language: Finnish
MORGUE KADUN KAUHU
Kirj.
Edgar Allan Poe
Suomennos
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1920.
Edgar Allan Poe.
Tämän kertomuksen tekijä jos kukaan on niitä suuria henkiä, jotka
omille aikalaisilleen vieraina — mittasuhteiltaan liian suurina —
saavat tyhjentää pohjaan saakka sen traagillisen marttyyriuden ja
elämänkurjuuden kalkin, jonka oma-aika niin kärkkäästi nostaa sen
huulille, joka ei sopeudu sen henkisiin kapaloihin. Lieneekö koskaan
esiintynyt armoitettua runoilijaa, jonka harvinaiset lahjat siinä
määrin kuin Edgar Allan Poen herättävät yhtä suurta ihastusta kuin
hänen elämänsä hätä ja kurjuus nostattavat syvää sääliä. Hänen
maineensa kasvaa vuosi vuodelta, rinnan hänen teostensa levikin kanssa,
hänestä on tullut maailmankirjailija, jonka omaperäinen nerokkuus on
pannut suuret sivistyskansat toivottelemaan että hän olisi syntynyt
heidän keskuudessaan — missä hän jo eläessään nautti suuren runoilijan
tunnustusta — ennemmin kuin käytännöllisessä, hänen ihmeellistä
henkeään tajuamattomassa Amerikassa, jossa hän ennen aikojaan sortui
tuen ja ymmärtämyksen puutteeseen.
Edgar Allan Poe oli vanhaa irlantilaista sukua ja syntyi Baltimoressa
19.2.1809. Hänen molemmat vanhempansa kuolivat pojan nelivuotiaana
ollessa, jolloin hänen kumminsa, rikas ja lapseton mr Allan otti
pojan hoitoonsa ja teki hänestä jonkinlaisen korun upeaan kotiinsa.
Kasvatusisänsä illallisvieraille sai pieni, kuvankaunis Edgar lausua
runoja, ja häntä lelliteltiin tuossa rikkaassa talossa tavalla,
joka hänen myöhemmälle kehitykselleen oli haitallista. 7-vuotiaana
hän sitten pääsi kasvatusvanhempainsa mukana Euroopanmatkalle,
ja pantiin erääseen englantilaiseen poikain koulukotiin, missä
vietti viisi onnellista lapsuusvuotta. Tässä laitoksessa sai hän
perustan klassillisille opinnoilleen, joiden puolesta hän eroaa
amerikkalaisista ammattiveljistään ja jotka ovat tärkeänä tekijänä
hänen runoutensa muotokauneuden täydellisyydessä. V. 1821 palasi
Poe takaisin Amerikkaan, missä joutui Richmondin korkeampaan
kouluun. Poen myöhemmille kouluvuosille luo merkillistä hohdetta
ihanteellinen ystävyyssuhde erään toverinsa äitiin, joka harvinaisella
ymmärtämyksellä osasi suhtautua hänen eloisan, fantastisiin
kuvitelmiin taipuvaisen mielenlaatunsa ilmauksiin. Tämän naisen
kuoltua kerrotaan nuoren Poen tunteneen itsensä niin yksinäiseksi ja
hyljätyksi, että hän öisin monet kerrat kävi ystävättärensä haudalla
ja täällä luultavasti unelmoi noita synkkiä kalman ja kauhun näkyjään,
jotka muodostavat hänen useimpain teostensa merkillisen, kaamean
viehätysvoiman. Ylioppilasaikanaan omaksui Poe eräitä tottumuksia ja
elintapoja, jotka myöhemmin riistivät häneltä aikalaisten arvon ja
kunnioituksen. Hänestä tuli alkoholin nauttija ja pelaaja. Myöhempi
tutkimus on kyllä puhdistanut Poen alkoholin ylenmääräiseen käyttöön
nähden osoittamalla ettei hän voinut olla varsinaisesti juoppo, sillä
hänen ruumiinrakenteensa, johtuen kai eräästä sydäntaudista, ei
sietänyt alkoholia kuin aivan vähissä määrin. Nämä paheet kuitenkin
matkaansaattoivat m.m. välien kylmenemisen kasvatusisän kanssa, joka
lopulta, mentyään uusiin naimisiin, kokonaan ajoi Poen luotansa
ja teki hänet perinnöttömäksi. Tällävälin oli Poe jo aloittanut
kirjailijatoimintansa, kuuluen eräiden aikakauslehtien toimituksiin.
Kotimaassaan Amerikassa ei hän kuitenkaan saanut juuri minkäänlaista
tunnustusta, eikä hänellä liioin ollut aineellista hyötyä siitä, että
hänen tuotteensa Euroopassa otettiin ihastuksella vastaan ja saivat
jo hänen eläessään laajan levikin m.m. ranskankielisinä käännöksinä;
Ranskassa hänen tuotannollaan olikin teräväkynäinen ja lahjakas
puolustaja, runoilija Charles Baudelaire.
Poe meni, suhteiden kasvatusisään purkaannuttua, naimisiin serkkunsa
Virginia Clemmin kanssa ja olisi yhteen aikaan voinut elää onnellisena
runoilijatuotannollaan, elleivät vaimon kivuloisuus ja hänen omat
tavantakaa uudistuvat ylempänä mainitut hairahduksensa olisi
vaikuttaneet, että pohja elämältä murtui. Vaimon kuoltua keuhkotautiin
Poe lopullisesti joutui kirjalliseksi kulkuriksi ja olisi kai
sortunut paljoa aikaisemmin kuin tapahtui, ellei vaimovainajansa
jalosydäminen äiti olisi uhrautunut hänen puolestaan niin täydellisesti
että itse myöhemmin kuoli kurjuudessa. Vielä kerran yritti onni
hymyillä sairaalle runoilijalle hänen uudelleen tavatessaan nuoruuden
rakastettunsa, jonka kanssa suunnitellusta avioliitosta aikanaan
köyhyyden vuoksi ei tullut mitään. Tämä oli nyt varakas leski eikä
mitään esteitä heidän avioliitolleen enää ollut olemassa. Poe oli
matkalla Richmondista Newyorkiin lunastamaan itselleen takaisin
viimemainitun kaupungin läheisyydessä ollutta entistä kotiaan. Hän
tunsi pahoinvointia ja nousi junasta Baltimoressa, missä tavattiin
hetkistä myöhemmin tajuttomana kadulla. Tuntoihinsa tulematta hän
sairaalaan vietynä kuoli aivohalvaukseen lokakuun 7 p. 1849.
