... Teidän Isänne tietää kyllä, mitä te tarvitsette,
ennenkuin te Häneltä rukoilettekaan...
Mat. 6, 8.
-- Ei, ei, ei! Se on mahdotonta!... Tohtori! Eikö mitään enää?... Mutta
miksikä te olette ääneti kaikki?...
Näin puheli nuori äiti, astuen päättävin askelin lastenkamarista, missä
hänen ensimmäinen ja ainoa kolmivuotias poikansa, sairastaen vettä
aivoissa, oli kuolemaisillaan.
Hänen miehensä ja tohtori olivat hiljaa haastelleet keskenänsä. Nyt he
vaikenivat. Mies astui arjistellen hänen luoksensa, kosketti lempeästi
kädellään hänen hajaantuneita hivuksiansa ja huokasi raskaasti. Tohtori
seisoi pää painuksissa ääneti ja liikahtamatta, ja tämä se kyllä
osoitti, kuinka toivottomalla kannalla asiat ovat.
-- Minkäs tekee! -- virkkoi mies. -- Minkäs tekee, armas!
-- Ah, älä puhu noin, älä puhu noin! -- huudahti äiti ikäänkuin
vihaisena, nuhtelemalla, kääntyi sitten äkkiä ympärinsä ja läksi
takaisin lastenkamaria kohti.
Mies yritti pidättää häntä.
-- Katja! Älä mene...
Toinen ei vastannut, loihan vain häneen katseen suurista väsyneistä
silmistään ja palasi lastenkamariin.
Poikanen makasi njânjan sylissä, pää valkoisella pieluksella. Silmät
olivat auki, mutta hän ei nähnyt niillä. Pieni suu oli kiinni, ja siitä
pursuili vaahtoa. Njânjan kasvoilla asui ankara juhlallisuus. Hän
katsoi lapsen pään ohitse jonnekin muuanne eikä liikahtanutkaan, äidin
tullessa sisään. Kun äiti oli astunut aivan hänen lähellensä ja
pistänyt kätensä pieluksen alle, ottaakseen lasta, silloin hän hiljaa
virkkoi: "lähtöä tekee" ja siirtyi äidistä kauemmas. Mutta äiti ei
totellut. Nopealla, tottuneella liikkeellä hän otti pojan
käsivarsilleen. Pojan pitkät suortuvat olivat joutuneet
epäjärjestykseen. Äiti suori ne ja katsahti lasta kasvoihin.
-- En, en voi -- kuiskasi hän, laskien hänet kiiruusti, mutta varovasti
jälleen njânjan syliin, ja läksi huoneesta.
Poikanen oli sairastanut jo toista viikkoa. Koko tämän ajan kuluessa
oli äidin epätoivo monta kertaa päivässä elpynyt toivoksi. Koko tämän
ajan hän ei ollut maannut puoltatoistakaan tuntia vuorokaudessa. Koko
tämän ajan hän oli useampia kertoja päivässä mennyt makuukammioonsa,
asettunut suuren, kultakehyksisen Vapahtajankuvan eteen ja rukoillut
Jumalaa pelastamaan hänen poikansa. Tummakasvoisella Vapahtajalla oli
pienessä mustassa kädessä kullattu kirja, johon mustilla kirjaimilla
oli merkitty: "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja
olette raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa." Tämän kuvan
edessä äiti oli rukoillut, koko sielunsa voimat vuodattaen
rukoukseensa. Ja vaikka hän sisimmissään ja kesken rukoustansa oli
tuntenut, ett'ei hän saa vuorta siirretyksi, vaan että Jumala tekee
oman mielensä mukaan eikä niinkuin hän tahtoo, niin oli hän sittenkin
rukoillut, lukenut tunnetuita rukouksia ja omiakin keksimiään, lausuen
näitä ääneen erityisellä mielen-innolla.
Nyt, ymmärrettyänsä, että poikanen on kuollut, nyt hän tunsi niinkuin
päässä olisi jotain liikahtanut, niinkuin mitä revennyt, niinkuin
alkaisi siellä pyöriä. Makuukammioon tultuansa, hän katsahti
kummastellen ympärinsä: kaikki siellä näytti niin oudolta. Hän heitäysi
vuoteelle, laski päänsä ei pielukselle, vaan miehensä aamunutulle ja
meni horroksiin.
