Huomenissa Kornéi heräsi ennen muita. Hän laskeutui alas uunilta,
hieraisi kovettuneet jalkariepunsa pehmeiksi, veti käpertyneet saappaat
ähkien jalkaan ja nosti laukun selkäänsä.
-- Minnes nyt, vaari? Jää murkinalle, -- sanoi vanha emäntä.
-- Kiitos. Lähdenpä tästä liikkeelle.
-- No ota tuosta edes eilisiä kakkaroita. Annas, kun pistän niitä
pussiis.
Kornéi kiitti ja sanoi jäähyväiset.
-- Poikkea taloon, kun tästä takamatkallas ohi kuljet, jos eloss'
ollaan...
Ulkona oli kaikki raskaan, syksyisen usman peitossa. Mutta tuttua oli
Kornéille tie, tuttuja joka painanne ja ylänne, joka pensas ja pajupuu
tien varrella niin oikealla kuin vasemmallakin, vaikka 17:ssa vuodessa
muutamia oli jo kaadettu maahankin, ja monen vanhan sijaan tullut
nuori, ja moni nuori kasvanut vanhaksi.
Gâjan kylä oli entisellään. Tähän päähän vain oli rakennettu uusia
taloja, joita siinä ennen ei ollut.
Ja puutalojen sijalle oli rakennettu taloja tiilistä. Hänen kivitalonsa
oli entisellään, vanhettunut vain oli koko joukon. Katto oli jäänyt
maalaamatta, kolkista oli tiilikiviä putoillut pois ja kuisti
kallistunut.
Hänen lähetessään entistä taloansa, portti naristen aukeni, ja siitä
juoksi ulos tamma varsansa kanssa, vanha harmaa ruuna ja kolmivuotinen
sälkö. Harmaa ruuna oli aivan sen tamman näköinen, jonka Kornéi vuotta
ennen lähtöänsä oli tuonut markkinoilta.
-- Tuota kai se tamma silloin oli perässä -- ajatteli hän. -- Samat
loivat lanteet, sama leveä rinta ja takkukarvaiset jalat.
Hevosia ajoi juottamolle mustasilmäinen poika, uudet niinivirsut
jalassa.
-- Vunukka kai, Fetjkan poika, isäänsä mustasilmäinen -- ajatteli
Kornéi.
Poikanen vilkaisi äijään ja läksi orivarsan perään, joka hyppi
rapakossa. Pojan perään juoksi koira, yhtä musta kuin entinen Voltshók.
-- Ettäkö Voltshók? -- mietti Kornéi, mutta muisti, että nythän se
kävisi jo kolmatta kymmentä.
Hän astui kuistin juurelle ja vaivoin nousi siitä samoja portaita,
joilla silloin oli istunut ja ahminut lunta kaidepuista. Hän avasi
porstuanoven.
-- Mitäs siinä pyrkimättä sisään väännyt! -- kajahti hänelle vastaan
naisen ääni tuvasta.
Hän tunsi Márfan äänen. Ja tuossa tuo jo itsekin pilkisti tuvan ovesta
porstuaan, vanhana, kuivana, jäntevänä, ryppyisenä eukkona. Kornéi oli
odottanut näkevänsä nuoren, kauniin Márfan, joka oli loukannut häntä.
Kornéi oli vihannut häntä, aikonut nuhdella, ja nyt äkkiä oli sen
Márfan sijasta hänen edessään vanha eukko.
-- Akkunan alla almua pyydetään, -- tiuskasi Márfa kimeällä, terävällä
äänellä.
-- En minä almua, -- virkkoi Kornéi.
-- Mitäs sitten? Mitäs täältä tahdot?
Hän vaikeni, ja Kornéi huomasi hänen kasvoistaan, että Márfa oli
tuntenut hänet.
-- Kyllä täällä käy kulkureita jos minkin näköisiä. Mene matkaas,
Herran huostaan.
Kornéi painautui seljin seinää vasten ja sauvaansa nojaten katseli
häntä tarkasti. Siinä hän ihmeeksensä tunsi, ett'ei hänen sydämessään
enää asukaan sitä vihaa, jota vuosikausia oli siinä kantanut. Omituinen
hempeä heikkous oli hänet vallannut.