On jo mainittu mikä osa fantastisilla kauhukuvitelmilla on Poen
tuotannossa. Sekä hänen runoissaan että kertomuksissaan ne ovat
hallitsevana piirteenä. Kertomuksensa Poe punoi kokoon harvinaisella
loogillisella johdonmukaisuudella ja verrattomalla tyylitaituruudella,
näin saaden kuvitelmiinsa ihmeellistä tenhoa ja uskottavuutta.
Kaameimmat näkynsä hän kertoo nähneensä unenhorteessa pitkinä öinä
vaimovainajansa sairasvuoteen ääressä. Hänen suosituin ja kuuluisin
runoelmansa The Raven (Korppi) vaikutti aikalaisiin semmoisella
tenholla, että Amerikan jopa Englanninkin hienostopiireissä
yhteen aikaan sen johdosta korppia pidettiin miltei jonkinmoisena
kansallislintuna. — Valitettavasti ei tästä enempää kuin Poen
muistakaan, ylen vaikeasti käännettävistä runoista ole kunnollista
suomennosta olemassa.
Laajan ja monille aloille ulottuneen lukeneisuutensa avulla Poe
saattoi teoksissaan vaivattomasti käsitellä mitä moninaisimpia
asioita ja ilmiöitä. Milloin kohotti hän katseensa ylös tähtitarhojen
korkeuteen luoden niin sanoaksemme matemaattisia utopioja kaikkeuden
elämästä ja tapahtumista, milloin upotti sen pyramiidien ja muumioiden
mysteerioihin. — Tärisyttäviä vaikutelmia loihtii hänen kynänsä esiin
milloin hän, kuten "Morgue kadun kauhussa", ohjaa mielikuvituksensa
rikostapausten alalle. Koko nykyaikainen n.s. salapoliisikirjallisuus
juontaa juurensa Poen tästä ja eräistä muista rikoskuvauksista.
Psykologisena rikoskertomuksena "Morgue kadun kauhu" pysynee
voittamattomana.
Morgue kadun kauhu.
Kevään ja osan kesääkin vuonna 18-- oleskelin Pariisissa ja tutustuin
siellä herra Auguste Dupiniin. Tämä nuori herrasmies polveutui tosin
arvossapidetystä, jopa suorastaan ylhäisestä suvusta, mutta kokonainen
odottamattomien onnettomuuksien sarja oli sortanut hänet niin suureen
köyhyyteen ja puutteeseen, että hänen luontainen tarmonsa taipui niiden
alle. Hän ei enää viitsinyt taistella maailman pyörrettä vastaan eikä
liioin etsinyt tilaisuutta päästä tarttumaan käsiksi johonkin onnen
sattumaan. Hänen velkojansa olivat toki olleet niin inhimillisiä,
että olivat jättäneet hänelle pienen osan hänen isänsä perinnöstä, ja
tämän tuottamilla koroilla hänen onnistui, äärimmäistä säästäväisyyttä
noudattaen ja kaikesta ylellisyydestä kieltäytyen, hankkia itselleen
elämän välttämättömimmät tarpeet. Vain kirjat olivat ainoa ylellisyys
mitä hän itselleen soi, ja niitä sai Pariisissa helposti.
Ensi kerran tapasimme toisemme eräässä vaatimattomassa kirjakaupassa
Montmartren varrella, jossa se merkillinen sattuma, että etsimme samaa
harvinaista kirjaa, vei meidät yhteen. Sen jälkeen tapasimme toisiamme
usein. Pieni perhetarina, jonka hän minulle kaikkine sivuseikkoineen
sangen avomielisesti kertoi — kuten ranskalainen niin mielellään
tekee, milloin vain hänen oma minänsä on jutussa mukana — oli minusta
erittäin mielenkiintoinen. Hänen suunnaton lukeneisuutensa minua
suorastaan ällistytti, ja hänen mielikuvituksensa kiehtova voima ja
elävä raikkaus sytytti sieluni palamaan. Niiden tarkoitusten kannalta,
joiden vuoksi silloin Pariisissa oleskelin, tuntui minusta, että tämän
miehen seura oli minulle mitä suuriarvoisinta, ja tämän minä usein
sanoin hänelle itselleenkin. Ja niinpä lopulta kävi, että päätimme
asettua yhteen asumaan minun kaupungissa-oloni ajaksi, ja kun minun
varallisuussuhteeni olivat hituista suotuisammat kuin hänen, myöntyi
hän siihen, että vuokrasin erään romahtamaisillaan olevan, ränstyneen
ja rakennustavaltaan karkean talon Fauborg St. Germainin hiljaisimmassa
osassa; tämä talo oli kauan seissyt tyhjänä ihmisten taikauskoisesti
sitä pelätessä, ja meidän onnistui kalustaa se niitä synkkiä ja jonkun
verran fantastisia kuvitelmia vastaavaksi, jotka meille kummallekin
olivat luonteenomaisia.
Jos maailma olisi tuntenut elintapojamme, olisi se pitänyt meitä
vähintään seinähulluina, — joskaan ehkä ei aivan vaarallisina. Me
vietimme täysin eristettyä elämää ottamatta ketään vieraita vastaan.
Minä huolellisesti vältin ilmaisemasta kenellekään entisistä
tuttavistani nykyistä piilopaikkaani, ja Dupinilla puolestaan ei
enää moniin vuosiin ollut Pariisissa ainoatakaan tuttavaa. Me elimme
kokonaan itseämme varten.
