tähän saakka olivat kaikki päätelmäni olleet oikeat. Olin tutkinut
salaisuuden sen viimeistä niveltä myöten, ja tämä nivel oli tuo naula.
Vaikka se oli tarkalleen tuon toisen naulan näköinen, sanoin itselleni
kuitenkin: 'Tämän naulan laita ei voi olla niinkuin pitäisi'. Tartuin
siihen, ja kanta sekä noin neljännestuuma itse naulaa jäi käteeni.
Muu osa naulasta jäi näverinreikään, jossa se oli katkennut. Katkeama
oli jo vanha (sillä sen reunat olivat ruostuneet) ja oli ilmeisesti
syntynyt siten, että naulaa oli lyöty vasaralla liian kovasti. Panin
nyt kädessäni olevan naulankappaleen huolellisesti reikäänsä takaisin,
ja kas, siinä oli näköjään mitä ehjin naula, sillä eihän sen katkeamaa
näkynyt ollenkaan. Nyt painoin vieteriä ja kohotin ikkunaa muutaman
tuuman. Naula jäi rauhallisena paikalleen, se oli niin katkennut että
jäljlläoleva osa seurasi ikkunan mukana. Suljin ikkunan jälleen, ja
kaikki näytti olevan mitä parhaimmin paikoillaan.
"Tähän asti olin nyt ratkaissut arvoitusta. Murhaaja oli paennut sängyn
edessä olevasta ikkunasta. Hänen ulos päästyään sulkeutui ikkuna
uudelleen joko itsestään tahi vieterin ponnahduksesta. Ja tätä vieterin
tehtävää sulkea ikkuna pitivät poliisit naulan ansiona, — ja niin
täytyi heidän luopua enemmistä tutkimuksista.
"Nyt kysytään lähinnä, kuinka murhaaja pääsi alas pihalle. Tästä olin
päässyt selville kävellessämme yhdessä talon ympäri. Noin 5 1/2 jalan
päässä mainitusta ikkunasta kulkee pitkin seinää kaasuputki. Tämän
putken kohdalta olisi kenen tahansa mahdotonta ylettyä ikkunaan,
puhumattakaan sisälle tulosta. Huomasin kuitenkin että neljännen
kerroksen ikkunain luukut ovat tuota omituista lajia, jota Pariisin
kirvesmiehet nimittävät sanalla 'ferrades'. Tässä tapauksessa
ovat luukun puolikkaat 3 1/2 jalkaa leveät. Kun me niitä talon
takapuolelta katselimme, olivat ne kumpikin puoliksi avoinna, s.o.
ne muodostivat seinän kanssa suoran kulman. On todennäköistä että
poliisiviranomaisetkin tutkivat talon takapuolelta, mutta kun he
näkivät vain näiden luukkujen kapeimman pinnan (ja kuinkapa muuten
olisi voinut ollakaan), niin eivät he ehkä huomanneet niiden leveyttä,
vaan päättivät voivansa olla ottamatta niitä laskuissaan lukuun. He
olivat kerta kaikkiaan vakuutettuja, ettei tätä tietä kukaan ollut
voinut poistua, ja sen vuoksi jäi heidän tutkimuksensa pintapuoliseksi.
Mutta minulle selvisi heti, että kun luukku painetaan aivan seinää
vasten, niin se ulottuu kahden jalan päähän kaasuputkesta. Oli siis
ilmeistä että erinomaisen uskalias ja notkea henkilö voi putkea
tukikohtana pitäen luukun avulla heilauttaa itsensä ikkunan luo.
Tarttumalla luukkuun sen yläreunasta, potkaisemalla luukun painumaan
ikkunaa kohti ja samalla itse seuraten mukana sai hän jalkansa
sijoitettua seinää vasten ikkunan alla samalla käyttäen luukkua
tukenaan. Ja jos ikkuna oli auki, heilautti hän itsensä helposti
huoneeseen.
