näet ryhtynyt kirjevaihtoon mummon kanssa ja
valmistamaan hänen matkaansa Skooneen.
Koko suku tahtoi mielellään ottaa hänet vastaan, mutta se ei ollut
tiennyt hänestä paljon mitään. Hän oli vetäytynyt köyhyytensä ja
kykenemättömyytensä kuoreen.
Barbro kulki nopeasti tuttuja katuja pitkin yhä vain toivoen saavansa
nähdä tutunomaisen hissimatkustajan, mutta hän ei vielä Katariinan
hautausmaankaan kohdalle päästyään nähnyt etsimäänsä. Hautausmaalla
peitti valkoinen lumivaippa vanhat haudat ja uudet tiet. Oli alkanut
sataa suuria, villavia lumihiutaleita, jotka kilvan riensivät
peittämään kaikki arkiaherruksen jäljet. Ilma muuttui niin ihmeellisen
valkeaksi ja kimaltelevaksi, ja harvat lyhdyt vilkkuivat levottomasti
aivan kuin ne olisivat saaneet silmiinsä lunta ja niiden olisi ollut
vaikea katsoa eteensä. Barbro osasi kuitenkin kulkea erehtymättä,
ja hän nosti kasvonsa päin tuulta, jotta lumihiutaleet lentäisivät
kasvoille ja otsalle. Ne olivat hänestä kuin viileitä, hyväileviä
suudelmia. Ja silloin hänen mieleensä johtui vanha isoäiti, mutta
sitten hän sai aikamoisen sysäyksen, joku oli töksähtänyt sakeassa
lumisateessa häntä vasten, ja kun hänen kantapäihinsä oli takertunut
kokkareita, kadotti hän tasapainonsa ja lennähti nurin. Puuhka kimposi
hyvän matkaa oikealle, tortturasia, jota hän oli varovasti kantanut,
teki kuperkeikan vasemmalle, ja siltä, joka oli häntä tyrkännyt, putosi
karvalakki hänen syliinsä.
"Pyydän tuhannesti anteeksi", kajahti tuttu, sorahtava ääni, "minun oli
aivan mahdoton nähdä mitään ja taisin kulkea liian kovaa vauhtia."
"Niin juuri sinä teit aivan varmaan", vastasi Barbro nauraa hohottaen.
"Päivää, Holger! Minun pitänee niiata tästä istualtani, jos et auta
minua ylös."
"No, mutta hyväinen aika, Babi, sinäkö siinä rehkit! Olenko loukannut
sinua?" Holger kumartui hänen ylitsensä, ja Barbro näki hänen pyöreät,
leveät kasvonsa, kun hän innokkaasti ojensi apuun molemmat kätensä.
"Ei ole, jalkojani vain livettää niin pahasti, etten tahdo päästä
pystyyn." Hän tarttui Holgerin käsiin ja seisoi kohta suorana ja
sorjana hänen edessään.
"Babi, kuinka sinä kehtaat kasvaa minua pitemmäksi!" naurahti Holger.
"Holger, kuinka sinä kehtaat pusertaa minun sormeni mäsäksi!"
"Suo anteeksi, tulin ihan taivaallisen iloiseksi nähdessäni sinut taas
ylettyvilläni, sinä pikku kruunu tyttöjen valtakunnassa."
"No-noo, vai kohteliaisuuksia, ovi! Mutta mehän olemme unohtaneet
puuhkan ja tortut. Ei auttane muu kuin ruveta ryömimään ja etsimään.
Maltas, tässä on rasia!"
"Puuhka on kai tärkeämpi." Holger rupesi tosiaankin ryömimään
nelinkontin. "Pitäisihän se minun lakkinikin löytää."
"Tietysti, sinun lakkisi!"
Barbro haeskeli joka puolelta.
"Hyväinen aika, Holger! Sehän on minun kainalossani. Ole hyvä!"
"Babi!" Holger nousi ylös, "Suo anteeksi! Minäkin olen keksinyt
jotakin. Sinun puuhkasi on ollut minulla polvenalustana. Suuri kuin
sängynpatja. Saanko ojentaa?"
Niin perusteellisesti kuin Holger olikin pudistellut vaaleankeltaista
hilleripuuhkaa, kimalteli se kuitenkin yltä ja alta, jopa sisästäkin
lumikiteistä, niin että Barbron oli pakko lainata Holgerin sormikkaat,
jottei olisi palelluttanut käsiään.