-- Márfa! Kuollaanhan me kumpainenkin.
-- Mene, mene Herras nimeen, -- virkkoi toinen äreästi.
-- Eikö sinulla ole muuta sanomista?
-- Mitä minull'olis sanomista? -- vastasi Márfa. -- Mene matkaas, mene,
mene! Kyllä teitä, lemmon laiskureita, täällä kuljeksii liiaksikin!
Ja Márfa pyörähti tupaan, paiskaten oven perässään kiinni.
-- Mitäs turhia ärhentelet? -- kuului äkkiä miehen ääni, ja porstuaan
astui tuvasta tummaverinen mies, kirves seljän takana vyön alla.
Ulkonäöltään hän oli samallainen kuin Kornéi oli ollut 40 vuotta
sitten, laihempi vain ja varttansa vähäisempi, mutta silmät yhtä mustat
ja kirkkaat.
Siinä se samainen Fétjka, jolle hän 17 vuotta sitten oli tuonut
Moskovasta kuvakirjan. Hän se oli moittinut äitiään tylyydestä
kerjäläistä kohtaan. Hänen mukanansa oli tullut porstuaan mykkä
veljenpoika, kirves niinikään vyössä. Nyt hän oli kookas,
täysikasvuinen, harvapartainen, jäntevä mies, kasvoissa ryppyjä, kaula
pitkä ja katse päättävä, läpitunkeva. Miehet olivat, vast'ikään
murkinoimansa, lähdössä metsään.
-- Vuota, vaari! -- sanoi Fétjka, viitaten mykälle ensin ukkoa kohti ja
sitten tupaseen päin ja osoittaen kädellään, mitenkä leipää leikataan.
Fétjka astui kujalle, mutta mykkä palasi tupaan. Kornéi seisoi
seisomistaan, pää nuokallaan, seinään painauneena ja sauvaansa nojaten.
Häntä raukaisi kovasti, ja tuskin hän jaksoi pidättää kyyneleitään.
Mykkä tuli tuvasta, suuri viipale vastapaistettua, hyvänhajuista
ruisleipää kädessään ja ojensi sen ukolle. Kun Kornéi, ristittyään
silmänsä, oli ottanut leivän, silloin mykkä kääntyi kynnykselle,
pyyhkäisi molemmilla käsillään kasvojansa ja oli sylkäisevinään. Sillä
tapaa hän osoitti paheksumistansa tädille. Mutta äkkiä hän pysähtyi
kuni huumautuneena ja jäi seisomaan suu auki, tuijottaen Kornéihin,
niinkuin olisi tunnustellut hänessä tuttavaa.
Kornéi se ei enää voinut pidättää itkuansa. Kauhtanansa liepeellä hän
pyhki silmiään, nenäänsä ja harmaata partaansa, kääntyi vihdoin seljin
mykkään ja astui porstuasta kuistille. Hänet valtasi omituinen
hempeämielinen, juhlallinen alistumisen tunne, tunne nöyryytyksestä
ihmisten edessä, vaimonsa edessä, poikansa edessä, kaikkein, ja tämä
tunne se sekä suloisesti että kirpeästi raastoi hänen sydäntään.
Márfa katseli akkunasta, ja silloin vasta pääsi häneltä helpotuksen
tunne, kun oli nähnyt ukon katoavan nurkan taakse.
Tultuaan vakuutetuksi siitä, että vanhus on lähtenyt pois, hän nousi
kangaspuihin ja rupesi kutomaan. Hän helskäytti kaidetta kymmenisen
kertaa, mutta työ ei ottanut luistaaksen. Hän pysähtyi miettimään...
Hän muisteli, millaisena vast'ikään oli nähnyt Kornéin, ja Márfa tiesi,
että se oli hän, tuo samainen mies, joka oli ollut vähällä murhata
hänet, ja joka ennen oli häntä rakastanut... Ja Márfaa hirvitti,
ajatellessaan äskeistä menettelyänsä. Toisin olisi pitänyt tehdä. Mutta
mitenkäs häntä olisi pitänyt kohdella? Miks'eikäs se sanonut, että
tässähän muka minä olen, se Kornéi, ja olen tullut kotia?
Ja hän sieppasi syöstävän sormiinsa ja kutoi hamaan iltaan asti.