Ystäväni kummallisuuksia oli muun ohessa se, että hän rakasti yötä ja
sen pimeyttä niiden itsensä takia, ja tämän rakkauden synnyttämiin
toimenpiteisiin minä alistuin, niinkuin hänen kaikkiin muihinkin
mielitekoihinsa, rauhallisesti ja täydellä antaumuksella. Pimeyden
jumalatar ei tosin ollut meille uskollinen kuin puoli vuorokautta,
mutta me osasimme keinotekoisesti kutsua hänet luoksemme. Aamun
sarastaessa me suljimme vanhan talomme kaikki raskaat ikkunaluukut
ja sytytimme pari vahvasti parfymoitua vahakynttilää, joiden
lepattavat liekit levittivät ympärilleen vain heikkoa valon
kajastusta. Niiden valossa meidän sielumme vaipuivat uinailuihin —
— me luimme, kirjoittelimme tahi keskustelimme aina siihen saakka
että kello ilmaisi luonnollisen pimeyden verhonneen maailman. Silloin
me läksimme käsitysten kaduille ja kävellessämme jatkoimme jonkun
keskusteluaiheemme käsittelyä, tahi kuljeksimme aina myöhäisiin
yön hetkiin saakka ulkona ihaillen noita kirkkaitten valojen ja
syvien varjojen vastakohtia, joita suuri, väkirikas kaupunki tarjoaa
nähtäväksi, ja jotka tuottavat rauhalliselle katselijalle erinomaista
henkistä kiihoitusta ja nautintoa.
Tuollaisina hetkinä minä usein ihailin Dupinin harvinaista kykyä
yhdistellä ilmiöiden ja ihmisluonteiden eri tekijöitä ja tehdä
johtopäätöksiä. Tämäntapaiset aivojenharjoitukset näyttivät tuottavan
hänelle aivan erikoista tyydytystä ja huvia. Minä muistan kuinka
hän minulle nauraen sanoi että hänestä jokaisella ihmisellä on
keskellä rintaansa ikkuna, ja tätä väitettään hän tavan takaa
esimerkein valaisi, hämmästyttävällä tarkkuudella kertoen minulle omia
ajatuksiani. En malta olla esittämättä esimerkkiä, joka parhaiten
osoittaa hänen kykyään.
Kerran kuljimme yöllä pitkää, lokaista katua Palais Royalin
läheisyydessä. Kun molemmat olimme mietteisiimme vajonneet, ei
kumpikaan meistä liene neljännestuntiin virkkanut mitään. Mutta äkkiä
Dupin puhkesi puhumaan:
"On kyllä totta, että hän on hyvin pieni mies ja sopisi paremmin
Théâtre des Varietés'iin."
"Niin, siitä ei ole vähintäkään epäilystä", vastasin minä viipymättä,
heti huomaamatta, — siinä määrin oli ajatuksiin vaipuneena — kuinka
ihmeellisellä tavalla Dupin oli sekaantunut ajatusteni kulkuun. Mutta
silmänräpäystä myöhemmin heräsin ja hämmästykseni oli tavaton.
"Dupin", sanoin vakavasti, "tuo menee yli minun horisonttini. En
halua ollenkaan kieltää olevani hämmästynyt ja että tuskin uskon
omia ajatuksiani. Sanokaapa kuinka on mahdollista että tiesitte
minun ajattelevan juuri —?" Tässä pysähdyin, päästäkseni varmuuteen
tarkoittiko hän todellakin samaa henkilöä kuin olin ajatellut.
"— Chantillyä", sanoi hän. "Miksi keskeytitte lauseenne? Tehän juuri
tulitte siihen tulokseen että hän pienikokoisuutensa vuoksi ei sovellu
murhenäytelmiin."
Juuri tätä olin ajatellutkin. Chantilly, entinen suutari Rue St
Denis'ltä oli tullut teatterikuumeeseen ja kokeillessaan Xerxeen osassa
Crébillonin samannimisessä näytelmässä saanut yleisön hillittömästi
nauramaan.
"Selittäkää minulle taivaan tähden menettelytapa", huudahdin, —
"jos teillä sellaista on — jonka avulla olette noin täydellisesti
tunkeutunut ajatusmaailmaani."
Olin oikeastaan paljon järkyttyneempi kuin uskalsin myöntää.
"Sehän oli hedelmäkauppias", vastasi ystäväni, "joka sai teidät
päättämään, ettei suutari ole kyllin iso esiintyäkseen Xerxeen osassa."
"Hedelmäkauppias! — mitä kummaa te tarkoitatte? — en tunne koko
maailmassa ainoatakaan hedelmäkauppiasta!"
"Se mies, joka juoksi teitä kohti tullessamme tälle kadulle — tuskin
viisitoista minuuttia takaperin."
Nyt muistui mieleeni, että todellakin muuan omenakoria päänsä päällä
kantava hedelmäkauppias oli ollut törmäämäisillään minuun tälle kadulle
poiketessamme. Mutta en saattanut käsittää mitä hänellä oli Chantillyn
kanssa tekemistä.
Dupin, jota ei ylpeyden pahe hituistakaan vaivannut, sanoi: "Tahdon
selittää kaiken, ja jotta saisitte kaikesta tarkan selon, menemme
nyt ajatuksissanne taaksepäin, siitä hetkestä alkaen kun äsken aloin
puhua, aina siihen saakka kun yrititte törmätä yhteen mainitun
hedelmäkauppiaan kanssa. Ajatusketjunne tärkeimmät renkaat ovat —
Chantilly, Orion, Epikuros, Stereotomie, katukivi, hedelmäkauppias."
