Päivänpilkkeet.
Eräänä lauantaina kello neljän seudussa iltapäivällä olivat tytöt
kokoontuneet piharakennuksen salonkiin. Heidän murkinoidessaan oli
näet ankara sade alkanut rapista huvilan korkeita, paljaita ikkunoita
vasten, ja kun se sitten yltyi rankaksi, peruutettiin kävelymatka,
ja seitsemikkö päätti perustaa kerhon, joka jo oli ristitty
"Päivänpilkkeiksi".
Sen tarkoitus oli myös määritelty ja oli vain vahvistamista vailla,
mikä tapahtui siten, että oli luettava ja hyväksyttävä Astridin laatima
pöytäkirja.
Syvällä, kauniilla alttoäänellään hän luki:
"Päivänpilkkeiden" kerho on seitsemän jäsenen perustama, ja kerhon
tarkoituksena on auttaa ja ilahduttaa niitä vanhoja ja yksinäisiä,
jotka ovat olleet paremmilla päivillä, mutta joilla nyt ei ole
ainoatakaan rakasta omaista, joiden puoleen kääntyä. Kerhon säännöt
ovat seuraavat:
1) Jäsen sitoutuu suorittamaan vuosimaksuna kymmenen kruunua ja
antamaan vapaaehtoisia lahjoituksia edellämainittuun tarkoitukseen.
2) Jäsen on velvollinen ainakin kerran viikossa uhraamaan iltapäivänsä
sille tai niille vanhoille, joista hän on ottanut huolehtiakseen,
ja hänen on sinä aikana viihdytettävä ja autettava suojattejaan ja
työskenneltävä heidän kanssaan.
3) Jäsen on oikeutettu ehdottamaan kerhoon uusia jäseniä, kuitenkin
ainoastaan naispuolisia, minkä ohella on toivottava, että sopivia
jäseniä otetaan kerhoon yleisellä äänestyksellä.
4) Johtokunta valitaan joka syksy perustamispäivänä, ja sen jäseninä
ovat puheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja. Kun jäsenluku
on kasvanut kaksinkertaiseksi, valitaan myös kolme varajäsentä
johtokuntaan, jonka vaali tapahtuu suljetuilla lipuilla.
5) Yhteisestä päätöksestä kerho pitää kokouksia kerran viikossa.
Jäsen, joka on poissa kokouksesta, maksaa sakkoa yhden kruunun, näissä
kokouksissa työskennellään Päivänpilkkeiden toiminnan edellyttämällä
tavalla.
6) Lucianpäivänä, joulukuun 13:na, vietetään vuosijuhla
joululahjavarojen kokoamista varten.
7) Suotavaa on, että tehdään ehdotuksia jäsenten kerhomerkeistä ja
kerhonimistä.
Viimeinen pykälä oli tyttöjen käsityksen mukaan oikeastaan jännittävin.
Muista pykälistä olikin keskusteltu niin usein ja paljon, että ne
voitiin pitää selvinä, mutta seitsemäs oli lisätty viime tingassa,
kun Minka oli maininnut, että heillä oli ollut tapana antaa _noms
de charité_ siinä luostarissa, missä hän oli ollut. Tytöt halusivat
kuitenkin mieluummin saada sellaisen toveruuskantaa edustavan
erikoisnimen, jota voitaisiin käyttää varsinaisen nimen sijasta.
Kerhomerkistä pääsi seitsemikkö vähällä yksimielisyyteen. Se oli pieni
hopea-aurinko sateineen ja sitä oli aina kannettava leningin alla.