"Mihin sinä olet menossa?" kysyi Barbro.
"Kunpa sen tietäisi. Luulin osuvani Stigberg-kadulle, mutta kaikesta
päättäen ei tästä näy pääsevän minnekään, ainakaan ilman johtotähteä."
"Mutta sinullahan, poika-kulta, se on. Minä aion myös Stigberg-kadulle
-- Helene-tädin luo -- nyt tästä tuonne. Voi, mikä kinos!"
"Kannanko sinut yli?"
"Eikö mitä, minä hyppään." Hän loikkasi, ja kandidaatti Boye seurasi
vikkelästi esimerkkiä. Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa liikkui
keveästi ja sirosti, ja hänen hieman hidasverisen pintansa alla huomasi
olevan hillittyä eloisuutta. "Milloin olet tullut ja miksi et ole
kirjoittanut etkä ilmoittanut tulostasi?" jatkoi Barbro.
"Tulin tänä aamuna erään hyvän ystäväni, agronoomi Rydemanin kanssa.
Minun onnistui suorittaa pari tenttiä ja senvuoksi tahdoin palkita
itseäni. Aika huhtikuuhun saakka tuntui liian pitkältä. En ole nähnyt
sinua yhdeksään kuukauteen, Barbro. Ja se on aikamoinen aika, kun
odottaa. Sitäpaitsi tuntui sinun viime kirjeestäsi, että tarvitset
kielen vaakaasi, sillä taidatpa olla yhtä kypsymätön punnitsemaan
tasaisesti kuin ennenkin, vai mitä, Babi?"
"Niin olen, kypsymättömämpi kuin milloinkaan ennen, luulen. Teit
mainion kauniisti, kun tulit. Toisinaan sinä olet aivan välttämätön
minulle. Et kai pane pahaksesi, jos vertaan sinua turvaisaan soppeen,
johon on mukava hiipiä."
"En suinkaan, mitään edellytyksiä olla loistopalatsi ei minulla ole."
Barbro jätti vastaamatta ja virkkoi sen sijaan:
"Aioitko yllättää minut, tulla katsomaan aivan aavistamatta?"
"En, niin rohkea, että uskaltaisin tulla tyttöhoitolaan, en edes
minäkään ole. Aioin Helene mummolta kysyä, milloin käyt hänen luonaan,
ja yllättää sinut siellä."
"Ja nyt me menemmekin sinne. Kuinka iloiseksi se kiltti täti tuleekaan,
Hän asuu tässä talossa. Katso, miten matala portti on, mutta kyllä sinä
pääset siitä suorana."
"Kyllä, harvoin minä koukistelenkaan, se olisi liikaponnistusta."
Helene-täti ei olisi voinut saada rakkaampia vieraita. Barbroa hän
nimitti omaksi sydämensä päiväpaisteeksi, ja otti hänet avosylin
vastaan. Mutta nyt ojentuivat vanhat kädet syleilemään myös Boye-suvun
myöhäsyntyisintä edustajaa, ja tämä kotiutuikin heti pieneen huoneeseen
niin perinpohjin kuin olisi joka päivä ollut noiden raihnaisten
huonekalujen ja pienten vähäpätöisten muistoesineiden seurassa.
Barbron keittäessä kahvia ja kattaessa pöytää Holger jutteli iloisesti
ja ystävällisesti neiti Helenen kanssa ja kertoili seikkaperäisesti
suvun kolmen miespolven vaiheita. Hän katsahti sentään vähäväliä
Barbroon, ja hänen katseensa lämpeni ja syveni. Varmasti Barbro oli
"sydämen päiväpaiste", hänen ruskeakiharainen pikku typykkänsä,
joka oli ollut hänen ajatuksissaan ja mielessään jo koulupojasta
saakka. _Hän_ ei milloinkaan välittäisi kenestäkään muusta, ja Barbro
puolestaan ei välittäisi hänestä minään muuna kuin turvallisena
hätäsatamana myrskyn uhatessa.
"Kai te tulette kohta uudestaan?" Nämä arastelevat ja liikuttavat
sanat seurasivat nuoria alas natiseville rapuille, ja kaksi raikasta
ääntä lupasi halukkaasti, ettei kuluisi kauan, kun Helene-tätiä
tullaan uudestaan tervehtimään. "Eikö hän ole herttainen, Holger?"
kysyi Barbro. Hän pisti toverillisesti kätensä Holgerin kainaloon, kun
katukäytävä oli hyvin liukas, mutta heti kun vaaranpaikka sivuutettiin,
veti hän kätensä taas pois.
