Kului vielä seitsemän vuotta. Mezhenjétski oli istunut koppivankeutensa
ajan Pietari-Paavalin linnassa ja lähetettiin sieltä pakkotöihin.
Paljon hän oli saanut kärsiä näitten seitsemän vuoden kuluessa, mutta
mielipiteitään hän ei ollut muuttanut, eikä ollut hänen tarmonsakaan
murtunut. Kuulusteluissa, joita hänen kanssaan oli pidetty ennen
linnaan sulkemista, hän oli hämmästyttänyt tutkijoitaan ja tuomareitaan
lujalla ja halveksivalla esiintymisellä niitä kohtaan, joitten vallassa
hän oli. Sydämensä pohjassa hän tosin tunsi kovaa tuskaa, tietäessään,
että hänen on täällä vankilassa mahdoton suorittaa loppuun sitä
tehtävää, jonka hän oli päällensä ottanut, mutta näyttänyt hän sitä ei.
Muitten yhteyteen tullessaan hän tunsi sydämessään ylpeätä uhmailua.
Kyseltäessä hän oli vaiti, vastaillen silloin vain kuin saattoi tehdä
kiusaa ristikuulustelun pitäjille, niinkuin santarmiupseerille ja
tutkintatuomarille.
Kun hänen puoleensa käännyttiin tuolla tavanmukaisella tiedon-annolla:
"Te voitte saada tilanne paljoa lievemmäksi, jos teette vilpittömän
tunnustuksen", silloin hän myhähti ylenkatseellisesti ja hetken aikaa
vaiettuaan vastasi:
-- Jos te luulette lupauksilla tai pelotuksilla saavanne minut
pakotetuksi ilmiantamaan kumppalini, niin te nähtävästikin arvostelette
minua oman itsenne mitalla. Luuletteko te todellakin, ett'en minä,
ryhdyttyäni kerran semmoiseen, mistä te minua nyt syytätte, olisi
valmistautunut kestämään pahinta? Ette te minua milloinkaan saa
hämmästymään ettekä säikähtämään. Tehkää minulle mitä voitte ja
tahdotte; minä en sano mitään.
Ja hänestä tuntui hyvältä nähdä, kuinka he neuvottomina katselivat
toisiansa.
Mutta kun hänet lähetettiin Pietari-Paavalin linnaan ja pantiin siellä
pieneen, kosteaan koppiin, jossa oli himmeälasinen ikkuna katon
rajassa, silloin hän ymmärsi, että täällä hän saa istua ei kuukausia,
vaan vuosia, ja silloin valtasi hänet kauhistus.
Kamalaa olikin tuo sääntöperäinen kuolon hiljaisuus tässä paikassa, ja
tieto siitä, ett'ei hän ole yksin, vaan että täällä, noitten
läpipääsemättömäin seinäin takana kituu muita vankeja, kymmeneksi,
kahdeksikymmeneksi vuodeksi tänne tuomituita, jotka lopulti tekevät
itsemurhan, teloitetaan, menettävät järkensä tahi vähitellen kuihtuvat
ja kuolevat keuhkotautiin. Täällä istuu miehiä, naisia, kukaties
ystäviäkin.
-- Vuosia kuluu, -- ajatteli hän, -- niinpä minäkin vihdoin menetän
järkeni tai hirttäyn tahi kuolen, eikä kenkään saa siitä tietoa.
Ja hänen sydämessään syttyi viha kaikkia ihmisiä kohtaan, erittäinkin
niitä, jotka olivat olleet vikapäitä hänen telkeämiseensä vankilaan.
Tämä viha vaati jotain, mihin purkautua, kaipasi liikuntoa, melua.
Mutta täällä vallitsi kuolonhiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin
äänettömäin ihmisten hiljaisia askeleita, ihmisten, jotka eivät
kysymyksiin vastaile, avattujen ja suljettujen ovien kolauksia...
Ruoka-annoksia tuodaan määrähetkinä, sanaakaan sanomattomia ihmisiä
pistäytyy koppiin... Nouseva aurinko heiastuu himmeästä lasista... Ja
sitten taas pimeys ja taas äänettömyys, samoja hiljaisia askeleita ja
samoja kolauksia. Niin oli eilen, niin on oleva huomenna...
Ja viha, löytämättä itselleen pääsemää, raastoi hänen sydäntänsä.
Hän koetti päästä koputuksilla muitten yhteyteen, mutta vastausta ei
kuulunut. Koputukset saivat liikkeelle vain nuo hiljaiset askeleet ja
umpean äänen, joka uhkasi häntä pimeällä kopilla.
Uni yksin soi levon ja virkistyksen hetkiä, mutta heräjäminen oli sen
sijaan kahta kamalampaa. Unessa hän oli aina olevinaan vapaana ja
askaroivinaan enimmäkseen sellaisissa puuhissa, jotka hänen mielestään
eivät lainkaan soveltuneet vallankumous-miehen elämään. Milloin hän oli
soittavinaan jotain kummallista viulua, milloin hienostelevinaan nuoria
naisia, väliin soittavinaan veneellä, väliin metsästävinään, vuoroin se
ja se ulkomainen yliopisto oli jostain merkillisestä tieteellisestä
keksinnöstä antanut hänelle tohtorin arvon, ja hän piti sen johdosta
kiitospuheita juhlapäivällisillä.
