-- Ei! Se on mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta! Päästäkää minut!
Näin parkui Svjetlogubin äiti, koettaen riuhtaista itseänsä irti häntä
pitelevän kansakoulu-opettajan, hänen poikansa ystävän, ja tohtorin
käsistä.
Svjetlogubin äiti oli sympaatillinen rouva, nuorehko vielä, vaikka
suortuvat jo harmaissa ja ryppyjä silmän-aluksissa. Opettaja,
Svjetlogubin ystävä ei ollut vielä ilmoittanut hänelle, että
kuolemantuomio oli jo vahvistettu, vaan tahtoi ensin valmistaa häntä
tähän kamalaan uutiseen. Mutta hänen puhuessaan äidille pojasta, tämä
jo hänen äänensä sävystä ja arkailevista katseistaan arvasi, että se,
mitä hän pahimmin oli peljännyt, oli nyt käynyt toteen.
Hän oli asettunut asumaan pieneen huoneesen kaupungin parhaimmassa
hotellissa.
-- Miksikä te pidättelette minua? Päästäkää minut menemään! -- huusi
hän, koettaen irtaantua tohtorin, heidän vanhan perheen-ystävänsä,
käsistä.
Tohtori piteli häntä toisella kädellä käsivarresta, toisellaan halliten
pientä tippapulloa pyöreällä pikku pöydällä sängyn vieressä. Rouva oli
oikeastaan hyvillään siitä, että häntä pidellään, sillä hän tunsi, että
hän kukaties tulisi tehneeksi jotain, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt,
ja pelkäsi omaa itseään.
-- Rauhoittukaa. Ottakaahan hiukan valerianatippoja, -- puhui tohtori,
tarjoten hänelle jotain vaaleata nestettä viinilasissa.
Rouva vaikeni kohta ja, kooten voimansa, painoi päänsä litteätä
rintaansa vastaan ja vaipui sohvalle.
Hänelle muistui mieleen, kuinka hänen poikansa kolme kuukautta sitten
oli lähtenyt hänen luotaan, kasvot niin murheellisina ja salaperäisinä.
Ja sitten hän näki hänet 8-vuotiaana poikasena, samettipusero päällä,
pienet jalat paljaina ja vaalea tukka pitkissä, aaltoilevissa
suortuvissa.
-- Ja hänen kanssaan, joka vielä on lapsi, hänen kanssaan he nyt
aikovat menetellä tuolla tapaa!
Hän kauhistui, sysäsi syrjään pöydän, riuhtaisihe tohtorin käsistä
irti, mutta ovelle tultuansa hervahti jälleen nojatuoliin.
-- Ja sanotaan, että on Jumala! -- Mikä Jumala se on, joka tällaista
sallii! Pois semmoinen Jumala! -- huusi hän, milloin parahtaen itkuun,
milloin purskahtaen hysterilliseen nauruun. -- Ne hirttävät, ne
hirttävät hänet, joka uhrasi kaikki, koko elämänuransa, hänet, joka
antoi koko onnensa muille alttiiksi!
Niin hän puhui, vaikka tätä ennen myötäänsä oli nuhdellut poikaansa
siitä, mitä nyt ihaili ja piti ansiona ja uhrautuvaisuutena.
-- Ja näin he aikovat kohdella häntä! -- huusi hän jälleen raivoissaan.
-- Ja te sanotte vielä, että on Jumala!
-- Enhän minä sano mitään; minä pyydän teitä vain ottamaan nämä rohdot.
-- Minä en tarvitse mitään... Ha-ha-ha! huusi hän nyyhkyttäen,
epätoivoissansa.
Yön tullen hän oli niin uuvuksissa, ett'ei kyennyt enää puhumaan eikä
huutamaan, tuijottihan vain avaruuteen, terävä, raju ilme katseessaan.
Tohtori ruiskutti häneen morfinia, ja hän nukkui.
Hän nukkui rauhassa, unia näkemättä, mutta tajuntaan palajaminen teki
hänen tilansa entistä huonommaksi. Kauheinta kaikista se, että ihmiset
saattavat olla niin julmia, ei ainoastaan nuo kamalannäköiset kenraalit
sileiksi ajettuine leukoineen ja santarmit, vaan kaikki... kaikki...
sisäkkökin, joka tyynenä tuli siivoamaan huonetta, ja naapuritkin,
jotka viereisessä huoneessa iloisesti haastelivat keskenään,
naureskellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.