Yhä jatkuu kesäkuun kuumia, tyyniä päiviä. Lehti on puissa mehukas,
täyteläinen, vihreä; siellä täällä vain putoaa maahan kellastunut lehti
koivusta ja lehmuksesta. Orjantappura-pensaat ovat yltäänsä tuoksuvassa
kukassa, metsäniityt metisen apilaan peitossa, pitkä sankka ruis
lainehtii, varjoja heitellen, jyvä melkein puolillaan. Notkommissa
paikoin ruisrääkät toisilleen huutelevat; kaura- ja ruisvainioissa
peltopyyt vuoroin narisevat, vuoroin naksuttelevat. Satakieli metsässä
silloin tällöin vain aloittaa lirityksen ja vaikenee sitten. Helle
paahtaa. Teitä peittää sormenpaksuinen pöly; se nousee sakeana savuna
ja kiirii puoleen tai toiseen aina sitä myöten, mistä ilmanhenki sattuu
hiukan huhahtamaan.
Talonpojat viimeistelevät rakennustöitään ja ajavat lantaa pelloille.
Karja näkee nälkää kuihtuneilla kesannoilla ja odottelee äpäriköille
pääsemistä. Lehmät ja vasikat kiilivät, karvaiset hännät pystyssä,
juosten paimenia pakoon. Pojat kaitsevat hevosia tienvarsilla ja
atvikoissa. Akkoja tulee metsästä, kantaa raahaten ruoholla täytettyjä
säkkejä seljässään. Impiä ja tyttösiä puikahtelee kilpaa pensaitten
välitse metsän-aukioissa, poimien marjoja, joita sitten myöskentelevät
huvilain asukkaille.
Huvilalaiset, jotka asuvat siroiksi maalatuissa, rakennustaiteellisesti
somissa kesäasunnoissa, joko kävelevät keveissä, puhtaissa ja kalliissa
puvuissa, päivänvarjot kädessä, hiekotettuja käytäviä myöten tai
istuvat puitten siimeksessä tai lehtimajoissa, koristettujen pöytäin
ääressä, ja juovat teetä tai vilvoitusjuomia.
Komea on Nikolai Semjónowitshin huvila: siinä tornit ja verannat ja
balkonit ja galleriat, kaikki niin tuoretta, uuden-uutukaista, siistiä.
Portilla seisoo vuokratut kaleskat, edessä troikka, kulkuset kaulassa.
Nämä kaleskat ovat tuoneet taloon pietarilaisen herran, 15:sta ruplasta
"sinne ja tänne", niinkuin jamshtshik (ajuri) sanoo.
Tämä herra on tunnettu, toimelias liberaali. Hän on ollut osallisena
kaikissa komiteoissa ja komissioneissa ja kaikenlaisissa korkeimpaan
paikkaan jätetyissä adresseissa, jotka on kokoonpantu sangen ovelasti:
muodolleen kaikkein alamaisimpia, mutta itse asiassa sittenkin kaikkein
liberaalisimpia. Hän on tullut kaupungista (jossa hän, kuten hirmuisen
kiireissä työpuuhissa oleva konsanaankin, ei jouda viipymään kuin
vuorokauden), tullut tervehtimään ystäväänsä, lapsuutensa kumppalia,
jonka kanssa he pitävät melkein yhtä yleisissä asioissa.
Heidän välillään on vain hiukan erimielisyyttä siitä, mitenkä
konstitutionaalisia alkeita olisi käytännössä pantava toimeen.
Pietarilainen herra on europpalaistuneempi, kallisteleepa hiukan
korvaansa sosialisminkin aatteille ja kantaa toimistansa runsaat
palkat. Nikolai Semjónowitsh taas on aitovenäläinen mies,
oikeauskoinen, mielipiteissään vivahduksia slavofiilisyyteen. Hänellä
on monta tuhatta desjatinaa maata.
He söivät päivällistä puutarhassa. Pöydässä oli viisi ruokalajia, mutta
helteeltä he tuskin söivät niitäkään, niin että 40:n ruplan kokki
apulaisineen, jotka olivat panneet parastansa juuri tämän vieraan
vuoksi, olivat tehneet melkein turhaa työtä. Syötiinhän vain
jäänsekaista valkolohi-botvinjaa [botvinja = kalasta ja kasviksista
sahtiin tehty liemi. Suom. muist.] ja moniväristä jäätelöä, joka oli
valettu somaan muottiin ja sangen sirosti juovitettu sokerileivoksilla.
