VII.

Juuri näinä Migúrskien raskaimpina aikoina saapui Uralskiin muuan

puolalainen, Rosolówski, osallisuutensa tähden eräässä suuremmoisessa

kapina- ja karkausyrityksessä, jonka niihin aikoihin oli Siperiassa

suunnitellut muuan karkotettu ksendz, nimeltä Sirotsinski.

Rosolówski, niinkuin Migúrskikin ja niinkuin tuhannet muutkin, jotka

oli rangaistu karkotuksella Siperiaan siitä syystä, että olivat

tahtoneet olla sinä, miksi syntyneetkin olivat, puolalaisina, oli

sekaantunut tähän hankkeesen, rangaistu raipoilla ja pantu sotamieheksi

samaan pataljonaan kuin Migúrskikin. Rosolówski, entinen matemaatikan

opettaja, oli kookas, kumarassa käypä mies, laiha, posket kuopalla ja

otsa rypyssä.

Jo ensimmäisenä iltana, istuessaan Migúrskien luona teepöydässä, hän

vitkaan ja tyynellä bassoäänellään kertoi tietystikin siitä

tapahtumasta, josta hän oli niin ankaran rangaistuksen saanut.

Tämä tapahtuma oli ollut se, että Sirotsinski oli perustanut salaisen

seuran, jolla oli jäseniä kautta koko Siperian, ja jonka tarkoituksena

oli kasakka- ja linja-rykmenteissä palvelevien puolalaisten avulla

vapauttaa kaikki pakkotyöhön tuomitut, nostattaa siirtolaiset kapinaan

ja valloittaa Omskin tykistö.

-- Mutta olikohan se mahdollista? -- kysyi Migúrski.

-- Oli kyllä. Kaikki oli ennalta harkittu, ja Siperia oli meidän

käsissämme. Kevään tullen oli liikkeen määrä alkaa yht'aikaa koko

maassa. Kaikki oli laskettu pienintä yksityisseikkaakin myöten. Jos

yritys onnistuu -- semmoinen oli tuuma -- niin Siperia eroaa Venäjästä

ja muuttuu itsenäiseksi. Ellei onnistu, silloin kaikki salaliittolaiset

pakenevat Kirgisien arojen, Tashkentin ja Bukaran kautta brittiläiseen

Indiaan. Kaikki oli valmiina ja menestys olisi ollut varma, ellei olisi

joukossa ollut kahta konnaa, jotka kavalsivat asian. Sirotsinski oli

mahtava, voimakas luonne, ja voiton riemut häntä odottivat, mutta

riemun ja vapauden sijaan tuli turmio sadoille ihmisille ja kuolema

hänelle itselleen.

-- Teloittivatko he hänet? -- kysyi Migúrski.

-- Kyllä, niinkuin _he_ teloittavat -- kepeillä! -- vastasi Rosolówski

jyrkästi. -- Seitsemäntuhatta kepin-iskua. Minä näin kaikki tyyni.

Ja sitten hän rupesi tasaisella, levollisella äänellään kertomaan tuon

rangaistuksen yksityiskohtia. Esivallan käskystä oli nimittäin hänen ja

muitten tässä asiassa syyllisten täytynyt olla läsnä. Ensimmäisinä

piestiin kuolijaiksi ne kuusi miestä, jotka oli tuomittu saamaan 7000

kepin-iskua. Keppien paksuus oli säännöissä määrätty -- keisarillinen

ukaasi oli näet niistäkin olemassa: -- ne eivät saaneet olla sen

hienompia eikä paksumpia kuin että kolme niitä yhtaikaa mahtui

pyssynpiipusta sisään. Kaksi pataljonaa sotamiehiä seisoi kahdessa

rivissä pitkänä kujana kepit kourassa. Niillä heidän oli määrä iskeä

tuomittua paljaasen selkään, silloin kuin tämä, kumpikin käsi sidottuna

pyssynperään, tuli kahden kersantin taluttamana itsekunkin kohdalle.

[Suomessa sai tällaiseen rangaistukseen tuomittu juosta sotamies-kujan

läpi minkä ennätti, jotenka siis kaikki kepin-iskut eivät sattuneet.

Venäjällä sitä vastoin poloista kuljetettiin askel askeleelta, niin

ett'ei yksikään isku mennyt harhaan. Suom. m.]