"On, oikein suloinen pikku tyttö. Minä viihdyn parhaiten tuonikäisten
kanssa. Silloin he liehittelevät parahiksi minun pyylevyyteni kannalta."
"Eihän Helene-täti liehittele ollenkaan."
"Älä tee tyhjäksi hänen naisellisuutensa hienointa puolta, Babi!
Vanhat herttaiset tytöt liehittelevät yhtä tietämättään, kuin resedat
tuoksuvat. Saat itse nähdä, kun ehdit niin pitkälle."
Barbro pysähtyi äkkiä.
"Luuletko sinä myös, että minä joudun kyöpelinvuoreen?"
"Minäkö _myös_? Kukas muu on rohjennut lausua jotakin niin halpamaista?"
Barbro läksi taas liikkeelle. Tapa, jolla Holger lausui viimeiset
sanat, sai hänet vakuutetuksi siitä, että ei hän pitänyt sitä
halpamaisena. Eikä hän itsekään pitänyt, ei ensinkään. Mutta omasta
puolestaan hän ajatteli olevan kauheaa joutua vanhanpiian kirjoihin.
Hän mutisi hyvin sävyisällä äänellä:
"Maud Rydeman ja Sonja sanovat, etten minä kykene pitämään ketään
kiinni, eikä ole ensinkään hauskaa, jos ei saa milloinkaan kokea mitään
jännittävää, sellaista, joka -- -- -- Nauratko sinä minulle?"
"Enpä juuri. Hymyilen vain tietäjänhymyä itsekseni. Sinä olet
saavuttanut kahdeksan- ja yhdeksäntoista ikävuoden välisen korkean
iän, niin että sinun on jo aika oppia pitämään kiinni jotakuta samoin
kuin kokemaan jotakin jännittävää. Mutta kissa tietäköön, tokko
satut tavoittamaan arvaamattoman onnen päästä naimisiin. Sinä et
ole tarpeeksi olevinasi etkä myöskään kaikin puolin muiden tyttöjen
kaltainen, jotta sinulla voisi olla toiveita. Ja sitten sinä valitset
hyvin kummallisia koekaniineja onnesi tavoittelua varten."
"Valitsenko minä?"
"Valitset. Alkakaamme Urban Freidestä. Hän oli kylläkin mukiinmenevä
objekti. Mutta itse asiassa sinä pidit häntä vain mykkänä palvelijana,
jonka kaulaan sinä ripustit tyttöturhamaisuutesi ja mielistelyhalusi.
Sitten tuli kaljupäinen parooni, jolla oli kuutamoa takaraivossa ja
ajatuksissa. Ja sinä olit heti valmis liittymään häneen ja uskomaan
onneen. Täällä Tukholmassa lienevät sinun psyche-siipesi liehuneet sen
tohtori Krabben ympärillä aavistellen yhteistä lentomahdollisuutta
avaruuteen. Jos sinä tahdot välttämättä pitää avioliittorakkautta
elämän sisältönä, niin ota Sonja esikuvaksesi: hän on tehnyt valintansa
harkiten."
Taas Barbro pysähtyi. Nyt hän oli suutuksissaan ja polkaisi jalkaansa.
"Minä en ole rahtuakaan sellainen kuin sinä luulet. Minä tahdon
työskennellä ja tulla joksikin. Sen minä _tahdon._ Mutta minkäs minä
tartunnalle mahdan, kun Minka ja Sonja, joiden parissa useimmiten
oleskelen, puhuvat herkeämättä vain -- vain rakkaudesta." Tyyntyneemmin
ja vilpittömän luottavasti hän lisäsi: "Olethan sinä nyt minulla, ja
silloin minä pääsen irti koko roskasta. Me tapaamme toisemme joka
päivä, Holger, ja minä kerron sinulle, mitä olen lukenut, ja mehän
voimme samalla kävellä katselemassa Tukholmaa. Minä olen vapaa kolmesta
viiteen joka päivä. Kai sinä viivyt pitkän aikaa?"
"Jokseenkin. Aion oleskella muutamia viikkoja Upsalassa, mutta sitä
ennen taidan viipyä täällä kuukauden valmistelemassa erästä työtä.
Tietysti me tapaamme joka päivä, jos se käy päinsä."
"Kyllä", vastasi Barbro täydellisen luottavasti, "sinähän se vain olet,
Holger".