Lucia-juhla.
Löwesköldin kasvatushoitola oli puettu ylhäältä alas asti juhla-asuun,
ja monissa huoneissa vallitsi vilkas ja kirjava myyjäistouhu. Kaikki
Päivänpilkkeet olivat auttaneet juhlavalmistuksia ja tulos oli
odottamattoman hyvä, mikä ei suinkaan merkinnyt vähää.
Kerran tunnissa näyttäytyi kynttelikruunuinen Lucia, se on: Sonja
Thomas, kuuden immen saattueessa, jotka suurenmoisen kahvipöydän
ääressä tarjoilivat kahvia ja kotitekoisia "Lucia-torttuja"
käteismaksulla, Ihastushuutoja kohdistui pyhään Luciaan, missä hän
vain liikkui. Hän ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis. Barbro oli
puolestaan niin lumoutunut, että oli unohtaa tehtävänsä, nimittäin
pääsylippujen myynnin illatsuun. Siitä oli tuleva illan vetovoima:
Astridin oli siellä muovailtava "tuokiokuvia", Minkan esitettävä
slaavilaisia tansseja ja Fokinan malliin "Kuoleva joutsen", tohtori
Krabben laulettava ja lopuksi Märtan esitettävä yksinpuhelu "Kehdon
ääressä".
Mary oli ottanut myydäkseen käsitöitä, Maud hoiteli näppärästi ja
innokkaasti tombolaa ja mesdemoiselles Renard olivat tarjoutuneet
huolehtimaan kalalammikosta. Eva-täti oli kuten tavallista hurmaava
emäntä, jota tällä kertaa avustivat Fräulein Stock ja mrs Faith.
Luonnollisesti oli tyttöjen sukulaisia ja tuttavia saapunut joukoittain
ja Lucian sulhanen osti kauniille pyhimykselleen kukkia enemmän kuin
tämä jaksoi kantaakaan. Minka oli kukkatyttö, hyvin koketti ja veikeä,
ja hänen ympärillään parveili lakkaamatta joukko ihailijoita. Kuta
pahemmin hänen pehmeä, livertelevä kielensä solkkasi ruotsia, sitä
somempi hän oli nuorista herroista.
Märta oli erääseen nurkkaan järjestänyt pienen Fröbel-näyttelyn; siellä
hänen palleroinen vartalonsa näkyi nuorimpien juhlavieraiden seassa,
joita Weibchen osasi huvittaa paremmin kuin kukaan muu.
"Märtan nimi pitäisi olla Agneau eikä Agnell", sanoi kandidaatti
Urban Freide, "hän on, tuhat tulimmaista, valkovillaisin lammas, mitä
milloinkaan olen nähnyt".
Nämä sanat lausuttiin Minkalle, joka räpytteli pitkiä, mustia
silmäripsiään ja hyväksyi sukkeluuden. Hän ja Urban katosivat silloin
tällöin "sinisen luolan" hämärikköön. Heillä ei tosin ollut paljoa
sanottavaa toisilleen, mutta Urban otti Minkan ruskeat pikku kädet
omiinsa ja leikki niillä kuin pehmeällä kerällä, ja Minka nauroi
kirkasta kevyttä nauruaan.
Silloin aikoi Urban yht'äkkiä vetää häntä luokseen ja suudella hänen
punaisia tyttöhuuliaan, mutta samassa Minka raapaisi pitkän viirun
hänen oikeaan poskeensa.
"Hyi, hyi", sanoi Minka kimmastuen, "se on moukkamaista".
"Niin on, raapiminen, muttei suuteleminen", vastasi Urban suutahtaen.
"Ette kai liene niin pyhä kuin olette olevinanne."
"Minä ei tahdo suudella teidän kanssanne! Ei kenenkään kanssa ennen
minun mieheni."
"Entäpä jos minusta tuleekin teidän miehenne", sanoi Urban
äkkiarvaamatta. Hän arveli, että tämän yksinäisen, muukalaisen tytön
kanssa saa pilailla vähän vapaammin kuin hänen toveriensa kanssa.
"Meneekö sillä tapa naimisiin Ruotsissa", ihmetteli Minka, "minä en
silloin halua ruotsalainen mies. Hän on liian raskas -- _lourd, vous
comprenez!_ Mutta minä makeasti nauran heidän päälle."
"Kiitoksia paljon, se on suoraa puhetta", sanoi kandidaatti, "mutta
jos minä nyt en tahdo tulla nauretuksi 'päälle', ja jos minä otaksun,
että te voisitte muuttaa makuanne, niin ette saa paheksua jonkunlaista
itsepintaisuutta. Vastustus yllyttää minua aina."
"Minä en oikein ymmärtä niin monia sanoja", hymähti Minka
veitikkamaisesti ja antoi käsiensä soittaa laulua "Jos sä vapaa oot,
minä en oo vaan". Hoikat sormet, jotka käyttivät polvea näppäimistönä,
hyppelivät niin vastustamattoman rivakasti, että Urban olisi katsellut
niitä vaikka kuinka kauan. Ja mitenkä olikaan, hän suuteli niitä varsin
hanakasti, minkä jälkeen hän painoi toisen pikku kätösen poskessaan
olevaa naarmua vasten.
