Venäjällä se tapahtui, 70-luvulla, jolloin vallankumoukselliset ja
hallitus keskenänsä taistelivat.
Venäjän eteläisten läänien kenraalikuvernööri, muuan kookas
saksalainen, viikset harvat, katse päättävä ja kasvot ilmeikkäät,
yllään sotaherran uniformu, valkoinen Yrjön risti kaulassa, istui
illalla kirjoituspöytänsä ääressä, jota neljä värillistä tuohusta
valaisi. Hän tarkasteli ja allekirjoitteli sihteerin sinne tuomia
papereita, piirtäen pitkillä kynänvedoilla: "Generalleitenant se ja se"
ja pannen sitten valmiit paperit syrjään yhteen kasaan.
Vakaana ja silmäkulmiansa rypistellen kenraali allekirjoitti muun
muassa asiakirjan, jossa Novorossiskin yliopiston käynyt kandidaati
Anatolii Svjetlogub, salaliitosta nykyistä hallitusta vastaan,
määrätään hirtettäväksi. Valkoisella, pehmeällä ja iän sekä pesemisen
rypistämillä käsillään hän sovitteli paperien laidat tarkoin yhteen ja
asetti ne sitten järjestykseen päällekkäin.
Seuraavassa paperissa oli kulunkiarvio muonan hankinnasta sotaväelle.
Huolellisesti hän luki tämän asiakirjan useampaan kertaan, tutkien,
olivatko hänen laskemansa summat oikeita, mutta äkkiä hänen mieleensä
muistui äskeinen keskustelu apulaisensa kanssa Svjetlogubin jutun
johdosta. Kenraali oli ollut sitä mieltä, ett'ei dynamiitin löytö
Svjetlogubin asunnossa vielä todista hänen rikoksellisia aikeitansa.
Apulainen taas oli kivenkovaa väittänyt, että se se juuri ilmeisesti
osoittaa Svjetlogubin olleen salaliiton päämiehenä.
Tätä muistellessaan kenraali alkoi nyt punnita kaikkia asianhaaroja, ja
silloin hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään topatun uniformun
alla. Poimut olivat otsalla rypyssä, kankeina kuin pahvista tehdyt. Ja
sitten hän huokasi niin syvään, että valkoinen risti rinnalla, hänen
ylhäisyytensä ilo ja ylpeys, oikein liikahti.
Mutta ennättäähän tässä vielä kutsua sihteerin, ja saattaneehan tämän
käskyn siirtää ainakin tuonnemmas.
Kutsunko mä hänet, vai enkö?
Ja kenraalin sydän se sykki yhä kiivaammin ja kiivaammin.
Hän soitti.
Palvelija astui sisään kiirein, kuulumattomin askelin.
-- Joko Ivan Matvéjewitsh on lähtenyt?
-- Ei ole, teidän ylhäisyytenne; hän on kansliassa.
Kenraalin sydämen tykytykset vuoroin vaimenivat, vuoroin entistä
tiheämmiksi kävivät. Hän muisti nyt lääkärin varoitukset, lääkärin,
joka oli tutkinut häntä muutama päivä sitten.
"Ennen kaikkea", -- niin oli tohtori sanonut "heti kuin tunnette, että
teillä 'on sydän', täytyy teidän lakata toiminnasta ja muusta
sellaisesta, mikä tekee teidät levottomaksi. Vähinkin mielenliikutus on
teille turmiollista. Sitä teidän on karttaminen kaikin mokomin."
-- Maksaakohan kutsua häntä?
-- Ei, ei se ole ensinkään tarpeellista, -- vastasi kenraali omaan
kysymykseensä ja jatkoi sitten:
-- Niin, epäröiminenhän se juuri kiihottaa kaikista enimmin. Mutta kun
kerran pisti nimensä paperiin, niin sillä hyvä. _Ein jeder macht sich
sein Bett und muss darauf schlafen_ [Omalla tekemällään tilallaan kukin
makaa. Suomentaja.], -- toisti hän lempi-sananlaskunsa, -- Ja mitäpäs
minä tässä sitä paitsi suotta mieltäni rasitan? Minä olen korkeimman
vallan käskyläinen ja saatan semmoisena asettua yläpuolelle kaikkien
tuollaisten harkintain, -- virkkoi hän, rypistäen silmäkulmiaan,
ikäänkuin olisi tahtonut koota omassa itsessään kaiken sen kylmyyden,
mitä hänellä sydämessään ei ollut.