"Nyt tahdon, että pidätte sitä, mitä olen maininnut erinomaisesta
uskaliaisuudesta ja notkeudesta, ehdottoman välttämättömänä
edellytyksenä koko tämän tavattoman rohkean ja vaikean teon
suorittamiselle. Tahdon osoittaa teille, kuinka asia mahdollisesti voi
olla tapahtunut, mutta toivon teidän ennen kaikkea panevan pääpainon
sille seikalle että murhaajan kätevyyden ja notkeuden on tässä
tapauksessa täytynyt olla miltei yliluonnollista laatua. Rinnastakaa
nyt nämä kaksi seikkaa: tämä suunnaton notkeus ja kätevyys toiselta ja
tuo omituinen kimeä tahi raaka tahi epätasainen ääni toiselta puolen,
jonka omistajan kansallisuudesta ei ollut kahta yksimielistä arvelua
ja jonka äänteissä eivät todistajat voineet erottaa ainoatakaan selvää
tavua."
Tässä kohden syntyi aivoissani epämääräinen, vain puolikypsä mielikuva
siitä mitä Dupin mahtoi tarkoittaa. Minusta tuntui että olin
ymmärtämäisilläni kaiken, mutta en voinut ajatella asiaa selvyyteen
saakka, kuten ihminen usein on pääsemäisillään ajatustyössään
tulokseen, mutta lopuksi ei kykenekään johtamaan sitä päämäärään
saakka. Ystäväni jatkoi:
"Menkäämme nyt sisälle huoneeseen. Katselkaamme miltä siellä
ulkonaisesti näyttää. On sanottu että piirongin laatikoista oli
varastettu, vaikkakin monia arvoesineitä oli jätetty ottamatta. Se on
väärä päätelmä.
"M:me l'Espanaye ja hänen tyttärensä", jatkoi Dupin, "viettivät hyvin
eristettyä elämää, eivät koskaan kutsuneet vieraita luokseen ja
menivät harvoin ulos, joten heillä ei ollut syytä hankkia itselleen
runsaasti monia erilaisia vaatetustarpeita. Esillä olleita vaatteita
oli juuri sellainen määrä kuin voi arvella noiden naisten tarvinneen.
Jos murhaaja olisi niistä jotain varastanut, niin miksei hän ottanut
niistä parhaita, miksei hän ottanut suorastaan kaikkea. Sanalla sanoen,
minkävuoksi hän jätti 4000 frangia paikoilleen ottaakseen vaatepussin
kuormakseen? Mutta kulta oli koskemattomana. Melkein koko pankkiiri
Mignaud'lta nostettu summa oli kukkarossa vuoteen jalkopäässä. Tämän
vuoksi ette enää lainkaan tarvitse ottaa huomioon poliisin päätelmiä ja
toimenpiteitä niiden todistajain lausuntojen johdosta, jotka kertoivat
tuon rahasumman tuodun taloon. Ihmeellisempiä sattumia kuin tämä (että
nimittäin joku henkilö tulee surmatuksi kolme päivää senjälkeen kun
on saanut rahoja) tapahtuu joka päivä kymmenittäin, meidän vähääkään
hämmästymättämme. Tässä tapauksessa merkitsisi, jos rahat olisivat
olleet poissa, se tosiasia, että ne oli kolme päivää takaperin tuotu
taloon, enemmän kuin sattumaa. Se vahvistaisi tuota poliisin otaksumaa
murhan vaikutteista. Mutta asian todelliseen laitaan katsoen meidän
täytyy, jos tahdomme pitää kultaa tämän hirveän teon vaikuttimena,
samalla pitää selvänä, että murhaaja oli perin auttamaton hulttio
luopuessaan samalla kertaa sekä kullasta että vaikuttimestaan.