Ja nyt hän näkee unessa Kóstja poikansa terveenä ja iloisena, hivukset
kiharoissa, kaula hieno ja valkoinen, istuvan pienessä nojatuolissa.
Siinä hän heiluttelee pieniä, pulleapohkeisia jalkojansa ja suu mytyssä
koettaa saada pientä nukkepoikaa kestämään kolmijalkaisen, repaleisen
paperihevosen seljässä.
-- Voi kuinka tuntuu hyvältä, että hän on elossa -- ajattelee äiti. --
Ja kuinka armotonta tuo, että hän oli kuollut. Ja miksi? Saattoiko
Jumala, jota olin rukoillut, sallia hänen kuolevan? Mitä hyvää siitä on
Jumalalle? Olikos lapseni kenenkään tiellä? Eikös Jumala tiedä, että
koko minun elämäni on lapsessani, ett'en minä voi elää ilman häntä? Ja
sitten äkkiä siepata ja tuskilla runnella tuo poloinen, armas, viaton
olento, ja murtaa koko minun elämäni ja vastaukseksi kaikkiin minun
rukouksiini tehdä hänen silmänsä liikkumattomiksi, panna hänet
oikaisemaan itsensä, kylmenemään, jähmettymään!
Ja hän näkee taas. Kas, poikanen tulee. Tulee tuommoisena pienenä
suurista ovista semmoisista ja käsiään heiluttelee, niinkuin
aika-ihmisetkin. Ja katselee ja myhäilee... Armas! Ja hänetkö Jumala
todellakin tahtoi näännyttää ja kuolijaksi kiduttaa! Minkästähden Häntä
rukoillaankaan, koska Hän saattaa menetellä noin kauheasti?
Ja äkkiä Matrjósha, njânjan apulaistyttö, alkaa puhua jotain
kummallista. Äiti tietää hänen olevan Matrjóshan, mutta sittenkin hän
on sekä Matrjósha että enkeli.
-- Mutta jos hän enkeli on, niin miks'eikäs hänellä ole siipiä
seljässä? -- arvelee äiti.
Niin vainenkin, olihan joku -- ei hän muista, ken, mutta joku hyvin
luotettava henkilö -- sanonut, että nykyjään on siivettömiäkin
enkeleitä. Ja näin se haastaa, se Matrjósha enkeli:
-- Turhaan te, rouva hyvä, Jumalaan olette pahoillanne. Eihän Hän saata
kaikkia kuulla. Ihmiset ne pyytävät sellaista, että jos yhdelle tekee
mieliksi, niin jo toinen pahakseen panee. Niin nytkin. Koko
Venäjänmaassa rukoillaan, ja milliset, aatelkaas, rukoilijat! Kaikkein
korkeimmat piispat ja munkit temppeleissä ja kirkoissa pyhimysten
jäännösten edessä... kaikki rukoilevat, että Jumala antais meille
voiton japanilaisista. Mutta onkos se hyvä asia se? Ei sitä semmoista
saa rukoilla, eikä Hän siinä asiassa saata kenenkään mieliksi tehdä.
Japanilaiset ne rukoilevat nekin voittoa itselleen. Mutta Hänhän on
sama Isä, niin heidän kuin meidänkin. Mitenkäs Hänen nyt pitäisi
tehdä?... Mitenkäs Hänen pitäisi tehdä? kyselee Matrjósha.
-- No, niin, niin. Tuo nyt on vanha juttu. Siitä jo Voltairekin puhui.
Sen tietää jokainen, ja se on jokaisen suussa. En minä sitä tarkoita.
Mutta miks'eikäs Hän saata täyttää minun pyyntöäni, kun en pyydä mitään
pahaa, vaan ainoastaan sitä, ett'ei minun poikani armas kuolisi?
Minähän en voi elää ilman häntä. --
Niin puhuu äiti ja tuntee, kuinka poikanen ottaa häntä kaulasta
pulleilla kätösillään, ja äiti tuntee, kuinka poikasen pieni ruumis
puristuu niin lämpöisenä hänen ruumistansa vastaan.