Päivällispöydässä istuivat: vieras, liberaali lääkäri, lasten opettaja
-- muuan huimapäinen sosialisti-revolutionääri ylioppilas, -- jota
Nikolai Semjónowitsh kumminkin osasi pitää aisoissa, Mari, Nikolai
Semjónowitshin rouva, ja kolme lasta, joista nuorin sai tulla pöytään
vasta jälkiruuan ajaksi.
Kankeanlaista noilla päivällisillä oli ensinnäkin siitä syystä, että
Mari, muutoinkin peräti hermostunut rouva, oli huolissaan Gôgan tähden
-- nuorimman pojan, Nikolain, jota sanottiin Gôgaksi, niinkuin hienossa
maailmassa on tapana. -- Gôgalla oli näet vatsa joutunut epäkuntoon.
Toinen syy oli se, että heti kuin vieraan ja isännän välillä syntyi
keskustelua valtiollisista asioista, heti ylioppilaskin, huimapää,
sekaantui kaikella innolla puheesen, osoittaakseen, ett'ei hän aio
vääjätä ketään, mielipiteitään julkilausuessaan. Vieras vaikeni
silloin, ja Nikolai Semjónowitsh koetteli hillitä tuota vallankumousten
miestä.
Päivällinen syötiin kello 7. Aterian jälkeen ystävykset asettuivat
verannalle haastelemaan, vilvoitellen itseään narzâni-vedellä
[kaukaasilaista kivennäisvettä] ja valkoviinillä.
Erimielisyyttä ilmaantui varsinkin siitä, minkälaiset pitäisi Venäjällä
olla vaalit, välillisetkö vai välittömät. Ja siitä oli syntymäisillään
kiivaskin väittely, kun samassa tultiin kutsumaan teelle ruokasaliin,
joka oli verkoilla suojattu kärpäsiltä. Teepöydässä vieraat haastelivat
Marin kanssa, jota tämä keskustelu ei ensinkään huvittanut, hän kun
yksinomaa ajatteli vaan Gôgan vatsakivun oireita. Puheltiin
maalaustaiteesta, ja Mari todisteli, että dekadenttisessa
maalaustaiteessa on _un je risais quoi_ [en tiedä mitä. Suom. muist.],
jota ei käy kieltäminen. Tällä hetkellä hän ei ajatellut lainkaan
dekadenttista maalaustaidetta, vaan sanoi, mitä jo monasti ennenkin
oli sanonut. Vieras ei tuosta välittänyt vähääkään, mutta koska
hän oli kuullut puhuttavan dekadenttisuutta vastaan, niin hänkin
puhui sitä vastaan, vieläpä niin luontevastikin, ett'ei kukaan
osannut aavistaakaan, että viis hän dekadenttisuuksista ja
epädekadenttisuuksista. Nikolai Semjónowitsh sitä vastoin katseli
vaimoansa, tuntien hänen olevan jostain pahoillansa ja aavistellen,
että kai sitä tän'iltana vielä ikävyyksiä tulee. Sitä paitsi oli hänen
peräti ikävä kuulla sitä, mitä Mari puhui, sillä sellaista hän, Nikolai
Semjónowitsh, oli mielestänsä kuullut jo senkin sata kertaa.
Sisällä sytytettiin pronssilamput ja pihalla lyhdyt. Lapset
toimitettiin makaamaan, sittenkuin Gôga oli ensin ollut lääkeopillisten
käsittelyjen alaisena.
Vieras astui isännän kanssa ulos verannalle. Lakeija toi hupuilla
varustetut kynttilät ja vielä lisää narzâni-vettä. Ja nyt vasta, kello
12:n tienoilla, alkoi vilkas keskustelu siitä, minkälaisiin
valtiollisiin toimiin olisi ryhdyttävä nykyisenä, Venäjälle niin
tärkeänä aikana. Kumpainenkin tupakoitsi ja puheli taukoamatta.
