Kasakka Danilo Lifánow oli Strelétskin piirikuntaa, iältään 34 vuotta.
Hänellä oli vain yksi kuukausi sotapalveluksensa aikaa jäljellä. Heidän
perhekuntaansa kuului 90 vuotias vaari, joka vielä muisti Pugatshéwia,
edelleen kaksi veljeä, miniä, jonka mies, vanhempi veli, oli
vanhauskoisuuden tähden lähetetty pakkotöihin Siperiaan, vaimo, kaksi
tytärtä ja kaksi poikaa. Isä oli kaatunut sodassa franskalaisia
vastaan. Danilo oli isäntänä talossa. Heillä oli 16 hevosta, kaksi
paria härkiä ja 15 sótennikkaa omaa maata vehnäpeltona.
Danilo oli palvellut Orenburgissa ja Kazanissa ja oli pian pääsevä
sotapalveluksesta vapaaksi. Hän oli harras vanhauskolainen hänkin: ei
polttanut tupakkaa, ei maistanut väkeviä, ei syönyt samasta astiasta
maallisten kanssa ja noudatti ankarasti valaansa. Kaikissa toimissaan
hän oli verkallisen tarkka, ja mikä hänen toimekseen kerran oli
annettu, siihen hän kiinnitti kaiken huomionsa, hetkeksikään
hylkäämättä sitä mielestään, kunnes oli oman ymmärryksensä mukaan
tehtävänsä täyttänyt.
Tällä erää hänen oli käsketty saattaa Sarátowiin asti kaksi puolatarta,
joilla oli mukanaan kaksi ruumiskirstua. Hänen oli pidettävä huoli,
ett'ei heille matkalla mitään pahaa tapahdu, ja että he rauhallisesti
kulkevat, millistäkään vallattomuutta harjoittamatta. Sarátowissa hänen
oli määrä jättää heidät kaikella kunnialla esivallan turviin.
Ja näin hän nyt oli saattanut Sarátowiin heidät, kuin myös heidän
koiransa, kuin myös ne kirstut kuin heillä mukanansa oli. Akat olivat
olleet hiljaista ja ystävällistä väkeä, vaikka puolattaria olivatkin,
eivätkä mitään pahaa olleet tehneet. Mutta täällä, Pokrówskin kylässä
hän, illan suussa kulkiessaan tarantassin ohitse, oli huomannut koiran
hyppäävän tarantassiin ja alkavan vinkua sekä häntäänsä heilutella. Ja
tarantassin peräpenkin alta hän oli ollut kuulevinaan jonkun äänen.
Toinen puolattarista, se vanha, oli silloin, koiran huomattuansa,
jotain säikähtänyt, siepannut koiran syliinsä ja vienyt sen pois.
-- Jotain tässä vaan on, -- oli kasakka silloin arvellut ja ruvennut
tarkastamaan. Nuoren puolattaren tullessa yöllä tarantassin luo, hän
oli ollut nukkuvinaan ja silloin selvään kuullut laatikosta miehen
äänen. Aamulla varhain hän oli mennyt polisiin ja ilmoittanut, ett'ei
ne hänen huostaansa jätetyt puolattaret oikein hyvillä jäljillä liene,
koskapa heillä vainajain asemasta on elävä ihminen siinä laatikossa.
Riemukkaassa, iloisessa mielentilassa Albina palasi majatalolle,
vakuutettuna siitä, että nyt on päästy päähän, ja että he moniaan
päivän perästä ovat vapaita. Talon kohdalle tultuaan, hän kummaksensa
huomasi portilla uhkeat ajopelit ja niitten edessä parihevoset,
riiprässi aisakkaan rinnalla. Kaksi kasakkaa oli ajopelien ääressä, ja
kansaa kihisi portilla, pihaan kurkistellen.
Hän oli niin täynnään toivoa ja tarmoa, ett'ei hänen johtunut
mieleensäkään, että näillä ajopeleillä ja kansajoukolla on tekemistä
hänen kanssaan. Hän astui pihaan ja, vilkaistuaan samassa katoksen
alle, missä tarantassi seisoi, näki väkijoukon tungeskelevan juuri
hänen ajoneuvojensa ympärillä ja kuuli Trezórkan hurjan haukunnan.