-- Hyvä oli, ett'ei niin käynyt, -- ajattelee äiti itsekseen.
-- Eikä siinä vielä kaikki, rouva hyvä, -- jankuttaa Matrjósha yhtä
sekavasti kuin ennenkin. -- Ei vainkaan siinä vielä kaikki. Sattuu
semmoistakin, että yksi ainoa vain pyytää, mutta ei sovi hänenkään
pyyntöönsä suostua, ei millään muotoa. Meille se asia on aivan selvä.
Tiedänhän minäkin sen, sillä minähän se mitä milloinkin käyn
herrasväelle ilmoittamassa, -- sanoo Matrjósha enkeli ja sanoo sen ihan
samalla äänellä, jolla hän eilen, kun rouva oli lähettänyt hänet jotain
ilmoittamaan herralle, oli njânjalle sanonut: "Tiedänhän minä sen, että
herra on kotona, sillä minähän se kävin ilmoittamassa."
-- Niin, niin -- puhelee Matrjósha, -- olenhan minä jo niin monasti
saanut käydä ilmoittamassa, että tuossa nyt esimerkiksi muuan hyvä
mies, nuorenläntä, niinkuin semmoiset enimmäkseen ovat, rukoilee,
jott'ei joutuis pahoille teille, jott'ei juopottelis, jott'ei eläis
irstaisesti, pyytää, että hänestä pahuus kiskaistais pois kuin sormesta
tikku.
-- Hyvinhän se Matrjósha puhuukin! -- ajattelee rouva.
-- Mutta Jumala, -- jatkaa Matrjósha -- Jumala ei saata mitenkään
siihen suostua. Ei tule tolkkua, ellei ihminen itse aherra. Tehän,
rouva hyvä, annoitte minulle luettavaksi sadun siitä mustasta kanasta.
Siinä lukee, mitenkä poika kerran oli pelastanut mustan kanan hengen,
ja palkinnoksi siitä se musta kana antoi pojalle hampunsiemenen,
taikajyvän semmoisen, että niinkauan kuin se jyvä oli pojalla housun
taskussa, niin sen pojan ei tarvinnut kirjaa avatakaan, muutoinkin
osasi kaikki läksynsä, ja mitenkä se poika sitten lakkasi kokonaan
opettelemasta ja kadotti muistinsa. Ei se taivaallinen Isä saata
pahuutta ihmisestä irti kiskoa. Eikä ihminen saa sellaista häneltä
pyytääkään, vaan ihmisen itsensä pitää nykiä ja nyhtää ja pestä pois
pahat itsestään.
-- Mistä hän lienee tuommoisia sanoja saanutkaan? -- ajattelee rouva ja
sanoo sitten ääneensä: Mutta etpäs vastaakaan minun kysymykseeni,
Matrjósha.
-- Malttakaas aikaa, niin sanon kaikki, -- haastelee Matrjósha. --
Välisti käy näinkin: minä ilmoitan, että perhe on joutunut ilman omaa
syytänsä köyhyyteen, kaikki itkevät, ei ole enää entisiä upeita
huoneita heillä, nurkassa asuvat, ei ole edes teetäkään; he pyytävät
edes jonkinlaista apua. Mutta Hän ei saata millään muotoa tehdä heidän
mieltänsä myöten, sillä Hän tietää, ett'ei se olisi heille hyödyllistä.
He eivät näe, mutta Hän, Isä, näkee, että jos he hyvissä varoissa
olisivat, niin jo he perin hukille hemmostuisivat.
-- Kyllähän se on totta, -- ajattelee rouva. Mutta miksikäs hän käyttää
niin vulgäärisiä sanoja, Jumalasta puhuessaan? "Perin hukille"... Eihän
se sovi. Kyllä minä hänelle siitä joskus vielä sanon. --
Ja ääneen hän lausuu:
-- Enhän minä sitä sinulta kysy. Minä kysyn: miksikä tuo sinun Jumalasi
tahtoi ottaa minulta poikaseni pois? -- Ja äiti näkee edessään
Kóstjansa ilmi elävänä ja kuulahtelee hänen nauruansa, tuota niin
herttaista lapsennaurua, heleätä kuin hopeakellon ääni. -- Miksikä he
ottivat hänet minulta pois? Jos Jumala niin saattoi tehdä, niin Hän on
häijy, paha Jumala; en tarvitse Häntä, enkä tahdo Hänestä tietääkään.