Ulkona portin edustalla kyytihevoset kilauttelivat nälissään
kulkusiansa. Kaleskoissa istui vanha jamshtskik, vuoroin haukotellen ja
vuoroin kuorsaten. Hän oli 20 ajastaikaa palvellut samaa isäntää ja
säännöllisesti lähettänyt koko kuukauspalkkansa veljelleen maalle,
paitsi 3-5 ruplaa, jotka joi suuhunsa. Nyt, kun useammista huviloista
alkoi kuulua kukkojen kiekumista, ja lähimmäisen huvilan kukko
varsinkin piti peräti kovaa ja kimeätä ääntä, nyt ukko jo rupesi
ajattelemaan, että hänet lienee kai kokonaan unohdettu. Hän astui
kaleskoista maahan ja meni huvilaan.
Hän näki kyydittävänsä herran istuvan tuolla, syövän jotain ja aina
väliin haastelevan jotain. Ei uskaltanut ukko mennä suoraan herran
puheille, vaan läksi hakemaan lakeijaa. Tämä nukkui istuvillaan
eteisessä, yllään lyhyt livreatakki. Hän oli entisiä kotiorjia ja
elätti nyt itseään ja suurta perhettään, viittä tytärtä ja kahta
poikaa, palveluksella -- ja hyvä olikin hänellä paikka; 15 ruplaa
kuukaudessa ja vierailta juomarahoja välisti sataankin ruplaan. -- Hän
kavahti pystyyn, puistelihe ja oikaisihe, ja läksi ilmoittamaan, että
jamshtshik on levoton ja pyrkii pois.
Lakeijan tultua verannalle, oli väittely kiivaimmillaan. Siihen otti
nyt osaa tohtorikin, joka oli liittyen seuraan.
-- En saata myöntää, -- puhui vieras, -- että Venäjän kansan pitäisi
kulkea toisia teitä kehityksessään. Ennen kaikkea tarvitaan vapautta...
valtiollista vapautta... sitä vapautta... niinkuin kukin tietää... mitä
suurinta vapautta... ja samalla mitä laajimpain oikeuksien myöntämistä
muille...
Vieras tunsi takertuneensa, tunsi, ett'eihän sitä nyt niin pitäisi
puhua, mutta väittelyn vauhdissa ei muistanutkaan, mitenkä sitä
oikeastaan puhua pitäisi.
-- Niinpä niinkin, -- vastasi Nikolai Semjónowitsh, kuuntelematta
vieraan sanoja ja tahtoen vain esiintuoda oman ajatuksensa, joka hänen
omasta mielestään oli kerrassaan onnistunut. -- Niinpä niinkin, mutta
se on saavutettavissa toista tietä, ei äänten enemmistöllä, vaan
yhteisellä suostumuksella. Katsokaapas nyt esimerkiksi mirin päätöksiä.
[Mir = kuntakokous.]
-- No se mir!
-- Ei sovi kieltää, -- virkkoi tohtori, -- ett'ei slaavilaisilla
kansoilla olisi erityinen katsantokantansa. Esimerkiksi puolalaisten
_veto_ oikeus. Min'en suinkaan väitä, että se olisi parempi...
-- Sallikaas... -- keskeytti Nikolai Semjónowitsh, -- sallikaas minun
puhua loppuun. -- Venäjän kansalla on erikoiset ominaisuutensa. Ja nämä
ominaisuudet...
Samassa tuli Ivan unissa silmin ja keskeytti hänet.
-- Jamshtshik on levoton...
-- Sanokaa -- pietarilainen vieras teititteli lakeijoita aina ja oli
ylpeäkin siitä -- sanokaa hänelle, että minä lähden kohta; yliajasta
maksan.
-- Kyllä.
Lakeija läksi, ja Nikolai Semjónowitsh sai sanoa ajatuksensa loppuun
asti. Mutta sekä vieras että tohtori olivat sen kuulleet jo 20 kertaa
(siltä heistä ainakin näytti) ja rupesivat, varsinkin vieras, kumoamaan
sitä historian todistuksilla. Vieras oli erittäin taitava historiassa.
Tohtori oli vieraan puolella ja ihaili hänen suurta oppiansa, ollen
mielissään tutustumisestansa hänen kanssaan.
Keskustelua kesti niin kauan, että metsän takaa alkoi jo sarastaa.
Satakieletkin jo heräsivät, mutta yhä vain seurakumppalit polttivat ja
haastelivat, haastelivat ja polttivat.
Puhelua olisi kenties kestänyt vieläkin kauemmin, mutta huoneesen astui
sisäkkö.