"Nyt pyydän teitä lujasti painamaan mieleenne nuo seikat, joista äsken
huomautin — tuon ihmeellisen äänen, tuon yliluonnollisen kätevyyden ja
notkeuden sekä täydellisen vaikuttimien puutteen näin kauheaan murhaan,
ja katselkaamme tapausten menoa sellaisenaan. Tässä näemme naisen,
joka on paljain käsin kuoliaaksi kuristettu ja sitten työnnetty jalat
edellä ylös uuninpiippuun. Tavalliset murhamiehet eivät menettele
tällä tavoin. Kaikkein vähimmin he käsittelevät ruumista tällä tavoin.
Teidän täytyy myöntää, että tavassa millä ruumis oli tungettu uuniin,
on jotakin mitä me ranskalaiset sanomme _excessivement outré'ksi_
[ylenmäärin liialliseksi], jotakin mitä emme voi sovittaa tavalliseen
ajatuskuvaamme ihmisellisen olennon menettelytavasta tässä suhteessa,
vaikka asianomainen olisi ollut rappeutunein heittiö mitä kuvitella
saatamme. Ottakaa lisäksi huomioon, millä hirvittävällä voimalla ruumis
oli uuniin tungettu — tarvittiinhan monen miehen voimat ennenkuin se
hädin tuskin saatiin vedetyksi sieltä takaisin!
"Kääntäkää nyt huomionne muihinkin ihmeellisiin voimannäytteisiin.
Huoneesta löytyi paksuja — hyvin paksuja — harmaita hiuspalmikkoja.
Ne olivat reväistyt päästä juurineen. Te voitte koettaa mitä
voimainponnistusta tarvitaan edes parinkymmenen hiuksen yhtaikaa
juurinen nyhtäisemiseen. Tehän näitte nämä palmikot niinkuin minäkin.
Hiusten juurien mukana (mikä inha näky!) oli irronnut myös päänahan
kappaleita — ja tämä osoittaa millä hämmästyttävällä voimalla nuo
tuhannet hiukset ovat yhtaikaa juurinen päästä reväistyt. Vanhan
naisen kurkku ei ainoastaan ollut poikki, vaan koko pää oli miltei
kokonaan ruumiista irtileikattu, — ja välineenä oli vain partaveitsi.
Ajatelkaahan, minä pyydän, koko tämän menettelyn hurjaa petomaisuutta.
M:me l'Espanayen ruumiin ruhjoutumista en tahdo puhuakaan. Herra Dumas
ja hänen arvoisa avustajansa herra Etienne ovat lausuneet että ne
olivat jonkun tylsän aseen aikaansaamia, ja siinä nämä herrat ovatkin
oikeassa. Mutta tuo tylsä ase oli pihan kivitys, sillä ruumis oli
heitetty tuosta avautuneesta ikkunasta pihalle. Tämä mahdollisuus, niin
yksinkertainen kuin se onkin, ei juolahtanut poliisien mieleenkään
samasta syystä mistä he jättivät ikkunaluukkujen leveydenkin
huomioonottamatta — koska nimittäin näköjään yhtä lujasti kiinni olevat
naulat saivat heidät hylkäämään sen mahdollisuuden, että ikkunoita
koskaan olisi avattu.
"Kun nyt näitä tapahtumia ajattelette rinnastettuina huoneen tavattoman
epäjärjestyksen kanssa, niin olemme päässeet niin pitkälle, että voimme
yhdistää seuraavat käsitteet: hämmästyttävä notkeus ja kätevyys,
yliluonnolliset voimat, petomainen julmuus, murha ilman vaikuttimia,
kauhuteoissa piehtaroiminen, jollainen tuntuu ihmisolennon teoksi
mahdottomalta, ja ääni, joka eri kansojen edustajien korvissa kuului
vieraalta ja josta puuttuu alkeellisempiakin sanoiksi muodostettavia
tavuja. Mihinkä lopputulokseen tulemme tästä kaikesta? Minkä mielikuvan
ovat todisteluni teidän sielussanne synnyttäneet?"
