II

Ensimmäinen päivä.

Aamuteen jälkeen Eva-täti kokosi opettajakunnan ja oppilaat suureen

arkihuoneeseen, joka ei ollut vähääkään koulusalin näköinen, vaan oli

asultaan herraskartanon vierashuoneen kaltainen monine mukavine ja

hauskoine istumapaikkoineen, pöytineen ja näppärine pikku kaappeineen;

ja kokonainen seinä oli kirjahyllyjen peitossa, jotka olivat täynnä

viimeistä sopukkaa myöten. Muilla seinillä riippui Hillerströmin

tauluja.

"Olen ajatellut, että luennot pidämme täällä", sanoi Eva-täti, "ja

teidän lukujärjestyksiinne on jo merkitty tunnit ja aineet. Ei

teidän eikä teidän opettajienne tarvitse tuntea itseään pinnistetyn

juhlallisilta tunneilla. Tämä ei ole tavallinen koulu, ja te olette

jo täysikasvuisia nuoria naisia. Kello kolme päättyy päivän opetus,

ja senjälkeen te olette vapaat menemään kävelemään tai kyläilemään

ilmoittamalla siitä minulle. Kerran viikossa käymme museoissa tai

kokoelmissa. Kuuden aikaan syömme päivällistä ja seitsemän ja yhdeksän

välillä tehdään käsitöitä, harjoitetaan soittoa, luetaan ääneen

tai pidetään jotakin muuta ajanviettoa. Kirjeenne saatte lukea ja

vastata niihin ilman tarkastusta. Sukulaisia ja ystäviä saatte ottaa

vastaan mielenne mukaan huoneissanne, sillä minä luotan siihen,

että se tapahtuu valikoiden. Yleensä sanoen minä vetoan teidän

tahdikkuuteenne ja hienotunteisuuteenne ja toivon samalla saavani

teidän luottamuksenne. Nuoren tytön parhaimmilla ominaisuuksilla ja

oikealla helminauhalla on yhteistä se, että hänen täytyy aina pitää ne

näkyvissä, luoda niihin eloa ja välkettä omalla olennollaan. Jos ne

pannaan syrjään siksi, että vastuunalaisuus rasittaa niitä pitämästä,

käy niiden samoin kuin helmien. Kun ne seuraavalla kerralla pannaan

koristeiksi, ovat ne himmenneet ja ikäänkuin kuihtuneet. Sielunkorut

ovat paljoa arempia kuin oikeat helmet, sen tahdon painaa mieleenne

ja lopuksi toivotan teidät kaikki tervetulleiksi. Työ alkaa. Tänään

jääköön kuitenkin se tai ne, jotka eivät ole lopettaneet tavaroittensa

purkamista, kolmen jälkeen kotiin laittamaan huoneensa kuntoon.

Hutiloimista ja laiminlyöntiä minä en suvaitse ensinkään."

Eva-täti itse ei opettanut, mutta hän kuunteli hyvin halukkaasti

tohtori Krabben kirjallisuus- ja taidehistorialuentoja.

Tohtori ei tosin ollut niitä, joille elämä on suonut paljon aineellista

ylellisyyttään, mutta hän kohosi harvinaisen nerokkaalla tavalla kaiken

maallisen yläpuolelle ja upposi intomielisesti henkisiin harrastuksiin.

Sonja kuiskasi Barbrolle: "Sepä vasta lystikäs herrasmies!" Ja Barbro

kuiskasi vastaan: "Hän lentää meidän kaikkien ylitse", mutta itse

asiassa hän oli varsin mielissään, jopa ylpeäkin, että juuri hän sai

useimmat kysymykset, kun osasi parhaiten.

Tämä oli jotakin aivan uutta hänelle, sillä koulussa hän ei ollut

milloinkaan kunnostautunut, päinvastoin, ja hänen täytyi myöntää,

että hänen isänsä oli turhaan koettanut työntää häntä, perheen mustaa

lammasta, milloin minnekin.