Sattuvien nimien keksiminen oli mutkikkaampi juttu, mutta Sonjan
ehdotukset saivat suurimman kannatuksen. Hän oli sekä näppärin
että rohkein keksimään. Sitäpaitsi oli hänestä tullut kaikkien
mielikki. Pidettiin suurena kunniana saada käydä hänen kanssaan
puodeissa tai auttaa häntä pukeutumaan upeaan seurustelupukuun, kun
hän oli menossa kutsuihin. Häntä ympäröi hakkaillun ja liehitellyn
tanssiaiskuningattaren ja jumaloidun nuoren morsiamen sädekehä, mikä
teki hänet vastustamattomaksi. Ja kun hän selitti, ettei hänellä
ollut mitään nimeä itseään varten, oli kaikilla tovereilla valmiina
mairittelevia lisäkkeitä. Minkan ehdottama "Bien-aimée" hyväksyttiin
kuitenkin avonaisella äänestyksellä. Minka itse sai pitää hyvänään koko
lailla mairittelemattoman "Typykkä", Astrid sai olla "Kunniankukko",
Mary "Sievä sävy", eräs sanaleikki, josta Sonja oli hyvin ylpeä; Maud
nimitettiin Tegnérin jättiläistytön mukaan "Gerda finnintyttäreksi",
Märta sai nimityksen "Weibchen" ja Barbro vastusteluistaan huolimatta
"Kynänvarsi", sillä tiesihän sen koko maailma, selitti Sonja
suorasukaisesti, vaikka hän oli antanut Barbrolle vaitiolo-lupauksen,
kun tämä oli kaikessa luottamuksessa kertonut hänelle, että
Svenska Dagbladetissa oli ensi kerran ilmestynyt eräs hänen
"tunnelmakuvansa", ja runoja oli häneltä tullut kuin "turkinhihasta"
ihan kaksitoistavuotiaasta saakka.
"Silloinpa saat kirjoittaa jotakin oikein sievää minun runoalbumiini",
sanoi Märta ihastuksissaan.
"Ja minun myös", lupasi Maud auliisti, "mutta se ei saa olla mitään
imelää ruikutusta lempineen ja hempineen ja kuineen ja muineen,
semmoista minä en suvaitse".
"Nyt valitaan johtokunta", keskeytti Astrid, "muuten ei tästä lorusta
tule loppua. Tässä on paperilippuja ja nämä maljat ovat vaaliuurnia.
Niihin on merkitty, mitä lippuja mihinkin pannaan, siis seitsemän
kuhunkin. Me pyydämme Blendan" -- hän oli sisäkkö -- "tänne lukemaan
ne, niin saamme laskea äänet."
Sonja valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi, mutta rahastonhoitajan
toimesta olivat mielipiteet jonkun verran eriäviä. Siksi tuli kuitenkin
Märta, joka sai toimen yhden äänen enemmistöllä, ja Astrid valittiin
sihteeriksi.
"Minä tahtoisin mielelläni esittää sisareni Birgitin kerhoon", sanoi
Barbro. "Hän on tosin naimisissa oleva rouva eikä ole enää kovin
nuorikaan, kohta kaksikymmentäneljävuotias, mutta hän on niin hyvä, ja
kaikki ihmiset, varsinkin vanhat, pitävät hänestä."
"Minä arvelen, ettemme näin äkkipäätä ottaisi uusia jäseniä", vastusti
Maud. "Meidän on väljempi olla, niin kauan kuin saamme olla omissa
oloissamme, mutta sitten vasta kun väsytään, poimitaan sijaisia,
minä ainakin luulen, etten viitsi koko talvea uurastaa hellänä
hyväntekijänä."
"On niin vähän aikaa", säesti puheenjohtaja, "mutta tiedättekö,
Lucia-juhla jännittää minua kovasti. Se juhla se häikäisee loistollaan
Löwesköldin vielä aamu-usvaista puhdetta."
"Minä ihan ikävöimällä ikävöin päästä ompelemaan jonkun kiltin mummon
viereen", sanoi Märta viehkeästi, "silloin sitä puheltaisiin hänen
lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja pilkistettäisiin hänen muistoihinsa".
"Minä en luule osaa puhu mummon vanhan kansa", huokasi Minka. Hän jo
katui liittymistään kerhoon. Se oli jotakin, josta hän ei välittänyt
hituistakaan. Eihän toki, urheilu ja hakkailu ja elävätkuvat ja
sokerileipurit häntä huvittivat.
Kun Eva-täti sai tiedon äskenperustetusta kerhosta, näytti hän hyvin
tyytyväiseltä ja antoi hyvin mielellään kullekin hoidokkaalleen
osoitteen, mutta hän varoitti heitä ryhtymästä liian innokkaasti
toimimaan. Hän näet pelkäsi, että ainakin jotkut väsyvät kerran
viikossa tapahtuvaan päivänpilke-vierailuun. Omassa mielessään hän
ajatteli, että ainoat, jotka eivät kyllästy, ovat Märta ja Astrid,
muiden luonteessa ei vielä ollut riittävästi lujuutta eikä vakavuutta.
