Juuri näinä Migúrskien raskaimpina aikoina saapui Uralskiin muuan
puolalainen, Rosolówski, osallisuutensa tähden eräässä suuremmoisessa
kapina- ja karkausyrityksessä, jonka niihin aikoihin oli Siperiassa
suunnitellut muuan karkotettu ksendz, nimeltä Sirotsinski.
Rosolówski, niinkuin Migúrskikin ja niinkuin tuhannet muutkin, jotka
oli rangaistu karkotuksella Siperiaan siitä syystä, että olivat
tahtoneet olla sinä, miksi syntyneetkin olivat, puolalaisina, oli
sekaantunut tähän hankkeesen, rangaistu raipoilla ja pantu sotamieheksi
samaan pataljonaan kuin Migúrskikin. Rosolówski, entinen matemaatikan
opettaja, oli kookas, kumarassa käypä mies, laiha, posket kuopalla ja
otsa rypyssä.
Jo ensimmäisenä iltana, istuessaan Migúrskien luona teepöydässä, hän
vitkaan ja tyynellä bassoäänellään kertoi tietystikin siitä
tapahtumasta, josta hän oli niin ankaran rangaistuksen saanut.
Tämä tapahtuma oli ollut se, että Sirotsinski oli perustanut salaisen
seuran, jolla oli jäseniä kautta koko Siperian, ja jonka tarkoituksena
oli kasakka- ja linja-rykmenteissä palvelevien puolalaisten avulla
vapauttaa kaikki pakkotyöhön tuomitut, nostattaa siirtolaiset kapinaan
ja valloittaa Omskin tykistö.
-- Mutta olikohan se mahdollista? -- kysyi Migúrski.
-- Oli kyllä. Kaikki oli ennalta harkittu, ja Siperia oli meidän
käsissämme. Kevään tullen oli liikkeen määrä alkaa yht'aikaa koko
maassa. Kaikki oli laskettu pienintä yksityisseikkaakin myöten. Jos
yritys onnistuu -- semmoinen oli tuuma -- niin Siperia eroaa Venäjästä
ja muuttuu itsenäiseksi. Ellei onnistu, silloin kaikki salaliittolaiset
pakenevat Kirgisien arojen, Tashkentin ja Bukaran kautta brittiläiseen
Indiaan. Kaikki oli valmiina ja menestys olisi ollut varma, ellei olisi
joukossa ollut kahta konnaa, jotka kavalsivat asian. Sirotsinski oli
mahtava, voimakas luonne, ja voiton riemut häntä odottivat, mutta
riemun ja vapauden sijaan tuli turmio sadoille ihmisille ja kuolema
hänelle itselleen.
-- Teloittivatko he hänet? -- kysyi Migúrski.
-- Kyllä, niinkuin _he_ teloittavat -- kepeillä! -- vastasi Rosolówski
jyrkästi. -- Seitsemäntuhatta kepin-iskua. Minä näin kaikki tyyni.
Ja sitten hän rupesi tasaisella, levollisella äänellään kertomaan tuon
rangaistuksen yksityiskohtia. Esivallan käskystä oli nimittäin hänen ja
muitten tässä asiassa syyllisten täytynyt olla läsnä. Ensimmäisinä
piestiin kuolijaiksi ne kuusi miestä, jotka oli tuomittu saamaan 7000
kepin-iskua. Keppien paksuus oli säännöissä määrätty -- keisarillinen
ukaasi oli näet niistäkin olemassa: -- ne eivät saaneet olla sen
hienompia eikä paksumpia kuin että kolme niitä yhtaikaa mahtui
pyssynpiipusta sisään. Kaksi pataljonaa sotamiehiä seisoi kahdessa
rivissä pitkänä kujana kepit kourassa. Niillä heidän oli määrä iskeä
tuomittua paljaasen selkään, silloin kuin tämä, kumpikin käsi sidottuna
pyssynperään, tuli kahden kersantin taluttamana itsekunkin kohdalle.
[Suomessa sai tällaiseen rangaistukseen tuomittu juosta sotamies-kujan
läpi minkä ennätti, jotenka siis kaikki kepin-iskut eivät sattuneet.
Venäjällä sitä vastoin poloista kuljetettiin askel askeleelta, niin
ett'ei yksikään isku mennyt harhaan. Suom. m.]
