IV

Eräs käynti ja sen seuraukset.

Säntillinen pikku Märta ei mennyt milloinkaan nukkumaan katsomatta,

että kaikki oli paikoillaan, ja kun hän tänä iltana huomasi, että

hillopurkista oli jäänyt valkealle sohvapöydälle tahmea rengas,

kauhistui hän sanomattomasti huolimattomuuttaan. Hän oli tosiaankin

ottanut vähän hilloa viemisiksi päivänpilke-matkalle, mutta hän ei

voinut käsittää, miten hilloa oli saattanut joutua pöydälle. Häntä ihan

vihlaisi ajatellessaan, että purkki oli jäänyt puhdistamatta.

Hänen täytyi mennä heti katsomaan. Aivan oikein! Hän otti purkin

esille. Otsaa ja poskia ihan poltti kuvitellessa, mitä "Mütterchen"

tästä olisi sanonut. Mutta -- mutta -- mihin ihmeeseen hillo oli

joutunut? Märta kuumeni kuumenemistaan. Purkki ei ollut rikkinäinen.

Siitä ei ollut vuotanut mitään. Hänestä oli vastenmielistä epäillä

ketään näpistyksestä ja häntä hävetti, että tuli ajatelleeksi Blendaa.

Voisiko olla mahdollista, että -- -- -- Ei, Eva-täti oli sanonut, että

hänen palvelijansa olivat ehdottoman rehellisiä.

Märtan palleroiset pikku kädet vapisivat, kun hän pani purkin takaisin

kuivattuaan sen ensin huolellisesti. Sitten hän jäi hetkiseksi

epäröiden seisomaan. Näin hän teki joka ilta, mutta loppujen lopuksi

hän riensi kiireesti lipaston luo ja avasi nopeasti sen alimman

laatikon. Sen perimmäisessä nurkassa oli pitkä, tasainen, huolellisesti

sidottu puurasia. Otettuaan sen käsivarrelleen Märta hymyili kauneinta,

äidillisintä hymyään ja lepersi: "Nyt saa pikku Tupukkani nukkua tänä

yönä mamman rinnalla, kun on ollut niin kiltti koko päivän!" Varovasti

hän aukaisi rasian kannen, ja siellä lojui ruusuisen silkkipeiton alla

nukke, jolla oli kultakutrit ja pitkät, pyöreille poskille ulottuvat

silmäripset. Hellitellen Märta silitteli nuken kirjailtua yöpukua

ja pani rasian tuolille sängyn viereen. Oli päätetty, ettei Tupukka

pääse Tukholmaan. Märta oli myöntänyt, vaikka haikeasti itkien,

että hän on liian suuri "leikkimään nukkien kanssa", mutta jopa oli

tuntunut ilo ilolle silloin, kun hän oli huomannut, että mamma oli

sittenkin salaa pistänyt Tupukan matka-arkkuun. Ja sitten hän kertoili

Tupukalleen lastenseimen pienokaisista ja lastentarha-kurssista, missä

Märta-mamman harjoittelun esineinä olivat elävät pikku nuket. Märta ei

osannut oikein sulautua tovereihinsa; näillä ei ollut ensinkään hänen

harrastuksiaan, mutta Tupukka oli kymmenen vuotta uskollisesti ja

vastustelematta katsellut häntä sinisillä silmillään, kun vain Märta

pani sen pystyyn.

Märtaa pelotti aika lailla, että tytöt saattaisivat keksiä hänen

salaisuutensa ja nauraa sekä hänelle että Tupukalle silmät korvat

täyteen. Surkein oli kuitenkin Tupukan kohtalo, kun se ei kyennyt

puolustamaan itseään. Märta ei unohtanut kertaakaan kätkeä nukkea

piiloon aamulla ennen lähtöään huoneesta.

Silitellessään siinä Tupukan hiuksia hän oli kuitenkin hieman

hajamielinen. Jonkun on täytynyt käydä täällä huoneessa maistelemassa

hilloa. Mitähän jos tuo joku eräänä päivänä ottaa ja tutkii

lipastonlaatikon ja löytää Tupukan! Eiköhän sittenkin ole selvintä

lukita laatikko, mutta se on taas epäluuloa tovereja kohtaan.

Aivan onnettomana Märta harjasi tuuheaa, välkkyvää tukkaansa. Silloin

hän kuuli omituista rapsetta oven takaa. Se ei ollut koputusta, vaan

paremmin varovaista kopeloimista.

"Laske minu sisä, Märta", kuului Minkan pyytävä ääni. "Nukuin paljo

tänään."

Märta ei ehtinyt peittää Tupukkaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen

livahti Minka, joka ei milloinkaan tahtonut mennä nukkumaan

määräaikana. Päänkivistys oli nähtävästi lakannut. Hän näytti hyvin

pirteältä ja kirkassilmäiseltä.

"Olin juuri menossa nukkumaan", sanoi Märta sulkien nopeasti Tupukan

rasian kannen. "Kello on kohta kymmenen. Onko sinulla jotakin asiaa?"

"Eipä oikeastaan." Minka katseli uteliaana, kun Märta solmi rasian

kiinni ja pani sen laatikkoon, näinköhän siinä oli suklaata tai

karamellejä? Hän tuli yhä lähemmäksi: "Mitä sinä on siinä, _chérie?_"

"Eräs -- eräs muistoesine kotoa." Ajatuksissaan Märta heti pyysi

Tupukalta anteeksi, että sanoi häntä "esineeksi".

"Saako minä katsoa?"

"Et, Minka hyvä, se on kokonaan minua itseäni varten. Mutta jos sinulla

on jotakin asiaa, niin sano pois heti. Kello on neljännestä vaille

kymmenen."

"Eikö sinu, Marthe kulta, on vähä konfekti?"

"Ei yhtään murua", nauroi Märta, "mehän söimme viimeiset yhdessä eilen".

"Eikö mitä muuta hyvä?" Minka näytti perin alakuloiselta.

"E-ei -- niin, kyllä -- mutta nyt on liian myöhä ja tuota"... Märta

mietti tuokion palleroinen sormi punaisella alahuulella. "Minka, oletko

kuullut kenenkään käyvän täällä tänään?"

Minka sävähti tulipunaiseksi.

"Ei, ei", vakuutti hän innokkaasti, "ei kukaan ollut täällä".

"Katsos, minä toin vaapukkahilloa tänne kotoa. Mütterchen sanoi, että

minä 'nauttisin sitä koti-ikävän lievennykseksi', ja minä luulen,

että se olisi auttanut. Voi, minä saatan ikävöidä kotiin hirveästi,

vaikka tiedän, että siellä on raskasta ja levotonta, kun rakas pikku

Mütterchen on alituisesti kenttäsairaalassa haavoittuneita hoitamassa.

Voitko aavistaa, miten sitä voi nähdä koko hyvän, hauskan kodin

silmiensä edessä, kun istuu nauttimassa hilloa, joka on keitetty

siellä? Ja nyt -- sitä on jäljellä vain pieni hitunen purkinpohjassa,

tuskin kolmeksi kerraksi koti-ikävän surmaksi. Mutta se ei ole pahinta.