Tunsin sisäistä kauhua Dupinin asettaessa tämän kysymyksen
vastattavakseni. "Tekijä on mielipuoli", sanoin minä, "raivohullu, joka
on päässyt karkuun jostain läheisestä hullujenhuoneesta."
"Teidän päätelmänne ei ole niinkään kehno", vastasi hän.. "Mutta
mielipuolten äänet eivät heidän hurjimminkaan raivotessaan vastaa
sitä ääntä mikä kuultiin portaissa. Mielipuolet kuuluvat toki aina
johonkin kansaan, ja vaikkei heidän puheessaan sanoilla olekaan mitään
keskinäistä yhteyttä, niin voi siinä kuitenkin erottaa määrättyjä
yhteenkuuluvia tavuja. Sitäpaitsi ei mielipuolille kasva sellaisia
hiuksia kuin ovat nämä tässä kädessäni. Irroitin tämän tupsun m:me
l'Espanayen lujasti sulkeutuneesta kourasta. Sanokaapa minulle nyt,
mitä ajattelette!"
"Dupin!" huusin ininä äärimmilleni kiihtyneenä, "nämä hiukset ovat
eriskummallisia — ne eivät ole ihmisen hiuksia!"
"Sitä en ole väittänytkään", vastasi hän. "Mutta ennenkuin ratkaisemme
tämän seikan, soisin teidän katsahtavan tätä pientä piirrosta, jonka
olen tehnyt. Se on tarkkaan otettu jäljennös niistä mitä todistajat
lausunnoissaan sanoivat tummiksi täpliksi ja syviksi kynnenjäljiksi
m:lle l'Espanayen kaulalla ja mitä taas toiset todistajat sanoivat
sarjaksi mustelmia, jotka silminnähtävästi olivat sormilla painetut.
"Te näette heti", jatkoi ystäväni levittäen paperin pöydälle eteemme,
"että piirros osoittaa lujaa ja varmaa otetta, jossa ei huomaa
pienintäkään muutosta. Jokainen sormi on — luultavasti teurasuhrin
kuolemaan saakka — pysynyt siinä hirvittävässä otteessa, johon se
kuristuksen alkaessa kaivautui. Koettakaapa nyt sovittaa sormianne
sillä tavoin kuin murhaajan sormet ovat olleet uhrin kurkussa."
Koetin sitä turhaan.
"Kenties ei kokeemme ole kyllin tarkka", sanoi Dupin. "Paperi on tässä
tasaisella pinnalla, mutta ihmiskaula on lieriön muotoinen. Tässä on
puurulla, joka on suunnilleen kaulan vahvuinen. Kiertäkää paperi sen
ympärille ja koettakaa uudelleen."
Koetin, mutta onnistuin vielä huonommin kuin äsken. "Se ei ole
ihmiskäden jälki", sanoin.
"No niin, lukekaapa nyt tämä kohta Cuvier'n teoksesta", vastasi Dupin.
Se oli tarkka, sekä anatoominen, että kuvaileva esitys suuresta
ruskeanpunertavasta Itä-Intian saarten orangutangista. Näiden eläinten
tavaton väkivaltaisuus, hämmästyttävät voimat ja notkeus, petomainen
julmuus ja jäljittelykyvyt, joiden nojalla alkuasukkaat väittivät,
että ne ovat opettelematta puhumaan ainoastaan siitä syystä että
välttyisivät joutumasta työhön ja orjuuteen, ovat riittävästi tunnetut.
Nyt minulle yhdellä kertaa selvisi murhain täysi kaameus.
"Kuvaus sormentapaisista kynsistä", sanoin lukemisen lopetettuani,
"soveltuu täydelleen tähän piirustukseen. Näen, ettei mikään muu
eläin kuin orangutangi voi jättää sellaisia jälkiä kuin nämä. Tämä
ruskeanpunertava karvatukko soveltuu myös tarkalleen Cuvier'n kuvauksen
tämän eläimen karvapeitteestä. Mutta kuitenkaan en vielä saata ymmärtää
tämän pelottavan, salaperäisen tapauksen kaikkia yksityiskohtia.