Mutta mitäs tämä on? Matrjósha ei ole enää lainkaan Matrjósha, vaan
aivan toinen, uusi, kummallinen, epäselvä olento, eikä se enää ääneen
puhu suullansa, mutta jollain erityisellä tavalla suoraan äidin
sydämeen haastaa.
-- Sinä kurja, sokea ja julkea, korskeileva luomus! -- puhelee tuo
olento. -- Sinä näet Kóstjasi sellaisena kuin hän oli. Viikko sitten,
katselet hänen lujia ja notkeita jäseniään, hänen pitkää tukkaansa
kiharaista ja kuuntelet hänen lapsellista lempeää, järkevää
haasteluansa. Mutta olikos hän aina sellainen? Olihan aika, jolloin
sinä iloitsit, kun hän osasi lausua "mam-mam" ja "bab-bab" ja tunsi,
kuka kenkin on; ja sitäkin ennen sinä riemuitsit siitä, että hän osasi
seisoa pystyssä ja huojuen juosta taapotti pehmeillä jaloillaan tuoliin
kiinni; ja sitäkin ennen kaikki ihastelivat, kun hän kissanpoikasena
nelinkontin ryömi lattialla; ja sitäkin ennen he iloitsivat, että hän
osasi tuntea ihmisiä ja osasi pitää pystyssä paljasta päätään, jossa
onturan tykytykset niin selvään erotti; ja sitäkin ennen he ihastuivat
siitä, että hän osasi ottaa tullon ja puristella sitä hampaattomain
ikeniensä välissä; ja sitäkin ennen he iloitsivat, kun hän, ihan
punaisena ja yhä vieläkin sinun rinnallasi, valittaen huusi,
keuhkojansa uudistellen. Ja sitäkin ennen -- vuotta ennen -- missä hän
oli, kun ei hän ensinkään ollut olemassa? Te luulette kaikki
seisovanne, luulette, että teidän ja niitten, joita te rakastatte,
tulee aina olla sellaisina kuin nyt. Mutta ettehän te seiso
silmänräpäystäkään; kaikki te valuen juoksette kuin virrassa vesi,
syöksette kuin vedessä kivi alaspäin, kohti kuolemaa, joka odottaa
teitä kaikkia saapuviksi ennemmin tai myöhemmin. Kuinkas sinä et
ymmärrä, että jos hän tyhjästä tuli siksi, mikä oli, niin ei hän
silmänräpäystäkään olisi pysynyt sellaisenaan kuin oli kuollessansa? Ja
samoin kuin hän tyhjästä tuli imeväksi vauvaksi, ja imevästä vauvasta
lapseksi, samoin olisi lapsesta luontunut poika, koululainen,
nuorukainen, nuori mies, aika-ihminen, ikäpuoli ja ukko. Ethän sinä
tiedä, mikä hänestä olisi tullut, jos eloon olisi jäänyt. Minäpä
tiedän.
Ja katso, äiti näkee sähkölampuilla kirkkaasti valaistun
yksityishuoneen jossain restaurantissa (hänen miehensä oli kerran
vienyt hänet katsomaan sellaista restaurantia). Pöydällä on illallisen
jäännöksiä, ja sen takana istuu inhottavan näköinen, nuorteleiva ukko,
kasvot turpeat ja rypyissä, viikset ylöspäin käherrettyinä. Siinä hän
istuu, syvälle uponneena pehmoiseen sohvaan, juopuneilla silmillään
ahnaasti katsellen irstaista, maaliposkista naista, jonka valkoinen,
paksu kaula on paljaana. Ja siinä hän päihtyneen kangertavalla kielellä
huudahtelee, useampaan kertaan uudistellen rietasta komppaa,
nähtävästikin mielissään siitä, että toinen samallainen pari hyväksyen
hänelle nauraa hohottaa.