"Sitten kun tämä nolaus on unohtunut, neiti Minka, uskon teidän osaavan
niin paljon ruotsia, että ymmärrätte minun monetkin sanani, ja silloin
saanemme puhella uudestaan."
"Mistä?"
Urban kohtasi Minkan kimaltelevan, lapsellisen hellän ja luottavan
katseen. Hän oli melkoista kehittyneempi kuin pikku ruotsittaret,
vaati enemmän, mutta myös antoi enemmän. Juuri nyt uskoi Urban aivan
varmasti, että hän ajan tullen voisi sanoa Minkaa omakseen. Mutta
siihen eivät kelvanneet puolittaiset lupaukset. Silloin Minka ehkä
raapisi uudestaan. Urban nousi ja sanoi nauraen:
"Siitä, mitä te ette nyt ymmärrä."
Hetkistä myöhemmin Minka myyskenteli kukkiaan muille ilakoiden ja
laverrellen, mutta Urban Freide seisoi eräässä nurkassa ja katseli
saliin haluttomana antautua kenenkään seuraan.
Barbro Bertingistä oli kieltämättä illan suuri ilmestys se hetki,
jolloin tohtori Krabbe nousi pienelle näyttämölle soittimineen. Hän
oli pukeutunut juhlapukuun ja kuosikas musta puku somisti hänen
laihaa vartaloaan, joka myös näytti tavallista ryhdikkäämmältä.
Häntä tervehdittiin myrskyisin kättentaputuksin. Muistettiin
yht'äkkiä, että hän oli kymmenkunta vuotta aikaisemmin laulanut
hyväntekeväisyysjuhlissa. Sitten hän oli kadonnut ja toisia tullut
hänen sijaansa; mutta se, että hän taas ilmestyi näkyviin, oli
merkkitapaus.
Kun Barbro kuuli näitä kuiskeita tai ihmettelyn huudahduksia,
hiveli se tavattomasti hänen korviaan. Jyskivin sydämin hän nautti
kättenpaukkeesta ja odotuksesta. Kaikki nämä ihmiset, hyvästikin pari
sataa henkeä, saisivat tietää, että tohtori laulaa ainoastaan hänen
tähtensä. Häntä eivät vaivanneet enää mitkään arvelut, sillä olihan hän
saanut tohtorin iloiseksi. Tänäkin iltana hän oli viekoitellut tohtorin
nauramaan kurtistunutta, kuivaa nauruaan. Mutta kun tohtori oli kysynyt
häneltä, laulaisiko hän "jonkun hauskan laulun", oli hän vastannut
kieltävästi. Se ei sopinut hänelle, arveli Barbro. Siitä hänen kasvonsa
vain kurtistuisivat ilvehtijän kaltaisiksi kuten naurustakin, ja Barbro
ei tahtonut, että joku saisi sanoa tohtoria hassunkuriseksi.
"Ehdottakaa jotakin", oli tohtori pyytänyt. Ja hän oli ehdottanut
J.P. Jacobsenin "Det bödes der for", mutta kohta jäljestäpäin katunut
ehdotustaan.
"Se taitaakin olla paras", oli tohtori vastannut. "Vaikka siitä
laulusta ei olekaan teille."
Ei tarvinnutkaan, Barbro ei ollut ajatellut itseään, ainoastaan sanojen
ja säveleen sointua ja tunnelmaa. Hänellä ei vielä ollut niin paljon
kokemusta, että olisi osannut pelätä muistuttavansa elämän raskaimpia
huolia, päinvastoin veti kaihomielisyys häntä puoleensa niinkuin
puhdesatu keskellä ilon hälinää.
Hän sulki silmänsä istuessaan käppyrässä pienellä jakkaralla kulissien
takana ja kuunteli tohtorin äänensointua, joka oli kokonaan toinen kuin
ennen:
"Der rinder Sorg, rinder Harm av Roser röde."
Myrskyiset suosionosoitukset eivät saaneet tohtoria toistamaan
lauluaan, ja Barbrosta se tuntui melkein helpotukselta. Hän ei tahtonut
kuulla enempää. Se oli hänestä aivan liian suurta. Hän ei jaksanut
kohota niin korkealle. Ja hän tuli niianneeksi tahtomattaan, kun hän
kiitti. "Oletteko tyytyväinen?" kysyi tohtori.
"Kyllä, kiitos, se oli mainion kaunista."
Barbro olisi voinut puraista kielensä poikki, kun kuuli oman
moukkamaisen arvostelunsa. Ja hän pyrähti tiehensä, jott'ei olisi
"käyttäytynyt vielä tyhmemmin".
Mutta tohtori otti soittimensa ja läksi. Hänestä oli rauhaisampaa olla
kirjojensa parissa.