On olemassa vain vähän henkilöitä, jotka eivät jolloinkin elämässään
olisi huvitelleet seuraamalla aste asteelta jonkun ajatustuloksensa
kehitystä. Tällainen työskentely on usein hyvin mielenkiintoa
herättävää, ja se, joka siihen ryhtyy, hämmästyy ajatusjaksonsa alku-
ja loppunivelen rajatonta erilaisuutta. Kuinka suuri siis olikaan
hämmästykseni, kun tuon ranskalaisen suusta kuulin nuo sanat ja olin
pakoitettu tunnustamaan, että hän haastoi puhtainta totuutta. Hän
jatkoi:
"Mehän, mikäli muistan, puhuimme hevosista juuri kun poikkesimme
C-kadulta. Se oli viimeinen keskusteluaiheemme. Kun poikkesimme tälle
kadulle, tuli vastaamme hedelmäkauppias suurta koria päänsä päällä
kantaen ja sysäsi teidät katukiviläjää vasten, kiviä kun oli koottu
siihen jalkakäytävän korjaamista varten. Te astuitte muutaman lohkareen
päälle, mutta lipesitte ja nyrjäytitte hieman nilkkaanne, näytitte
närkästyvän ja suuttuvan, murahditte itseksenne pari sanaa, käännyitte
taaksenne katsomaan kiviläjää ja kuljitte vaieten eteenpäin. Minä en
juuri erikoisesti tarkannut teitä, mutta jo kauan aikaa on käynyt niin,
että itsekään huomaamattani teen havaintoja kaikesta.
"Te katselitte maahan — ja silmäilitte uhkaavin ilmein kivityksen koloja
ja halkeamia, (mistä päättelin teidän yhä ajattelevan kiviä) kunnes
pääsimme pienelle poikkikadulle, jolla on nimensä Lamartinen mukaan ja
joka kokeeksi on laskettu tiilenmuotoisiksi lohkotuilla kivillä. Täällä
teidän katseenne kirkastui, ja kun huomasin teidän huultenne liikkuvan,
tulin vakuutetuksi, että mutisitte itseksenne sanaa 'stereotomie',
jolla vähemmän harkitulla nimellä tätä lajia katukivitystä mainitaan.
Tiesin ettette voinut lausua sanaa stereotomie johtumatta samalla
ajattelemaan atoomia ja tästä taas Epikuroksen oppia, ja koska me
hiljattain olimme keskustellut tästä aineesta, jolloin minä viittasin
siihen kuinka hämmästyttävällä tavalla, vaikkakin siihen vielä on vain
vähän huomiota kiinnitetty, tämän jalon kreikkalaisen rohkeat otaksumat
ovat viimeaikaisten nebularikosmogenian alalla tehtyjen huomioiden
kautta toteutuneet, niin tulin vakuutetuksi että tulisitte luomaan
katseenne ylös Orionia ja sen tähtisumua kohti ja odotin varmasti niin
tapahtuvan. Te katsahditte ylöspäin, ja nyt minä tiesin, että olin
oikein seurannut teidän jälkiänne. Mutta 'Musie' lehden eilisessä
Chantillyä koskevassa pilakirjoituksessa huomautettiin ivallisesti
kuinka suutari heti koturneille noustessaan lausui väärin nimensä,
latinalaisen värsyn mukaan, josta olemme usein puhelleet. Tarkoitan
säettä
"'Perdidit antiquum litera prima sonum.
[Ensimäinen kirjain kadotti vanhan sointinsa.]
"Olin teille sanonut, että tämä koski Orionia, joka ennen kirjoitettiin
Urioniksi, ja kun tämä yksityiskohta oli vielä muihin esiinpistäviin
seikkoihin punoutunut, niin ajattelin tietysti, ettette vielä ollut
sitä unohtanut, ja minusta oli selvää, että te ajatuksissanne
yhdistäisitte Orionin ja Chantillyn. Hymystänne huomasinkin, että
todella teitte niin. Te ajattelitte suutari paran siveellistä tappiota.
Siihen asti olitte kävellyt hieman kumarassa, mutta nyt huomasin teidän
ojentautuvan täyteen pituuteenne. Nyt oli varmaa, että te ajattelitte
Chantillyn pienuutta. Tässä minä keskeytin ajatuksenjuoksunne
huomauttaakseni että kun tämä Chantilly todella on sangen pieni mies,
hän paremmin sopisi Théåtre des Varieté'hin!'
"Ei kauaa tämän jälkeen kiinnitti huomiotamme seuraava uutinen 'Gazette
des Tribunaux'ssa':
"_Selittämättömän merkillisiä murhia_. — Tänä aamuna klo 3 heräsivät
Quartier St. Rochen asukkaat jatkuviin kauhistuttaviin hätähuutoihin,
jotka tuntuivat kuuluvan erään Morgue kadulla olevan talon neljännestä
kerroksesta, jossa tiedettiin asuvan ainoastaan erään m:me l'Espanayen
tyttärensä m:lle Camille l'Espanayen kanssa. Hetken viivytyksen
jälkeen, mikä johtui siitä että, turhaan yritettiin päästä huoneustoon
tavallista tietä, murrettiin talon ovet murtoraudoilla, ja kahdeksan
tai kymmenen naapuria sekä pari santarmia astui sisään. Samaan
aikaan huudot lakkasivat, mutta kun ihmiset juoksivat ensimäisiä
porrasaskelmia ylöspäin, kuului kahden tahi useamman olennon raakoja
ääniä, ikäänkuin kiihkeässä riidassa, talon yläosasta.
"Kun päästiin toiseen kerrokseen, lakkasivat nämäkin äänet kuulumasta,
ja kaikki oli täysin rauhallista. Naapurit jakautuivat nyt eri ryhmiin
ja rupesivat tutkimaan huoneita. Kun he saapuivat erään neljännessä
kerroksessa olevan suuren perähuoneen luo, (sen ovi oli lukittu ja
avain oli reiässä sisäpuolella, minkävuoksi se täytyi murtaa auki)
nähtiin näky, joka jokaisen läsnäolijan täytti yhtäpaljon kauhulla ja
inholla kuin ihmetykselläkin.