Pahin on se, etten käsitä, mihin hillo on joutunut. On niin hirveää

epäillä ketään."

Märta purskahti itkuun, ja kohta täyttyi Minkan hätääntynyt,

herkkätunteinen sydän säälistä.

"Ragas ystävä", sanoi hän lepytellen, "minä otti pieni, pieni vähän.

_Je te demande pardon -- mille fois, chérie!_ minulla ei mitään syödä,

kun luen. Minu on tapa olla namusia. Ah, _mais_ ei pahastu -- ei

_triste, petite Marthe_."

Ja hän hiipi kuin kissanpoika hyväilevästi Märtaa kohden. Tuskinpa

hänen mieleensä johtui, että hän oli menetellyt väärin. Kaikki

Rozinskyn lapset olivat näpistelleet makupaloja säilytyshuoneesta, kun

talousneiti ei antanut, mitä he pyysivät. Minkan hataraan moraaliin ei

kukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Vanhemmat olivat eläneet humussa

ja sumussa, ja äiti oli yhä edelleen hurmaava maailmannainen, joka

keimaili kauniiden tyttöjensä kanssa ja itsekseen. Minkasta hän välitti

kaikista vähimmän, sillä tämä ei ollut niin lahjakas kuin muut.

Märta seisoi hämillään ja tuijotti toveriinsa. Hänen kyyneleensä olivat

jähmettyneet pyöreille poskille. "Tarkoitatko sinä, että sinä olet

käynyt minun huoneessani ja -- ja -- _ottanut_ minun hilloni?"

"Minä maisto sitä, _mon ange_, vaan maisto muutama pieni lusikka."

Märta kääntyi ynseästi ja harmissaan poispäin. Eva-täti oli pyytänyt

häntä hoivaamaan Minkaa, ja sen hän oli tehnyt, ollut hänelle

ystävällisempi kuin muut toverit, käyttänyt elävissäkuvissa ja

opettanut hänelle ruotsia ja sinä viikkona, minkä he olivat olleet

laitoksessa, hän oli jo lainannut Minkalle namusrahaa. Minka parka, hän

ei saanut kotoaan mitään. Nyt Märta hylkää Minkan kokonaan oman onnensa

nojaan. Hän meni ikkunan eteen ja kääntyi selin huoneeseen. Merkillistä

oli, ettei hän voinut yks'kaks' riehahtaa salamoivan vihaiseksi, kuten

muut tytöt. Viha suli kohta suuriksi, kuumiksi kyyneliksi. Nytkin hän

itki ääneti ja sydämensä pohjasta.

Minka tuli hänen luokseen ja suuteli hänen märkiä poskiaan.

"Oh, ei olla niin _triste_ siitä purkista, minä ei milloinka enää

teke niin. Minä osta sinu torttu ja konfekti. _Voyons!_ minä tanssi

tarantella sinua, _non_, sinusta, sinulla".

"_Sinulle_", oikaisi Märta tahtomattaan. "Ei, me menemme kumpikin

nukkumaan." Hän kuivasi poskensa ja sievän pystynenänsä; joka muuttui

tulipunaiseksi, kun hän itki.

"No niin, huomiseen, nyt saanut anteeksi", sanoi Minka keventynein

mielin ja kietoi hoikat käsivartensa Märtan kaulaan, "sinä et kuule

milloinkaan, että minä teke enää niin".

"_Teen_ niin", oikaisi Märta uskollisesti. Hän silitti äidillisen

arvokkaasti Minkan hiuksia ja lisäsi: "Tietysti annan sinulle anteeksi,

mutta silloin sinun täytyy näyttää, että koetat rehellisesti parantua.

Kahteen viikkoon et saa ostaa etkä -- myöskään näpistellä makeisia." --

Märta alensi äänensä ja häntä värisytti viimeisiä sanoja sanoessaan,

"Sinun on pakko voittaa nautinnonhimosi, Minka. Minä koetan auttaa

sinua, minun on sinua sääli, pikku Minka."

"Ei nyt, kun sinä on hyvä. Kiitos, _chérie!_ Minä ei katso namusen

päälle kaksi viikko ja yksi päivä, _tu verras!_ Hyvä yötä,

_petite-chérie_."

Ja aivan kuin kuunsäde lipui Minka kevyesti ja vienosti huoneesta. Kun

hän oli tullut omaan huoneeseensa, oli hän unohtanut melkein kaiken

muun paitsi sen salaperäisen puurasian, jonka sisällöstä hänen täytyi

saada selvä.

Seuraavana iltapäivänä hän jo uskoi salaisuutensa Maudille viekkaalla

tavallaan. Olisi aika hauska tehdä joku viaton kepponen "Weibchenille".

Ja olisipa mainion jännittävää päästä salaisuuden perille. Löwesköldin

laitoksessa elettiin oikeastaan aivan liian juhlallisen jäykästi. Tytöt

eivät olleet kertaakaan ryhtyneet kujeilemaan.

Maud myönsi mielellään, että jokapäiväisestä toverielämästä puuttui

ilvehtiminen, eikä hänellä tietystikään ollut mitään virkistävää

vaihtelua vastaan, mutta mennä nuuskimaan toverin piilopaikkaa -- sitä

hän ei saanut päähänsä.

Muihin metkuihin hän oli kyllä valmis. Eräänä iltana hänen mieleensä

johtui lähettää "Sievälle sävylle" kutsu hovitanssiaisiin. Hän oli

saanut Sonjalta kutsukortin, josta hän taitavasti raaputti pois

kutsutun nimen. Mutta Maryn vaaleansiniset silmät katsoa tuijottivat

niin arveluttavan epäilevästi kutsukorttia, että topakka Maud tunsi

itsensä vallan vähäiseksi.

"Katsokaas, tytöt", virkkoi Mary, "kukahan lie kyhännyt näin tyhmän

sukkeluuden! Lähetetään minulle kutsukortti hoviin eikä tiedetä, että

ensin on tultava esitellyksi hänen majesteetilleen kuningattarelle!

Mahdottoman typerää."

Erään toisen kerran Maud oli ostanut lelukravun, jonka hän aikoi

kiinnittää nuppineulalla tohtori Krabben selkään.

Hän seisoi ovenpielessä odottamassa. Muut tytöt istuivat valtavan

jännittyneinä. Maud oli aika vekkulin ja tyytyväisen näköinen, ja

"kravun" luennot kaipasivatkin jotakin kirpaisevaa höystettä. Barbroa

vaivasi kuitenkin tunne, ettei hänen olisi puututtava tähän leikkiin,

mutta samassa hänen mieleensä nousi kihelmöitsevä halu nähdä, miten

kuje päättyisi. Märta ei kuunnellut tohtorin luentoja. Hän oli silloin

lastentarha-kurssilla, ja Astrid tuli viime hetkessä. Hän saapui

muovailutunnilta.

Mutta niin pian kuin hän oli huomannut Maudin vehkeet, sanoi hän

tyynesti:

"Jos sinä, Maud, kehtaat alentua moiseen katupojan ilveeseen, ja jos

teitä, tytöt, ei hävetä ottaa osaa siihen, niin hävettää minua olla

teidän toverinne. Tuommoinen ei ole ensinkään hauskaa, vaan..."

