Oli sumuinen syys-aamu. Aurinko ei tullut näkyviin, ja kostea, lämmin
tuuli puhalsi mereltä.
Raitis ilma, kartanot, hevoset ja uteliaasti katselevaiset ihmiset, --
kaikki tuo veti Svjetlogubin huomiota puoleensa. Istuen penkillä,
seljin hevosiin, hän vasten tahtoansakin tuli tarkastelleeksi perässä
astuvain sotamiesten ja ohitse kulkevain kaupunkilaisten kasvoja.
Varhaista oli vielä. Kadut, joita myöten häntä vietiin, olivat melkein
autioina. Ei näkynyt kuin työmiehiä. Tuossa kulki muutamia muurareita,
tahraiset esiliinat edessä. He seisahtuivat ja kääntyivät ympärinsä,
katsellen rattaita. Yksi heistä virkkoi jotain muille, kättään
huiskaisten; he kääntyivät ja läksivät jatkamaan matkaansa. Tuli
vastaan raskaita rautakankikuormia, jyristen ja kovaa kolinaa pitäen.
Ajajat käänsivät kookkaat hevosensa syrjään, tietä tehdäkseen
vankirattaille, pysähtyivät sitten ja katselivat häntä oudostelevalla
uteliaisuudella. Yksi heistä otti lakin päästään ja risti silmänsä. --
Muuan kokki, valkoinen patalakki päässä ja valkoinen esiliina edessä,
astui portista ulos, kori käsivarrellaan, mutta, nähtyään rattaat,
pyörähti samassa takaisin ja tuli jälleen esille naisen seurassa. Ja
sitten kumpikin juosta läähättämään rattaiden perässä, silmät
taarallaan niinkauan kuin voivat niitä nähdä. -- Mies huonoissa
vaatteissa, parta ajamaton ja tukka harmaa, virkkoi jotain
portinvartijalle, kiivaasti huitoen käsillään ja moittivasti osoitellen
Svjetlogubia. -- Kaksi pientä poikaa puikahti kadulle. Kasvot rattaita
kohti ja eteensä katsomatta he astuivat rinnan rattaiden kanssa
katukivitystä myöten. Toinen, vanhempi, eteni kiirein askelin; toinen,
pikkuinen, lakitta päin, pidellen kiinni kumppanistaan ja
kauhistuksella katsellen omituisia ajoneuvoja tuossa, tuskin pysyi
perässä ja myötäänsä kompasteli pienillä jaloillaan. Kohdattuaan
poikasen katseen, Svjetlogub nyökäytti hänelle päätään. Tällainen liike
tuon rattailla istuvan, kammottavan miehen puolesta säikäytti poika
paran niin pahanpäiväiseksi, että hän silmät selkoseljällään ja suu
auki oli vähällä ruveta parkumaan, mutta Svjetlogub lähetti hänelle
lentomuiskun ja myhähti lempeästi. Silloin poikanenkin äkkiä vastasi
hänelle suloisella, hyväntahtoisella myhäyksellä.
Tietoisuus siitä, mitä hänelle on tapahtuva, ei häirinnyt tällä
matkalla kertaakaan Svjetlogubin juhlallista mielentilaa.
Vasta silloin kuin rattaat olivat tulleet lähelle hirsipuuta, ja
Svjetlogub, maahan päästyään, oli huomannut kaksi pylvästä ja niitten
päässä poikkipuun sekä ilmassa heiluvan hienon nuoran, vasta silloin
tuntui, niinkuin mikä olisi sysännyt häntä sydämeen. Hän kalpeni ja
kääntyi pois, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän näki lavan
edustalla tummat rivit sotamiehiä, kivärit olalla, ja upseereita, jotka
liikkuivat pitkin rintamaa. Samassa kuin häntä ruvettiin viemään
rattailta eteenpäin, kajahti odottamatta rumpujen pärinä, josta hän
säikähti. Sotamies-rivien takana hän näki hienoja ajoneuvoja, joissa
istui herroja ja naisia: he olivat saapuneet katsomaan tätä näytelmää.
Tuota nähdessään Svjetlogub hämmästyi ensi alussa, mutta äkkiä hän
muisti, mikä hän itsekin oli ollut, ennen vangiksi joutumistaan, ja
silloin hänen kävi sääli noita ihmisiä. Hehän eivät tiedä sitä, mitä
hän nyt tietää... -- Mutta kyllä he sen saavat tietää. Minä kuolen,
mutta Totuus on elävä. He saavat sen tietää. Ja kaikki he voivat ja
tahtovat olla onnellisia, en minä yksin...
Hän vietiin lavalle upseerin saattamana. Rumpujen pärinä lakkasi, ja
upseeri luki luonnottomalla äänellä -- joka rummunpärinän perästä
kuului tavattoman heikolta tällä avonaisella kentällä -- luki tuon
typerän, jo tuomarinkin julki julistaman kuolemantuomion, jossa
puhutaan kaikkien oikeuksien riistämisestä ihmiseltä, jota viedään
tapettavaksi, ja tuosta läheiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteen
tähtäävästä tarkoituksesta.
-- Ja miksikä, miksikä he tekevät kaikkea tuota? -- ajatteli
Svjetlogub. -- Sääli, ett'eivät sitä ymmärrä, enkä minäkään saata sitä
heille selittää, mutta kyllä se heille vielä selvenee, selvenee
jokaiselle.
Pappi sinipunervassa kasukassa, hivukset pitkät ja harvat, astui
Svjetlogubin eteen, hopeinen risti laihassa, valkoisessa, koukistetussa
kädessään, joka pisti esiin mustan, samettisen päällyshihan alta.