-- Eihän se ole minun Kóstjani, eihän toki! huudahtelee äiti,
kauhuissaan katsellen tuota inhottavaa ukkoa, joka on kauhea juuri
siitä syystä, että hänen katseessaan ja huulissaan on jotain, mikä
muistuttaa Kóstjaa. -- Hyvä on, että tämä on unta, -- ajattelee hän. --
Tässähän oikea Kóstja on.
Ja hän näkee poikansa valkoisena, alastonna, pikku rinta pulleana,
istuvan ammeessa ja nauraa hihittäen polskivan jaloillaan. Eikä vaan
näe äiti, vaan tuntee, kuinka poikanen tarttuu hänen käsivarteensa,
kyynärpäätä myöten paljastettuun, tarttuu siihen ja suutelee, suutelee
ja vihdoin puraisee sitä, eikä tiedä, mitä hän vielä tekisi tuolle
armaalle käsivarrelle.
-- Niin, tämä se Kóstja on, eikä tuo hirvittävä ukko, -- sanoo äiti
itsekseen.
Ja näihin sanoihin hän herää ja kauhistuen tuntee olevansa keskellä
todellisuutta, josta ei enää mihinkään voi herätä.
Hän menee lastenkamariin, Njânja on tällä välin jo pessyt ja pukenut
Kóstjan. Poikanen makaa jollain korotuksella; nenä on terävä,
vahamainen, kuopat sieranten ympärillä, hivukset pyhkäisty otsalta.
Ympärillä tuohukset palavat, ja pienellä pöydällä pääpuolessa on
valkoisia, sinertäviä ja punertavia hyasintteja. Njânja nousee
tuoliltaan ja silmäkulmat koholla ja totisena katselee vainajaa, joka
tuossa makaa leuka koholla ja kasvot värähtämättöminä kuin kivi.
Toisesta ovesta astuu äitiä vastaan Matrjósha, yksinkertaisen ja
hyväntahtoisen näköisenä kuin ennenkin, silmät itkussa.
-- Mitenkäs tämä? Hän sanoi minulle, ett'ei saa olla pahoillaan, ja
itse on itkenyt! -- ajattelee äiti. Ja hän siirtää katseensa vainajaan.
Ensi silmänräpäyksessä häntä hämmästyttää ja vieroittaa tuo
kauhistuttava yhtäläisyys vainajan kasvojen ja unessa näkemänsä ukon
kasvojen välillä, mutta hän karkoittaa tämän ajatuksen. Ja tehtyänsä
ristinmerkin, hän koskettaa lämpöisillä huulillaan kylmää, vahamaista
otsaa, suutelee sitten pieniä, ristiinpantuja kätösiä, ja äkkiä
hyasinttien tuoksu se ikäänkuin puhuu hänelle jotain uutta, puhuu
siitä, että poissa on poikanen eikä enää milloinkaan palaja. Ja
valloilleen pyrkivä itku silloin on tukauttamaisilkan hänet... Hän
suutelee vielä kerran lapsen otsaa... Ja nyt hän itkee ensi kertaa.
Hän itkee, mutta hänen kyyneleensä eivät ole toivottomuuden, vaan
alistumisen ja liikutuksen kyyneleitä. Kipeältä tuntuu sydämessä, mutta
ei hän enää napise, eikä valita. Hän tietää nyt, että se, mikä ollut
on, oli niin olevakin ja oli siis hyvä.
-- Väärin on itkeä, rouva kulta, -- puhelee njânja, astuen vainajan luo
ja kokoonkäärityllä nenäliinalla pyhkäisten pois Kóstjan kuulakalle
otsalle jääneet äidin kyyneleet. -- Kyyneleet ne hänen sieluansa
pienoista vain rasittavat. Hyvä on hänen olla nyt. Enkelinä on,
synnitönnä. Mutta jos elää olisi saanut, ties miten olisi käynyt...
-- Niin, niin... mutta sydämessä tuntuu niin kipeältä, niin kipeältä,
-- virkkaa äiti.