Ensimmäisenä läksivät viemään tohtori Shakáljskia, Sirotsinskin

ystävää, joka oli ollut yksi salaliiton etevimmistä johtajista. Tämä

Shakáljski oli, Rosolówskin puheen mukaan, ollut hurskasmielinen,

uhrautuvainen mies. Kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa,

venäläisetkin, joitten keskuudessa hän eli. Alttiisti hän antoi

lääkärin-apuansa jokaiselle, ken vain pyysi, antoi aina, niin

päiväs-aikaan, kuin yösydännäkin.

-- Jospa hän olisi ollut täällä silloin kuin minun pienoseni

sairastivat! -- ajatteli Albina.

-- Häntä he läksivät viemään ensimmäisenä, -- kertoi Rosolówski. --

Hänen perässään astui muuan venäläinen lääkäri, joka tuon tuostakin

virkkoi sotamiehille: "Älkää lyökö kovasti; hän on kivulloinen mies;

hän on heikko." Mutta sotamiehet löivät vain, eivätkä saattaneet toisin

tehdäkään, sillä heidän takanaan kulki upseereita, kurittaen sitä, ken

hiljaa löi.

Min'en voinut -- jatkoi Rosolówski -- nähdä mitään siltä paikalta,

jossa silloin seisoin. En voinut erottaa muuta kuin rumpujen pärinää,

mutta kun alkoi kuulua keppien vinkuna ja iskujen läiskeet ruumiisen,

silloin ymmärsin hänen lähestyvän ja näin hänen kahden kersantin

kuljettamana astuvan päätään viskellen milloin puoleen, milloin

toiseen. Ja minä kuulin jälleen tuon venäläisen tohtorin sanovan:

"Säälikää toki, hyvät ystävät; älkää lyökö kovasti." Tätä kesti ainakin

tunnin. Toista kertaa ohitseni kuljetettaessa, hän ei enää astunut,

vaan häntä laahattiin. Hirvittävän näköinen oli hänen selkänsä. Minä

siristin silmäni. Hän kaatui ja vietiin pois, saadakseen, jos paranee,

vielä jäljellä olevat iskut noitten hirviöitten kädestä.

-- Ja sitten, -- kertoi Rosolówski edelleen -- sitten he kuljettivat

kujan läpi toisen ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikki he vaipuivat

maahan, ken hengetönnä, ken henkitoreissa. Ja yhä meidän täytyi seisoa

katselemassa. Tätä kesti kuusi tuntia: varhaisesta aamusta hamaan kello

kahteen päivällä. Viimeiseksi talutettiin Sirotsinskiä. En ollut nähnyt

häntä pitkään aikaan ja hämmästyin hänen ulkomuotoansa. Hän oli

näöltään kuin kymmenvuotias poika. Paljas pää kalpeine kasvoineen ja

harmaine poskipartoineen se oli painuksissa ja hytkähteli. Hänen

paljastettu yläruumiinsa oli kauhistuttavan laiha, kylkiluut näkyvissä

kutistuneen vatsan yläpuolella. Hän astui vavahdellen, ja päätään

heitellen ja nykäytellen joka iskusta. Valittanut hän ei, mutta minä

kuulin hänen ääneensä rukoilevan: "_Miserere mei Tuum; da miserere mei,

Deus; da secundum misericordiam tuam_." [Armahda minua, armahda minua,

Jumala, Sinun laupeutesi tähden. Suom. muist.]

-- Ei! -- keskeytti kertoja. -- En jaksa enää jatkaa. Hän kuoli siihen.

Rosolówski oli niin liikutettu, ett'ei kyennyt enää sanomaan mitään.

-- Mahdotonta, mahdotonta on tällainen elämä! -- huudahti Albina,

värähtämättä katsoen Rosolówskiin.

Tämä rypisti kulmiansa, pyhkäisten hihallaan kyynelet poskiltaan ja

parraltaan.

Ludvika istui akkunan ääressä, itkeä nyyhkyttäen nenäliina silmillään.

-- Että te viitsitte kertoa tuollaisia! Pedot on petoja! -- huudahti

Migúrski, heittäen piippunsa maahan, kavahti ylös ja meni pimeään

makuuhuoneesen. Albina istui kuin huumautunut, tuijottaen tyhjään

nurkkaan!

Jumalallista ja inhimillistä eli vielä kolme kuolemaa · 第 31 / 44 题