"Huone oli mitä hurjimmassa epäjärjestyksessä — huonekalut olivat
rikotut ja palaset kaikkiin suuntiin viskellyt. Huoneessa oli vain yksi
sänky, ja siitä olivat makuuvaatteet otetut pois ja keskelle lattiaa
heitetyt. Eräällä tuolilla oli verinen partaveitsi. Uunin edessä
virui pari kolme pitkää ja paksua harmaata hiuspalmikkoa, nekin veren
peittäminä ja nähtävästi juurineen päästä reväistyinä. Lattialta löytyi
neljä kultarahaa, topaasikorvarengas, kolme suurta ja kolme pienempää
hopealusikkaa sekä kaksi kukkaroa, jotka sisälsivät kultarahoina
melkein neljätuhatta frangia. Nurkassa seisovan piirongin laatikot
olivat auki ja näyttivät pengotuilta, vaikkakin niihin oli jätetty
paljon esineitä. Pieni rautainen rahalaatikko löytyi sänkyvaatteiden
alta. Se oli auki, avain oli vielä reiässään. Siinä ei ollut muuta kuin
pari vanhaa kirjettä ja muutamia muita merkityksettömiä papereita.
"M:me l'Espanaye'stä ei ollut jälkeäkään huoneessa, mutta kun uunin
edessä oli paljon karissutta tuhkaa, niin tutkittiin uuni, ja (kauheata
kertoa) sieltä vedettiin esiin pää alaspäin tyttären ruumis, joka oli
tungettu ahtaasta uuniaukosta sangen korkealle uunin sisään. Ruumis
oli vielä aivan lämmin. Kun sitä tutkittiin, huomattiin siinä useita
loukkautumia, jotka varmaankin olivat syntyneet sitä väkivaltaisesti
uuniin työnnettäessä ja sieltä pois otettaessa. Kasvoissa oli
useita naarmuja ja kaulassa suuria mustelmia sekä syvät sormen- ja
kynnenjäljet, ikäänkuin olisi vainaja kuristettu.
"Tutkittuaan tarkoin, mutta mitään muuta löytämättä, koko talon, meni
joukkue kapeaan, kivityksellä laskettuun pihaan talon takana, ja sieltä
löydettiin vanhan rouvan ruumis, jonka kaula oli niin täydelleen
katkaistu, että pää putosi erilleen kun koetettiin ruumista kohottaa.
Ruumis, samoinkuin pääkin, oli hirvittävästi ruhjottu, ensinmainittu
sillä tavoin että sitä tuskin saattoi enää ihmisruumiiksi nimittää.
"Tähän kauhistuttavaan salaisuuteen ei tietääksemme vielä ole saatu
vähintäkään valaistusta."
Seuraavana päivänä lehti kirjoitti:
"_Morgue kadun murhenäytelmä_. Monia henkilöitä on tätä salaperäistä
ja kauheaa tapausta tutkittaessa kuulusteltu, mutta tähän saakka ei
ole ilmennyt mitään mikä loisi valoa ja selvyyttä asiaan. Julkaisemme
seuraavassa pääkohdat todistajain lausunnoista.
"Pauline Dubourg, pesijätär, kertoo tunteneensa molemmat vainajat
sen kolmen vuoden ajan, minkä hän oli pessyt heidän vaatteitansa.
Vanha rouva ja hänen tyttärensä näyttivät elävän hyvin hyvässä
sovussa keskenään; he olivat hyvin hellät toisilleen. He maksoivat
työstä aina heti. Heidän elintavoistaan ei todistaja tiennyt mitään,
mutta luuli, että m:me l'Espanaye ansaitsi toimeentulonsa korteista
ennustajana. Luultiin hänen panneen säästöön rahoja. Tod. ei ollut
talossa käydessään koskaan tavannut siellä vieraita henkilöitä. Tiesi
varmuudella, ettei naisilla ollut palvelijaa. Koko talossa ei näyttänyt
olevan muita kalustettuja huoneita kuin neljännen kerroksen huoneet,
joissa m:me l'Espanaye tyttärineen asui.
"Pierre Moreau, tupakkakauppias, kertoo noin neljän vuoden aikana
myyneensä pieniä eriä nuuskaa m:me l'Espanayelle. Tod. on syntynyt
naapurustossa ja aina täällä elänyt. Vainaja tyttärineen asui jo
seitsemättä vuotta talossa, jossa heidän ruumiinsa löydettiin. Ennen
heitä siinä asui eräs juveloitsija, joka oli vuokrannut ylemmät huoneet
muille. Talon omisti m:me l'Espanaye. Hän tuli tyytymättömäksi sen
johdosta että vuokralainen käytti taloa väärin, ja muutti siihen itse,
antamatta siitä mitään osaa vuokralle. Vanha rouva oli jo tullut
hieman lapsekkaaksi. Tod. oli nähnyt tytärtä viisi tai kuusi kertaa
kuuden vuoden aikana. Molemmat viettivät hyvin eristettyä elämää,
ja heitä pidettiin varakkaina. Tod. oli kuullut naapurien kertovan
että m:me l'Espanaye harjoitti ennustajan ammattia, mutta ei ollut
sitä uskonut. Ei ollut koskaan nähnyt kenenkään menevän talon ovesta
sisälle, lukuunottamatta vanhaa rouvaa tyttärineen, paria kantajaa sekä
kymmenkunta kertaa käynyttä lääkäriä.
"Useat muut naapurit antavat samansuuntaisia todistuksia. Ei voitu
mainita ketään, joka olisi käynyt talossa. Ei edes tiedetty oliko
naisilla seurustelupiiriä ja tuttavia ollenkaan. Ulkoluukkuja
ikkunain edessä oli harvoin avattu. Sisäluukut olivat aina suljetut,
lukuunottamatta suuren perähuoneen ikkunoita neljännessä kerroksessa.
Talo oli hyvässä kunnossa eikä kovin vanhakaan.
"Isidore Musét, santarmi, kertoo, että hänet kutsuttiin taloon kello
kolmen tienoissa aamulla ja että hän talon oven edustalla tapasi 30—40
henkilöä, jotka koettivat päästä sisälle. Hän mursi oven pistimellään,
ei murtoraudalla. Tämä ei ollutkaan vaikeata, sillä ala-, enempää kuin
yläovessakaan ei ollut salpoja. Huudot sisällä lakkasivat oven auettua.
Ne tuntuivat yhden tahi useamman henkilön hätähuudoilta, ne olivat
äänekkäitä ja pitkiä kuin kuolemanhädässä, ei lyhyitä tahi äkillisiä.
