Töin tuskin Kornéi sai laahustaneeksi illan suussa Andréjewkaan ja
pyrki jälleen yöksi Zinóvjewien luokse. Hänet otettiin vastaan.
-- No, vaari, et lähtenytkään kauemmas?
-- Enkä lähtenyt. Voimat petti. Takaisin päin se tie näkyy kääntyvän.
Saako olla yötä teillä?
-- Ka, eihän se sija sun allas kulu. Käy ja kuivaa vaattees.
Horkka puisteli Kornéita koko yön. Aamupuolella hän vaipui horroksiin.
Hänen herätessään oli jo koko talonväki lähtenyt ulos, askareillensa
itsekukin. Tuvassa ei ollut kuin Agâfja.
Kornéi makasi parvekkeella, kuivan kauhtanan päällä, jonka muori oli
levittänyt hänen alleen.
Agâfja oli ottamassa leipiä uunista.
-- Kuulehan, kultaseni, -- virkkoi Kornéi heikolla äänellä, -- käyhän
tänne.
-- Koht'sillään, vaari, -- vastasi toinen, vetäen leipiä uunista. --
Juodako tahtoisit? Sahtia, vai?
Kornéi ei vastannut.
Agâfja, otettuaan uunista viimeisen leivän ulos, astui hänen luokseen,
sahtinappo kädessä. Kornéi ei kääntynyt hänen puoleensa eikä ruvennut
juomaan, siinä vain makasi selko seljällään liikahtamatta ja alkoi
puhua.
-- Gâsha, -- sanoi hän hiljaisella äänellä. Jo se minustakin nyt aika
jättää. Minä kuolen nyt, niin... tuota... anna sinä anteeksi minulle,
anna Herran tähden.
-- Jumala sulle anteeksi antaa. Mitäpäs pahaa sinä minulle olet tehnyt?
Toinen oli ääneti.
-- Ja vielä yksi asia: mene sinä, kultaseni, mene äitis luokse
ja sano hänelle... että se pyhissä-vaeltaja, sano... se eilinen
pyhissä-vaeltaja, sano,...
Hän alkoi nyyhkyttää.
-- Kävitkös sinä siellä minun vanhassa kodissani?
-- Kävin. San'niin, että se eilinen pyhissävaeltaja... vaeltaja,
san'niin... -- hän pysähtyi jälleen, ei saanut itkulta puhutuksi ja
vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa, jatkoi: -- ois tahtonut hänelle
jäähyväiset sanoa ja anteeksi pyytää.
Ja sen sanottuaan hän rupesi kopeloimaan povestansa.
-- Kyllä minä sanon, vaari, kyllä. Mitäs sinä etsit? -- kysäisi Agâfja.
-- Kas tässä, anna tämä, jos ken kysyy. Se on minun sotamies-pilettini.
Jumalan kiitos, nyt olen päästetty synneistäni kaikista! -- Ja hänen
kasvoilleen nousi juhlallinen ilme. Silmäkulmat kohosivat, silmät
katsoivat ylös kattoon. Ukko vaikeni.
-- Tuohus! -- äänsi hän, huuliaan liikuttamatta.
Agâfja käsitti hänet, otti pyhänkuvain edestä puoleksi-palaneen
tuohuksen, sytytti sen ja ojensi hänelle. Toinen tarttui siihen
keskisormellaan.
Agâfja poistui, pistääkseen piletin arkkuunsa, mutta hänen tullessaan
takaisin, oli kynttilä jo valahtamaisillaan ukon kädestä pois. Silmät
olivat sammuneet; ne eivät nähneet enää, eikä rintakaan enää kohoillut.
Agâfja risti silmänsä, puhalsi kynttilän sammuksiin, nouti puhtaan
käsiliinan ja levitti sen ukon kasvoille...
* * * * *
Márfa ei saanut sinä yönä unta silmiinsä. Hän ajatteli myötäänsä
Kornéita. Aamun koittaessa hän heitti haljakan hartioilleen, sitaisi
huivin päähänsä ja läksi peräämään eilistä vanhusta ja varsin pian
saikin tietää hänen olevan Andréjewkassa. Márfa nykäisi säleaidasta
kepin ja läksi Andréjewkaan. Mitä kauemmas hän kulki, sitä enemmän
alkoi häntä hirvittää.
-- Käyn sanomassa hänelle jäähyväiset ja anteeksi pyydän; otamme hänet
sitten kotia, jotta synti tulee sovitetuksi. Kuolkoon edes kotona
poikansa luona.
Niin hän mietiskeli.
Lähestyessään tyttärensä kotoa, hän huomasi tuvan edustalla suuren
joukon ihmisiä. Kaikki tiesivät jo, että se entinen kuuluisa rikas
Kornéi Vasiljew, josta 40 vuotta sitten paikkakunnalla niin paljon
puhuttiin, oli nyt köyhänä pyhissä-vaeltajana kuollut tyttärensä
talossa. Tupakin oli täynnä kansaa. Akkaväki supsutteli keskenään,
huokaili ja voivotteli.
Márfan tultua tupaan, väki väistyi syrjään, tehden tietä hänelle.
Tuolla pyhänkuvain alla makasi pesty, siistitty ja hurstilla peitetty
ruumis, jonka pääpuolessa hyvälukija Filip Kônonitsh, lukkareita
tavoitellen, luki laulavalla äänellä slaavilaisia sanoja psalttarista.
Myöhäistä oli nyt jo anteeksi-anto, niinkuin anteeksi-pyyntökin. Mutta
Kornéin ankarista, kauniista, vanhoista kasvoista ei osannut päättää,
oliko hän anteeksi antanut vai vieläkö on vihoissaan.