Sitten johtui hänelle mieleen hänen viimeinen keskustelunsa keisarin
kanssa: kuinka keisari vakavan näköisenä oli luonut häneen terävän
katseen ja sanonut: "Minä luotan teihin: niinkuin ette säästänyt
itseänne sodassa, niin toivon teidän nytkin toimivan yhtä tarmokkaasti
tässä taistelussa radikaaleja vastaan; te pidätte kyllä huolen siitä,
ett'ei teitä petetä, ettekä uhkauksia säikähdä. Hyvästi!" Ja keisari
oli syleillyt häntä ja kääntänyt hänen puoleensa olkapäänsä
suudeltavaksi. Kenraali muisti tämän, ja muisti vastauksensakin:
"Minulla ei ole oleva muuta harrastusta kuin saada panna henkeni
alttiiksi keisarillisen herrani ja isänmaani palvelukseen."
Ja muistellessaan tuota nöyrän alamaisen liikutusta, jota hän oli
tuntenut, tietäen olevansa valmis uhrautumaan korkean herransa edestä,
hän karkoitti mielestään ne ajatukset, jotka hetken verran olivat häntä
häirinneet, allekirjoitti jäljellä olevat paperit ja soitti taas
kelloa.
-- Onko teepöytä katettu? -- kysyi hän.
-- Heti kohta, teidän ylhäisyytenne.
-- Hyvä on. Saat mennä.
Huokaistuaan syvästi ja hieraistuaan sitä kohtaa, missä hänellä sydän
oli, kenraali astui raskain askelin suuren, aution salin vasta vahattua
parkettilattiaa myöten vierashuonetta kohti, josta kuului ääniä.
Kenraalittarella oli vieraita: kuvernööri rouvineen, muuan ruhtinatar
-- neiti ja suuri patriooti -- ja kaartin upseeri, kihloissa kenraalin
ainoan naimattoman tyttären kanssa.
Kenraalitar, laiha rouva, huulet ohuet ja kasvojen ilme kylmä, istui
pienen, matalan pöydän ääressä, jossa seisoi teeserviisi ja hopeinen
kannu väkiviinalampun päällä.
Teeskeltyä surua ilmaisevalla äänellä hän kertoi lihavalle ja ikäänsä
nähden liiaksikin nuorteleivalle kuvernöörin rouvalle, kuinka hän on
levoton miehensä terveydestä.
-- Joka Jumalan päivä tulee yhä uusia ja uusia ilmiantoja salaliitoista
ja kaikenmoisista kauheista asioista... ja kaikki tuo sälytetään
Basilen hartioille. Hänen tulee ratkaista kaikki tuollaiset asiat.
-- Älkäähän muuta sanoko, -- virkkoi ruhtinatar. -- _Je deviens féroce
quand je pense à cette mandite engeance_. [Minä tulen raivoon,
ajatellessani tuota kirottua joukkiota. Suom.]
-- Niin, se on hirmuista. Aatelkaas, hän tekee työtä 12 tuntia
vuorokaudessa, vaikka hänellä on semmoinen sydänvika! Minä pelkään
kovin, että...
Nähtyään miehensä astuvan sisään, hän ei päättänyt lausettaan.
-- No niin, sen saatte kuulla häneltä itseltään... Barbin on
ihmeellinen tenori -- jatkoi hän, suloisesti myhähtäen kuvernöörin
rouvalle ja kääntäen puheenaiheen toisaalle.
Kenraalin tytär, terve, solakka tyttö, oli istunut sulhasensa kanssa
vieraskamarissa kiinalaisten verhojen takana.
He nousivat ja astuivat tervehtimään isää.
-- Mutta, armas, sinuahan en ole nähnyt koko päivääni -- virkkoi
kenraali, suudellen tytärtään ja puristaen nuoren upseerin kättä.
Kumarrettuansa vieraille, kenraali istahti itsekin pienen pöydän ääreen
ja rupesi haastelemaan kuvernöörin kanssa viimeisistä uutisista.
-- Ei, ei! Älkää puhuko noista yleisistä asioista, se on kielletty! --
virkkoi kenraalitar, keskeyttäen miehensä.
-- Ahaa! Tuoltahan tulee Kopjow. Hän varmaankin kertoo meille jotain
hauskaa.
-- Hyvää iltaa, monsieur Kopjow!
Ja viimeksi-mainittu, jota yleensä pidettiin teräväpäisenä ja sukkelana
miehenä, oli jo ennen pitkää kertomassa uutta anekdootia, joka sai
kaikki nauramaan.