Samassa kuului tohtorin hermostuneen nopeita askelia hallista, ja

Barbro, joka äkkiä oli asettunut Astridin viereen, tempasi kravun

Maudilta piilottaakseen sen. Kova onni vaikutti kuitenkin, että yksi

sen jaloista takertui hänen rannekelloonsa eikä hän ehtinyt irroittaa

sitä, kun tohtori astui huoneeseen.

Tohtorin katse osui ensimmäiseksi Barbroon. Tämä nousi korvia myöten

punehtuneena. Toverit olivat jo huomanneet vanhan filosofin lämpimän

kiintymyksen Barbroon ja kiusoittelivat häntä lakkaamatta "ukolla".

Tohtorin kulkiessa hänen ohitsensa solahti onneton krapu hänen

jalkojensa eteen.

Maudilta ja Minkalta pääsi nauruntirskahdus. Toiset näyttivät ankaran

vakavilta. Astrid rypisti tiheitä kulmakarvojaan.

Tohtori otti ylös räpistelevän elukan ja piti sitä kädessään.

"Krapu Krabbelle, sekö oli tarkoitus, neiti Berting?" kysyi hän

matalalla, kuin tukahdetulla äänellä. "Voiko näin tyhjänpäiväinen

poikakuje vielä huvittaa täysikasvuista naista?"

Tytöt odottivat, että Barbro puolustautuisi, mutta hän seisoi pää

painuksissa ja nyt aivan kalpeana.

Astrid otaksui, että Maud itse ominaisella ripeällä kekseliäisyydellään

selvittäisi tilanteen, sillä hän ei ollut niitä, jotka jättävät

toverin pulaan. Mutta Maud ei saanut sanotuksi mitään. Hän näet oli

tukehtumaisillaan nauruun, sillä "Krapu" krapuineen oli hänestä niin

hassunkurisen onnettoman näköinen.

Eva-täti ilmestyi oveen juuri sinä hetkenä, jolloin Astrid aikoi

selvittää koko jutun, ja silloin katosi krapu odottamattoman nopeasti

tohtorin taskuun. Hiljaisempana kuin milloinkaan ennen tohtori piti

luennon, ja hänen syvät, raukeat silmänsä katsoivat tutkivasti Barbroa,

joka oli tavattoman hajamielinen.

Vajaan kuukauden oli seitsemikkö ehtinyt olla laitoksessa, mutta

Eva-täti oli jo havainnut, että useimpien ajatukset ja harrastukset

etsivät kuin harhaillen rientävät vuoripurot pääsyä uusiin suuntiin.

Suljetut päiväkirjat olivat itsestään aukaisseet lehtensä. Hän

saattoi lukea niiltä paljon, mitä hän mieluummin olisi halunnut olla

tietämättä, mutta samalla myös paljon hyvää, rohkeaa ja valoisaa.

Astrid oli hänen silmäteränsä, valiotyttö ruumiiltaan ja sielultaan.

Häneen hän saattoi luottaa tinkimättä, ja muut kuusi tyttöä pesiytyivät

vilpittömän hartaina "Kunniankukon" ympärille, samoin kuin he yhä

yltyvin ihailuntuntein keräytyivät niin sanoaksemme Sonjan jalkojen

juureen.

Minka liittyi liehitellen kaikkiin. Hän oli koko tyttö kuin pehmeintä

silkkiä, mutta hän ei milloinkaan pysynyt lupauksessaan, olipa

kysymyksessä tärkeä tai vähäpätöinen asia. Märta osoitti sentään jonkun

verran huolestuneen mamman kärsivällisyyttä surunlapselleen ja antoi

hänelle anteeksi kerran toisensa perästä, mutta rahaa hän ei enää

lainannut Minkalle, jolta toverit olivat lopettaneet luoton ainaiseksi.

Hänen oli pakko tyytyä siihen, ettei hänen ahkera kerjuunsa auttanut

häntä yhtään.

Eräänä koleana iltapäivänä Minka istui odottamassa Märtan huoneessa

sillä aikaa, kun ystävä viipyi puhelimessa. Ensi kerran pitkään

aikaan oli avain unohtunut lipastoon ja päälle päätteeksi alimman

laatikon suulle. Minkan mieleen johtui salaperäinen puurasia ja hän

kavahti äkkiä ylös iloisen toivehikkaana. Hän oli monena iltana mennyt

äkkiarvaamatta Märtan luo nähdäkseen tämän panevan sen sänkynsä

viereen. Siinä mahtoi olla jotakin erikoista herkkua, koska Märta oli

siitä niin peloissaan. Tuokion kuluttua lennähti laatikko auki. Siellä

oli puurasia. Nyöri auki. Samoin kansi. Nu-nukke! Kansi hervahti Minkan

kädestä, ja hän purskahti kaikuvaan, mutta epämiellyttävään nauruun.

Totta tosiaan, Märta leikkii nukilla! Sepä hullunkurista!

Kun Märta tuli takaisin, istui Minka sohvannurkassa koruompelusta

ommellen.

"Sain odottaa niin kauan", virkkoi Märta, "mutta hauskaa oli kuulla

Gertrud-siskon ääntä. Hän on käymässä Malmössä. Voi, miten minä ikävöin

omaisiani!"

"Kun sinun tarvis vadelmahilloa", naurahti Minka veitikkamaisesti,

"mutta se on nyt loppu".

"Niin, se on loppunut", huokasi Märta. "Viimeisen sai minun

päivänpilke-mummoni. Sinä et ole tehnyt vielä ainoatakaan

päivänpilke-matkaa, Minka!"

"En, ei ole minulla mitä antaa."

"Sinä olisit ilmankin tervetullut. Mutta et sinä eikä Sonjakaan ole

käynyt, ja Mary on ilmeisesti vähentänyt käyntejään."

"Meillä on muuta paljon ajatella. Menetkö eläviin tämä ilta?"

"En, olimmehan vasta eilen."

"Se aina on _amusant, chérie_. Menen Sonjan ja hänen sulhasensa kanssa

ja sitten eräs kadetti Witt. Me syömme illallinen sen jälkeen."

"_Illallista_. Vai niin, eikö Barbro lähdekään?"

"Ei, en luule. Hän ei aina ole _amusant_, Sonja sano."

"_Sanoo_. Sinä et edisty paljon ensinkään kielessä, Minka. Minä

ajattelin, että voisit pitää puheen minun syntymäpäivänäni".

"Milloin on se?" Minka kirkastui äkkiä niin huomattavasti, kuin olisi

hänen mieleensä johtunut jotakin erikoisen iloista.

"Marraskuun kymmenentenä päivänä, siihen ei ole enää pitkältä."

"Ei", huokasi Minka.