Tämä sisäkkö oli orpo, jonka oli täytynyt lähteä palvelukseen,
elatustaan hankkimaan. Ensin hän palveli kauppiaan luona, jossa
kaupanhoitaja vietteli hänet. Lapsensa kuoltua hän tuli palvelukseen
erään virkamiehen luo, jossa talon oma poika, kymnasisti, ei antanut
hänelle rauhaa. Vihdoin hän pääsi apusisäköksi Nikolai Semjónowitshin
taloon. Tässä paikassa hän tunsi olevansa onnellinen, siellä kun ei
kukaan häntä ahdistellut ja kunnollinen palkkakin maksettiin. Hän tuli
nyt ilmoittamaan, että rouva "pyytävät" luokseen tohtoria ja Nikolai
Semjónowitshiä.
-- Kas niin, -- arveli Nikolai Semjónowitsh.
-- Gôgalla taas jotain.
-- Mikäs on? -- kysyi hän ääneen.
-- Nikolai Nikolájewitsh eivät voi oikein hyvin -- vastasi sisäkkö.
Nikolai Nikolájewitsh, tuo "he", oli Gôga, joka oli syönyt liiaksi ja
saanut ripulin.
-- Jaha! Jopa on aika lähteä! -- virkkoi vieras. -- Katsokaas, kuinka
valoisa jo on aamu! Kylläpäs meillä on puhetta piisannut! -- lisäsi
hän, hymysuin, ikäänkuin kehaisten itseään ja seurakumppaleitaan siitä,
että olivat niin kauan istuneet ja haastelleet. Hän sanoi jäähyväiset.
Ivan sai väsyneillä jaloillaan kauan aikaa juoksennella etsimässä
vieraan hattua ja sateenvarjoa, jotka vieras itse oli pistänyt johonkin
aivan arvaamattomaan paikkaan. Ivan toivoi saavansa juomarahaa, eikä
vieras, sangen avokätinen mies, olisi ruplaa säälinytkään, mutta
väittelystä vieläkin kiihkeänä hän unohti koko asian. Matkalla vasta
hän muisti, ett'ei ollut antanut lakeijalle mitään.
-- Minkäpäs sille nyt enää! -- arveli hän.
Jamshtshik kiipesi ajopenkille, kokosi ohjakset kouraansa ja asettui
syrjin hevosiin. Kulkuset kilahtivat, ja troikka läksi liikkeelle.
Joustavilla linjaaleilla siinä keinuessaan, pietarilainen herra
ajatteli ystävänsä ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja.
Samaa ajatteli Nikolai Semjónowitshkin, joka ei vielä heti mennyt
vaimonsa huoneesen.
-- Kauheata tuo pietarilainen ahdasmielisyys. Eivät vaan kykene
vapautumaan siitä. -- Niin hän ajatteli.
Vaimonsa luokse hän ei kovinkaan suurta kiirettä pitänyt, hän kun ei
tuosta kohtauksesta odottanut mitään hyvää. Ne marjat näet. Kylän pojat
olivat aamulla käyneet marjoja kaupan. Nikolai Semjónowitsh oli ostanut
tinkimättä kaksi lautasellista raa'anpuoleisia marjoja. Lapset olivat
tulla tuhahtaneet siihen, mankuneet marjoja ja ruvenneet syömään niitä
suoraan lautaselta. Mari oli siiloin vielä ollut omalla puolellaan,
mutta, tultuaan sisään ja kuultuaan Gôgan saaneen marjoja, oli
suuttunut kauheasti, koska pojan vatsa jo ennestäänkin oli ollut
epäkunnossa. Hän oli ruvennut moittimaan miestään, mies häntä, ja siitä
oli syntynyt ikävä keskustelu, melkein riita. Illan suussa oli Gôgan
vatsa todellakin tehnyt vallankumouksen. Nikolai Semjónowitsh oli
luullut, että siihenhän se juttu päättyikin, mutta lääkärin kutsuminen
tiesi asian saaneen pahan käänteen.
Nikolai Semjónowitshin astuessa vaimonsa puolelle, seisoi rouva
lastenkamarissa, yllään silkkinen aamuviitta, josta hän piti paljonkin,
mutta jota hän nyt ei muistanutkaan. Siellä hän seisoi tohtorin kanssa
kumarruksissa yöastian yli ja tippuva kynttilä kädessä näytti
tohtorille valoa.
