Albinan sydäntä kouristi sekä toivo että pelko. Tunteitansa purkaakseen
hän välisti myhähti Ludvikalle, päällään viitaten milloin kasakan
leveään selkään, milloin tarantassin pohjalle. Ludvika istui
juhlallisen näköisenä, järkähtämättä katsellen eteenpäin, silloin
tällöin vain huuliansa liikauttaen.
Sää oli kirkas. Kummallakin puolen tietä levittelihe suunnaton, autio
aro, hopeisen sulkaruohon välkähdellessä aamuisen auringon vinoissa
säteissä. Tie oli tasainen, kuni asfaltilla laskettu, ja äänekästä
kalketta siinä pitivät bashkiriläisten hevosten kengättömät, nopsat
kaviot. Joskus näki milloin puolella milloin toisella peltorottain
kaivamia mättäitä. Vartioitseva peltorotta istui takakäpälillään,
kimakalla vihellyksellä ilmaisten lähenevän vaaran ja puikahtaen
piiloon. Harvoin sattui vastaantulijoita: kasakoita vehnäkuormineen
tahi ratsastava bashkiri, jonka kanssa kasakka uljaasti vaihtoi
muutamia sanoja tatarinkielellä. Kaikissa majataloissa oli vereksiä,
hyvin syötetyitä hevosia, ja Albinalta juomarahaksi saatu puoliruplanen
teki sen, että kyytimiehet ajoivat lentoa koko matkan, oikein, niinkuin
he sanoivat, sitä kenttäjääkärin joutua.
Jo ensimmäisessä majatalossa, kun entinen kyytimies oli vienyt
hevosensa pois, kasakka mennyt tupaan eikä uusia hevosia vielä oltu
tuotu, Albina kumartui tarantassin pohjalle ja tiedusteli mieheltään,
mitenkä tämä jaksaa.
-- Mainiosti. Minun on varsin hyvä olla. En kaipaa mitään. Täällä minä
olisin vaikka kaksi vuorokautta yhteen menoon.
Illalla tultiin suureen Dergatshin kirkonkylään. Hankkiakseen
miehellensä tilaisuutta oikaisemaan jäseniänsä ja hengittämään raitista
ilmaa, Albina ei poikennutkaan majataloon n.s. postikartanoon, vaan
tavalliseen syöttöpaikkaan ja, heti pihaan tultua, antoi kasakalle
rahaa, käskien tuoda maitoa ja munia. Tarantassi kun seisoi katoksen
alla, ja iltakin jo oli pimeä, niin Albina, pantuaan Ludvikan
vartioimaan kasakan tuloa, päästi miehensä ulos ja ravitsi hänet. Ennen
kasakan palajamista oli Migúrski jälleen kontannut laatikkoonsa.
Saatiin taas uudet hevoset ja lähdettiin taipaleelle.
Albina alkoi tuntea yhä suurempaa mielenrohkeutta rinnassaan eikä
voinut pidättää riemuaan ja iloisuuttaan. Puhekumppaleita hänellä ei
ollut muita kuin Ludvika, kasakka ja pikku koira Trezórka, ja näitten
kanssa hän huvikseen haastelikin. Rumuudestaan huolimatta Ludvika yhä
vain aavisteli lemmen ajatuksia jok'ainoassa mies-eläjässä, jonka
kanssa yhteen sattui, ja samaa hän nytkin epäili tuossa pulleassa,
hyväntahtoisessa Uralin kasakassa, jolla oli niin tavattoman kirkkaat
ja suopeat silmät, ja joka oli pantu heille saattomieheksi.
Suoruudellaan ja hyväntahtoisella notkeudellaan hän miellyttikin naisia
suurissa määrin. Albinaa huvitti Trezórka, jota hän myötäänsä uhkaili,
estellen nuuskimasta tarantassin perä-istuimen alustaa, mutta vielä
enemmin häntä huvitti Ludvika ja hänen koomillinen virnailunsa kasakan
kanssa, joka ei osannut aavistaakaan, että häntä moisista aikeista
epäillään, ja ystävällisesti vain naurahteli kaikkeen, mitä hänelle
sanottiin.
Yrityksen vaaran-alaisuus ja sen yhä lähenevä toteutuminen sekä
osaltaan myös aron ilma saivat Albinan mielen yhä enemmän kuohuksiin.
Hän alkoi tuntea sydämessään sellaista lapsellista riemua ja iloa, jota
ei ollut enää pitkiin aikoihin kokenut. Migúrski kuuli hänen hilpeät
haastelunsa, ja silloin hän, huolimatta asemansa hankaluudesta (kuumuus
ja jano ne varsinkin häntä rasittivat) unohti oman itsensä ja iloitsi
Albinan ilosta.
Toisen päivän iltana alkoi jälleen häämöttää asunnoita tuolla kaukana.
Se oli Sarátow ja Volga. Kasakka se arosilmillään erotti sekä Volgan
että mastojen nenät ja osoitti niitä Ludvikalle. Tämä sanoi näkevänsä
hänkin. Albina ei voinut erottaa mitään, mutta puheli ääneensä
tahallaan, jotta Migúrski kuulisi.
-- Sarátow, Volga! -- Niin hän haasteli, ikäänkuin Trezórkalle, siinä
sivussa puolankielellä kertoen miehelleen lähimmistä aikeistaan.