Ensimmäisenä läksivät viemään tohtori Shakáljskia, Sirotsinskin
ystävää, joka oli ollut yksi salaliiton etevimmistä johtajista. Tämä
Shakáljski oli, Rosolówskin puheen mukaan, ollut hurskasmielinen,
uhrautuvainen mies. Kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa,
venäläisetkin, joitten keskuudessa hän eli. Alttiisti hän antoi
lääkärin-apuansa jokaiselle, ken vain pyysi, antoi aina, niin
päiväs-aikaan, kuin yösydännäkin.
-- Jospa hän olisi ollut täällä silloin kuin minun pienoseni
sairastivat! -- ajatteli Albina.
-- Häntä he läksivät viemään ensimmäisenä, -- kertoi Rosolówski. --
Hänen perässään astui muuan venäläinen lääkäri, joka tuon tuostakin
virkkoi sotamiehille: "Älkää lyökö kovasti; hän on kivulloinen mies;
hän on heikko." Mutta sotamiehet löivät vain, eivätkä saattaneet toisin
tehdäkään, sillä heidän takanaan kulki upseereita, kurittaen sitä, ken
hiljaa löi.
Min'en voinut -- jatkoi Rosolówski -- nähdä mitään siltä paikalta,
jossa silloin seisoin. En voinut erottaa muuta kuin rumpujen pärinää,
mutta kun alkoi kuulua keppien vinkuna ja iskujen läiskeet ruumiisen,
silloin ymmärsin hänen lähestyvän ja näin hänen kahden kersantin
kuljettamana astuvan päätään viskellen milloin puoleen, milloin
toiseen. Ja minä kuulin jälleen tuon venäläisen tohtorin sanovan:
"Säälikää toki, hyvät ystävät; älkää lyökö kovasti." Tätä kesti ainakin
tunnin. Toista kertaa ohitseni kuljetettaessa, hän ei enää astunut,
vaan häntä laahattiin. Hirvittävän näköinen oli hänen selkänsä. Minä
siristin silmäni. Hän kaatui ja vietiin pois, saadakseen, jos paranee,
vielä jäljellä olevat iskut noitten hirviöitten kädestä.
-- Ja sitten, -- kertoi Rosolówski edelleen -- sitten he kuljettivat
kujan läpi toisen ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikki he vaipuivat
maahan, ken hengetönnä, ken henkitoreissa. Ja yhä meidän täytyi seisoa
katselemassa. Tätä kesti kuusi tuntia: varhaisesta aamusta hamaan kello
kahteen päivällä. Viimeiseksi talutettiin Sirotsinskiä. En ollut nähnyt
häntä pitkään aikaan ja hämmästyin hänen ulkomuotoansa. Hän oli
näöltään kuin kymmenvuotias poika. Paljas pää kalpeine kasvoineen ja
harmaine poskipartoineen se oli painuksissa ja hytkähteli. Hänen
paljastettu yläruumiinsa oli kauhistuttavan laiha, kylkiluut näkyvissä
kutistuneen vatsan yläpuolella. Hän astui vavahdellen, ja päätään
heitellen ja nykäytellen joka iskusta. Valittanut hän ei, mutta minä
kuulin hänen ääneensä rukoilevan: "_Miserere mei Tuum; da miserere mei,
Deus; da secundum misericordiam tuam_." [Armahda minua, armahda minua,
Jumala, Sinun laupeutesi tähden. Suom. muist.]
-- Ei! -- keskeytti kertoja. -- En jaksa enää jatkaa. Hän kuoli siihen.
Rosolówski oli niin liikutettu, ett'ei kyennyt enää sanomaan mitään.
-- Mahdotonta, mahdotonta on tällainen elämä! -- huudahti Albina,
värähtämättä katsoen Rosolówskiin.
Tämä rypisti kulmiansa, pyhkäisten hihallaan kyynelet poskiltaan ja
parraltaan.
Ludvika istui akkunan ääressä, itkeä nyyhkyttäen nenäliina silmillään.
-- Että te viitsitte kertoa tuollaisia! Pedot on petoja! -- huudahti
Migúrski, heittäen piippunsa maahan, kavahti ylös ja meni pimeään
makuuhuoneesen. Albina istui kuin huumautunut, tuijottaen tyhjään
nurkkaan!