Muuan vallankumouksellisen terroristipuolueen johtajia, Ignátii
Mezhenjétski, se sama, joka oli saanut Svjetlogubinkin osalliseksi
vallankumoukselliseen toimintaan, ja joka oli otettu kiinni
maaseudulla, oli siirretty Pietariin. Samassa lääninvankilassa kuin
hän, istui sekin vanha lahkolainen, joka oli nähnyt, kuinka
Svjetlogubia lähdettiin viemään hirtettäväksi. Hän oli tuomittu
vietäväksi ennen pitkää Siperiaan.
Lakkaamatta hän yhä edelleenkin mietiskeli totista uskoa ja mistä ja
mitenkä siitä tiedon saisi. Ja usein hän, noita asioita ajatellessaan,
muisteli kirkasta nuorukaista, joka oli kohti kuolemaansa kulkenut
iloinen hymy huulillaan.
Kuultuaan tuon nuorukaisen ystävän istuvan tässä samassa vankilassa ja
heidän olleen samaa uskoa, lahkolainen riemastui ja sai ylivalvojalta
luvan päästä tuon nuorukaisen ystävän pakinoille.
Ankara oli kyllä valvonta vankilassa, mutta Mezhenjétskin onnistui
sittenkin pysyä yhteydessä puolueensa kanssa. Päivästä päivään hän vain
odotteli uutisia siitä miinasta, jonka hän oli keksinyt ja valmistanut
tsaarin junan räjäyttämistä varten. Muistellen nyt muutamia
erikoiskohtia, hän tarkasteli ja järjesteli ajatuksissansa
suunnitelmiaan, antaakseen niistä sitten tovereillensa tiedon. Kun
ylivalvoja tuli hänen koppiinsa ja salaperäisesti, puoliääneen ilmoitti
erään vangin tahtovan puhutella häntä, silloin hän ihastui, toivoen
tämän keskustelun kautta paremmin pääsevänsä yhteyteen ystäväinsä
kanssa.
-- Kuka se on?
-- Talonpoika.
-- Mitä hänellä on asiaa?
-- Hän tahtoo puhua uskosta.
Mezhenjétski myhähti.
-- No antaa hänen tulla, -- lausui hän. -- Nuo lahkolaiset -- arveli
hän itsekseen -- vihaavathan hekin hallitusta. Hänestä saattaa kenties
olla hyötyäkin.
Ylivalvoja läksi ulos, mutta avasi muutaman minutin perästä oven
uudelleen ja päästi sisään vanhan, tutisevan ukon, jolla oli tuuhea
tukka, harva ja harmaa parta ja lempeät, mutta väsyneet siniset silmät.
-- Mitäs teillä on asiaa? -- kysyi Mezhenjétski.
Vanhus vilkaisi häneen, loi sitten silmänsä kiiruusti alas ja ojensi
hänelle pienen, työstä karkean, kuihtuneen kätensä.
-- Mitäs teillä on asiaa? -- kysyi Mezhenjétski toistamiseen.
-- Tahtoisin puhella teidän kanssanne.
-- Mistä?
-- Uskosta.
-- Mistä uskosta?
-- Sanotaan teidän olleen yhtä uskoa sen nuorukaisen kanssa, jonka
antikristuksen palvelijat kuristivat nuoralla Odessassa.
-- Minkä nuorukaisen?
-- No sen, joka hirtettiin Odessassa viime syksynä.
-- Tarkoitatte kaiketi Svjetlogubia?
-- Häntä juuri. Oliko hän teidän ystävänne? Ja kysyessään ukko joka
kerta loi Mezhenjétskiin läpitunkevan katseen lempeistä silmistään,
laskien sen sitten heti kohta maahan jälleen.
-- Niin, hän oli minulle hyvin läheinen.
-- Ja yhtä uskoa?
-- Nähtävästi, -- vastasi Mezhenjétski myhähtäen.
-- Siitäpä juuri tahtoisin teidän kanssanne puhuakin.
-- Mitäs te oikeastaan tahdotte?
-- Saada tietää, mikä teidän uskonne on.
-- Meidän uskomme... no niin... istukashan, -- sanoi Mezhenjétski,
olkapäitään kohauttaen. -- Meidän uskomme on tämä: me uskomme, että
valta on niitten käsissä, jotka rasittavat ja pettävät kansaa, ja että
meidän täytyy armotta taistella näitten ihmisten kanssa,
vapauttaaksemme kansan, jota he eksploiteeraavat -- totuttuun tapaansa
Mezhenjétski käytti vieraskielistä sanaa, mutta korjasi sen kohta:
kettävät. Siksipä heidät pitää tuhota. He tappavat, ja heitä pitää
tappaa, kunnas mielensä muuttavat.
Vanha lahkolainen loi silmänsä maahan ja huokasi.
-- Meidän uskomme, -- jatkoi Mezhenjétski on se, että meidän pitää
kukistaa despootinen hallitus, omaa itseämme säästämättä, ja
aikaansaada vapaa, kansallinen hallitus.
Ukko huokasi taaskin syvään, nousi ylös, oikoen takkinsa poimuja,
heittäysi siten polvilleen ja syöksi Mezhenjétskin jalkain juureen,
painaen otsansa likaiseen lattiaan.
-- Mitäs te tuossa ryömitte?
-- Älkää kierrelkö... sanokaa minulle, millainen teidän uskonne on, --
sanoi ukko, nousematta ja päätään kohottamatta.
-- Sanoinhan minä, millainen se on. Nouskaa ylös, muutoin en puhu enään
yhtään sanaa.
Ukko nousi.
-- Semmoistako se oli sen nuorukaisenkin usko? -- kysäisi lahkolainen,
vilkaisten tuon tuostakin Mezhenjétskiin lempeillä silmillään ja luoden
katseensa taas maahan.
-- Semmoista se oli, ja sen uskon tähden hänet hirtettiin, ja sen uskon
tähden minäkin olen joutunut koppivankeuteen.
Vanhus teki syvän kumarruksen ja läksi ääneti pois.
-- Ei, ei tämä uskoa ole, -- arveli lahkolainen itsekseen. -- Se toinen
tiesi, mikä oikea usko on, mutta tämä joko vain kerskailee olleensa
samaa uskoa kuin hänkin, tahi muutoin vain ei tahdo ilmaista sitä... No
niin, minun täytyy yhä edelleen etsiskellä sitä, hellittämättä...
Jumala on kaikkialla, niin täällä kuin Siperiassakin, ja ihmisiäkin on
kaikkialla. Kieli se vie vaikka Kijewiin.
Niin ajatteli vanhus, ottaen jälleen käsiinsä Uuden Testamentin. Se
aukeni Ilmestyskirjan kohdalta. Hän pani silmälasit nenälleen, istahti
ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan sitä.