Tohtori pince-nez nenällä tutkisteli tarkkaavin katsein astian
sisällystä.
-- Niin, -- sanoi rouva painavasti, -- kaikki noitten kirottujen
marjain syytä.
-- Miksikäs juuri marjain? -- kysäsi Nikolai Semjónowitsh arjistellen.
-- Miksikäkö marjain? Sinähän se häntä marjoilla syötit, ja nyt minä en
saa yön rauhaa, ja lapsi kuolee.
-- Eikä kuolekaan, -- virkkoi tohtori myhähtäen. -- Pieni annos
vismuttia ja sitten hiukan varovaisuutta. Minä kirjoitan heti.
-- Poika nukkuu, -- sanoi äiti.
-- No sittenpä emme häntä häiritsekään. Minä pistäyn huomenna.
-- Olkaa niin hyvä.
Tohtori läksi pois. Nikolai Semjónowitsh jäi kahden kesken vaimonsa
kanssa, mutta kauan kesti, ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Oli jo
täysi päivä, kun Nikolai Semjónowitsh vihdoinkin nukkui.
* * * * *
Naapurikylään palasi samaan aikaan musikoita ja poikasia yöpaimenesta.
Muutamat ratsastivat yhdellä hevosella, toiset kuljettivat useampia
riimusta. Orivarsat ja kaksivuotiaat sälöt juoksivat perässä.
Taráska Rjesunów, reipas 12-vuotias poikanen, yllään puoliturkki,
päässä lakki, mutta paljain jaloin, ratsasti kailavan tamman seljässä,
ruuna riimussa rinnalla ja samankarvainen varsa kuin emäkin perässä.
Hän karautti kaikkien muitten edelle ja kiiti täyttä laukkaa ylämäkeä
kylää kohti. Musta koira hyppi edellä, myötäänsä vilkkuen perässä
tuleviin hevosiin. Kailava orivarsa sukkajalka potkia ponnautteli
milloin puoleen, milloin toiseen. Taráska ajoi tuvan luokse, sitoi
hevoset portinpieleen ja astui porstuaan.
-- Hohoi, unikeot! -- huusi hän sisarilleen ja veljilleen, jotka
makasivat porstuan lattialla, allaan piikkokankainen hursti.
Äiti, joka oli maannut heidän vieressään, oli jo lehmiä lypsämässä.
Oljgúshka tyttö kavahti pystyyn, haraten molemmilla käsillään
korjaamaan takkuista tukkaansa. Mutta Fétjka, joka oli maannut hänen
vieressään, nukkui yhä vieläkin, pää syvällä turkin sisässä, ruskealla
kantapäällään vain hieroen kauhtanan alta pistäynyttä siromuotoista
lapsenjalkaa.
Lapset olivat jo eilis-iltana päättäneet lähteä tän'aamuna marjaan, ja
Taráska oli luvannut herättää sisaret ja pikku veikon heti yöpaimenesta
palattuaan.
Yöpaimenessa, pensaan alla istuessaan hän oli ollut vähällä nukahtaa
mutta oli nyt jälleen reipas ja päätti olla lainkaan maata panematta ja
lähteä tyttöjen kanssa marjaan. Äiti antoi hänelle tuopillisen maitoa.
Itse hän leikkasi itselleen palasen leipää, istahti pöydän taakse
perälavitsalle ja rupesi murkinoimaan.
Kun hän sitten paitahihasillaan ja housut vain jalassa läksi nopein
askelin painamaan paljaitten jalkainsa jälkiä tiehen, jossa oli jo
muitakin jälkiä, suurempia ja pienempiä, varpaitten paineet selvästi
näkyvissä, silloin olivat tytöt jo kaukana; tuolla ne punaisina ja
valkoisina pilkkuina vilkkuivat lehdon tummaa vehreätä vastaan. (Tytöt
olivat jo eilen illalla varustaneet ruukun ja tuopin, ja nyt he,
suurustakaan haukkaamatta ja evästäkään ottamatta, olivat hät'hätää
ristineet silmänsä peränurkkaan ja juosseet hajalle.) Taráska saavutti
heidät ison metsän takana, juuri kuin he olivat poikenneet tieltä.
Kastetta oli maassa, pensaissa, jopa puitten alimmilla oksillakin.
