Hyväntahtoinen överstiluutnantti toimitti esivallalta
naimisluvan. Orenburgista tilattiin ksendz, ja Migúrskit vihittiin.
Pataljonanpäällikön rouva oli äidin-sijaisena, toinen oppilaista
pyhänkuvan kantajana [Hääsaattueen etunenässä, alttarin ääreen
astuttaessa, kulkee poikanen, kantaen pyhänkuvaa. Suom. muist.] ja
Brzhozówski, karkotettu puolalainen, sulhaspoikana.
Albina -- niin oudolta kuin kuuluneekaan oli rakastanut miestään
intohimoisesti, vaikk'ei ollut häntä lainkaan tuntenut. Nyt vasta hän
rupesi tutustumaan mieheensä. Sanomattakin on selvä, että ihmisessä,
joka on lihaa ja verta, hän huomasi paljon sellaista jokapäiväistä ja
epärunollista, mitä ei ollut siinä kuvassa, jota hän oli mielessään
kannellut ja kasvatellut. Mutta juuri siitä syystä, että hän oli lihaa
ja verta, Albina löysi hänessä paljon semmoista vilpitöntä ja hyvää,
mitä ei ollut tuossa abstraktisessa olennossa. Albina oli tuttaviltaan
ja ystäviltään kuullut paljonkin hänen urhoollisuudestaan sodassa,
tiennyt hänen miehekkäästi kestäneen omaisuutensa ja vapautensa
menettämisen ja kuvaillut häntä sankarina, joka aina elää korkeata
sankarielämää, mutta todellisuudessapa tuo niin tavattomilla
ruumiinvoimilla varustettu ja urhoollinen Migúrski näyttikin olevan
tyyni, hiljainen karitsa, aivan luonteva, hyväntahtoisesti leikillinen
mies. Yhä vieläkin vaalea pikkuparta ja viikset reunailivat tuota
tunteellista suuta, jonka ympärillä alati asui samainen lapsellinen
hymy, johon Albina oli jo Rozhánkassa niin mielistynyt, ja suussa yhä
vieläkin tuo sammumaton piippu, josta hän niin paljon kärsi varsinkin
raskautensa aikana.
Nyt vasta Migúrskikin oppi tuntemaan Albinan ja hänessä ensi kertaa
naisen. Niistä naisista, jotka hän oli tuntenut ennen häitä, hän ei
ollut voinut päästä naisen perille. Ja se, minkä hän Albinassa oppi
naista tuntemaan, hämmästytti häntä ja olisi ollut omiansa synnyttämään
hänessä pettymystä naisiin nähden, ellei Albina juuri Albinana olisi
herättänyt hänessä erinomaisen hellyyden ja kiitollisuuden tuntoa.
Albinaa kohtaan naisena yleensä hän tunsi lempeätä, hiukan ivallista
alentuvaisuutta, mutta Albina Albinana herätti hänessä ei ainoastaan
hellää rakkautta, vaan ihailuakin, tuntoa siitä, että yhä on maksamatta
velka hänen uhrauksestaan, joka on tuottanut hänelle odottamattoman
onnen.
Migúrskit olivat rakkaudessaan onnellisia. Kohdistaessaan rakkautensa
koko voiman toinen toiseensa, he tunsivat täällä vieraitten ihmisten
keskellä samaa kuin tuntee kaksi eksynyttä, joita talvipakkasessa
kylmää, ja jotka lämmittelevät toisiansa. Migúrskien elämän
onnellisuuteen vaikutti osaltansa myös tuo hamaan orjamaisuuteen asti
uskollinen, kaikessa suopeudessaan välisti purpatteleva, koomillinen ja
kaikkiin mies-eläjiin rakastuvainen Ludvika njânja.
Onnellisia Migúrskit olivat lapsissaankin. Vuoden kuluttua syntyi
poika; sitten puolentoista vuoden perästä tyttö. Poika oli äitinsä
ilmeinen kuva: samat silmät, sama vilkkaus ja liikkeiden sulous. Tyttö
oli terve, punaposkinen tyllykkä.
Onnettomia Migúrskit olivat siinä, että asuivat niin kaukana
kotimaastaan, ja ennen kaikkea siinä, että heidän masentavan
nöyryyttävä asemansa oli niin raskasta. Tämä nöyryytys tuntui hyvin
tuskalliselta varsinkin Albinasta: hänen Juzönsa, sankari, miehen
ihanne -- hän on pakotettu asettumaan kunnia-asentoon jok'ainoan
upseerin edessä, tekemään kiväritemppuja, käymään vahdissa ja
tottelemaan nurkumatta.