Hänellä oli monta rautaa tulessa, tuolla neitosella, yksi kuumimmista

oli kadetti Wittin hakkailu. Hän ei jaksanut sulattaa ajatusta, että

Barbro saa kutsun Karlbergin sotakoulun tanssiaisiin, eikä hän. Olihan

se aika kummallista se, mutta Minka ei ollut yhdellekään toverille niin

kateellinen kuin Barbrolle. Häntä kaiveli se, että kandidaatti Urban

Freide hakkaili Barbroa, eikä hän saanut rauhaa ennen kuin Freiden

huomio oli kiintynyt hänen puolelleen. Barbro olikin vallan tyhmä,

kun oli kysymyksessä hakkailu, ajatteli suurellinen Minka. Barbro ei

milloinkaan osannut pitää kiinni ketään, vaan jäi seistä töllöttämään

saamattomana ja antoi niiden mennä menojaan, vaikka olikin säteillyt

riemua, kun ne olivat tulleet.

Minkan kaikista viimeisin ajanviete oli koetella toverien

pyhäleninkejä. Hänen omansa olivatkin hyvin pahoin kuluneet. Ainoat,

jotka oikein sopivat hänelle, olivat kuitenkin Barbron puvut, ja

hän oli monen monissa tilaisuuksissa lainannut milloin puseron,

milloin hameen, milloin vyön. Barbro oli aina aulis lainaamaan.

Pukimista hän ei paljoa piitannut, mutta jännityksessä odotettuja

Karlberg-tanssiaisia varten hän oli tilannut vaaleansinisen

_voile_-kankaisen juhlapuvun, jota hän jo koetellessa "rakasti".

Minkan hienot pikku kasvot tummenivat kateudesta, kun hän kuuli tuosta

leningistä, ja hänen silmiinsä nousi ilkeä kiilto. Vaaleansinistä hän

ei tahtonut. Se oli liian lauhkea ja kelmeä hänelle. Ei, ruusunpunainen

oli hänen värinsä. Ja hän katsoi mieleisekseen erään läikkyvän,

ruusunkarvaisen kankaan, jota puodissa oli näytetty, kun Barbro oli

ollut valikoimassa leninkikangastaan.

Minkan luonne, joka ennen oli ollut niin suruton, katkeroittui piankin,

kun hän näki, kuinka kyllälti muilla tytöillä oli kaikkea. Hänen, joka

ei osannut vähääkään kieltäytyä mistään, oli nyt pakko alistua, kun

toverit eivät halunneet lainata hänelle mitään. Eva-tädiltä hän ei

uskaltanut pyytää rahaa enemmän kuin muutakaan. Eva-täti olikin niin

ikävän tiukka vaatimaan maksua, ja vaikka Minka olisi miten kiekaillut,

arvasi Eva-täti hänen aikeensa.

Kaiken sen, mikä Minkassa oli veikeää ja viehättävää, himmensi ja

rumensi hänen kiivautensa. Hän oli nyt joutunut niin pitkälle, että hän

tavoitteli ainoastaan omaa etuaan, mutta samalla tungetteli edelleenkin

jokaisen suosioon, jonka kanssa joutui tekemisiin.

Se, joka selvästi pysyttelihe hänestä erillään, oli Mary. Tämän

mielestä oli "Minkan luonteessa jotakin epähienoa", ja se oli pahin

arvostelu, minkä hän saattoi antaa.

Vähää ennen Märtan syntymäpäivää saapui laitokseen Minkan osoitteella

eräs paketti, jonka saaja huomaamatta pisti piiloon. Minka oli joutunut

epäsopuun pitkämielisen Märtan kanssa, joka kiusasi häntä äidillisillä

opastuksillaan, ja Minka päätti tehdä lopun hänen "iankaikkisesta

mankumisestaan".

Syntymäpäivän aattona menivät kaikki toverit onnittelemaan Märtaa.

He olivat pukeutuneet kodin hyviksi hengettäriksi. Sonja oli komea

kodin juhlailo, Astrid kotitonttu, Mary kodin musiikki, ja Maud aika

lystikäs "kotiliesi" suuri kannalmus halkoja sylissä. Barbro esitti

talouskirjaa, ja Minka oli itse ehdottanut olevansa "päivän rakkain

askare". Kahvitarjotin ja huvilan neljä vanhempaa naista etunenässä

kulkue astui Märtan huoneeseen.

Jokaisella oli jokin pieni lahja, ja Märta istui onnellisena,

punaposkisena ja vaaleatukkaisena valkeassa sängyssään ja iloisena kuin

lapsi, mikä hän olikin. Minka oli ryöpsähtänyt huoneeseensa, mutta

palasi kohta takaisin kädessä suuri paketti, jonka hän ojensi Märtalle

seuraavin sanoin:

"Ma chère, on sulla salarasia

ja siinä jotain, muttei makeisasia.

Se jokin kelpo sängyn tarvitsee,

kun äiti illoin sitä hyväilee.

Mä oonhan _päivän rakkain askare_ ja luulen

rasian sisällön sinulle parhaan tuovan tuulen."

"Nuken sänky!" huusi Maud, kun Märta avasi käärön. "Oletko rutihullu,

Minka?" Ja hän katseli hyvin loukkautuneena keltaista puusänkyä, joka

oli ostettu huokeasta käsityökaupasta.

"Mitä sinä ajat takaa?" ihmetteli Astrid. "Tarkoittaako tämä, että

Märta leikkii nukilla?"

Eva-tädin katse kääntyi Minkasta Märta-parkaan, joka oli sävähtänyt

tulipunaiseksi. Hän oli piilottanut Tupukkansa vuoteineen ja kaikkineen

peitteen alle ja hän tunsi yht'äkkiä itsensä oikeaksi rikolliseksi,

joka oli alentunut sellaiseen lapsekkuuteen, kuin oli askaroiminen

Tupukan kanssa. Kaikki sumeni niin raskaaksi ja surulliseksi. Minka oli

hänen selkänsä takana onkinut tietoonsa nuken ja tahtoi nyt saattaa

hänet naurunalaiseksi. Miksi piti olla sellaisia ihmisiä kuin Minka ja

miksi ei saattanut olla pitämättä heistä?

Märtan herkeät kyyneleet vierivät jo pitkin poskia. Hän nyyhkytti

katkerasti, mutta kiihkotta.

"Se oli vain leikkiä", mutisi Minka katuen ja hädissään. Hän oli

toivonut sellaista aito jännittävää hetkeä, että kun kaikki olisivat

odottaneet ja Märta tunnustanut, että hän tosiaankin puuhailee

nukkien kanssa, silloin syntyy valtava naurun myrsky, sellainen

remuava ja hillitön ilo, jota hän liian harvoin kuuli täällä. Mutta

lukuunottamatta Märtan itkua ei kuulunut mitään.

"Kas niin, lapsi kulta", sanoi Eva-täti vihdoin, "älä itke enää. Jos

sinä tosiaankin nuken hahmossa vedät joskus esiin onnellisen lapsuutesi

muistoja, niin se ei ole muuta kuin mitä me monet vanhemmatkin ihmiset

teemme koko elämämme ajan. Meilläkin on joitakin leikkikaluja mielessä

tai ajatuksissa. Sinulle on nukke kodin vertauskuva, ja jos Minka

aikoi saattaa sinut naurunalaiseksi, niin näet opettajattaristasi ja

tovereistasi, että hän on epäonnistunut".

"Ehdottomasti!" kaikui useista suista, ja Märta hymyili kiitollisena.

