Toista kuukautta oli jo Svjetlogub istunut kopissa ja ennättänyt
sillaikaa kestää monta sisällistä kokemusta.
Hän oli jo pienestä pitäin vaistomaisesti tuntenut, kuinka väärää
hänen, rikkaan miehen, etuoikeutettu asema on. Tämä tunne heräsi
hänessä aina, kun hän näki kansan kärsivän puutetta. Hän koetti
tukehuttaa tätä tunnetta, mutta eipä vain oma personallinen onni
onnelta eikä ilo ilolta tuntunut, kun hän omaa tilaansa vertasi
talonpoikaisten ukkojen, lasten ja naisten tilaan, ja silloin häntä
aina rupesi äkkiä hävettämään. Ei siinä kyllä, että nuo syntyvät,
kasvavat ja kuolevat vailla niitä huvituksia, joita hänen on suotu
nauttia, vaan eiväthän he milloinkaan pääse edes työn ja puutteen
painosta.
Vapautuakseen tästä väärinteon asemasta, hän perusti
yliopistollisen kurssin suoritettuansa, omilla varoillaan mallikoulun,
säästäväisyys-seuran ja vaivaistalon. Mutta -- niin kummalta kuin
kuuluneekaan -- tällaisiin toimiin ryhdyttyänsä, hän tunsi, että kun
hän nyt katselee kansaa, niin häntä hävettää enemmän kuin ennen,
jolloin hän oli viettänyt huimia päiviä ystäväinsä kera ja tuhlannut
rahoja kalliisin ratsuihin. Hänestä tuntui, että kaikki tämä on
kerrassaan nurinpäistä ja -- mikä vieläkin tuskallisempaa -- että
tässä on jotain pahaa, jotain siveellisesti väärää.
Tässä pettymystensä vaiheessa hän saapui Kijewiin ja tapasi siellä
erään läheisimpiä kumppaneitaan yliopiston ajoilta. Viimeksi-mainittu
teloitettiin kolme vuotta myöhemmin Kijewin linnan kaivannossa.
Hän oli vilkas ja erittäin lahjakas entusiasti ja kehoitti Svjetlogubia
liittymään kansanvalistus-seuraan, jonka tarkoituksena oli saada
talonpojat käsittämään oikeuksiansa. Seura oli jakanut talonpojat eri
ryhmiin ja aikoi pelastaa heidät tilan-omistajain ja virkamiesten
vallasta. Seurustelu uusien toverien kanssa selvitti lopullisesti ne
aatteet, joita Svjetlogub siihen asti oli vain pintapuolisesti
toteuttanut. Nyt hän käsitti, mitä hänen on tekeminen. Hän palasi
maalle ja aloitti aivan uuden elämän, yhä edelleen pitäen yhteyttä
uusien ystäväinsä kanssa.
Hän rupesi kansakoulun-opettajaksi, muodosti täysikasvuisista
keskuspiirejä, luki heille kirjoja ja valtiollisia lentolehtiä ja teki
talonpojille selvää heidän asemastaan. Sitä paitsi hän kustanteli
luvattomia kirjasia ja käytti kaikki tulonsa, kaikki, minkä säästetyksi
sai, samallaisten keskuksien perustamiseen muissakin kylissä.
Aivan ensi alussa toimintaansa Svjetlogub kohtasi kaksi odottamatonta
vastusta. Toinen oli se välinpitämättömyys, jota monetkin osoittivat
hänen harrastuksiansa kohtaan, ruveten katselemaan häntä epäluuloisin
silmin. (Harvoin vain joku yksityinen otti ymmärtääkseen ja
kannattaakseen häntä, ja nämäkin olivat usein sangen hämärää väkeä.)
Toinen vastus tuli hallinnon puolelta. Hänen koulunsa suljettiin,
polisi pani toimeen kotitarkastuksia hänen ja hänen ystäväinsä luona,
hänen kirjansa ja paperinsa otettiin takavarikkoon.
Ensimmäisestä vastuksesta -- kansan kylmäkiskoisuudesta -- Svjetlogub
ei paljoakaan välittänyt, mutta kovin häneen koski viran-omaisten
mielettömät ja loukkaavat vainoamiset. Samaa saivat hänen ystävänsä
kokea muuallakin, ja niinpä molemmin puolin kiihoteltu viha virkavaltaa
vastaan kohosi niin suureen voimaan, että enin osa liittouneita päätti
ryhtyä julkiseen taisteluun sen kanssa.
Johtomiehenä tässä päätöksessä oli muuan Mezhenjétski, jota jokainen
piti järkähtämättömän lujatahtoisena ja kumoamattoman logikan miehenä
ja kokonaan antauneena vallankumouksen palvelukseen.
