Oli taas yksi noita murheellisia ja yksitoikkoisia päiviä hänen
vankeutensa toisena kuukautena. Tavallisella tarkastuksella käydessään,
vankilan inspehtori antoi Svjetlogubille pienen kirjan, kultaan
painettu risti ruskeassa kannessa, ilmoittaen samalla, että kuvernöörin
rouva oli lahjoittanut muutamia Uusia Testamentteja, vangeille
jaettaviksi. Svjetlogub kiitti ja myhähtäen laski kirjan pienelle,
seinään kiinnitetylle pöydälle.
Inspehtorin mentyä, Svjetlogub ilmoitti koputuksella naapurilleen
päällikön käynnistä. Naapuri vastasi saaneensa hänkin Uuden
Testamentin.
Svjetlogub avasi sitten tuon pienen kirjan, jonka lehdet olivat
kosteudesta takertuneet toisiinsa, ja rupesi lukemaan. Hän ei ollut
milloinkaan lukenut Uutta Testamenttia, se kun ei hänen mielestään
varsinainen kirja ollutkaan. Sen verran hän siitä tiesi, mitä oli
uskonnon-opettajalta kimnaasissa kuullut, ja mitä papit ja diakonit
erityisellä lauluäänellä kirkoissa lukivat.
"Ensimmäinen luku. Jesuksen Kristuksen syntymäkirja, Davidin pojan,
Abrahamin pojan... Abraham siitti Isakin, Isak siitti Jakobin, Jakob
siitti Judan..." Niin hän luki. "Ja Zorobabel siitti Abiudin", --
jatkoi hän. Kaikki tuo oli sellaista, mitä hän oli luullut siitä
löytävänsäkin: kummallista, sekavaa, jonninjoutavaa.
Ellei hän olisi ollut vankeudessa, ei hän olisi jaksanut lukea yhtäkään
sivua loppuun, mutta nyt hän jatkoi, itse lukemisen vuoksi. Hän luki
ensimmäisessä luvussa, että neitsyt synnyttää, ja sellaisen
ennustuksen, että on syntyvä muuan "Emmanuel", se on niin paljon
sanottu: "Jumala meidän kanssamme."
-- Missähän tämä ennustus toteutuu? mietti hän ja jatkoi edelleen. Niin
hän luki toisenkin luvun, tähden ilmaantumisesta, ja kolmannen,
Johanneksesta, jonka ruokana oli heinäsirkat, sitten neljännenkin,
perkeleestä, joka ehdottaa, että Kristus syöksyisi vuorelta alas.
Kaikki tuo tuntui hänestä niin epä-intressantilta, että hän oli jo
vähällä panna kirjan kiinni, vaikka pitkiä olivatkin päivät
vankihuoneessa, ja ryhtyä tavalliseen puhdetyöhönsä: riisua paitansa ja
tappaa siitä eläväisiä. Mutta äkkiä muistui hänelle mieleen, että hän
tutkinnossa viidenteen luokkaan oli unohtanut yhden autuudenlajin,
jonka tähden punaposkinen pappi, tukka käherrettynä, oli äkkiä
suuttunut ja antanut hänelle huonon arvonumeron. Hän ei muistanut nyt,
mistä autuudesta silloin oli ollut puhe, ja rupesi lukemaan niitä
kaikkia.
"Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on
taivaan valtakunta." Niin siinä luki.
-- Tuo saattaa koskea meitä, -- arveli hän.
"Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä... Iloitkaat
ja riemukkaat, sillä näin he vainosivat propheetaita, jotka teidän
edellänne olivat... Te olette maan suola... Jos siis suola tulee
mauttomaksi, millä sitten suolataan? Ei se enää kelpaa mihinkään, mutta
heitettää pois ja ihmisiltä tallattaa."
-- Tämähän soveltuu meihin kaikin puolin, ajatteli hän ja luki
edelleen.
Päästyään viidennen luvun loppuun, hän pysähtyi.
-- Älkää olko pahat, älkää huorintehkö, kärsikää pahaa, rakastakaa
vihollisianne... Niin, jospa kaikki eläisivät näin -- mietti hän; --
silloin ei vallankumouksia tarvittaisikaan.
Lukiessaan edelleen, hän syventyi niihin sivuihin, jotka hän käsitti.
Mitä enemmän hän luki, sitä enemmän sai hänessä valtaa se ajatus, että
tästä kirjasta on saatavissa jotain erinomaisen suuriarvoista, jotain
sellaista kerrassaan syvää, yksinkertaista ja liikuttavaa, jota hän ei
ollut tätä ennen lainkaan kuullut, mutta joka hänen mielestään oli jo
aikoja sitten ollut hänelle tuttua.
"Sitten sanoi Jesus opetuslapsillensa: Jos joku tahtoo minun perässäni
tulla, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon
minua."
"Sillä joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka
henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen."
"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja
saisi sielullensa vahingon?"
-- Niin, niin, kyllä se niin on, -- mietti hän mielessänsä, ja kyynelet
kiertyivät hänelle silmiin. -- Tämä on juuri sitä, mitä minä aioin
tehdä, ja mikä oli minulle tarpeellista: antaa henkeni alttiiksi, ei
säilyttää sitä, vaan antaa se pois. Siinä riemu, siinä elämä. Paljon
minä olen tehnyt ihmiskunnian tähden, en kansan kunniaksi, vaan siksi,
että ne minusta hyvää ajattelisivat, joita minä kunnioitin ja rakastin:
Natásha, Dmitri Shelómow. Mutta sitten tuli epäilyksiä, ja minä jouduin
ymmälle. Minä tunsin rauhaa vasta silloin kuin rupesin toimimaan, koska
sieluni vaati minua siihen, vasta silloin kuin tahdoin hukuttaa oman
itseni, hukuttaa sen kokonaan.
Siitä pitäin Svjetlogub vietti suurimman osan aikaansa tämän kirjan
ääressä, punniten lukemaansa. Se sai hänen mielensä sellaiseen
nöyryytyksen tilaan, että se kohotti hänet ulkopuolelle ympäristöä,
mutta samalla myös elähdytti hänen ajatusvoimansa niin vireään
toimintaan, ett'ei hän sellaista ennen ollut milloinkaan kokenut.
Hän ihmetteli, miksikä eivät ihmiset, kaikki ihmiset, elä niin kuin
tässä kirjassa lukee.
-- Niin suloista on elää, ei ainoastaan yhtä ihmistä varten, vaan
kaikkia. Jos ihmiset näin eläisivät, eivät he muuta kaipaisi eivätkä
tarvitsisi. Onnekasta olisi heidän elämänsä silloin. Voi jos kaikesta
tästä tulisi loppu! Jospa minä pääsisin elämään jälleen vapaana! --
Näin hän useinkin ajatteli. -- Tai jos edes päästäisivät minut irti
muutamaksi päivää tahi lähettäisivät pakkotöihin! Yks kaikki, missä
sitä sillä tapaa eläisi. Ja sillä tapaa minä olen elävä. Se on
mahdollista ja välttämätöntä. Elää toisin -- se on mieletöntä.