Ajamatta sisään Sarátowin kaupunkiin, Albina pysähtyi Pokrówskin kylään
Volgan vasemmalla rannalla, ihan vastapäätä kaupunkia. Täällä hän
toivoi saavansa yön aikana puhutella miestään, jopa päästää hänet ulos
laatikostakin. Mutta kasakka se vaan ei lähtenyt tarantassin äärestä
minnekään; koko yön, lyhyen keväisen yön, hän istui läheisissä tyhjissä
rattaissa katoksen alla. Ludvika istui Albinan käskystä tarantassissa,
täysin vakuutettuna siitä, että kasakka juuri hänen tähtensä niin
luopumattomasti pysyttelekse tarantassin läheisyydessä. Ja hän iski
silmää ja nauraa tirskahteli, kätkien rokon-arpiset kasvot nenäliinaan.
Mutta Albinan mielestä ei tuossa enää ollut mitään hauskaa. Hän rupesi
käymään yhä levottomammaksi, kosk'ei ymmärtänyt, miksikä kasakka ei
hetkeksikään lähde tarantassin äärestä pois.
Useampia kertoja tuon keväisen yön kuluessa, jossa rusko ruskoon
sulautuu, Albina astui ulos majatalon kamarista ja kulki haisevan
käytävän ohitse pihanpuoliselle kuistille. Kasakka se yhä valvoi, jalat
riipuksissa tyhjillä rattailla. Vasta aamun sarastaessa, jolloin kukot
jo olivat heränneet ja huudelleet toisilleen pihalta pihalle, vasta
silloin Albina sai tilaisuuden puhutella miestään, sillä kasakka
kuorsasi pitkällään rattaiden pohjalla. Albina lähestyi varovasti
tarantassin ja kopautti laatikkoon.
-- Juzö!
Ei vastausta.
-- Juzö! Juzö! -- äänteli Albina säikäyksissään kovempaa.
-- No mitäs nyt? -- vastasi Migúrski unisella äänellä laatikosta.
-- Miks'et vastannut?
-- Makasin, -- virkkoi Migúrski, ja hänen äänestäänkin jo Albina arvasi
hänen hymyilevän. Joko ma tulen ulos?
-- Ei sovi: kasakka on täällä. -- Sen sanottuaan hän vilkaisi
kasakkaan.
Ja merkillistä! Kasakka kuorsasi, mutta hänen siniset, hyväntahtoiset
silmänsä olivat auki. Hän katseli Albinaa ja sulki silmänsä vasta
silloin kuin kohtasi Albinan katseen.
-- Näyttiköhän minusta vain siltä? -- arveli Albina itsekseen. -- Vai
valvooko hän todellakin?... Kyllä kaiketi minusta vain siltä näytti, --
ajatteli hän sitten ja kumartui jälleen laatikkoon päin.
-- Kärsi vielä hetkinen, -- virkkoi hän. -- Tahdotko syödä?
-- En, mutta tupakkaa polttaisin.
Albina vilkaisi jälleen kasakkaan. Tämä nukkui.
-- Niin, siltä minusta vain näytti, -- ajatteli hän jälleen.
-- Minä lähden nyt kuvernöörin luokse.
-- Onnea matkalle!
Albina otti matkalaukusta toiset vaatteet ja meni sisään pukeutumaan.
Pukeuduttuaan parhaimpiin suruvaatteisinsa, Albina soudatti itsensä
Volgan yli, palkkasi toisella rannalla ajurin ja ajoi kuvernöörin luo,
jonka puheille pääsikin. Tuo soma, sujuvaa franskaa puhuva, myhäilevä
leski, puolatar, miellytti kuin miellyttikin vanhaa, yhä vieläkin
nuorteleivaa kuvernööriä. Hän suostui kaikkiin Albinan pyyntöihin ja
kutsui häntä luokseen vielä huomenna, saamaan häneltä määräystä
Tsaritsinin pormestarille.
Iloissaan toimensa onnistumisesta ja somuutensa vaikutuksesta, jota
kuvernöörin käytös kyllä osoitti, Albina läksi paluumatkalle. Kuinka
onnellinen ja täynnä toivoa hän olikaan, istuessaan troskissa ja
ajaessaan alas mäkeä laituria kohti! Aurinko oli jo noussut metsän
takaa, vinoon heitellen säteitänsä tulvahtaneen virran pintaan ja
leikkien sen vireillä. Mäenrinteillä kummallakin puolen omenapuut
kuulsivat valkoisina hattaroina täydessä kukassa, suloista tuoksua
ympärilleen levitellen. Mastometsä kohoili rannalla, ja valkoiset
purjeet välkähtelivät auringon paisteessa hiljaa vireilevän tulvaveden
pinnalla.
Laiturille tultuansa Albina tiedusti ajurilta, saisiko täältä
vuokratuksi veneen Astrahaniin asti, ja tuon kuultuaan riensi
kymmenkunta iloista venemiestä tarjoamaan hänelle palvelustansa. Yksi
heistä miellytti häntä muita enemmän, ja hänen kanssaan Albina läksi
katsomaan venettä, joka oli ahdettuna muitten väliin lähellä laituria.
Vene oli varustettu purjeellakin myötätuulen varalle. Tyynessä ja
vastatuulessa se kulki airojen avulla, ja kaksi rotevaa souturia
lekotteli veneen pohjalla. Hyväntahtoinen, iloinen pursimies neuvoi,
että tarantassi, pyöristään päästettynä, nostettaisiin semmoisenaan
veneesen.
-- Siihen myö se sovitetaan ja siin'on sitten teiännii mukava olla.
Sois Jumala vaan hyvän ilman, niin viiessä päivässä tästä mennä
solautetaan Astrahaniin.
Albina suostui hänen kanssaan hinnasta ja käski hänen tulla Pokrówskin
kylään, Loginowin majataloon, katsomaan tarantassia ja saamaan
etumaksun. Kaikki onnistui paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan.
Mitä riemukkaimmassa mielentilassa hän soudatti itsensä virran poikki,
maksoi souturin ja läksi astumaan majataloa kohti.