Kuultiinhan esim. kahden henkilön riitelevän, joista toinen todettiin
ranskalaiseksi."
"Aivan niin, ja tehän muistatte erään tämän henkilön huudahduksen,
jonka melkein kaikki todistajat esittivät: 'mon Dieun' [oi, Jumalani].
Tämä on näissä olosuhteissa selitettävä kuten eräs todistajista
aivan oikein sanoi, varoitus- ja valitushuudahdukseksi. Mutta näihin
kahteen sanaan olen minä pääasiallisesti asettanut toivoni arvoituksen
lopullisesta ratkaisemisesta. Eräs ranskalainen tietää tästä murhasta.
On mahdollista — onpa suorastaan enemmän kuin todennäköistä, ettei
hän ole siihen lainkaan osallinen. Luultavasti on häneltä karannut
orangutangi. Hän on kenties seurannut karkulaista tuohon huoneeseen
saakka, mutta hirveiden tapausten aikana, jotka silloin seurasivat, hän
luultavasti ei ole onnistunut vangitsemaan eläintä uudelleen. Eläin
on siis edelleen vapaudessa. Mutta näitä rohkeita otaksumiani, sillä
sellaisinahan niitä on pidettävä, en nyt huoli pitemmälle jatkaa, sillä
siitä voi syntyä vain soutamista ja huopaamista. Jos tämä ranskalainen
on todella syytön näihin hirmutekoihin, kuten otaksun, niin on tämä
ilmoitus johdattava hänet pian tänne. Pistin sen eilen paluumatkallamme
Le Monde lehteen, joka ajaa laivastoasioita ja jota kaikki merimiehet
lukevat."
Hän ojensi minulle lehden ja minä luin:
"Kiinniotettu — Boulognen metsässä aikaisin — — p:n aamuna (murhan
jälkeisenä aamuna) sangen suuri ruskeanpunertava orangutangi-apina
Borneo saaren lajia. Omistaja, jonka täytyy kuulua johonkin
maltalaiseen laivaan, saa oikeutensa riittävästi toteennäyttämällä ja
maksamalla pyydystys-, hoito- ja ruokintakulut, eläimen haltuunsa. — —
katu N:o — — Faubourg St. Germain. Kolmas kerros."
"Mutta kuinka on mahdollista", kysyin, "että voitte tietää miehen
olevan merimies ja kuuluvan johonkin maltalaiseen laivaan?"
"En minä tiedäkään sitä", sanoi Dupin. "En ole varma siitä. Mutta tässä
on kuitenkin pieni nauhanpalanen, jonka muoto ja rasvaisuus minulle
selvästi ilmaisee, että sitä on käytetty sitoessa hiuksia merimiesten
tapaan palmikolle. Sitäpaitsi on siinä solmu, jollaista eivät juuri
muut kuin merimiehet osaa tehdä. Tämän nauhan sieppasin pihamaalta
kaasuputken alta. Se ei ole voinut kuulua kummallekaan murhatuista. Ja
vaikka erehtyisinkin päätelmässäni nauhan johdosta, nimittäin että se
kuuluisi jollekin maltalaisen laivan merimiehelle, niin ei se, mitä
ilmoituksessa olen sanonut, haittaa mitään. Jos se on erehdys, niin
asianomainen olettaa, että minut on johtanut harhaan jokin seikka,
jota hän ei viitsi tarkemmin tutkia. Koska tuo ranskalainen tietää
jotakin murhasta, vaikkapa onkin itse syytön, niin hän tietysti
ensin harkitsee, voiko hän ilmoituksen johdolla hakea orangutanginsa
takaisin. Hän sanoo itselleen: — 'Minä olen viaton, minä olen köyhä,
minun orangutangini on kallisarvoinen — minun asemassani olevalle
on sen hinta kokonainen omaisuus — miksi siis pelkän pelon takia
menettäisin sen? Voin saada sen takaisin. Se on löydetty Boulognen
metsästä — sangen kaukana hirmuyön tapahtumapaikasta. Kukapa koskaan
saattaa epäillä, että järjetön eläin on voinut sellaista tehdä.