Ja nyt oli tapahtunut kauheinta, mitä tapahtua saattoi.
Tarantassin edessä seisoi muuan ryhdikäs herra, leuoissa musta parta,
yllään uusi uniformu, päivänpaisteessa välkähtelevine nappeineen ja
puolioluksineen ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Hän puhui jotain
kuuluvasti, käheällä, käskevällä äänellä.
Hänen edessään, kahden sotamiehen välissä, seisoi talonpojan puvussa ja
heinänkorsia takkuisessa tukassaan -- hänen Juzönsa. Ikäänkuin oikein
käsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, Migúrski vuoroin
kohotteli, vuoroin painoi alas mahtavia olkapäitään. Trezórka,
tietämättä itse juuri olleensa syynä koko tähän onnettomuuteen, haukkui
vimmatusti polisimestaria, niskakarvat pystyssä. Albinan nähtyänsä,
Migúrski säpsähti ja tahtoi astua häntä kohti, mutta sotamiehet
pidättivät.
-- Ei hätää, Albina, ei hätää! -- virkkoi Migúrski, myhähtäen lempeällä
tavallaan.
-- Ahaa! Tässähän se on itse rouvakin! -- sanoi polisimestari. --
Suvaitkaahan astua tänne. Lastenne kirstut, vai? -- kysäisi hän sitten,
vilkauttaen silmänsä Migúrskin puoleen.
Albina ei vastannut sanaakaan. Hän tarttui rintaansa ja katseli
kauhistuksissansa suu ammollaan mieheensä.
Niinkuin tavallisesti käy kuoleman edellisinä ja yleensäkin
ratkaisevina hetkinä elämässä, niin Albinakin nyt yhdessä ainoassa
silmänräpäyksessä ennätti tuntea ja miettiä äärettömän määrän
tunteita ja ajatuksia, sittenkään vielä käsittämättä, uskomatta
onnettomuuttansa. Ensimmäinen tunne oli jo entisiltä ajoilta tuttu:
loukatun ylpeyden tunne, nähdessään sankarimiehensä nöyryytettynä
noitten tylyjen, villien ihmisten edessä, jotka häntä vallassansa
pitelevät.
-- Kuinka rohkenevatkaan pitää vallassansa häntä, ihmisistä parhainta?
-- välkähti hänen mielessään.
Toinen, samalla kertaa hänet vallannut tunne oli tietoisuus
tapahtuneesta onnettomuudesta. Ja tämä tietoisuus johdatti muistoon
hänen elämänsä suurimman onnettomuuden, lasten kuoleman, ja heti heräsi
eloon kysymys: "Mistä syystä? Mistä syystä otettiin lapset pois?" Ja
tämä kysymys: "mistä syystä lapset otettiin pois?" herätti toisen:
"Mistä syystä hukkuukaan ja kituu hänen armas miehensä, ihmisistä
parhain?" Ja samassa myös johtui Albinan mieleen, minkälainen
häpeällinen rangaistus hänen miestään odottaa, ja että hän, Albina, hän
yksin on syypää kaikkeen.
-- Kuka tämä on? Miehennekö? -- kysäisi polisimestari.
-- Mistä syystä? Mistä syystä? -- parkaisi Albina ja, purskahtaen
hysterilliseen nauruun, vaipui kasvoin laatikon päälle, joka nyt oli
nostettu tarantassista maahan. Suonenvetoisesti nyyhkien, silmät
punaisina itkusta, lähestyi Ludvika häntä.
-- Pánenka, armas pánenka! _Jak Böha köham_ [Niin totta kuin Jumala on
minulle rakas] ei ole hätää, ei mitään hätää, -- puheli hän,
mielettömästi silitellen häntä käsillään.
Migúrski pantiin käsirautoihin, ja sitten he läksivät kuljettamaan
häntä ulos pihasta. Sen huomattuaan, Albina riensi hänen peräänsä.
-- Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi! puhui hän. -- Minä, minä yksin
olen syypää!
-- Kyllä siellä selko otetaan, kuka syyllinen on. Tulee se teidänkin
vuoro, -- sanoi polisimestari, torjuen kädellään häntä kauemmas.
Migúrskia lähdettiin viemään soutamolle, ja Albina, itsekään
tietämättä, miksi, astui hänen perässään, kuuntelematta Ludvikan
esteleviä puheita.
Kasakka Danilo Lifánow oli koko ajan seisonut tarantassin pyöräin
kohdalla, synkästi katsahdellen milloin polisimestariin, milloin
Albinaan, milloin jalkoihinsa.
Kun Migúrski oli viety pois, niin Trezórka, jäätyään yksikseen, alkoi
häntäänsä heilutellen liehakoida hänen edessään. Se oli matkalla
tottunut häneen. Mutta äkkiä kasakka kimmahti syrjään rattaitten luota,
tempasi lakin päästään, heitti sen kaikella voimallaan maahan, sysäsi
Trezórkan jalallaan tieltänsä ja meni kapakkaan. Siellä hän tilasi
viinaa ja joi sen päivän ja seuraavan yön, joi rahansa ja vaatteensa ja
vasta seuraavana aamuna, herättyään ojassa, lakkasi miettimästä tuota
hänestä niin tuskallista kysymystä: lieneekö hän tehnyt oikein,
ilmiantaessaan esivallalle, että puolattarella oli mies laatikossa.
Migúrski pantiin syytteesen ja tuomittiin kujanjuoksuun, 1000 kepin
iskua. Hänen sukulaisensa ja Vánda, jolla oli korkeissa piireissä
tuttavia, saivat rangaistuksen lievennetyksi: hän karkoitettiin
Siperiaan elin-ajakseen.
Albina seurasi häntä sinne, mutta ei elänyt enää kauan. Ihmiset
sanoivat hänen kuolleen keuhkotautiin, mutta itse hän kyllä tiesi, että
suru se on, joka hänet hautaan vie. Ihan viimeisiin päiviinsä saakka
hän ei saattanut käsittää, mistä syystä heidän on täytynyt kärsiä niin
tunnotonta julmuutta. Ei kyennyt kukaan selittämään sitä hänelle. Hänen
ainoa toivonsa oli nyt, että tämä salaisuus selviää hänelle kuoleman
jälkeen, ja siksipä hän katselikin lähenevää kuolemaa pelvotta, välisti
riemumielinkin. Sitä hän vain suri, että hänen heikko, rakastavainen
Juzönsa jää niin avuttomaksi maailmaan, mutta vihdoin hän huomasi
olevansa, heikkona ja kivuloisena olentona, taakaksi vain miehelleen.
Migúrski oli jo ennen hänen kuolemataan ruvennut juomaan ja joi enemmän
kuin hänen ruumiinsa ja sielunsa sietikään. Vaimonsa kuoltua hän
veltostui kokonaan ja jaksoi ainoastaan ystäväinsä kannattamana elää
vielä kymmenen vuotta tympeätä, tarkoituksetonta elämää, kärsimyksiä
täynnä.
Mutta Nikolai Paulowitsh iloitsi siitä, että oli kapinan lohikäärmeeltä
rikkipolkenut pään ei ainoastaan Puolassa, vaan koko Europassakin. Hän
oli ylpeä siitä, ett'ei ollut rikkonut mummonsa, suuren Katarinan,
jälkisäädöstä, vaan oli kansansa menestykseksi saanut Puolanmaan
pidättäneeksi Venäjän vallan alla. Ja tähdillä koristetut miehet
kullankirjavissa puvuissa ne ylistelivät häntä siitä siinä määrin, että
hän vakavasti uskoi olevansa suuri mies ja elämänsä olleen suureksi
siunaukseksi ihmiskunnalle ja erittäinkin Venäjän kansalle, jonka
alenemiseksi ja typerryttämiseksi kaikki hänen voimansa oli
kohdistettu.