Kielissä tuli Sonja toimeen erinomaisesti, mikäli sitä tarvittiin

puheessa, mutta käännökset hän hutiloi alusta loppuun. Niitä hän ei

katsonut tarvitsevansa. Vuoden kuluttuahan hän istuu liehiteltynä,

komeana nuorena rouvana jossakin Tukholman loistohuoneistossa,

niin että vanhemmat menettelivät hieman hassusti pannessaan hänet

Löwesköldin kasvatushoitolaan, mutta äiti, joka oli syntyjään

ranskatar, kärsi maansa puolesta sodasta niin sanomattomasti, ettei

hänellä ollut ainoatakaan ilonpäivää. Tämän hän pelkäsi tekevän

Sonjankin raskasmieliseksi, ja senvuoksi hän vapaaehtoisesti luovutti

lemmikkinsä äitinsä rakkaimman nuoruudenystävän, vapaaherratar Evan

hoteisiin.

Niin pian kuin kello oli lyönyt kolme, kokosi mrs Faith englantilaiset

kirjansa ja "haihtui", kuten Märta Agnell sanoi. Astrid oli hetkistä

myöhemmin valmis lähtemään sen kuvanveistäjättären luo, jonka johdolla

hän aikoi työskennellä. Hänen kauniit, avoimet kasvonsa loistivat

täydeltä terältä iloista odotusta, ja hän nyökkäsi hyvästinsä mitä

säteilevimmin hymyillen.

Mary oli lähdössä vierailemaan ja pukeutui huolellisesti harmaisiin

kiireestä kantapäähän saakka.

"Hän on kun hevone", sanoi Minka katsoen Maryn jälkeen, "oiken, oiken

pitkä hevose naama ja paljo tyhmeliin".

Tämän hän sanoi Märtalle, mutta Märta ei milloinkaan taipunut

ajattelemaan mitään epäedullista. Hän olikin niin lempeän ja

hyväntahtoisen näköinen ollessaan juuri lähdössä erääseen

lastenseimeen, että Minka heti älysi huomautuksensa tällä kertaa

osuneen väärälle henkilölle. Hän livisti vastausta odottamatta

huoneeseensa, joka oli saatava kuntoon.

Sonja tahtoi Barbron mukaansa ulos.

"Urban Freidekin on täällä", sanoi hän, "ja hän tahtoo mielellään

tavata sinua. Nyt hän saa jo viran ja toivoo sitten pääsevänsä

raha-asiain ministeriöön."

Barbro punastui ankarasti. Edellisenä talvena, jolloin hän oli ollut

Lundissa isoäitinsä luona, hän oli usein tavannut Urban Freiden, ja

toisinaan hän oli luullut pitävänsä Urbanista kuten Sonja Uno-veljestä.

Mutta yhtä usein hänestä oli tuntunut, että Urban oli aivan samanlainen

kuin muutkin eikä yhtään sellainen, johon voi luottaa. Mutta toisekseen

-- olihan hauskaa hakkailla ja kujeilla, mutta jos hänen olisi

määrättävä kantansa, niin hän tuntisi olevansa hirveän onneton. Häntä

oli huvittanut ajatella, että hänen ei tarvitse muuta kuin ojentaa

kätensä ottaakseen Urbanin tai Holger Boyen, mutta ettei hän tee sitä

vielä kohtakaan, ei ennen kuin pääsee täyteen varmuuteen siitä, ettei

koko maailmassa ole mitään muuta, mitä hän mieluummin tahtoisi.

"En luule, että Eva-täti laskee minua ulos tänään", virkkoi hän

epäröiden. "Jos pistäydyt huoneeseeni, niin huomaat syyn."

"Ainainen hutilus", nauroi Sonja. "Harmillista, ettet ole saanut

neitsytkammiota kuntoon. Olisin tahtonut sinut mukaani Silkkikauppaan

ja Pohjoismaiseen Kauppakomppaniaan. Minun on tehtävä kauhean paljon

tilauksia. Evelyn-täti tulee tietysti vähäksi aikaa mukaan, ja

sitäpaitsi minun on saatava neuvoja tulevalta anopiltani. Hän tuntee

tarkoin, miten Tukholmassa on oltava ja elettävä. Heidän huvilaansa

Djursholmissa on kuvattu sekä 'Svenska Hemissä' että 'Saisonenissa'.