Raskainta näissä unennäöissä oli se, että hän useimmiten heräsi juuri
siinä silmänräpäyksessä, jolloin oli onnistumaisillaan yrityksissänsä,
pääsemäisillään toiveensa perille. Äkkiä sysäys sydämessä, ja koko
ihana näky on kadonnut. Jäljellä vaan tuskallinen, painostava kaiho, ja
taas tuo harmaa seinä märkine täplineen, joihin valo lankesi pienestä
lampusta, ja lujat laverilaudat, ja niitten päällä olkipatja, toiselle
laidalle vatkautunut.
Uni oli hänen parhain aikansa. Mutta mitä kauemmin vankilassa-oloa
kesti, sitä enemmän unettomuuskin alkoi saada hänessä valtaa. Hän
halusi unta korkeimpana onnenansa, mutta mitä enemmän hän sitä
tavoitteli, sitä pahemmin unettomuus häntä vaivasi. Hänen maksoi vaan
sanoa itselleen: "Jokohan minä nyt vaivun uneen?" niin samassa oli
unikin paennut.
Juoksentelemisesta ja pyörimisestä pienessä kopissa ei lähtenyt mitään
virkistystä. Näistä ponnistuksista hän kävi yhä heikommaksi ja
heikommaksi, ja hermot ne vaan ärtymistään ärtyivät. Päälaessa tuntui
pakotusta, ja kun hän silmänsä sulki, silloin hänelle näkyi tummalla,
täplikkäällä pohjalla aavemaisia kasvoja, hajahapsisia, paljaspäisiä,
suurisuisia, vinosuisia, yksi toistaan hirvittävämpiä. Ja kaikki ne
irvistelivät niin kamalan ilkeästi. Myöhemmin alkoi niitä näkyä silmäin
aukikin ollessa, eikä ainoastaan kasvoja, vaan koko olentojakin, jotka
rupesivat puhumaan ja tanssimaan. Häntä hirvitti silloin, hän
heittelihe sinne tänne, hän löi päätänsä seinään ja huusi. Silloin
aukeni pieni "kurkko" ovessa, ja hiljainen ääni virkkoi:
-- Huutaminen on kielletty!
-- Kutsukaa inspehtori! -- kirkui Mezhenjétski.
Ääni ei vastannut ja "kurkko" sulkeentui.
Ja silloin valtasi hänet sellainen epätoivo, että hän halusi yhtä vain
-- kuolemaa.
Kerran tuommoisessa tilassa ollessaan hän päätti tehdä itsemurhan.
Kopissa oli tuulotusreikä. Siihenhän sopii sitoa nuora, nousta sitten
vuoteelle seisomaan ja hirttäytyä. Mutta nuoraa ei ollut. Hän
rupesi repimään paitaansa kapeiksi kaistaleiksi. Mutta ei näyttänyt
niitäkään olevan riittämiin asti. Sitten hän päätti tappaa itsensä
nälällä eikä syönyt kahteen päivään mitään. Kolmantena hän sai
mielenhäiriö-kohtauksen.
Ruokaa hänelle tuotaessa, hän makasi lattialla tunnotonna, silmät
selkoseljällään.
Lääkäri tuli. Mezhenjétski pantiin vuoteelle, sai rommia ja morfinia ja
nukkui.
Huomenissa herätessään, hän huomasi lääkärin seisovan kumartuneena
hänen ylitsensä ja puistelevan päätään. Syvälle syöpynyt vihamieli,
jota Mezhenjétski ei ollut moneen aikaan tuntenut, virisi äkkiä eloon.
-- Ettekö te häpeä palvella täällä? -- sanoi Mezhenjétski lääkärille,
kun tämä pää kallellaan tutki hänen valtasuontaan. -- Miksikä te
parannatte minua, jotta vain pääsisivät minua jälleen kiduttamaan?
Sehän on samaa kuin olla läsnä ruoskituksessa ja sallia sen sitten
tapahtua uudestaan.
-- Kääntykääpäs nyt seljällenne, -- virkkoi lääkäri aivan tyyneesti,
katsomatta häneen ja kaivaen povitaskustaan stetoskopia.
-- Muut lääkärit paransivat haavat, jotta sopisi antaa vielä ne
jäljellä olevat viisituhatta kepin-iskua. Menkää hornaan, menkää
hiiteen! -- kiljaisi Mezhenjétski äkkiä, kavahtaen istuvilleen. --
Menkää tiehenne! Osaan minä kuolla ilman teitäkin.
-- Ei tuo nyt kaunista ole, nuori mies. Röyhkeydestä joutuu
edesvastaukseen.
-- Menkää hiiteen! Menkää hiiteen!
Ja Mezhenjétski näytti niin kammottavalta, että tohtorille tuli kiire
lähteä pois.