Puolasta tuli sitä paitsi ylen murheellisia sanomia. Melkein kaikki
läheiset sukulaiset ja ystävät oli karkotettu; toiset taas,
menetettyään kaiken omansa, olivat paenneet ulkomaille. Migúrskien
tilaan ei ollut toivottavissa pienintäkään parannusta. Kaikki puuhat ja
ponnistukset saada hänelle anteeksi-antoa tai edes huojennusta,
upseeriksi ylennystä, -- kaikki ne raukesivat tyhjiin. Nikolai
Paulowitsh se piti sotaväen katselmuksia, paraadeja, harjoituksia, kävi
naamiaisissa, lasketteli leikkiä naismaskien kanssa, ajella tömisteli
tarpeettomasti Venäjätä ristiin rastiin Tshugujewista Novorossiskiin,
Pietariin ja Moskovaan, säikytellen kansaa ja ajattaen hevosia
kuolijaiksi, mutta kun joku huiman rohkea uskalsi lähestyä häntä ja
anoa helpotusta kovan kohtalon alaisille karkotetuille dekabristeille
tahi puolalaisille, jotka olivat saaneet kärsiä sen samaisen
isänmaan-rakkauden tähden, jota hän itsekin niin suuresti ylisti,
silloin hän, rintaansa pullistellen, kiinnitti lyijyiset silmänsä mihin
sattui, sanoen: "Palvelkoon. Ei vielä!" ikäänkuin hän olisi tiennyt,
milloinka se oikea hetki lyö. Ja kaikkia hänen ympärillään olijoita:
kenraaleja ja kamariherroja ja heidän puolisoitaan, jotka saivat
ravintonsa hänen pöydässään, kaikkia heitä liikutti syvästi tämän
suuren miehen harvinainen tarkkanäköisyys ja suuri viisaus.
Yleensä oli Migúrskien elämässä sentään enemmän onnea kuin
onnettomuutta.
Näin kului viisi vuotta. Mutta sitten heitä äkkiä kohtasi odottamaton,
kauhea onnettomuus. Ensiksi sairastui tytär ja kahden päivän perästä
poika. Ankaran kuumeen kourissa poikanen vieritteli kolme päivää ilman
lääkärin-apua (ei ollut lääkäriä saatavissa) ja neljäntenä kuoli. Kaksi
päivää myöhemmin nukkui tyttönenkin pois.
Albina oli syöksymättä Uralin jokeen siitä syystä vain, ettei saattanut
olla kauhistuksella ajattelematta miehensä tilaa silloin kuin sanoma
Albinan itsemurhasta saapuu. Mutta raskaaksi hänelle elämä kävi. Tuo
ennen niin uuttera ja vireä emäntä jätti nyt kaikki taloushuolet
Ludvikan huostaan, istui tuntikausia toimetonna, ääneti tuijotellen
siihen, mikä milloinkin silmän eteen sattui. Vuoroin taas hän kavahti
ylös, riensi omaan huoneesensa ja itki siellä hiljaa, huolimatta
miehensä ja Ludvikan lohdutuksista, päätään vaan puistellen ja pyytäen
heitä menemään pois, jotta saisi olla yksinänsä.
Kesäisin hän meni lasten haudalle, ja siellä hän istui, raastaen
sydäntänsä, muistelemalla, mitä kaikkea oli ollut, jota nyt ei enää
saata olla. Liiatenkin vaivasi häntä se ajatus, että lapset kukaties
olisivat voineet jäädä eloon, jos olisi asuttu sellaisessa kaupungissa,
missä lääkärin-apua olisi ollut tarjolla. -- Mistä syystä? -- ajatteli
hän. -- Mistä syystä? Juzö ja minä, emmehän me keltäkään tahdo muuta
kuin että hän saisi elää niinkuin synnynnästään saakka on tottunut ja
niinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ovat eläneet, ja että minä saisin
elää hänen kanssaan, rakastaa häntä, rakastaa pienosiani, vaalia
heitä... Mutta äkkiä ruvetaan häntä kiduttamaan, hänet karkotetaan, ja
minulta temmataan pois mikä minulle oli koko maailmatakin kalliimpaa.
Miksi? Mistä syystä? -- Niin hän kyseli ihmisiltä ja Jumalalta.
Eikä voinut hän kuvailla mielessään vastauksen mahdollisuuttakaan.
Mutta ilman vastausta ei voinut olla elämääkään, ja hänen elämänsä se
oli nyt pysähtynyt. Maanpakolaisuuden kurja elämä, jota hän oli tähän
saakka osannut koristaa naisellisella kauneuden- ja somuuden aistilla,
oli käynyt sietämättömäksi ei ainoastaan hänelle, vaan Migúrskillekin,
joka kärsi hänen tähtensä eikä tiennyt, millä lohduttaa häntä.