Ajattelepas, kun mekin Unon kanssa joudumme niihin."

"Onko se sinusta niin tähdellistä?"

"_Onko_ muka! Uno sanoo, että minusta tulee pääkaupungin enimmin _chic_

ja nuorin rouva. Minun pukuni tulevat antamaan leiman, sanoo hän.

Voi, minä olen niin rajattoman onnellinen! _Au revoir_ vähäksi aikaa.

Hassua, että meistä tuli uudestaan koulutoverit."

Hän nyökkäsi ja riensi tiehensä, Barbro katsoi ihmeissään hänen

jälkeensä. Ei sentään ollut ketään muuta maailmassa, jota hän olisi

ihaillut niin kuin Sonjaa. Ja näin hän oli ihaillut siitä pitäen,

kun he olivat olleet ensimmäisellä valmistavalla luokalla. Monet

kerrat Sonja tosin oli vieroittanut hänet luotaan hetkellisellä

välinpitämättömyydellään, mutta hänen oli tarvinnut virkkaa vain

ystävällinen sana vetääkseen Barbron taas luokseen.

Hyväilevästä hellyydestä avautui Barbron sielu kuin kukka auringon

säteistä, ja hän saattoi muuttua araksi kaihtavassa pelossaan kylmyyden

tai kovien sanojen tähden. Hänen tunteensa värisivät alinomaa kuin

paljastetut hermot, ja kun joku hellävaroen kosketti niitä lämpimin

ottein, joutui hän useimmiten niin suuren ihastuksen ja pelon valtaan

luullessaan kadottavansa tuon elämänlämmön, että hän heti oli valmis

vastaamaan siihen ryöppyävän kiihkein tuntein.

Mutta kasvuvuosinaan häntä oli pidetty kummallisena ja karttelevana.

Hän ei pyrkinyt koskaan esille, ei milloinkaan astunut ensimmäistä

lähentymisaskelta, ei myöskään salannut varovasti omaa mielipidettään,

vaan laski ajatuksensa ja sanansa pursumaan vuolaana virtana, kun jokin

loukkasi tahi kiihoitti häntä.

Kohta päivällisen jälkeen Eva-täti lähti kiertotarkastukselle tyttöjen

huoneisiin. Hän sanoi näille, että hän tahtoo kerran viikossa käydä

katsomassa, miltä kukin "linnunpesä" näyttää. Lähtiessään tänä

iltapäivänä tarkastusmatkalleen hän otti mukaansa puutarhasta kukkia ja

hedelmiä, jotka hän jakoi ihmeteltävän tasapuolisesti.

Minkan luona hän viipyi kauimmin. Siellä vallitsi edelleenkin

epäjärjestys ja siivottomuus. Näkyi selvästi, että nuori neitonen oli

väsynyt kaikkeen ja laittanut itselleen leposijan keskelle lattiaa.

Hän oli kiskonut sängystä pielukset ja peitteet alas. Savukekotelo,

tuhkakuppi, pieni malja, jossa oli suklaamakeisia, ja kirja ilmaisivat,

että nautinto oli ollut monipuolista. Mutta juuri silloin, kun Eva-täti

ilmestyi kynnykselle, viskasi Minka harsoleningin kaiken verhoksi ja

riensi sirosti vapaaherratarta vastaan.

"Tervetuloa, täti kulta", sanoi hän sointuvalla ranskan kielellä,

"anteeksi, etten ole vielä saanut aikaan järjestystä, mutta minä sain

-- odottamattoman vieraan".

"Vai niin", sanoi Eva-neiti lyhyesti. "Kuka se oli?"

"Eräs vanha, kiltti neiti, joka..."

"Joka polttaa savukkeita ja viruu lattialla."

Minkan kapeat, mustat silmät välähtivät.

"Niin, hänellä on pienet pahat tapansa."