Tyttösten paljaat jalat kastuivat heti ja kylmenivät, mutta pian
kuumenivat jälleen, hyppien milloin pehmoista ruohoa myöten, milloin
epätasaisella kuivalla maalla. Marjapaikkoja oli niissä kohdin, mistä
metsä oli hakattu. Tyttöset menivät viimevuotiseen hakkuupaikkaan.
Nuoria taimia oli siinä nousemassa, ja mehuisain nuorten pensasten
välillä näkyi matalia ruohikkoja, joissa piili punertavia ja aivan
punaisiakin mansikoita.
Tytöt seisoivat selkä koukussa, poimien pienillä, päivettyneillä
käsillään marjoja. Huonommat pistettiin suuhun, paremmat tuoppiin.
-- Oljgúshka, tule tänne! Tääll'on niin, että hirvittää!
-- Narraat! Hi-oo! -- huutelivat he, pysytellen lähellä toisiaan,
milloin pensaihin sukelsivat.
Taráska eteni heistä kauemmas, notkon toiselle puolelle, jo toissa
vuonna kaadettuun metsään, jossa nuori vesakko, parhaasta päästä
pähkinäpuuta ja vaahteraa, oli jo miehen korkuista. Ruoho oli
mehukkaampaa ja sakeampaa, ja missä marjapaikkoja sattui, siinä
suurempaa ja mehukkaampaa mansikkaakin kasvoi ruohon suojassa.
-- Grúshka!
-- No?
-- Entäs kun susi?
-- Ja kaks! Mitäs siinä turhia säikyttelet? Vai luuletkos, että minä
pelkään? -- puheli Grúshka, unohtaen, susi mielessä, koko ammattinsa ja
pistäen paraimmat marjat suuhunsa eikä tuoppiin.
-- Taráska se on tuolla notkon takana. Taráska! Ho-hoi!...
-- Tääll'ollaan! -- vastasi Taráska notkon toiselta puolen. -- Käykää
tänne!
-- Lähtään vainenkin: siell' on enemmän.
Ja tytöt laskeutuivat notkoon, pidellen pensaista ja nousivat siellä
kouruja myöten toiselle äyräälle. Siellä he löysivät päivänpuoleisella
rinteellä matalaa ruohoa kasvavan aukion, joka oli ihan punaisenaan
marjoista. Siinä he sitten alkoivat ääneti ahertaa, täydessä toimessa
sekä kädet että suut.
Äkkiä kuului rasaus, ja kesken hiljaisuutta heistä tuntui kuin
hirmuinen rytinä olisi alkanut käydä pensaissa ja pitkin nummea.
Grúshka säikähti ja lyyhähti maahan! Marjat jo puolilleen kerätystä
tuopista tärskähtivät nurmelle.
-- Äiteee! -- parahti hän ja rupesi itkemään.
-- Jänis, jänis, Taráska! Jänis! Tuolla noin! -- huusi Oljgúshka,
osoittaen pensaisin, missä harmaanruskea selkä pitkine korvineen mennä
vilisti yhä kauemmas. -- Mikäs sinulle tuli? -- kysäisi hän Grúshkalta,
kun jänis oli kadonnut näkyvistä.
-- Luulin sudeksi, -- vastasi toinen, unohtaen samassa sekä
säikäyksensä että epätoivon kyynelet ja purskahtaen nauramaan.
-- Hupakko!
-- Hyi, kun säikähdin! -- puheli Grúshka, nauraen äänekkäästi,
hopeankirkasta nauruansa.
Marjat kerättiin maasta tuoppiin ja lähdettiin kauemmas. Aurinko nousi
jo metsän takaa, luoden varjoja ja heleänkirkkaita täpliä nurmeen ja
kimallellen kastepisaroissa. Tytöillä oli nyt hameet märkinä vyötäisiä
myöten.
Tyttöset olivat jo lähestyneet metsän laitaa, kuljettuaan yhä kauemmas
siinä toivossa, että mitä syvemmälle metsään, sitä marjapaikatkin
paremmat, kun eri haaroilta rupesi kuulumaan huhuilemisia: siellä oli
marjassa muita akkoja ja tyttöjä, jotka olivat lähteneet liikkeelle
myöhemmin. Murkinan maissa, kun ruukku ja tuoppi olivat jo puolillaan,
tytöt kohtasivat Akulina tädin, joka oli lähtenyt marjaan hänkin. Hänen
perässään käydä taaputteli paksuilla, väärillä jaloillaan muuan
isovatsainen poikanen, lakitta päin ja pelkkä paita päällä.