-- Laupias Jumala... -- alkoi hän, siirrettyään ensin ristin vasemmasta
kädestä oikeaan ja ojentaen sitä sitten Svjetlogubia kohti.
Tämä säpsähti ja kääntyi poispäin. Hän sanoi jotain melkein tylyä
tuolle papille, joka on läsnä moisessa näytelmässä ja sittenkin puhuu
laupeudesta, mutta muistettuaan evankeliumin sanat: "He eivät tiedä,
mitä he tekevät", hän sai itsensä hillityksi ja virkkoi säveästi:
-- Älkää panko pahaksi, mutta minä en halaja tuota. Antakaa minulle
anteeksi, mutta minä en todellakaan kaipaa sitä. Kiitos!
Hän ojensi kätensä papille. Tämä siirsi ristin vasempaan käteensä,
puristi Svjetlogubin kättä, koettaen olla katsomatta häneen, ja astui
lavalta alas.
Rummut taas pärisemään, tukahduttaen kuulumattomiin kaikki muut äänet.
Papin jälkeen astui lavalle keskikokoinen harteva ja lujaruumiinen
mies, yllään lyhyt, suoraselkäinen takki venäläisen paidan päällä. Hän
astui Svjetlogubia kohti, lavan lautain taipuessa hänen raskaitten
askeltensa alla. Tämä mies loi rajun katseen Svjetlogubiin, tuli aivan
lähelle häntä, levittäen ympärilleen ilkeätä viinan ja hien hajua,
tarttui koukkuisilla sormillaan hänen käsiinsä niin, että kipeätä teki,
veti ne seljän taakse ja köytti lujasti kiinni. Sen tehtyänsä, pyöveli
pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin miettimään, loi silmänsä Svjetlogubista
muutamiin lavalle laskemiinsa kappaleisin ja sitten nuoraan tuolla
poikkipuussa. Nähtyään, että kaikki on käsillä, mitä tarvitaan, pyöveli
astui nuoran luokse, teki sitten jotain ja lykkäsi Svjetlogubia
lähemmäksi nuoraa ja lavan laitaa.
Samoin kuin Svjetlogub tuomiotaan kuullessansa ei ollut voinut käsittää
kaikkea, mitä tapahtui, niin ei hän nytkään kyennyt täydelleen
tajuamaan lähestyvän hetken merkitystä, ja niinpä hän kummastellen
katseli pyöveliä, joka tuossa niin vapaasti, taitavasti ja
huolellisesti toimitti kamalata työtään. Pyövelin kasvot olivat aivan
tavalliset venäläisen työmiehen kasvot, ei tylyt, vaan yhteen
kohdistuneet, niinkuin konsanaankin sellaisella, joka koettaa suorittaa
välttämättömän ja monimutkaisen tehtävänsä niin tarkasti kuin suinkin.
-- Hiukan eteenpäin, -- sanoi pyöveli käheällä äänellä, lykäten häntä
lähemmäksi laitaa.
Svjetlogub siirtyi.
-- Herra, auta minua, armahda minua! -- kuiskasi hän itsekseen.
Svjetlogub ei uskonut Jumalaan, oli usein nauranutkin niitä, jotka
uskoivat. Eikä hän nytkään Jumalaan uskonut, hän kun ei voinut Häntä
sanoin lausua eikä opetuksissaankaan omaksensa ottaa. Mutta hän tunsi,
että tuon Ainoan puoleen kääntyminen on nyt realisinta, mitä hän
tietää. Hän tiesi myös, että tämä avuksi-huuto on välttämätön ja
tärkeä, se kun välittömästi vahvistaa ja rauhoittaa häntä.
Hän läheni laitaa. Vasten tahtoansakin hän katsahti sotamies-riveihin
ja hienopukuisiin katselijoihin, ja silloin hän tuli vielä kerran
ajatelleeksi: Miksikä, miksikä vainenkin he noin tekevät?
Hänen kävi niin surku heitä sekä itseänsä, ja kyyneleitä kiertyi hänen
silmäänsä.
-- Eikö sinun ole sääli minua? -- virkkoi hän, katsahtaen pyövelin
vilkkaisin, harmaisin silmiin.
Viimeksimainittu pysähtyi tuokioksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
-- Näin se nyt käy! Älä törise! -- mutisi hän, nopeasti kumartuen lavan
lattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale,
sieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsin
takaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alas
vyötäisille.
-- Sinun käsiisi minä annan henkeni, -- ajatteli Svjetlogub, muistaen
evankeliumin sanat.
Hänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroi
sitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.
Hän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassa
silmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta,
tunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja --
kaikki oli kadonnut.
Svjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivat
ja laskivat.
Parin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laski
kätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.
Ruumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pää
oli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilan
sukat näkyivät niissä.
Pyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nyt
saa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.
Tunnin kuluttua se otettiin alas hirsipuusta ja vietiin siunaamattomaan
hautausmaahan.
Hirttäjä oli täyttänyt käskynmukaisen tehtävänsä. Mutta helppoa ei
ollut tuo täyttäminen. Svjetlogubin sanat: "Eikö sinun ole sääli
minua?" ne yhä soivat hänen korvissaan.
Pyöveli oli tuomittu vankeuteen murhasta ja pantu vankeuteen, jossa
hänellä teloittajantoimen takia oli muutamia vapauksia ja etuoikeuksia.
Mutta tästä päivästä aikain hän kieltäytyi tuosta toimesta, jota oli
ottanut suorittaakseen, ja pani sillä viikolla viinaan ei ainoastaan
rahansa, vaan verraten hyvät vaatteensakin, ja joutui sellaiseen
tilaan, että hänet ensin suljettiin koppiin ja siirrettiin sieltä
sairaalaan.