"Sinä kyllä tiedät, Minka, että meillä on portinvartija. Ei kukaan

pääse sisään eikä ulos hänen laskemattaan. Ja kun minä olen ollut

ulkona, saan minä aina tiedon, kuka on käynyt pyrkimässä tänne minun

poissaollessani. Jos olen kotona, ilmoitetaan minulle myös heti, keitä

pyrkijät ovat, tuttuja vaiko tuntemattomia. Sinä ymmärrät hyvin, ettei

seitsemää tyttöä oteta taloon ilman valvontaa. Sinusta, pikku Minka,

minä tiesin vain, että sinä kaipasit hyvää kotia. Äitisi sanoi minulle

myös, että sinua on ajoittain kasvatettu luostarissa. Olet varmaankin

saanut olla paljon oman onnesi nojassa, lapsikulta, ja oma minä on sekä

sokea että kehno kasvattaja. Sinun satusi vanhasta neidistä osoittaa,

ettet sinä paljoa välitä totuudesta."

"En tahtonut pahoittaa hyvän tädin mieltä tunnustamalla, että -- että

eräs tyttö meistä ehdotti... että polttaisimme."

"Kuka se oli?"

"Voi, minun on niin vaikea oppia lausumaan heidän nimiään."

Minka hymyili lumoavan suloisesti, ja hänen pienten, tummien käsiensä

liikkeissä oli jotakin niin alistuvaa, kuin ne olisivat madelleet

rakkaan tädin edessä.

Vapaaherratar epäröi hetkisen, sitten hän veti tytön luokseen ja

suuteli hänen matalaa otsaansa.

"Pikku Minka, jos minusta tulee se, joka saa kylvää hyvää sinun

nuoreen mieleesi, niin minä tuntisin itseni onnelliseksi, että olen

ottanut sinut kotiini. Sen, että sinä et pysy totuudessa etkä siis ole

luotettava, olen minä nyt nähnyt, mutta hyvällä tahdolla voi nekin

virheet saada lähtemään. En kiellä sinua tupakoimasta, jos sinun on

vaikea luopua savukkeista. En myöskään kiellä sinua käymästä pitkällesi

lattialle. Sinä saat sitä varten lainata jääkarhuntaljan, niin ettei

sinun tarvitse pitää nautintoasi salahuvina, mutta hyvin mielelläni

toivon, että vapaaehtoisesti hylkäät nikotiinin. Se turmelee sinun

elimistösi."

"Minä heitän kohta tupakoimisen", lupasi Minka. "En tahdo tehdä mitään,

mitä täti ei hyväksy."

Vapaaherrattaren muoto kävi vakavaksi, melkein surulliseksi.

Valheellinen ja vilpillinen, siinä on paljon raivaamista ja --

luultavasti se jää häneltä onnistumatta.

Minka ojensi aito tanssijattaren tapaan niiaten savukekotelon ja sanoi

kohteliaasti: "_Voulez-vous bien prendre la boite, ma chère tante_?"

"Niin, sinä saat tämän takaisin, milloin tahdot."

"_Ah, mais jamais, chère tante, à quoi pensez-vous_!"

Vapaaherratar jätti Minkan ja meni Märtan luo, joka iloisena kuin

mikäkin pikku emäntä näytteli hänelle kaikkia "kotoisia" aarteitaan.

Hän tarjosi karhunvadelma-hilloa, jonka hän itse oli keittänyt. Ja

hän otti säteilevän tyytyväisenä vastaan kiittelyt. Hänellä oli myös

saksalaisia piparkakkuja, joita Eva-tädin piti maistaa. Punainen huone

vaaleakoivuisine kalustoineen, joka oli päällystetty kotikutoisella

puna- ja valkearaitaisella kankaalla, sointui mainiosti tuohon

vaaleaveriseen tyttöön, jonka vaaleat Gretchen-palmikot riippuivat

valkeassa, lapsenpehmeässä niskassa.

"Kuulehan, pikku Märta", sanoi Eva-täti, "etkö sinä tahtoisi ottaa

vähän hoivataksesi Minkaa? Hän on kyllä villilintu, mutta sinä

olet tyyni ja ymmärtäväinen, pikku ystävä. Sen olen saanut tietää

isoäidiltäsi, ja minä olisin iloinen, jos sinä voisit vaikuttaa häneen

hyvää."