Poliisi seisoo kuin vuoren edessä; tähän saakka se ei ole saanut
mitään johtosuuntaa toiminnalleen asiassa. Ja jos se joutuisi eläimen
jäljille, niin olisihan mahdotonta todistaa minun olleen murhasta
tietoinen ja sen johdosta tuomita minut. Mutta minuthan tunnetaan jo.
Ilmoitushan jo mainitsee minut eläimen omistajaksi. Enkä voi tietää
etteikö minusta tiedetä enemmänkin. Jos luovun vaatimasta takaisin
noin kallisarvoista omaisuutta, joka jo tiedetään omaisuudekseni, niin
silloinhan juuri johdan epäluulot puoleeni. Tahdonpa siis noudattaa
kehoitusta, ottaa apinan takaisin ja pitää sitä kiinni siihen saakka
kunnes koko juttu on joutunut unohduksiin'."
Samassa kuulimme askeleita porraskäytävästä.
"Pitäkää pistoolinne varalla", sanoi Dupin, "mutta älkää käyttäkö
älkääkä näyttäkökään sitä ennenkuin minä annan merkin."
Talon ulko-ovi oli ollut auki, joten tulija oli kolinaa herättämättä
päässyt sisään ja astunut useita porrasaskelmia ylöspäin. Äkkiä hän
kuului pysähtyvän. Sitten kuulimme hänen astuvan portaita alas jälleen.
Dupin meni nopeasti ovelle; silloin kuulimme hänen taas palaavan.
Toista kertaa hän ei kääntynyt takaisin, vaan astui päättäväisin
askelin ovemme eteen ja kolkutti.
"Sisään!" huusi Dupin iloisella, voimakkaalla äänellä. Mies astui
sisään. Hän oli ilmeisesti merimies, — kookas, vahvalihaksinen mies,
jonka kasvoilla asusti määrätynlainen julkea ja peloton ilme, mikä ei
kuitenkaan tuntunut epämiellyttävältä. Hänen ahavoituneet kasvonsa
olivat puoliksi viiksien ja poskiparran peitossa. Kädessään hänellä
oli tukeva tammikeppi, mutta muuten hän näytti olevan aseeton. Hän
kumarsi vähän sivuttain vasemmalle puolen ja toivotti hyvää iltaa mitä
selvimmällä pariisilaisnuotilla.
"Istukaahan, hyvä ystävä", sanoi Dupin. "Te tulette kai sen apinan
takia. Totisesti, oikeinpa kadehdin teitä sen eläimen tähden; se on
erinomaisen kaunis kappale ja epäilemättä hyvin kallisarvoinen. Kuinka
vanhan luulette sen olevan?"
Merimies hengähti syvään — kuin mies, jolta suuri taakka putoaa
sydämeltä, ja vastasi sitten reilulla äänellä: "Sitä en osaa tarkalleen
arvata — mutta luulen ettei se voi olla viittä vuotta vanhempi. Onko se
teillä täällä?"
"Ei ole. Emme voineet säilyttää sitä täällä. Se on eräässä
vuokratallissa Dubourg kadun varrella täällä lähellä. Sieltä voitte sen
noutaa huomenna. Mutta tietysti te voitte antaa minulle siitä tarkan
kuvauksen?"
"No kyllä vaan, herra!"
"Minun on oikein vaikea erota siitä", sanoi Dupin.
"Enhän toki vaadi, herra, että olette saanut nähdä kaiken tämän vaivan
ilmaiseksi. Kernaasti maksan teille eläimestä löytöpaikkaa — kohtuuden
mukaan."