Barbron sydän oli kyllä lämmin ja nöyrä, mutta hän eli vain toisella
jalallaan todellisuudessa, toinen oli mielikuvien maailmassa, missä hän
uneksi tulevaisuuden vihertäviä onnenlehtoja.
"Neiti Helene Boye, seitsemänkymmenenyhdeksän vuoden vanha, älykäs
ja huvitettu kaikenlaisista sivistävistä askareista. On ollut
seuranaisena. Hänen sukulaisensa lähettävät hänelle Skoonesta toisinaan
rahaa ja ruokatarpeita. Hän asuu Stigberginkadun 18:ssa pienessä
puutalossa erään laivurinlesken luona", luki Barbro osoitelipustaan.
Ja äkkiä karkasi veri hänen poskiinsa. Varmaankin Holger Boyen täti.
Silloin hän luultavasti voi Holgerin avulla valmistaa mummolle
rauhallisen ja iloisen elämänillan. Holger veisi hänet kenties entiseen
lapsuuskotiinsa, tasangolla olevaan valkoiseen taloon. Hän aivan
kuumeni odotuksesta ja jännityksestä. Tietysti hän ei välitä mitään
rankkasateesta, vaan lähtee kohta päivällisen jälkeen Söderiin.
Barbro istui sanattomana päivällispöydässä ja kehräsi punaista
unelmalankaansa. Oli tosiaankin tyhmää, ettei hän ollut pariin
kuukauteen antanut itsestään mitään tietoja Holgerille. Tämän viime
kirje, lyhyt ja toverillinen, kuten aina, oli saapunut juuri hänen
lähtiessään papan ja sisarien kanssa Köpenhaminaan. Siellä hänellä
oli ollut jumalallisen hauska ja hän oli unohtanut kaikki ahmiessaan
nähtävyyksiä ja huvituksia. Sitten hän oli matkustanut Flodaan
pikku isoäidin luo, missä häntä kohtasi uusi yllätys. Hän, Babi
puitukka, oli siellä saanut oikean kosiskelijan, erään vanhahkon,
perin köyhän ja ylettömän hienon paroonin, joka päivittäin tuhlasi
hänelle kohteliaisuuksia enemmän kuin mitä hän sitä ennen oli kuullut
eläissään. Hän oli sulasta kiitollisuudesta melkein jo antamaisillaan
myöntävän vastauksen hänen jalosyntyiselle kaljupäisyydelleen, mutta
isoäiti sai hyvissä ajoin tietää asian ja teki jyrkän tenän. Hän oli
sydämettömästi nimitellyt paroonia kuokkavieraaksi, ja kyllähän tämä
olikin nälkäisen ja kurjan näköinen, mutta sittenkin kuulosti ruoka
varsin arkipäiväiseltä kaikkeen siihen runolliseen verraten, millä hän
oli kestinnyt Barbroa. Nyt hän käsitti, että parooni Louis von Trotte
myös oli _pauvre honteux_, joka oli yrittänyt hänen avullaan pysyä
pystyssä, eikä hän, Babi, unohda kuuna päivänä, miten jäisen kylmältä
paroonin otsa näytti ja miten kuivettuneilta hänen kätensä tuntuivat
sinä aamuna, jolloin hän jätti jäähyväiset Barbrolle matkustaakseen
veljensä luo metsästämään.
Eva-täti ei tahtonut, että Barbro lähtee pimeässä ja tietä
tuntematta niin pitkän matkan päähän Söderiin lauantai-iltana, mutta
sunnuntaiaamuna läksi neljä Päivänpilkettä, nimittäin Kunniankukko,
Weibchen, Kynänvarsi ja Sievä sävy, kaikki varustettuina Eva-tädin
tervehdyksillä ja pulskalla korilla, johon taloudenhoitajatar oli
pannut yhtä ja toista. Omasta puolestaan olivat tytöt hankkineet kukkia
ja torttuja.
Sonjan oli mentävä koko päiväksi tulevien appivanhempiensa luo, missä
hän tapaa sulhasensa. Minka valitti päänsärkyä, ja Maudilla oli taasen
sellainen päivä, jolloin hän ei "viitsinyt" toimittaa muuta kuin
näyttää happamelta ja purkaa sisuaan.