"Aion koettaa hyvin mielelläni", vastasi Märta äidillisesti. "Voin

opettaa hänelle myös ruotsia. Pappa ja mamma puhuvat aina ruotsia

meidän, lasten, kanssa."

Kuinka siniset silmät sillä tytöllä oli! Niihin katsoi kuin

kirkkaimmalle kevättaivaalle. Hän ei milloinkaan pettäisi ketään eikä

milloinkaan salaisi tekoaan.

Luottavin ja lämpimin sydämin Eva-täti jatkoi kiertoaan ja tuli Maudin

luo, joka itsepintaisesti piti yhä vain tavaroitaan purkamatta.

Purkakoon se, jota haluttaa. Hän ei aio vaivautua. Mutta Eva-täti teki

asiasta lyhyen lopun. Hän tunsi Rydemanien luonteen, kun oli ollut

Dresdenissä samassa kasvatushoitolassa, jossa Maudin kolme tätiäkin oli

ollut. Heilläkin oli ollut Maudin oikukkaasti jurottavat kasvat, kun

jokin ei heille "sopinut", mutta toisin vuoroin heidän leveä huumorinsa

saattoi panna koko tyttöparven ilosta läikkymään. Ja Eva piti heistä

kuitenkin kaikkien niiden hauskojen hetkien tähden, jotka oli heidän

parissaan viettänyt. Vilkaistuaan pikipäin ympärilleen hän sanoi: "nyt

me puramme tavarat, Maud. Ja meidän täytyy joutua. Anna sinä minulle

ne, mitä pannaan lipastoon!"

Maud katsoa siritti vapaaherrattareen, pyöräytti päätään ja jyhkeää

ruumistaan, meni vastahakoisesti matka-arkun luo ja jäi siihen

seisomaan avain kädessä.

"Rakas Maud, _festina lente_ on kehno ohje tässä tapauksessa. Meidän on

parasta käydä heti käsiksi toimeen, minä muistan, kuinka sinun tätisi

purkivat matkalaukkujaan -- se tapahtui eräässä tyttöjen hoitolassa

Dresdenissä. Ulla ja Beata kiistelivät eräästä silkkihameesta, jonka

kumpikin väitti saaneen omakseen. He kiskoivat sitä kaikin voiminsa,

niin että se yhtäkkiä repesi kahtia, mutta silloin he eivät voineet

pidättää nauruaan, vaan nauroivat niin makeasti, että tupsahtivat

istualleen lattialle kummallakin hameenpuolikas sylissä."

Maud näki kinailun niin ilmi elävänä edessään, että hänkin herahti

nauruun, joka helmeili niin raikkaana ja kirkkaana hänen punaisilta

huuliltaan, että koko tyttö muuttui.

"Sepä oli mainiota rehkinää", sanoi hän Eva-tädin kauhistukseksi, mutta

tätä leveäsuista huomautusta ei nyt juuri voinut moittia. Aikaa oli

vähän. Matkalaukku lennähti kuitenkin auki, ja Maud sai ihmeteltävän

ripeästi tavaransa paikoilleen.

"Niin se kävi, että hurahti", sanoi hän pirteän vallattomalla

tavallaan. "Paljon kiitoksia avusta."

Hän nyökkäsi kömpelösti, mutta näytti niin herttaiselta, ettei Eva-täti

voinut olla taputtamatta hänen pulleaa poskeaan. Maud ei tosiaankaan

kelvannut salonkinaiseksi, mutta jos hän koettaisi, voisi hänestä olla

hyötyä ja iloa maailmassa. Eva-tädin mieleen välähti eräs ajatus, ja

kun hän käsi Maudin kainalossa saapui ruokasaliin, oli hän jo alkanut

sitä kehittää.

Jatko seurasi illalla, kun oli kokoonnuttu salonkiin syksyn ensimmäisen

takkavalkean ääreen, joka oikeastaan oli vain komeilua. Piirin keskellä

oli pieni pöytä ja sillä kaksi maljaa täynnä omenia ja pähkinöitä.