"Hyvä", vastasi ystäväni, "se on oikean miehen puhetta. Antakaas kun
katson — mitähän nyt vaatisinkaan? Ahaa, jo tiedän. Teidän tulee kertoa
minulle kaikki mitä tiedätte noista Morgue kadun murhista."
Nämä viimeiset sanat sanoi Dupin hiljaisella äänellä ja hyvin
rauhallisena. Niinikään hän samassa levollisin askelin meni ovelle,
sulki sen ja pani avaimen taskuunsa. Senjälkeen hän veti pistoolin
poveltaan ja asetti sen pöydälle lähelleen.
Merimiehen kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi aivan kuin olisi hän
ollut tukehtumaisillaan. Hän hyppäsi pystyyn ja tarttui keppiinsä,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipui tuolilleen takaisin,
koko ruumis vavisten ja kasvoiltaan kuolonkalpeana. Hän ei saanut
sanaakaan suustaan. Minun tuli häntä kovasti sääli.
"Hyvä ystävä", sanoi Dupin ystävällisesti, "te olette huolissanne
aivan tarpeettomasti — ihan varmaan.. Me tarkoitamme vain parastanne.
Annan teille kunniasanani, ettemme tahdo teille mitään pahaa. Minä
tiedän aivan varmasti että te olette täydelleen syytön Morgue kadun
hirmutekoihin. Kuitenkin neuvoisin teitä myöntämään, että olette
jollain tavoin sekaantunut juttuun.
"Tästä mitä nyt juuri olen sanonut, voitte huomata että minulla on
keinoja, joilla pääsen asian perille, keinoja, joista ette osaisi
uneksiakaan. Asiat ovat nyt sillä tavoin. Mutta tehän ette ole tehnyt
mitään mitä ette voisi tunnustaa, mitään mistä teitä voitaisiin syyttää.
"Te ette ole edes", rauhoitti Dupin, "ryöstänyt mitään, vaikka
olisitte rankaisematta voinut sen tehdä. Teidän ei tarvitse salata
mitään. Toiseltapuolen velvoittaa kunnianne teitä tunnustamaan kaiken
mitä tiedätte. Tällä haavaa on viaton mies vangittuna, syytettynä
rikoksesta, jonka tekijän te voitte osoittaa."
Merimies oli Dupinin puheen aikana melkoisesti rauhoittunut, mutta
hänen käytöksestään oli äskeinen varmuus tyyten hävinnyt.
"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon", sanoi hän hetken
äänettömyyden jälkeen, "tahdon kertoa teille kaiken mitä tiedän
asiasta, — mutta en voi odottaa että te uskoisitte siitä puoltakaan —
olisin hullu jos sellaista odottaisin. Mutta viaton minä olen, ja asia
on minun saatava pois sydämeltäni, vaikkapa tähän paikkaan kuolisin."
Hänen kertomuksensa oli suunnilleen tämmöinen:
Hän oli hiljattain purjehtinut Intian saariston kautta. Joukko, johon
hänkin kuului, nousi maihin Borneossa ja tunkeutui eräällä huviretkellä
saaren sisäosiin. Hän ja eräs toverinsa olivat pyydystäneet
orangutangin. Tämä toveri kuoli, ja silloin jäi eläin kokonaan hänen
omaisuudekseen. Eläin tuotti hurjan villeytensä vuoksi hänelle paljon
vaivaa kotimatkalla, mutta lopulta onnistui hänen kuitenkin saada se
kunnialla asuntoonsa Pariisissa, johon hän sen huolellisesti kytki,
välttääkseen naapuriensa uteliaisuutta siihen saakka kun se paranisi
vammasta, jonka se oli saanut jalkaansa laivalla. Hänen aikomuksensa
oli myydä apina heti sen jälkeen.