Mutta kun Päivänpilkkeet olivat palanneet takaisin, katui hän, että
oli antanut huonolle luonteelleen vallan. Kaikki neljä olivat varsin
ihastuksissaan tehtävästään. Heidät oli otettu vastaan kuin mitkäkin
prinsessat. Vanhat mummot eivät olleet voineet kyllin ilmaista ja
osoittaa kiitollisuuttaan, ja pari mummoa oli ollut ihan hassahtavia,
kuten esim. Barbron mummo.
Hän oli kertonut ketterästi ja rattoisasti entisajan ihmisistä ja
elämästä. Oli ollut monta vuotta ulkomailla ja tavannut paljon
kuuluisia henkilöitä, mutta se sentään oli jotakin, että hän oli
tasanko-skoonelainen ja kuului suureen Boye-sukuun, joka oli
haarautunut moneen suuntaan kahdestatoista voimakkaasta veljeksestä:
hänen isoisästään ja tämän veljistä.
Holger Boye taitaa olla hänen serkunpoikansa. Hän ei ollut kuullut
tästä milloinkaan puhuttavan, mutta nyt sai Barbro viedä sydämelliset
terveiset tuolle nuorelle miehelle.
"Minä pidän kaikista sukulaisistani", sanoi Helene-neiti, "sekä
tunnetuista että tuntemattomista, ja minulla onkin harvinaisen hyvä
suku, joka muistaa minua, vanhaa sokeaa".
Neiti Boye näki vain hämärästi ympärilleen, mutta hänen sielunsa silmät
näkivät selkeästi, ja jokaisen pienenkin murun, minkä hän sai ulkoapäin
suuresta, kauniista maailmasta, hän otti hyvin mielellään vastaan.
Barbro oli riehahtanut tuleen ja leimuun suojattinsa puolesta ja samana
iltana, jolloin hän oli käynyt mummon luona, hän kirjoitti seuraavan
kirjeen kandidaatti Holger Boyelle.
"Rakas Holger!
Suo anteeksi, ettet ole kuullut minusta mitään, minä olen
kuitenkin ajatellut sinua hyvin usein, ja juuri nyt olet sinä
ihmeellisen elävänä edessäni. Sinä et voi aavistaa, kuinka
iloiseksi tulisin, jos äkkiä ilmestyisit ja läksisit minun
kanssani minun kaikista viimeisimmän ihastukseni, sanomattoman
herttaisen ja suloisen mummon luo, jolla on mitä kaunein
valkoinen tukka ja syvä, lämmin katse sairaissa silmä-poloisissa.
Hänen nimensä on Helene Boye; sinä taidat olla hänen serkkunsa
poika, ja hän sulkisi sinut syliinsä, jos lähtisit hänen pieneen
ullakkokamariinsa Söderiin. Siellä se on se pienen pieni mummo
siinä pienen pienessä tuvassa. Ajattelehan, kuinka kaihoisasti
hän kaipaa takaisin lapsuudenseutujensa tasangoille! Mutta
köyhyys, joka on äänetön ja arka eikä turvaudu kerjuuseen,
on kätkenyt lujatahtoisen ja ajatusrikkaan elämän jäännökset
puutteenalaiseen majaan. Etkö tule joskus Tukholmaan? Minun
täytyy sanoa sinulle, että kuvittelen sinun toivottavan vanhan
sukulaisesi tervetulleeksi siihen valkeaan taloon, josta olet
niin usein puhunut. Kun tulee kevät, saisi hän taas nähdä
rakkaan Skoonensa ja olla siellä villihanhien lähtöön saakka.
Tapahtuukohan tämä ainoastaan minun mielikuvituksessani? Eihän
toki, sinä kyllä autat minua luomaan valoa täti Helenen elämään,
joksi minä häntä jo sanon. Aivan varmaan näen hänestä unta
ensi yönä. Hän on suloinen. Kun vain saan aikaa, käyn hänen
luonaan useamman kerran viikossa. Tuntuu melkein kuin olisin
saanut yhden isoäidin lisää. Birgitiltä, hänen mieheltään ja
lapsiltaan voin kertoa sulle terveisiä. He aikovat muuttaa
Tukholmasta uutenavuotena, sillä Bengt on nimitetty lehtoriksi
Mariestadiin. Molemmat ovat ylen onnellisia päästessään niin
lähelle Göteborgia. Mihin minä joudun, kun tämä vuosi loppuu,
siitä ei ole tietoa, mutta hän (pappa), tuo (Ulla-täti), se (minä
itse) tuumiskelevat hartaasti, kunne saisi sopimaan sellaisen
siivekkään kuin Babi on. Et taida tuntea ketään sellaista
maailmanympäri-purjehtijaa, joka ottaisi minut kiertoretkelleen?