Todistaja ensimmäisenä pääsi sisään. Saapuessaan ensimmäiseen
kerrokseen kuuli hän kahden äänen kovasti ja kauheasti riitelevän —
toinen oli karkea ääni, toinen kimeähkö, erittäin merkillinen ääni.
"Edellisen puheesta hän erotti muutamia ranskankielisiä sanoja. Hän
oli aivan varma, ettei se ollut naisen ääni. Hän saattoi erottaa sanat
sacré ja diable. Kimeä ääni oli muukalaisen ääni. Tod. ei voinut
varmuudella päätellä oliko se miehen vaiko naisen ääni. Ei myöskään
voinut matkia sen sanoja, mutta luuli että ne olivat espanjaa. Huoneen
ja löydettyjen ruumiiden tilan kuvasi todistaja niin kuin me eilen
esitimme.
"Henri Duval, eräs naapureista, ammatiltaan hopeaseppä, kertoo olleensa
yksi niistä, jotka ensimmäisinä menivät taloon. Vahvistaa ylipäänsä
Musét'n kertomuksen. Heti kun olivat päässeet sisälle, sulkivat he oven
jälkeensä, estääkseen kansanjoukkoa, joka aikaisesta ajasta huolimatta
paikalle keräytyi, sisälle tulemasta. Kimeä ääni oli todistajan arvelun
mukaan jonkun italialaisen. Oli varma, ettei se ollut ranskalaisen.
Ei voinut varmuudella sanoa oliko se miehenääni; se saattoi olla
naisen. Ei ymmärrä italiankieltä. Ei voinut eri sanoja erottaa, mutta
korostus tuntui hänestä italialaiselta. Tod. tunsi m:me l'Espanayen
ja hänen tyttärensä; oli usein puhellut heidän kanssaan. Todistaja on
vakuutettu, ettei kimeä ääni ollut kummankaan vainajan.
"Odenheimer, ravintoloitsija. Tämä todistaja oli itse ilmoittautunut.
Koska hän ei puhu ranskaa, otettiin hänen todistuksensa vastaan tulkin
välityksellä. On syntynyt Amsterdamissa. Kulki talon ohitse ja kuuli
hätähuudot. Ne kestivät noin kymmenen minuutin ajan. Ne olivat pitkiä
ja venytettyjä — sangen kammottavia ja hirveitä. Todistaja oli yksi
taloon sisälle menneistä. Vahvisti edellisen todistuksen, yhtä seikkaa
lukuunottamatta. Oli varma että kimeä ääni oli miehen ääni — ja vieläpä
ranskalaisen. Yksityisiä sanoja ei voinut erottaa. Ne oli lausuttu
äänekkäästi ja lyhyesti — nähtävästi sekä vimman että pelon valloissa.
Ääni oli raaka — ei niin kimeä kuin raaka. Toinen, matala ääni lausui
useita kertoja sacré, diable ja kerran mon Dieu.
"Jules Mignaud, pankkiiri, Mignaud & Pojat yhtiön omistaja,
Deloraine-katu. On vanhempi Mignaudeista. M:me l'Espanayella oli jonkun
verran varallisuutta. Kahdeksan vuotta takaperin oli antanut asiansa
hänen hoitoonsa. Toi hänelle usein pieniä summia talletettaviksi. Kolme
päivää ennen kuolemaansa nosti tililtään 4000 frangia kullassa, jotka
eräs lähetti vei hänelle kotiin.
"Adolphe Lebon, Mignaud & Poikain lähetti, kertoo, että hän tuona
päivänä puolen päivän tienoissa seurasi m:me l'Espanaye'ta tämän
kotiin, mukanaan 4000 frangia, kahdessa kukkarossa. Kun ovi avautui,
ilmaantui m:lle l'Espanaye ja otti hänen kädestään toisen kukkaron,
samalla kun vanha rouva otti toisen ja meni ylös. Hän poistui silloin.
Tuohon aikaan hän ei nähnyt kadulla ketään. Morgue on hyvin hiljainen
syrjäkatu.
"William Bird, räätäli, sanoo olevansa yksi niistä, jotka tunkeutuivat
taloon. On englantilainen ja asunut kaksi vuotta Pariisissa. Oli
ensimmäisiä portaille tultaessa. Kuuli riitelevät äänet. Matala ääni
oli ranskalaisen. Ymmärsi muutamia sanoja, joita kaikkia ei kuitenkaan
enää voinut muistaa. Kuuli selvästi sanat sacré ja mon Dieu. Samalla
syntyi melua, aivan kuin olisivat useat henkilöt painineet keskenään,
kuului rähisevää ryminää. Kimeä ääni oli sangen voimakas, paljon
voimakkaampi kuin korkea. Todistaja vakuuttaa, ettei se voinut olla
englantilaisen ääni. Hänestä se tuntui saksalaiselta. Se saattoi olla
myös naisen ääni. Ei ymmärrä lainkaan saksaa.
"Neljä edellämainituista todistajista kutsuttiin uudelleen
kuulusteltaviksi, jolloin he vakuuttivat että sen huoneen ovi,
jossa m:lle l'Espanayen ruumis löydettiin, oli sisäpuolelta lukittu
silloin kun joukkue tuli sinne. Kaikki oli täysin hiljaista, ei
kuulunut minkäänlaista melua eikä valitusta. Kun ovi avattiin, ei
sisäpuolella ollut ketään. Sekä perä- että etuhuoneen ikkunat olivat
kiinni, mutta eivät suljetut. Etuhuoneesta käytävään johtava ovi oli
suljettu ja avain oli sisäpuolella. Pieni huone talon etuosassa,
neljännessä kerroksessa, käytävän päässä, oli avoinna, ovi raollaan.
Tässä huoneessa oli kasattuna vuoteita, vanhoja laatikoita y.m.s.