Minka oli laulanut Maryn säestäessä ja kumpikin palkittiin vilkkailla

kättentaputuksilla. Maud oli kertonut murrejuttuja ja mademoiselle

Desirée Renard lausunut runon Rostandin L'Aiglonista.

Tämän numeron jälkeen oli lyhyt väliaika. Kun vapaaherratar sen

keskeytti, nyökkäsi Maud heti, osoittaakseen tietävänsä, mitä Eva-täti

aikoi sanoa.

"Niin, tyttö-kullat, minun mielestäni on meidän ensimmäinen yhteinen

päivänviettomme kulunut paremmin kuin voi odottaakaan", alkoi hän,

"ja sentähden minä luulen voivani tehdä erään ehdotuksen, jonka

heti selitän. Ei kukaan teistä, jotka olette niin nuoria, tunne

paljoa sen luokan ihmisiä, jolla on nimenä _pauvres honteux_. Heidät

syöstään syrjään tai he itse vetäytyvät pois näkyvistä tuntiessaan

voimattomuutensa elämän taistelussa. Kerran hekin ovat olleet

paremmilla päivillä. Useimmat muistavat omistaneensa kauniin,

varakkaan kodin, jonka säälimätön kohtalo on murskannut palasiksi,

monet yksinäiset vanhukset istuvat puutteellisissa vuokrahuoneissa,

jonne he ovat siirtäneet kallisarvoisten ja ennen kaikkea rakkaiden

huonekalujensa jäännökset, maailma ei jouda heistä huolehtimaan.

Päivät päästään he istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja tuntevat, miten

vanhuuden yksinäisyys jäytää heitä. Olen ajatellut, että ehkä joku tai

jotkut teistä haluaisivat uhrata muutamia hetkiä ajastaan noille elämän

hyljeksimille olennoille. Teidän ei ole tehtävä sitä minun tähteni eikä

siksi, ettei teidän mielestänne sovellu kieltäytyä. Silloin teidän

käyntinne eivät tuota iloa. Teidän on käytävä kuin päivänpilkkeiden,

omasta vapaasta tahdosta, ja luotava valoa puutteenmajaan, minulla on

paljon osoitteita, mutta niitä en teille tyrkytä."

"Minä lähden", vakuutti Mary, "ja kun minulle lähetetään hedelmiä

kotoa, niin otan kokonaisen kantamuksen mukaani."

"Minä myös lähden mielelläni", puuttui puheeseen Märta, "kenties voin

auttaa heitä paikkauksessa ja taloushommissa".

"Minä voisin ehkä lukea ääneen, jos joku välittää sellaisesta", sanoi

Barbro.

"Tiedättekö mitä, tytöt", virkkoi Astrid innostuneesti, "me yhdymme

kaikki tuumaan. Emmeköhän perustaisi kerhoa, jos Eva-täti antaa luvan!"

"Kyllä", hymyili Eva-täti, "eihän seitsemää nykyaikaista tyttöä

voi ajatellakaan ilman kerhoa. Niin että minun ei kannata ruveta

vastustamaan sitä ajatusta. Mutta kun minä nyt olen pannut asian

alulle, saatte te oman harkintanne mukaan laatia säännöt ja muun. Omin

päin se käy teiltä paljoa vapaammin. Minä vaadin vain, että kokous

lopetetaan kello kymmenen, minkä jälkeen minun tyttöjeni huoneissa

vallitkoon hiljaisuus ja sammutettakoon tulet, niin että tänä iltana

lienee myöhänläntä virittää päivänpilkkeitä."

Ennen kuin tytöt erosivat, ehti Sonja ilmoittaa Barbrolle, että hän

oli tavannut myös Harald Wittin tänään. Hän oli viimeistä vuotta

Karlbergissa ja sanoi aikovansa pyytää Barbroa sotakoulun juhlaan, kun

Sonjaa ei ollut haluttanut.