Illalla Eva-täti keskusteli pitkän aikaa Minkan kanssa, koettaen

voittaa hänen luottamuksensa. Vapaaherratar sanoi itselleen, että

nuoren tytön sielu oli kuin kukkakenttä, jonka rikkaruoho oli vapaasti

ja kenenkään estämättä saanut vallata. Kuinka voisi saada hävitetyksi

sellaisen myrkyllisen kylvön? Hän käsitti, ettei Minkaa käynyt

opastaminen niinkuin muita. Minka oli sekä sisäisesti että ulkonaisiin

oloihinsa nähden niin eksynyt olento, niin kumma, harhaantunut luonne,

että hän oli sekä oman että toisten onnen tiellä.

V

Heleänvärinen leninki.

Jo pari päivää sen jälkeen kuin krapu oli ilmestynyt

kirjallisuushistorian luennolla, oli Maud tunnustanut tohtorille

olevansa syyllinen siihen, että tuo harmillinen lelu oli "ryöminyt"

kouluhuoneeseen. Barbrolla ei ollut "hivenenkään" vertaa tekemistä

asiassa. Maud aikoi vielä lisätä jonkunlaisen pienen korulauseen

siitä, että koko juttu oli "aivan tarkoitukseton", mutta ei ehtinyt,

sillä tohtori sanoi pehmeästi: "Kiitos, neiti Maud, minua ilahduttaa

enemmän kuin -- kuin osaan sanaakaan, että te -- että te olette niin

rehellinen."

Mutta kun Maud selosti tovereilleen tätä välikohtausta, sanoi hän

nauraen: "Sen minä käsitin tietysti heti, ettei 'kravun' hillityn

juhlallinen ilo kohdistunut minun rehellisyyteeni, vaan Barbron

viattomuuteen. Hän on aivan hullaantunut sinun Psykeesi, sillä

mihinkään muuhun en usko hänen rutikuivan sisuspuolensa kykenevän

ihastua."

"Se onkin kieltämättä vaarattominta Barbrolle", tarttui puheeseen

Sonja, "sillä olisipa tukalaa, jos ukosta alkaisi nousta kuuma käry".

"Ohoo", sanoi Barbro, "en luule, että minä siitä kovin onnettomaksi

tulisin. Minä alan tottua siihen, että vain ne, joissa on jotakin

kulunutta, pystyvät katsomaan minun vähäpätöisyyteni puoleen."

"Se ei ole ensinkään totta", huudahti Astrid, "onhan niitä kokonaista

kaksi, jatka mielivät kutsua sinut Karlberg-tanssiaisiin, olet itse

kertonut, ja maan puolustajissa ei kai liene mitään kulunutta".

"Vai ei", sanoi Maud kuivasti, "vallan päättömiä useimmat. Mahdottomia

keskustelemaan."

Mary pahastui niin, että hän ihan huohotti saadakseen ilmaa.

Sen sivakampaa väkeä kuin upseerit ei toki liene missään. _Hän_ ei

ainakaan ole tavannut ainoatakaan upseeria, joka ei osaisi keskustella.

Ja hän tunsi vähintäänkin kaksikymmentä vänrikkiä. Ajatuksensa Maudin

"halpamaisesta" hyökkäyksestä hän ilmaisi seuraavin sanoin:

"Kuulehan, Maud, sinulla ei taida olla upseerituttavia, sillä silloin

et puhuisi niin. Minä en tunne ainoatakaan, jonka kanssa olisi

kevyempi jutella. Ei tarvitse muuta kuin alkaa ja silloin sitä lähtee.

Jäljestäpäin tiedän vain, ettemme ole olleet vaiti hetkeäkään."

Mary haritti siniset silmänsä suuriksi, mutta ei käsittänyt,

mikä tyttöjä niin kovin huvitti. Hänellä ei ollut aavistustakaan

tyhmyydestään, mutta sitä enemmän sievyydestään ja seurustelutaidostaan.

Minka ei voinut kuulla puhuttavan Karlberg tanssiaisista tuntematta

kirvelyä sydämessään. Ne ovat jo viikon perästä, ja hänellä ei ollut

toiveitakaan päästä niihin. Kaikki muut tytöt olivat usein kutsuissa,

mutta hän ei milloinkaan. Kaksi vuotta aikaisemmin hän oli ollut

tansseissa illan toisensa jälkeen. Silloin vielä oli isä elossa, ja

heitä sanottiin rikkaiksi Rozinskyiksi. Hän ei ollut ymmärtänyt, miten

nopeasti kimalteleva onnenkupla saattoi särkyä, mutta nyt, kun ei edes

kiiltävää pisaraakaan ollut jäljellä, tulistui hänen mielensä surusta.

Tytötkin kaihtoivat häntä, ajatteli hän, ja Märtakin oli

nukkesänky-näytelmän jälkeen muuttunut ynseäksi ja karttavaksi. Ainoa,

joka hänestä välitti, oli juuri Barbro, tuo Barbro, jota Minka ei

voinut suvaita.

Sillä aikaa kun tytöt keskustelivat sotilaskysymyksestä, seisoi Minka

ikkunanpielessä ja katseli ulos lumisohjuiselle, talvisen pimeälle

kadulle.

Kumma, että niitä oli kaksi, jotka mielivät pyytää Barbroa! Kaksi

kappaletta -- eikä _yksikään_ häntä. Kaikki toverit lähtevät lauantaina

tanssiaisiin, hän ainoastaan ei lähde. He saavat pukeutua laulaen ja

rallattaen ja juosta innoissaan puoleen ja toiseen. Minka oli monta

kertaa nähnyt sitä menoa, ja kun sitten kaikki oli äänetöntä huvilassa,

oli hän mennyt sänkyynsä ja potkinut ja vimmatusti peitonnut tyynyjä

nyrkeillään. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän ei tahtonut hillitä

itseään.

"Harald Witt ei ole ensinkään tyhmä", kuuli hän Barbron sanovan, "eikä

Knut Ståhle myöskään, minun toinen kavaljeerini. Olen tosiaankin ylpeä,

kun on kaksi valittavaa."

"No, minulla saattoi olla kymmenenkin toisinaan", sanoi Sonja

pönäkästi. "Olen ollut viisissä Karlberg-tanssiaisissa, niin että olen

saanut niistä kyllikseni. Mutta kylläpä olikin ihanaa heleimmässä

nuoruudessani."

"Minusta tuntuu, että minä vien heleimmän nuoruuteni mukanani hautaan",

vakuutti Barbro, "ja samaa tietä myös haluni olla mukana kaikessa".

Minka käännähti äkkiä ympäri. Hän oli sellainen, että Barbron leimuava

elämänhalu väkisinkin lumosi hänet, ja vaikka hän niin hyvin tiesi,

minkä näköinen tuo ruskeakiharainen, takakenossa oleva tytönpää oli,

veti häntä kuitenkin puoleensa sen säteilevä ilme kuin taikavoima.

Hänen mielensä olisi tehnyt kynsiä ja purra, suudella ja hyväillä,

vihata ja palvoa Barbroa. Kuta lievemmin elämä kulki Minkan ympärillä

säännöllistä menoaan, sitä kuumemmin veri poltti hänen sisässään. Ja

hän ryntäsi yhtäkkiä pois huoneesta heittääkseen omissa oloissaan

tiehensä mielenmalttinsa ja antaakseen toivottomuutensa vapaasti riehua.