-- Mukaan näet kärtti, -- virkkoi Akulina tytöille, ottaen pojan
syliinsä. -- Eikä ollut ketään, kelle jättää.
-- Mepäs vast'ikään ajettiin suuri jänis ylös. Sitä rytinää ja
ryskettä! Ihan pintaa karmi.
-- Äläst'! -- virkkoi Akulina, laskien pojan jälleen maahan.
Hetken aikaa haasteltuaan tyttöset erosivat Akulinasta, työtään
jatkamaan.
-- Mutta nyt istutaan, -- virkkoi Oljgúshka, laskeutuen siimekseen
tiheän pähkinäpensaan juurelle. -- Väsyttää niin hirveästi. Eipäs vaan
otettu leipää mukaan. Kyllä maistuis nyt!
-- Nälkä minunkin on, -- sanoi Grúshka.
-- Mitähän se Akulina siellä tuolleen hoilottaa? Kuuletko? Akulina
täti, hohoi!
-- Oljgúshkaaa! -- vastasi Akulina.
-- Mitää?
-- Onkos se poika riepu siellä? -- huusi Akulina puitten takaa.
-- Ei ole.
Hetken kuluttua kuului rapinaa pensaissa, ja Akulina täti tuli
näkyviin, liepeet nostettuina yläpuolelle polvien ja tuutti kädessä.
-- Ettekö ole nähneet poika riepua?
-. Emmä.
-- Hyväinen aika! Mishkaa!
-- Mishkaa!
Ei kuulunut vastausta.
-- Voi poloinen päiviäni! Joutuu vielä tuonne salolle ja eksyy!
Oljgúshka kavahti pystyyn ja läksi Grúshkan kanssa etsimään yhtäänne,
Akulina toisaanne. Lakkaamatta he sitten huhuilivat heleillä äänillään
Mishkaa, mutta kukaan ei vastannut.
-- En minä jaksa enää, -- puheli Grúshka, jääden jäljemmäs, mutta yhä
edelleen huudellen. Hän otti milloin oikeaan, milloin vasempaan,
sivuillensa vilkuen.
Akulinan epätoivoinen ääni se kajahteli kaukaa salon puolelta.
Oljgúshka oli jo vähällä heittää etsinnät sikseen ja lähteä kotia, kun
äkkiä eräästä tuuheasta pensaasta, lähellä lehmuksen kantoa, alkoi
kuulua linnun itsepäistä ja äkäistä, epätoivoista piipitystä. Linnulla
oli kaiketi poikasia pesässään, ja nyt se oli jostain syystä
suutuksissaan ja säikähtynyt. Oljgúshka tähystelemään pensaasen, jonka
ympärillä kasvoi sankkaa, valkokukkaista heinää, ja huomasi silloin
pensaan alla sinisen mytyn, joka ei ollut lainkaan metsäruohon
näköistä. Tyttö pysähtyi ja rupesi tarkastelemaan. Mishkahan se olikin.
Hän se siis oli lintusen harmin ja säikäyksen syy.
Mishka loikoi paksulla vatsallaan maassa, kädet otsan alla, pulleat ja
väärät sääret oikosinaan, nukkui makeasti.
Oljgúshka huusi äidin sinne, herätti pojan ja antoi hänelle marjoja.
Ja kauan vielä sen perästäkin Oljgúshka kertoi kaikille, kenet vaan
tapasi, ja kotona äidille ja isälle ja naapurille, kertoi, kuinka hän
oli ollut etsimässä Akulinan poika riepua ja vihdoin löytänyt hänet.
* * * * *
Aurinko oli jo noussut metsän yläpuolelle, kuumasti paahtaen maata ja
kaikkea, mikä sen päällä oli.
Metsästä oli tullut muitakin tyttöjä. -- Oljgúshka, uimaan! --
kutsuivat he.
Ja käsityksin ja laulellen sitä mentiin joen rannalle. Ja sitten alkoi
kuppelehtiminen ja kirkuminen ja polskiminen, eivätkä huomanneetkaan
tytöt, kuinka lännestä alkoi nousta musta pilvi, kuinka aurinko vuoroin
meni piiloon, vuoroin taas pisti esille. Jo leyhähti kukkain ja
koivunlehtien tuoksu, jo alkoi jyrähdelläkin. Tuskin olivat tytöt
saaneet vaatteet yllensä, niin jo tuli sade ja kasteli heidät
läpimärjiksi.