Harald Witt oli myös kummankin tytön lapsuudentuttavia. He olivat

käyneet samaa tanssikoulua ja heillä oli monia iloisia, yhteisiä

muistoja.

"Muistaako hän minua?" kysyi Barbro onnellisena, joskin hänen

iloaan hieman katkeroitti joutua hätävaraksi. Olihan sentään aivan

luonnollista, että Sonjalla oli etusija.

"Tietysti. Hän sanoi: 'Minkäs näköinen se nykyään on se pörröpää, joka

mieli sinisukaksi?' Voit arvata, että kuvailin sinua edullisesti, koska

hän aikoo pyytää sinua juhlaan."

"Paljon kiitoksia, mutta hän kai muuttaa mielensä nähtyään alkukuvan."

Barbroa hävetti, kun hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Eihän hänellä

ollut pienintäkään syytä tillittää, mutta Sonjalla oli niin kummallinen

tapa antaa iloa ja ottaa se taas takaisin. Barbrolla oli kuitenkin

kiire sanoa hyvää yötä. Samassa kun hän oli juoksemaisillaan ylös

torninrappuja, tupsahti häntä vastaan Minka, joka äänettömästi liukui

kahareisin alas kaidepuuta myöten, ja tämä kohtaus haihdutti heti

synkät ajatukset.

"Oletko käynyt huoneessani?" kysyi hän ihmetellen.

"Ei, ei, laskin vaan mäki. Älä puhu täti, chérie!"

Barbro remahti nauramaan. Minka näytti aika hassunkuriselta katuessaan

mäenlaskuaan, mutta oli samalla vallattoman halukas laskemaan

uudestaan. Barbro kurkisti rappujen yläpäähän. Kaksi kaidepuuta ja niin

ihanan jyrkät! Sepä oli mainion houkuttelevaa.

Ei näkynyt ketään. Sähköliekki valaisi himmeästi ylähallia. Barbro

kuiskasi hämillään: "Eikös lasketa kilpaa? Se, joka pääsee kolme kertaa

ensimmäiseksi, saa kokonaisen hehdon karamelleja."

Minka nyökkäsi veikeästi, ja mustat silmät välähtivät. Hän oli valmis

tekemään vaikka mitä makeisista, oli hänen tapansa tunnustaa, eikä hän

epäillyt hitustakaan voittavansa kilpailussa.

Kohta nuoret neitoset lennähtivät kaidepuun harjalle, molemmat yhtä

innoissaan.

"Nyt", komensi Barbro, ja ennen kuin se oli sanottukaan, lensi Minka

nuolennopeasti pitkin käsipuuta. Hän ehti kaikki kolme jaksoa ennen

Barbroa, mutta tämä tunsi olevansa niin kiihtynyt urheilusta, että

uudeksi urheiluksi ehdotti kapuamista käsien varassa pitkin kaidepuuta.

Siinäkin oli Minka voittamaton. Hän kapusi keveästi ja ketterästi kuin

pieni apina.

"Nyt minä on kaksi hehtaari karamelli", sanoi hän keikkumisen päätyttyä.

"Eipäs, sellaista sopimusta ei tehty", intti Barbro.

"Minä niin ajatteli."

"Ei kiitos, tämä viimeinen oli vain huvin vuoksi."

"Minä aina ajattele voitto", sanoi Minka hyvin pahoillaan.

Barbro silmäili hämmästyneenä pientä olentoa tulipunaisessa

silkkipuserossa. Kaiveliko hänen mieltään tosiaankin se, että oli

menettänyt muutamia namuspaloja? Barbro puolestaan ei ollut paha

herkuttelija, vaikkakin hän piti makeisista, kun niitä tarjottiin,

mutta hän ei nauttinut ahmimalla. Sensijaan näytti Minkan koko olento

palavan himosta saada luvattu hehto.

"Minun puolestani sen kyllä saat", sanoi Barbro. Ja kun kello samassa

löi kymmenen, keskeytti hän Minkan tuotapikaa alkaman villin riemuhypyn

sanomalla leikillisesti: "Hyvää yötä, pikku sokerirotta!"