Kun Barbro meni tornihuoneeseensa, oli hänen kuljettava Minkan

oven ohi, jolloin sen takaa kuuluvat omituiset äänet saivat hänet

pysähtymään. Rajua, hysteeristä nyyhkytystä kuului kuulumistaan, aivan

kuin se ei osaisi lakatakaan.

Miksi Minka itki sillä tavalla?

Barbro avasi varovasti oven ja meni hapuillen pimeässä sähkönappulan

luo. Mutta samassa kun hän aikoi kiertää sitä, tunsi hän pienten

terävien hampaiden kiivaasti purevan kättään.

"Minka! Puretko sinä?"

"Mene matkoihisi, muuten minä raavinkin sinua!" sähisi Minka.

Barbro seisoi tuokion tyrmistyneenä. Valon hän oli kuitenkin sytyttänyt

palamaan, ja nyt hän näki hätääntyneen, aivan kuin omasta itsestään

irvikuvaksi muuttuneen Minka-paran käppyrässä sängyssä ja vapisevan

koko ruumiiltaan.

Tällaisessa tilassa Barbro ei ollut kertaakaan ennen nähnyt pikku

toveriaan, ja vaikka äkäinen purema vielä kirvelikin kättä, rupesi

häntä itsestään säälittämään tuo muukalainen, huonosti puettu ja niin

mielettömästi kiihtynyt olento.

"No, raavi sitten", sanoi Barbro sävyisästi, "mutta älä vain nenää, kun

on mentävä tanssiaisiin".

"En tahdo kuulla niistä tanssiaisista. Kaikki menevät sinne paitsi

minua."

Minkan musta pää kaivoi pielukseen kuopan, johon hän kätki kasvonsa.

Barbro istuutui sängynlaidalle. Auttaa ja ilahduttaa muita oli hänen

erikoinen ominaisuutensa. Eikä hän voisi unohtaa koskaan, kuinka

hyljätyksi hän oli usein tuntenut itsensä, ennenkuin isoäiti otti hänet

hoivaansa. Nyt hän tarttui leikkisästi Minkan palmikkoihin.

"Nouse ylös, Typykkä! Minusta ei ole mahdotonta, että sinä pääset

tanssiaisiin."

"Kuinka se kävisi?" Minka karisti irti Barbron käden.

"En halua puhua sinun nurjalle puolellesi asiasta. Käänny ensin

kokonaan ympäri."

Barbron reipasta esiintymistä oli Minkan aina vaikea Vastustaa. Nytkään

hän ei voinut olla nostamatta päätään ja sitten siirtämättä pientä

olentoaan sängynlaidalle Barbron viereen. Sitten hän sanoi jörösti:

"Minä halki sanoista, jotka tulevat ilkeät; ei kukaan minua tahdo

kuulla." Barbro tarttui puheeseen rohkaisevasti nyökäten.

"Minä ymmärrän ranskaa. Anna tulla sitä!"

Minka lennähti lattialle ja pyöri siinä ympäri kuin villikissa, minkä

jälkeen hänen luottava mielensä alkoi yht'äkkiä purkautua sanoin

ja elein. Koko sen raskaan taakan, mikä häntä oli viime aikoina

rasittanut, hän heitti pois, löi pirstaleiksi ja musersi palasiksi.

Barbro ei ollut konsanaan kuullut niin tulvivaa kaunopuheisuutta.

Hänestä tuntui, että koko Minka oli kuin tultasyöksevä vuori, joka

sinkosi sisästään kiviä, liekkejä ja kipunoita. Kaikkea hän ei

ymmärtänyt, mutta niin paljon sentään, että Minka säälitti häntä

todenperästä.

Viimein raukesivat Typykän voimat. Hän lysähti hervottomana tuolille ja

sanoi valittaen:

"Olen niin väsynyt."

"Minä myöskin, Minka, jännityksestä. Mutta älä sinä aina haudo

vaikeuksiasi. Pienet puutteet voi aina selvittää. Mutta sitä minä en

jaksa käsittää, miksi sinä olet niin kateellinen minulle. Urban Freide

on jo hylännyt minut. Knut Ståhle on myös noudattamaisillaan hänen

esimerkkiään. Sinun _täytyy_ päästä tanssiaisiin."

Barbro säteili ilosta, että hänellä oli sellainen vaikutusvallan

noitasauva. Käynneiltä rakkaan Helene-tädin luona olivat hänen

ajatuksensa paljon kirkastuneet ja tahto lujittunut. Ja vaikka

hän melkein aina teki aloitteensa liian intomielisesti ja

harkitsemattomasti, onnistui hänen toisinaan saavuttaa todellista

hyötyä älykkäältä, kokeneelta vanhusystävältään. Helene-täti oli

sanonut, että nuoruus on elämän päiväpaisteisimpien kukkuloiden

valloittaja ja että sillä oli valloittajaherran julma tai jalo luonne.

Barbro haaveksi jaloutta ja tietysti sen korkeinta mahdollisuutta.

"Sinun täytyy päästä tanssiaisiin", toisti hän, kun nämä sanat taannoin

eivät tepsineet.

Minka lennähti ylös. Nyt hän ei purrut, vaan kietoi kätensä Barbron

kaulaan.

"_Chérie, mais chérie, est-ce possible_?" -- --

Ei tosiaankaan ollut vaikeaa saada nuori Ståhle pyytämään Minkaa, ja

tämä kieppui kokonaisen päivän riemastuneena Barbron kintereillä,

mutta kun tuotiin Barbron vaaleansininen _voile_-leninki ja tytöt

yhdessä ottivat tuon ilmavan ja hienon puvun rasiasta, synkistyi Minka

uudestaan.

"Minulla ei ole leninkiä", sanoi hän, "eikä myöskään rahaa".

"Viimemainittua ei ole minullakaan", mutisi Barbro alakuloisena,

"muuten..."

"Luuletko, että saisimme myydyksi koruja?" kysyi Minka. Hän puhui nyt

ranskaa, ja se teki hänet avosydämisemmäksi.

"En luule, se on niin vastenmielistä enkä minä tiedä, kuka niitä

ostaakaan. Minulla on eräs toinen ajatus."

"Onko se kelvollinen?" kysyi Minka epäilevästi, sillä Kynänvarsi oli

tunnettu kaikkialla liitelevistä ajatuksistaan.

"Oo-on", kuului pitkäveteinen vastaus. Jo samana iltana kertoi Barbro

ajatuksensa sisarelleen Birgitille, jonka tosin oli usein vaikea

seurata Barbron ajatuskiemuroita, mutta joka mielellään auttoi häntä,

milloin voi.

Barbro pyysi tällä kertaa aivan ujostelematta, että Birgit lainaisi

hänelle sata kruunua.

"Minä hotaisen yks'kaks' neljä tunnelmapalaa maaseutulehtiin", sanoi

hän, "ja niistä minä saan rahat. Minähän olenkin jo vähin erin alkanut

huolehtia itsestäni, Gita", lisäsi hän. "Olen tänä vuonna todenperästä

ansainnut kirjoituksillani kolmekymmentäviisi kruunua."