Mutta sinä yönä tahi paremminkin sinä aamuna, jona murha tapahtui,
saapui merimies kotiin eräästä juhlasta ja tapasi orangutangin
irrallaan omassa makuuhuoneessaan, jonne se oli murtautunut viereisestä
huoneesta, missä se oli ollut lujasti kiinnikytkettynä. Apina istui
leuka huolellisesti saippuoituna ja partaveitsi kädessä tuolilla
peilin edessä ja matki parturin eleitä. Kauhistuneena nähdessään niin
vaarallisen esineen villin eläimen kädessä ei merimies muutamaan
silmänräpäykseen osannut ryhtyä mihinkään. Tähän saakka hänen kuitenkin
oli aina onnistunut saada eläin ruoskan avulla rauhoittumaan, ja tähän
keinoon hän nytkin turvautui. Ruoskan nähdessään orangutangi äkkiä
hypähti ulos ovesta, kiisi saman tien alas portaista ja pääsi ulos
kadulle eräästä käytävän ikkunasta, joka onnettomuudeksi sattui olemaan
auki.
Ranskalainen seurasi sitä epätoivoisena. Apina, partaveitsi yhäti
kädessään, pysähtyi silloin tällöin ja teki takaa-ajajalleen
kaikellaisia eleitä, kunnes tämä oli sen saavuttamaisillaan. Silloin
se pakeni taaskin. Tällä tavoin kesti takaa-ajoa kauan aikaa. Kaduilla
oli aivan hiljaista, sillä kello oli lähes kolme yöllä. Eräällä
pienellä sivukadulla Morgue kadun takapuolella veti karkulaisen huomion
puoleensa valo, joka loisti m:me l'Espanayen avonaisesta ikkunasta
hänen talonsa neljännessä kerroksessa. Kun eläin juoksi taloa kohti,
keksi se kaasuputken, kiipesi sitä pitkin käsittämättömällä taidolla
ylös, tarttui ikkunaluukkuun, joka oli aivan seinää vasten ja heilautti
itsensä sen avulla ikkunasta sisään tullen suoraan ikkunan edessä
olevaan sänkyyn. Tämä tapahtui minuuttia lyhyemmässä ajassa. Luukun
sysäsi apina sisään mennessään jälleen seinää vasten.
Tämä tapaus sekä ilahdutti että säikähdytti merimiestä. Nyt sai hän
toivoa voivansa jälleen vangita eläimen, koska loukusta, johon se nyt
oli mennyt, tuskin oli muuta uloskäytävää kuin kaasuputki, jonka alla
hän seisoi valmiina ottamaan eläimen kiinni sen palatessa. Toiselta
puolen oli pelättävissä että se saattoi matkaansaattaa talossa pahoja
ikävyyksiä. Tämä ajatus pakotti miehen seuraamaan apinaa. Merimiehen
ei ole vaikea kiivetä kaasuputkea pitkin, mutta kun hän oli saapunut
ikkunan korkeudelle, ei hän päässytkään pitemmälle, sillä ikkuna oli
hänestä liian kaukana vasemmalla. Hän saattoi ainoastaan taivuttautua
niin paljon että voi nähdä sisälle huoneeseen. Mitä hän siellä näki,
saattoi hänet melkein hellittämään otteensa putkesta. Oli juuri
se hetki, jolloin kauheat huudot keskellä yötä kaikuen herättivät
Morgue kadun asukkaat. M:me l'Espanaye ja hänen tyttärensä, molemmat
yövaatteisiinsa pukeutuneina, olivat nähtävästi olleet järjestämässä
eräitä papereita rautaiseen raha-arkkuun. Arkku oli avoin, ja sen
sisältö oli nostettu peitteelle vuoteen jalkopäähän. Uhriparat lienevät
olleet selin ikkunaan, ja ajasta joka kului apinan sisääntulosta
kauhunhuutoihin, on kai pääteltävä, etteivät he sitä heti huomanneet.