Myyjäiset lopetettiin täsmälleen kello kymmenen, ja jo kahteentoista
mennessä vallitsi rauha ja hiljaisuus kuutamoisessa huvilassa, missä
Päivänpilkkeet olivat koonneet runsaan rahasumman ja vielä runsaamman
ilovaraston.
Heillä ei ollut milloinkaan ollut niin jumalallisen hauskaa. He
olisivat hyvin mielellään istuneet ja haastelleet vielä tuntikausia
illan elämyksistä, mutta nyt oli kysyttävä neuvoa Lucia-yön salaisilta
hengiltä. Sen, miten tämä temppu on tehtävä, opetti Minka tovereilleen.
Nyt ei ollut tekeillä sen enempää eikä vähempää kuin nähdä tulevan
kultansa kuva. Oli asetuttava kuvastimen eteen palava kynttilä
kummassakin kädessä ja tirkistettävä vähääkään kääntymättä suoraan
lasiin siihen saakka, kunnes se oikea ilmestyy. Tietysti oli oltava
yksin, sillä muutoin ei "näky" uskalla ilmestyä.
Piharakennuksen tytöt eivät kuitenkaan uskoneet enteeseen. Astrid
vakuutti, että hän saa nähdä vain savimöhkäleen, jos ennustus käy
toteen, sillä hän ei ikipäivinä rakastuisi ihmiseen niinkuin työhönsä,
ei ainakaan ennen kuin hän saa saven taipumaan mielensä mukaan.
Mary arveli toisesta syystä olevan tarpeetonta kysyä neuvoa peililtä.
"Minä kuitenkin saan vanhimman serkkuni", sanoi hän levollisesti,
"meidän tapana on mennä sukulaisnaimisiin, se on niin sopuisaa, sanoo
isoisä".
Mutta vaikka Sonjan kohtalo oli ratkaistu, oli hän kuitenkin päättänyt
sytyttää ennuskynttilät nähdäkseen vain vielä kerran Unonsa.
Kun Sonja parhaillaan istui tirkistämässä peiliin, nauttien
toistaiseksi vain omien kasvojensa näystä, näki hän erään toisen
rinnallaan. Se sukelsi näkyviin aivan äkkiä ja nyökkäsi hänelle
tuttavallisesti.
Sonja uskalsi tuskin hengittää. Se ei mitenkään ollut Uno. Äkkiä
hänet valtasi jäykistävä kauhu. _Se ei ollut näky._ Se oli kammottava
todellisuus. Outo mies huoneessa. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan.
Kynttilät vapisivat hänen käsissään, mutta kun se hirmuinen mies
sammutti ensin toisen ja sitten toisen kynttilän, pääsi Sonjalta kimeä
parkaisu, ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle.
Tuokiota myöhemmin olivat Eva-täti, Blenda ja Barbro huoneessa melkein
kelteisillään, ja mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Maud, joka oli
verhonnut kasvonsa maantierosvon naamarilla ja punaisella leukaparralla
ja pukeutunut lerppahattuun ja levättiin, näytti pelästyneen naisia
yhtä paljon kuin nämä häntä.
Sonja oli jo tointunut, kun Maud oli kaatanut hänen päälleen
karahvillisen vettä, mutta istui vielä lattialla likomärkänä ja vilusta
väristen.
"Ulos ja paikalla tai minä kutsun poliisin", huusi Eva-täti "miehelle",
joka oli hiipinyt erääseen soppeen.
"Minähän tässä vain olen", sammalsi Maudin hätääntynyt ääni. "Antakaa,
kiltti täti, anteeksi."
"Minä, kuka minä?" Vapaaherratar oli niin kiihtynyt, ettei kyennyt
tuntemaan Maudin ääntä. "Ulos ja paikalla, sanon minä, olkoon kuka
hyvänsä!"
Mutta Barbro riipaisi nopeasti Maudilta sekä hatun että naamarin, ja
silloin hälinä asettui. Maud ei ollut elämässään saanut semmoista
ripitystä kuin nyt. Hän luikki aivan juurtajaksain litistyneenä
huoneeseensa eikä hän enemmän kuin Sonjakaan unohtanut ikinä sitä
Lucia-yötä.
Minka oli ainoa tytöistä, joka antautui kaikessa rauhassa odottamaan
näkyä ja haaveilemaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta,
kenet saisi nähdä; hänen ajatuksensa liitelivät sinne ja tänne. Mutta
lopulta ne pysähtyivät muistelemaan luolassa vietettyä hetkeä. Olisiko
se oikeastaan ollut mitään vaarallista, jos Freide olisi saanut
suudella häntä? Hän tuijotti yhä kiihkeämmin peiliin ja vihdoinkin --
hän kumartui lähemmäksi hetken salaperäisyydestä jännittyneenä. Se
on -- se on -- _hän_! Urban Freide! Minkan huulet hipaisivat äkkiä
peililasia siitä kohdasta, mihin kuva ilmestyi, sitten hän vetäytyi
pois ja hymyili, mutta näky oli jo haihtunut, ja hän kohtasi vain oman
lumoavan, vastustamattoman lumoavan hymynsä.