"Sehän on lupaavaa", nauroi Birgit, "sillä kohta ollaan jo joulukuussa,

mutta mihin sinä tarvitset sata kruunua lisäksi? Pappa on jättänyt

minulle rahaa sinua varten ja niistä voimme ottaa, jos tarve vaatii."

"Mieluummin minä tahtoisin ne ansaita, mutta oli miten oli, tarve on

_ehdottoman_ välttämätön, minun täytyy saada heleänvärinen tanssipuku

lauantaiksi."

"Onhan sinulla se vaaleansininen!"

"On, mutta siihen pyntätään Bertingin tyttö ja heleään hän pynttää

erään toisen tytön plus kukkurapäisen ilonsa. Suoraan ja selvään

sanoen, minä lahjoitan toisen leningin pois."

Birgit pyysi selitystä ja sai sen. Hän jäi kuitenkin kahdenvaiheille,

kun Barbron hyväntekeväisyys oli hänen mielestään liian suurenmoista,

mutta pontevan suostuttelun jälkeen läksi Babi voittajana ja

paluumatkalla kotiin hän hyräili jokseenkin kuuluvasti:

"Laula sä raittiilla mielellä vaan..."

Eräässä kadunkulmassa häntä vastaan tulla tupsahti tohtori Krabbe.

Barbro punastui kovasti ajatellessaan, että tohtori on saattanut kuulla

hänen laulavan. Ensin tohtori tietystikin aikoi vain nostaa hattuaan

ja mennä menojaan, mutta Barbron aurinkoiset kasvot, jotka säteilivät

keväistä valoa harmaaseen sumuun, houkuttelivat hänet pysähtymään.

"Te olette sen näköinen, kuin olisi teillä syli täysi riemua", sanoi

tohtori.

"Niin onkin. Minä haaveksin ensimmäisiä, ehkä ainoita

Karlberg-tanssiaisiani."

"Vai niin, ainoastaan tanssiaisia."

"Onko se ainoastaan?"

"Ei, ei, mutta toisinaan tuntuu, kuin teillä olisi syvempiä

harrastuksia."

"Minulla on kaikenlaisia harrastuksia, minusta on onnellista elää."

Tohtori katseli häntä tutkivasti, melkein huolestuneesti. Barbro oli

käynyt hänelle kallisarvoiseksi, tuo nuori tyttö tiedonhaluisine,

lämpimine silmineen ja liian vilkkaine, valkoisine pikku käsineen. Hän

ei ollut lainkaan muiden kaltainen, enimmäkseen vain villilintu-sielu

ja punainen, rikas sydän. Tohtori tiesi jo, että hänestä tulee

tuntumaan kohtalon iskulta se päivä, jona Barbro otetaan pois hänen

ahtaasta maailmastaan, se kumma päivä, jona hänen rakkautensa puhkeaa

kukoistavaan kesäiseen vehmauteen. Hän, opettaja, saisi vain ne

ajatukset, jotka vielä liikkuvat kouluhuoneessa. Vapaaherratar istui

mielellään hänen luennoillaan, sillä hänen käsityksensä mukaan saattoi

kirjallisuushistoria olla vaarallinen aine. Hän puolusti klassillista

kirjallista sivistystä nuorille, ja se rajoitti luentoja, eristi sen,

mikä oli persoonallista. Mutta kun tohtori ensi kerran oli puhunut

J.P. Jacobsenista, tosin vain sivumennen, mutta kuitenkin sillä

lämmöllä, jota hän tunsi tätä kaikkien aikojen nuoruudenrunoilijaa

kohtaan, oli hän huomannut, että Barbron silmiin syttyi uneksivan syvää

myötätuntoisuutta. Ja hän oli kysynyt itseltään, näinköhän Barbro tiesi

rakkaudesta enemmän kuin hän aavistikaan. Barbron taannoiset sanat

"minusta on onnellista elää" kaikuivat hänen sydämessään. Barbro oli

kahdeksantoistavuotias, hän enemmän kuin kahta vertaa vanhempi. Siitä

oli jo aikoja, kun hänkin oli ollut toivorikas ja väkevä ja rinta avoin

ahmimaan elämää. Hitaasti hän sanoi:

"En sounden Dag,

en sounden Tid

vaagner igen i mit Minde."

Barbro katsoi häneen hieman ihmeissään. Täällä Tukholmassa hän kuuli

ani harvoin tuollaista sanojen ja rytmin sointua, enimmäkseen puhuttiin

urheilusta ja elävistä kuvista ja one-stepistä, ja hänestä se oli

tuntunut mukaansatempaavalta, mutta tohtorin matala ääni vei hänet

takaisin siihen ajatusmaailmaan, jonka hän oli omistanut itselleen

oleskellessaan isoäidin luona, ja hän sanoikin muistaen:

"J.P. Jacobsen?"

"Niin. Oletteko lukenut hänen teoksiaan?"

"Olen kyllä. Heine ja Jacobsen ja Levertin olivat minun uskollisia

ritarejani pitkän aikaa, mutta sitten oli minulla muuan hyvä

ystävä, joka vieroitti minut heistä, ettei minusta tulisi

kirjallisesti vähäveristä, kuten hän sanoi. Ja niin minä aloin tutkia

muistelmakirjailijoita. En ole sentään ehtinyt vielä sen pitemmälle,

kuin että kaikki lukeminen huvittaa minua."

Hän hymyili yht'aikaa sekä terhakasti että puolustellen.

"Vai niin, teillä on hyvä ystävä, joka on pätevä ohjaamaan teidän

makuaistianne."

Barbro lennähti tulipunaiseksi. Ei ole ensinkään totta, että Krapu on

ukon näköinen, niinkuin toverit väittävät. Voi, jospa vain tohtori

olisi ollut tuona ohjaajana! Hän tunsi olevansa yhtä hämmentyneen

kiitollinen kuin silloinkin, kun kaljupäinen parooni oli puhunut

tunteistaan, mutta tohtori oli sentään säälittävämpi, ja sentähden hän

sanoi innokkaasti:

"Niin, se on eräs tuttava poika siltä ajalta, kun olin pieni, ja me

olemme melkein sisaruksia, minä en voisi milloinkaan pitää häntä

sellaisena -- kuin muita, jotka tunnen."

Tohtori hengitti syvään. Miksi Barbro oli niin kärkäs puhumaan tästä?

Tohtori ei tosin luullut itsestään mitään erikoista, mutta -- mutta

Barbro aivan varmaan _toivoi_ hänen saavan tietää, ettei hän ollut

sidottu tuohon "poikaan".

Tohtori kysyi epäröiden:

"Kuinka aiotte järjestää lukunne talvella, neiti Berting? Jos teillä

on aikaa itsenäiseen opiskeluun, voisin minä mielelläni avustaa

joillakuilla neuvoilla."

"Kiitos, niitä tulen varmasti käyttämään hyväkseni. Joululuvan aikana

ei minulla ensinkään tule olemaan niin paljon työtä -- kaikesta."

"Jäättekö Tukholmaan?"