Tämä kaikki siirrettiin syrjään ja tutkittiin. Ei tuumankaan ala
koko talossa jäänyt tutkimatta. Uunit tutkittiin työntämällä
niiden sisään pitkävartisia harjoja sekä ylös- että alaspäin. Talo
oli nelikerroksinen ja oli siinä lisäksi vinttihuoneita. Katolla
oleva laskuovi oli lujasti kiinni naulittu, sitä ei näytty avatun
vuosikausiin. Ajan, joka kului siitä kun kuultiin riitelevät äänet
siihen saakka kun huoneen ovi murrettiin auki, arvasivat todistajat eri
pitkäksi. Muutamat väittivät sen kolmeksi, toiset vähintään viideksi
minuutiksi. Ovi saatiin helposti auki murretuksi.
"Alfonzo Garcio, haudankaivaja, kertoo asuvansa Morgue kadulla.. On
syntyisin espanjalainen. Kuului taloon tunkeutuneeseen joukkoon, mutta
ei kulkenut portaita ylös. On kivuloinen ja pelkää kiihtymyksiä. Kuuli
riitelevät äänet. Karkea ääni oli ranskalaisen. Ei voinut kuulla
sanoja. Kimeä ääni oli hänen mielestään varmasti englantilaisen.
Todistaja tosin ei ymmärtänyt englantia, mutta tekee päätelmänsä
äänenpainosta.
"Useat jälleen esiinkutsutut todistajat vakuuttivat, että neljännen
kerroksen huoneiden kaikki savupiiput ovat niin ahtaat, ettei
niiden kautta mikään inhimillinen olento voi talosta poistua. Siitä
huolimatta, kuten kerrottu, työnnettiin pitkävartinen harja talon
kaikkien savupiippujen läpi. Ei ole olemassa mitään takakäytävää, jota
pitkin kukaan olisi päässyt talosta poistumaan sillä aikaa kun naapurit
pitivät portaat miehitettynä. M:lle l'Espanayen ruumis oli niin lujasti
tungettu uuninpiippuun, että se saatiin ulos vasta kolmen tahi neljän
läsnäolevan voimilla.
"Paul Dumas, lääkäri, kertoo että hänet kutsuttiin paikalle noin
päivänkoiton tienoilla toimittamaan ruumiidentarkastusta. Ne makasivat
silloin molemmat vuoteella siinä huoneessa, josta m:lle l'Espanayen
ruumis löydettiin. Nuoren tytön ruumis oli hirveästi pahoinpidelty
ja runneltu. Se seikka että ruumis oli työnnetty uuniin, riitti
kyllä tämän selvitykseksi. Kurkku oli tiukasti yhteenpuserrettu.
Aivan leuan alla oli useita naarmuja ja kaikkialla kaulassa sinisiä
täpliä, jotka silminnähtävästi johtuivat sormien puserruksesta. Kasvot
olivat väriltään kauhistuttavat ja silmät ulospullistuneet. Kieli oli
puoleksi poikkipurtu. Toinen runneltu kohta oli keskiruumiissa, se oli
nähtävästi syntynyt polven painannasta. Herra Dumas'n mielestä m:lle
l'Espanaye oli yhden tai useamman henkilön kuoliaaksi kuristama. Äidin
ruumis oli hirveästi ruhjottu. Oikean olkavarren ja käden kaikki luut
olivat enemmän tai vähemmän murskaantuneet. Kuolleen pää oli todistajan
sen nähdessä erillään ruumiista ja niinikään sangen pahoin murskattu.
Pää oli todennäköisesti leikattu irti jollain teräaseella kuten esim.
partaveitsellä.
"Alexandre Etienne, kirurgi, oli herra Dumas'n mukana ruumiita
tarkastamassa. Hän vahvistaa herra Dumas'n todistuksen ja otaksumat.
"Muuten ei tullut mitään tärkeää ilmi, vaikka vielä useita henkilöitä
kuulusteltiin. Ei koskaan tätä ennen ole Pariisissa tapahtunut näin
salaperäistä, kaikkine sivuseikkoineen niin täydelleen käsittämätöntä
murhaa, — mikäli se todella on murha. Poliisi on aivan ymmällä — mikä
tällaisissa asioissa harvoin sattuu. Ei selityksen häivettäkään ole
ilmaantunut."
Lehden iltapainos kertoi, että koko Quartier St. Rochessa vallitsi yhä
vielä mitä suurin kiihtymys, että kyseenalainen huoneusto oli uudelleen
huolellisesti tutkittu, että todistajia oli yhä uudelleen kuulusteltu,
mutta kaikki tuloksetta. Kuitenkin mainittiin jälkikirjoituksessa, että
Adolphe Lebon oli pidätetty ja viety vankilaan — vaikkei, esitettyjen
tosiasiain ohella, mitään raskauttavaa häntä vastaan ilmaantunut.
Dupin näytti seuraavan tämän jutun kulkua aivan erikoisella
mielenkiinnolla — niinkuin luulin voivani hänen käyttäytymisestään
päätellä, sillä hän ei puhunut asiasta sanaakaan. Vasta kun
ilmoitettiin että Lebon oli vangittu, kysyi hän minun ajatustani
asiasta.
Minä saatoin vain olla koko Pariisin kanssa yksimielinen siitä, että
se oli ratkaisematon arvoitus. En nähnyt mitään keinoja murhaajain
jäljille pääsemiseksi..
"Älkäämme tehkö päätelmiä pintapuolisten tutkimusten nojalla",
sanoi Dupin. "Pariisin poliisi, jonka terävä-älyisyyttä niin usein
toitotetaan, on viekas, mutta ei sen enempää. Se ei työskentelyssään
noudata minkäänlaista muuta järjestelmällisyyttä kuin sitä, minkä
kukin silmänräpäys sen eteen asettaa. Tällöin se kyllä tuo esiin koko
joukon sääntöjä, mutta hyvin usein nämä vastaavat sitä tarkoitusta,
johon pyritään, niin vähän, että tekee mieli ajatella herra Jourdainia,
joka ojennutti itselleen yönuttunsa — pour mieux entendre la musique
[paremmin kuullakseen musiikkia]. Tulokset, joihin nämä miehet
johtuvat, eivät niinkään harvoin ole hämmästyttäviä, mutta niihin
voidaan useimmiten päästä vain toimeliaisuuden ja ahkeruuden avulla.