Täällä Löwesköldin laitoksessa me kaikki viihdymme oikein hyvin.
Kahteen meistä sinä ihan varmaan rakastuisit. Toinen on sellainen
hienonhieno tytön näytenumero, jolla on aito siloisuutta sekä
ulkonaisesti että sisäisesti. Hän on ainoa laatuaan, ymmärrätkö,
ja hänen nimensä on Astrid Tolling. Toinen on maailman sievin
pikku lumoojatar, jolla on sametinruskeat kasvot ja sellaiset
silmät, ettei kukaan voi niitä vastustaa. Minka Rozinsky on hänen
nimensä.
Sitten täällä on vielä pari, joista sinä sanoisit 'pää, pää,
valkeat lampaat', ja eräs, pahin meistä, mutta kieltämättä
älykkäin, sinun kotipuolesi tuotteita. Ja Sonja, prinsessa Sonja,
joka on lahjoittanut pois puolet kuningaskuntaansa, sydämensä ja
tulevaisuutensa, mutta puolen valtakuntansa vastalahjaksi hän
saa kokonaisen onnellisen keisarikunnan. Muuten olen jo hyvin
iloinen, kun pääsen morsiustytöksi ja saan kulkea saattueessa
pitkää käytävää myöten Jakobin kirkkoon, jonne neljä Freidien
miespolvea on vienyt morsiamensa alttarin eteen.
Nyt olen varmaankin kirjoittanut enemmän kuin sinä jaksat
lukea, ja sittenkin minun täytyy mainita, että meillä on eräs
opettaja, jota olen päättänyt olla milloinkaan suututtamatta.
Hän on näköjään kuin kulunut sanakirja ja puhuu kuin vanha
runoelma. Hän taitaa vaikka mitä, mutta totta kai tiedät, ettei
se semmoinen kovin paljoa tehoa tyttöihin. Sonjan mielestä hän
on hassunkurinen hontelokoipineen ja sormineen. Hänen nimensä
on Krabbe, mutta häntä nimitetään 'kravuksi'. Olen ottanut
tehtäväkseni saattaa hänet tavalla tai toisella iloiseksi.
Hän suree jotakin. Se saisi hyvinkin olla hänen oma kuollut
nuoruutensa. Entä minun nuoruuteni, joka on niin turkasen elävä
-- ja jota minä en saa mitenkään kulkemaan samassa tahdissa
muiden kanssa! Minun nuoruuteni ei varmaankaan osaa kuolla
milloinkaan. Se seisoo kuin korkealla vuorella minussa ja huutaa
huhuilee kaikkiin ilmanääriin.
Olipa miten oli, Holger, älä unohda Helene-tätiä. Hän on niinkuin
Fröding sanoo: 'tähti, satu, laulu'. Ei mikään _nova Stella_,
puhuakseni sinun kieltäsi, vaan pieni, kalpea ja hiljainen, kohta
poroksi palanut maailma, eikä meidän päiviemme soinnuissa kulkeva
laulu, vaan entisten aikojen harras, hellä ja lämmin virrensävel.
Huh, tälle sinä naurat ja ehkä nimität minua 'kynänvarreksi'
kuten tytöt täällä laitoksessa. Voi, jos minä kelpaisin edes
tukevaksi kynänvarreksi, silloin se saisi olla vaikka miten
paksussa musteessa ja kulunut tahansa. Sillä minä tahdon, minä
tahdon oman maatilkun jalkojeni alle, toiminta-alan, jolta minua
ei sysitä pois alituisesti hokemalla: 'Mutta Babi, mitä sinä
köntystelet'.
Olen iloinen ja äkäinen ja äkäinen ja iloinen sata kertaa
päivässä, ja myötäänsä minun sisässäni palaa. Näinköhän minä
milloinkaan jäähdyn, mitä luulet?
Ystäväsi
Barbro."