"Jään, sisareni ja lankoni luo. He ovat luvanneet, että saan

kutsua Minkan jouluaatoksi heille; hän on ainoa toveri, joka jää

laitokseen." Barbro hymähti yht'äkkiä, sillä Minkan kohtalo oli

sidottu Karlberg-tanssiaisiin ja heleänväriseen leninkiin. Sekö

se tekikin kaikki niin ruusunhohteiseksi? Samassa välähti hänen

mieleensä, minkähän näköinen mahtaisi Krapu olla tanssiaisissa, ja

tästä ihmettelystä solahtivat ajatukset Päivänpilkkeiden ensimmäiseen

vuosijuhlaan ja Lucianpäivään. Taitaisipa olla kova työ saada tohtori

avustamaan. Hän osaa laulaa niin kauniisti luutun säestyksellä, oli

Barbrolle kerrottu. Mutta tohtori oli hyvin vaikeasti taivutettavissa.

Voi tosiaankin, jos hän saisi semmoisen valtin ohjelmaan. Hänen

jalkansa liikkuivat melkein tanssin tahdissa, ja hän alkoi tuotapikaa

kirkkaalla tulisella äänellään:

"Minulla on eräs pyyntö, jonka tahtoisin niin hirveän mielelläni tehdä

tohtorille."

"Kuulen mielelläni, mikä se semmoinen on".

"Niin, meillä on juhla joulukuun kolmantenatoista päivänä. Me nimitämme

sitä Päivänpilkkeiden Lucia-juhlaksi ja me aiomme ostaa joululahjoja

vanhoille köyhille mummoillemme niillä varoilla, joita saamme.

Ohjelmassa on näytelmä ja tanssia ja tombola ja minkä mitäkin, mutta

olisi sanomattoman hauskaa, jos tohtori tahtoisi avustaa ja laulaa

luutun säestyksellä..."

"Ei, neiti Berting", keskeytti tohtori jyrkästi, "siihen te ette minua

saa".

Barbro aivan kalpeni. "Suokaa anteeksi", mutisi hän.

Hänen äkillinen säikähdyksensä tarttui tohtoriin. Tohtorista tuntui

kuin hän olisi töykeästi tyrkännyt tieltään pienen, kukkia tarjoavan

tytön, ja hän sanoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:

"Teidänhän on annettava minulle anteeksi epäkohtelias kieltoni.

Mutta kaikki tuollaiset myyjäiset ovat minusta vastenmielisiä, minua

inhottaa esiintyä julkisesti. Ja toisekseen on kai teillä ja teidän

tovereillanne ainakin puolitusinaa palvelevia kavaljeereja, jotka

laulavat luutun säestyksellä. Minun lauluni eivät ilahduttaisi ketään."

"Kyllä, ne saattaisivat minut..."

Barbro vaikeni kainosti kuin koulutyttö.

"Ne saattaisivat teidät..."

"Niin mainion iloiseksi, sillä minä saisin kuulla juuri sitä, mikä on

minun mieleeni."

"Siinä tapauksessa lupaan laulaa teille joskus."

"Kiitos, mutta..." Hän ei mahtanut sille mitään, että vallanhimo

uhmaillen vaati päästä oikeuksiinsa. Tytöt olivat sanoneet: "Jos saat

kravun laulamaan, niin me kannamme sinua kultaisessa tuolissa ja

pidämme sinulle makeiskestit sokerileipurilla, sillä se vasta olisi

valionumero."

"Mutta", lisäsi Barbro rohkeasti, "minä olen ollut jo pitkän aikaa

iloissani, että voisin ehkä saada tohtorin suostumaan laulamaan

Lucia-juhlassa. Tytöt ovat sanoneet, että se on mahdotonta, mutta

tuntuisi niin -- niin kolkolta, jos he olisivat oikeassa."

"Niitä lapsia! Suuria lapsia -- ja pieni vallanhimoinen Eva", sanoi

tohtori surumielisesti hymyillen. "Te ette vielä käsitä, miten

vaatelias vaara piilee nuorten ajattelemattomissa sanoissa 'minun

tähteni'"...

"Enhän minä ole sanonutkaan..."

"Ei, ei, mutta _jos_ minä laulan, niin se tapahtuu teidän tähtenne,

Barbro, siksi että te olette se kevään ihana, heleä hedelmäkukka, joka

ei ole vuosikausiin tuoksunut minun ylettyvilläni. 'Olen lempinyt,

elänyt ja laulanut lauluani', kuten sanotaan. Siitä on jo aikoja. Jos

otan luutun taas käteeni, niin se johtuu siitä, että uusi kevät on

kosketellut sen kieliä."

Barbro toivoi äkkiä, että kaljupäinen parooni menisi sinne, missä

pippuri kasvaa, sillä hänen hassahtava hentomielisyytensä, Barbron sitä

muistellessa, turmeli tohtorin oikeaa, tunteellista vakavuutta. Barbroa

veti vastustamattomasti puoleensa tuo tummasilmäinen mies, jolla oli

uurteinen otsa ja kumarahko ryhti, mutta takana oli seisovinaan

kosijaparooni ja kiemurtelevinaan niin, että molemmat "vanhat herrat"

hävettivät häntä.

Jotakin hänen oli kuitenkin vastattava, ja hän sanoi arasti:

"Eikö se kielten kosketteleminen virkistäisi työssä?"

"En tiedä. Mitä te arvelette?"

"Minäkö? -- Kyllä, niin minä ainakin arvelen."

"Minä tahdon päästä tahtoni perille, tarkoitatte." Kun Barbro nyt kulki

siinä hänen rinnallaan kukkeana ja veikeänä ujoudestaan huolimatta ja

niin hartaana ja luottavana, sai se hänet täydellisesti unohtamaan

jyrkän ja ehdottoman kieltonsa. Hän ajatteli sen sijaan, ettei hän voi

kieltää Barbro Bertingiltä tätä iloa, monien muiden ilojen lisäksi.

Kukapa tietää, kauanko se auringonpaiste enää valaiseekaan hänen

rosoista tietään? "Ja minä mukaudun. Minä laulan jonkun pätkän."

"Onko se ihan, ihan varmaa?"

"On, niin kai sen täytyy olla."

"Saammeko panna sen ohjelmaan?"

"Teidän kidutuksenne ei ole kovinkaan hellävaraista."

Tohtori Krabbe nauroi; sitä Barbro ei ollut nähnyt kertaakaan ennen, ja

siksi se tuntuikin jonkun verran hirnahtavalta ja kuivettuneelta. Mutta

se oli sittenkin naurua, ja kun Barbro yhtyi nauruun, kuulosti siihen

tarttuvan heleää sointua. --

Barbro oli aivan liian onnellinen voidakseen saada, kuten tavallisesti,

unta heti nukkumaan mentyään. Minkan innostus ja tohtori Krabben

nauru, Helene-tädin hellyys pikku Babia kohtaan ja kimaltavat

tulevaisuudentoiveet, joilla ei vielä ollut nimeä, olivat niin

elävöittäviä, että hänen täytyi nousta istualleen sängyssä, ojentaa

kätensä korkealle pään yläpuolelle ja julistaa riemuiten talvisessa

pimeässä:

"Kuinka olenkaan onnellinen, onnellinen, onnellinen!"