Migúrski ei asunut kasarmissa, vaan yksityisessä huoneustossa. Nikolai
Paulowitsh [Nikolai I. Suom. m.] kyllä vaati, että sotamiehiksi
alennettujen puolalaisten piti ei ainoastaan kantaa kaikki kolkon
sotamies-elämän taakat, vaan kärsiä kaikki ne nöyryytyksetkin, joitten
alaisia tavalliset sotamiehet siihen aikaan olivat. Mutta suurin osa
niitä yksinkertaisia miehiä, joitten täytettäviksi hänen määräyksensä
jäivät, käsittivät täydellisesti näitten sotamiehiksi alennettujen
raskaan tilan ja, huolimatta kaikesta vaarasta, mikä hänen käskyjensä
laiminlyöjiä uhkasi, jättivät ne täyttämättä, missä vain laatuun kävi.
Niinpä senkin pataljonan päällikkö, johon Migúrski kuului, muuan
puolisivistynyt, sotamiehestä upseeriksi ylentynyt herra, käsitti kyllä
tämän entisen rikkaan, sivistyneen nuoren miehen tukalan tilan,
ja sääli häntä ja kohteli ystävällisesti, myöntäen hänelle
kaikenlaisia helpotuksia. Migúrski puolestaan osasi antaa arvoa tuon
valkeapartaisen, sotamiesmäisesti turpeakasvoisen överstiluutnantin
hyväntahtoisuudelle ja, osoittaakseen hänelle vastapalvelusta, suostui
antamaan opetusta matemaatikassa ja franskankielessä hänen pojillensa,
jotka valmistautuivat kadettikouluun.
Seitsemättä kuukautta oli Migúrski jo ollut Uralskissa. Hänen elämänsä
ei ollut ainoastaan yksitoikkoista, ikävää ja mieltä-masentavaa, vaan
raskastakin. Tuttavia -- paitsi pataljonanpäällikköä, josta hän
koetteli pysytellä niin loitolla kuin suinkin -- oli hänellä ainoastaan
muuan karkoitettu puolalainen, vähän sivistynyt, tunkeileva,
epämiellyttävä mies, joka kävi täällä kalakauppaa. Raskainta Migúrskin
elämässä oli se, että hänen oli niin vaikea tottua puutteesen. Hänen
omaisuutensa jouduttua takavarikkoon, ei hänellä ollut varoja
minkäänlaisia. Hän koetti tulla miten kuten toimeen niillä rahoilla,
joita sai myömällä vielä tallella olevia kultaesineitään.
Ainoana ja suurena ilona hänen elämässään täällä oli kirjevaihto
Albinan kanssa, josta hän, Rozhánkassa käyntinsä jälkeen, oli
sielussaan säilyttänyt runollisen, suloisen kuvan. Ja täällä maanpaossa
tämä kuva kävi päivästä päivään yhä ihanammaksi. Eräässä ensimmäisiä
kirjeitään Albina kysyi muun muassa, mitä hän kerran oli kirjeessään
tarkoittanut näillä sanoilla: "mitä aikeita ja haaveita minulla lienee
ollutkaan." Toinen vastasi saattavansa nyt tunnustaa, että hän oli
haaveillut saavansa sanoa häntä vaimokseen. Albina vastasi rakastavansa
häntä. Migúrski vastasi, että parempi olisi ollut, jos hän ei olisi
tuota maininnutkaan, sillä kauheatahan on ajatella, että jotain olisi
saattanut tapahtua, mikä nyt on mahdotonta. Albina vastasi: ei siinä
kyllä, että tämä ei ole mahdotonta, vieläpä se ihan varmaan
toteutuukin. Migúrski vastasi, että hänen on nykyisessä asemassaan
aivan mahdoton vastaan-ottaa sellaista uhrausta.
Piakkoin tämän kirjeen jälkeen Migúrski sai posti-ilmoituksen 2000:lle
zlótille. Kuoren leimasta ja käsialasta hän tunsi lähetyksen tulleen
Albinalta ja muisti nyt ensimmäisissä kirjeissään kerran leikillään
maininneensa, kuinka hauskalta hänestä muka tuntuu, ansaita opetuksella
kaikki, mitä tarvitsee, nimittäin rahoja teehen ja tupakkaan, jopa
kirjoihinkin. Pistettyään rahat toiseen kuoreen, hän lähetti ne
takaisin, eri kirjeessä pyytäen, ett'ei Albina rahoilla turmelisi
heidän pyhiä välejänsä. Hänellä on kaikkea yltä kyllin, kirjoitti hän,
ja tuntee olevansa täysin onnellinen, tietäessään, että hänellä on
sellainen ystävä.
Siihen se heidän kirjevaihtonsa keskeytyikin.
Marraskuussa kerran, Migúrskin istuessa överstiluutnantin luona ja
opettaessa poikia, alkoi kuulua yhä lähenevä aisakellon kilinä, pian
narahtivat ulkona reenjalakset pakkas-ilmassa, ja reki pysähtyi kuistin
eteen. Lapset hyppäsivät ulos katsomaan, ketä tulee. Migúrski jäi
huoneesen, katsellen oveen ja odotellen lasten palajamista, mutta
huoneesen astuikin överstiluutnantin rouva.
-- Teillehän tuli vieraita, pan, -- virkkoi hän. -- Pari rouvas-ihmistä
tuolla tiedustelee teitä. Kaiketi ne ovat sieltä teidän puoleltanne;
puolattaria näkyvät olevan.
Jos Migúrskilta olisi kysytty, luulisiko hän Albinan tuloa
tänne mahdolliseksi, niin hän olisi vastannut, ett'ei se ole
ajateltavissakaan, mutta sielunsa sisimmissä hän sittenkin odotteli
häntä. Veri hulvahti sydämeen, ja hengästyneenä hän riensi eteiseen.
Siellä parhaillaan muuan lihava, rokon-arpinen nainen päästeli huivia
päästään. Toinen nainen oli astumaisillaan sisähuoneisin. Kuultuaan
askeleita takanansa, hän pyörähti kiiruusti ympärinsä. Päähineen alta
välkähtivät Albinan silmät, elämän-iloa uhkuvaiset, ripset huurteessa.
Migúrski jähmettyi hämmästyksestä, eikä tiennyt miten vastaan-ottaa,
miten tervehtiä häntä.
-- Juzö! -- huudahti Albina, käyttäen samaa nimeä, jota isäkin oli
käyttänyt, häntä puhutellessaan, ja jolla Albina itsekin oli
ajatuksissaan häntä puhutellut, heitti käsivartensa hänen kaulaansa,
painoi punaiset, kylmät, kasvonsa hänen kasvoihinsa ja nauroi ja itki.
Hellämielinen överstiluutnantin rouva, saatuaan tietää, kuka Albina on
ja mille asialle tullut, otti hänet häihin asti luoksensa asumaan.