Svjetlogub asettui hänkin tämän miehen johdettavaksi ja ryhtyi
terroristiseen propagandaan samalla tarmolla, millä ennen oli toiminut
talonpoikain keskuudessa.
Tämä toiminta oli kieltämättä vaarallista, mutta se veti puoleensa
Svjetlogubia.
Hän arveli: "Joko voitto tahi marttyrius, ja jos jälkimmäinen, niin se
on oleva voitoksi asialle vast'edes." Ja näin hänessä liekkiin
leimahtanut tuli ei sammunut koko hänen vallankumous-toimintansa
aikana, jota kesti seitsemän vuotta. Yhä se vain kiivaampana liekehti,
saaden uutta virikettä niitten rakkaudesta ja kunnioituksesta, joitten
keskuudessa hän liikkui.
Svjetlogub ei pannut kovinkaan suurta merkitystä sille tosiasialle,
että hän oli jo loppuun kuluttanut isältä perimänsä omaisuuden. Eikä
hän vähääkään välittänyt kaikesta siitä työstä ja puutteesta, jota hän
niin usein sai kokea. Yksi seikka vain hänen mieltänsä kalvoi: se suru,
minkä hän toiminnallaan oli tehnyt äidilleen ja sille nuorelle tytölle,
joka holhottina asui äidin luona ja rakasti Svjetlogubia.
Loppujen lopussa muuan polisin vainoama terroristi pyysi häntä ottamaan
talteen pienenlaisen määrän dynamiitia. Svjetlogub suostui, kauan aikaa
epäröityään, hän kun ei oikein pitänyt tästä epämiellyttävästä
miehestä.
Seuraavana päivänä polisi piti kotitarkastuksen hänen asunnossaan ja --
dynamiiti löydettiin. Häneltä tiedusteltiin, miten ja mistä hän oli sen
saanut, mutta Svjetlogub ei antanut vähintäkään vastausta.
Paljon oli hänen ystäviänsä teloitettu, suljettu vankihuoneisin ja
karkoitettu; monet naisetkin olivat saaneet kovia kokea. Tämä saattoi
Svjetlogubinkin tavoittelemaan marttyrin kruunua, ja siksipä hän
vangitsemisensa ja kuulustelujen ensi hetkinä tunsi suurta
mielenylennystä, jopa riemuakin.
Eikä tämä tunne haihtunut hänestä silloinkaan kuin hänet riisuttiin,
tarkastettiin, suljettiin tyrmään ja rautainen ovi kumahti hänen
takanansa kiinni. Mutta kului päivä, kului toinen, ja kolmaskin,
kokonainen viikkokausi, toinen, ja viikko vieläkin. Koko tämän ajan hän
oli viettänyt likaisessa, kosteassa kasematissa, jossa vilisi
eläväisiä. Aika oli vietettävä toimettomuudessa ja yksinäisyydessä,
jota silloin tällöin keskeytti koputuksilla tapahtuva keskustelu
vankien kanssa viereisissä kasemateissa. Mutta naapureiltakin sai
tietää pelkkiä huonoja ja surullisia uutisia. Hänen yksinäisyyttänsä
häiritsivät vain tylyjen ja vihamielisten miesten pitämät kuulustelut:
he koettivat saada häntä ilmiantamaan rikostoverit.
Sekä hengen että ruumiin voimat alkoivat hänessä heikkenemistään
heiketä, hän masentui ja etsi vain jotain pääsyä tästä sietämättömästä
tilasta. Mielen-ahdistus se kävi sitäkin suuremmaksi, koska jo
epäilyskin alkoi saada hänessä jalansijaa. Vankeutensa toisena
kuukautena hän jo pelkäsi omaa itseänsä. Hän kauhistui omaa
heikkouttaan. Ei siinä kyllä, että hän huomasi menettäneensä entisen
lujuutensa, hän vihasi nyt ja halveksui omaa itseänsä, ja tämä se vain
yhä enemmin hänen mieltänsä suretti.
Kauheinta kaikista se, että hän vankihuoneessa alkoi kaipauksella
muistella sitä nuoruuden voimaa ja elämän-iloja, jotka hän niin
keveästi oli uhrannut vapaudelle, ja joka nyt näytti hänestä niin
viehättävältä, että hän pahoitteli kaiken sen kadottamista,
mitä hän oli pitänyt hyvänä, ja mikä joskus oli kysynyt hänen
toimeliaisuuttansa. Hän mietti välisti, kuinka herttaista olisikaan
elää vapaudessa, maalla tai kaupungissa rakastettujen ja rakastavain
ihmisten parissa, naida hänet tai joku muu ja elää valoisata,
hiljaista, hauskaa elämää.