Tyttöset tulivat juoksujalassa kotia, tummenneet paidat pinnassa
kiinni, haukkasivat pikimmältään ja läksivät viemään päivällistä
isälle, joka oli perunoita mullittamassa.
Kotia palattuaan, he söivät päivällistä, jolla välin paidat olivat jo
ennättäneet kuivaa. Sitten marjat lajiteltiin, pantiin vateihin ja
lähdettiin viemään Nikolai Semjónowitshin huvilaan, siellä kun aina
maksettiin hyvä hinta. Mutta tällä kertaa ei siellä marjoista
huolittukaan.
Mari, joka istui päivänvarjon suojassa suuressa nojatuolissa, kärsien
helteestä, huomasi marjatytöt ja rupesi viuhtomaan heitä kohti
viuhkallaan.
-- Ei ole tarvis! Ei ole tarvis!
Mutta Vâlja, vanhin, 12-vuotias poika, joka oli kotona lepäämässä
klassillisen kymnaasin liikarasituksista ja parhaillaan pelasi
krokettia naapurien kanssa, hyppäsi Oljgúshkan luokse.
-- Mitä maksaa? -- kysyi hän.
Toinen vastasi:
-- Kolmekymmentä kopekkaa.
-- Se on liikaa, -- sanoi Vâlja. Hän sanoi niin siitä syystä, että oli
kuullut aika-ihmistenkin aina niin sanovan. -- Odota hiukan, mutta tule
tuolta kolkan takaa.
Ja Vâlja juoksi njânjan luokse.
Oljgúshka ja Grúshka katselivat sillä välin mielikseen peilipalloa,
johon näkyi kaikenlaisia pikku taloja ja metsiä ja puutarhoja. Tämä
pallo ja paljon muutakin, mikä siellä oli nähtävänä, ei heitä lainkaan
hämmästyttänyt, sillä heidän mielestänsä olisi kaikki pitänyt olla
aivan ihmeellistä tässä salaperäisessä ja heille käsittämättömässä
herrasväen maailmassa.
Vâlja riensi njânjan luokse ja rupesi kärttämään häneltä 30 kopekkaa.
Njânja arveli, että riittää se 20:kin, ja otti hänelle rahat kirstusta.
Isä oli vast'ikään noussut, vietettyään tukalan yön, ja istui nyt
verannalla sanomalehteä lukemassa ja sikaria poltellen. Vâlja kiersi
hänen taatsensa, antoi 20-kopekkaisen tytöille, kaasi marjat lautaselle
ja rupesi ahmimaan niitä.
Kotia palattuansa, Oljgúshka päästi hampaillaan auki solmun huivista,
ja antoi siinä säilyttämänsä rahan äidilleen. Tämä kätki sen ja rupesi
kokoomaan pesuvaatteita, viedäkseen ne joenrantaan.
Taráska, joka aamiaisesta saakka oli ollut isän kanssa perunoita
mullittamassa, makasi nyt tuuhean, tumman tammen siimeksessä. Siinä
isäkin istui, katsellen valjaista riisuttua ja kammitsaan pantua
hevosta, joka oli syömässä naapurin maan rajalla ja minä hetkenä
hyvänsä saattoi puikahtaa vieraan kaurapeltoon tahi niittyyn.
Nikolai Semjónowitshin talossa kaikki asiat kulkivat vanhaa, totuttua
latuansa. Kaikki oli kunnossa. Aamiainen, kolme ruokalajia, oli
katettu, kärpäset olivat jo kauan aikaa käyttäneet sitä hyväkseen,
mutta talonväestä ei käynyt kukaan pöytään, sillä ruokahalua ei ollut
kellään.
Nikolai Semjónowitsh oli tyytyväinen, huomattuaan vast'ikään
lukemistansa sanomalehdistä, kuinka oikeita hänen mielipiteensä ovat.
Mari oli tyytyväinen, sillä Gôgan vatsa oli jälleen kunnossa. Tohtori
oli tyytyväinen, koska hänen neuvomansa parannuskeino oli tehonnut.
Vâlja oli tyytyväinen, kun oli saanut syödä kokonaisen lautasellisen
mansikoita.