Missä näitä ominaisuuksia ei ole, siellä jäävät he pulaan. Vidocq
esimerkiksi oli neuvokas ja kestävä. Mutta kun häneltä puuttui
sivistystä ja ajatusten syvyyttä, niin eksyi hän alinomaa, liian
innokkaasti työskennellessään tutkimuksissaan. Hän menetti oikean
silmämäärän, sillä hän piti esinettä liian lähellä. Yhden tai pari
yksityiskohtaa hän silloin saattoi nähdä tavattoman selvästi, mutta
samalla hän välttämättömästi kadotti asian kokonaisuuden näkyvistään.
Saattaa olla myös liian tarkka eikä totuus toki aina ole kaivosta
otettavissa.
"Mitä nyt näihin murhiin tulee, niin tahdommepa tehdä asiassa muutamia
havaintoja aivan itseämme varten, ennenkuin muodostamme siitä omaa
mielipidettämme. Lähempi tutkiminen tulee tuottamaan meille hupia",
(tämä sana tällä kohden käytettynä tuntui minusta sangen kummalliselta,
mutta en kuitenkaan sanonut mitään), "ja sitäpaitsi on Lebon kerran
tehnyt minulle palveluksen, enkä minä ole kiittämätön. Lähtekäämme ja
tutkikaamme taloa omin silmin. Minä tunnen poliisiprefekti G:n, joten
meidän on helppo saada tarpeellinen lupa taloon päästäksemme."
Tämän luvan me saimmekin, ja ennen pitkää läksimme Morgue kadulle,
eräälle noita kurjia poikkikatuja Richelieu- ja St. Roche-katujen
välissä.
Saavuimme perille myöhään iltapäivällä, sillä tämä kaupunginosa on
kaukana asunnostamme. Talon löysimme helposti, sillä sen edustalla
parveili yhä vielä joukko uteliaita, jotka tarkkaavasti tähystelivät
sen suljettuihin ikkunaluukkuihin. Se oli tavallista pariisilaista
mallia porttikäytävineen ja sen vieressä olevine portinvartijan
asuntoineen. Ennenkuin astuimme sisään, kuljimme pitkin katua ylös,
poikkesimme eräälle sivukadulle ja seisoimme sitten, vielä uudelleen
sivulle käännyttyämme, vastapäätä talon takaosaa. Dupin katseli
kaiken aikaa naapurustoa ja itse taloa erittäin huolellisella
tarkkaavaisuudella, jonka perusteita en ymmärtänyt.
Sitten palasimme jälleen takaisin, saavuimme talon eteen, soitimme ja,
esitettyämme valtuutemme, pääsimme viranomaisten ohi sisään. Menimme
ylös portaita — huoneeseen, jossa m:lle l'Espanayen ruumis oli löydetty
ja jossa molemmat ruumiit vieläkin olivat. Huoneen epäjärjestys oli
jätetty, kuten tapa on, entiselleen. Minä en nähnyt mitään mitä ei
"Gazette des Tribunaux" jo olisi esittänyt. Dupin tutki kaiken sangen
tarkasti — teurasuhrien ruumiit muun mukana. Sitten menimme toiseen
huoneeseen ja sieltä pihalle, koko ajan santarmin seuraamina. Tätä
tutkimustamme kesti pimeän tuloon saakka, jolloin palasimme takaisin.
Kotimatkalla poikkesi toverini hetkiseksi erään päivälehden toimistoon.
Olen jo maininnut että ystävälläni oli monenlaisia ominaisuuksia ja
että minä mukauduin niihin. Tällä kertaa hänen kummallisuutensa ilmeni
halussa välttää kaikkea keskustelua näistä murhista, — aina seuraavan
päivän pävällisaikaan saakka. Silloin hän kysyi minulta, olinko
huomannut mitään erikoista tapahtumapaikalla.
Tavassa, jolla hän lausui sanan "erikoista" oli jotain mikä minut, en
tiedä miksi, pani kauhusta värisemään.
"En, en mitään erikoista", vastasin, "en ainakaan mitään, mitä emme
sanomalehdistä jo tietäisi."
"Gazette ei ole, niin pelkään", vastasi hän, "kylliksi korostanut teon
harvinaista julmuutta. Minusta näyttää että tätä arvoitusta pidetään
ratkaisemattomana juuri niiden seikkain takia, joiden nopeimmin pitäisi
johtaa sen ratkaisuun — tarkoitan sitä mikä meidän kannaltamme itse
murhain suorituksessa on niin villiä ja liioiteltua. Poliisi ei voi
ymmärtää sitä seikkaa ettei näillä murhilla ole mitään varsinaista
aihetta — eikä niiden kauhistuttavaa suoritusta. Sitäpaitsi on se
antanut sen seikan johtaa itseänsä harhaan, että kuultiin riiteleviä
ääniä, mutta ei tavattu ketään muita kuin murhattu m:lle l'Espanaye,
eikä murhaajilla liioin ollut mitään keinoa päästä poistumaan portaita
ylös rientäväin ihmisten heitä huomaamatta. Huoneessa vallitseva
epäjärjestys, jalat edellä uuninpiippuun sullottu ruumis, vanhan
rouvan kauheasti ruhjottu ruumis, — nämä seikat yhdistettyinä jo
esittämiini ja muihin asianhaaroihin, jotka kohta esitän, riittivät
lamauttamaan poliisiviranomaisten voimat, sillä ne johtivat heidän
kehutun vainuamistaitonsa täydelleen harhateille. He ovat tehneet
tuon yhtä karkean kuin tavallisen erehdyksen, että ovat sekoittaneet
harvinaisen ja salaperäisen keskenään. Semmoisissa tapauksissa kuin
tämä ei pitäisi kysyä: 'mitä on tapahtunut?' vaan ennemminkin: 'eikö
jotain tavatonta ole tapahtunut?' Näin tehden olen minä aivan helposti
löytänyt ratkaisun tälle arvoitukselle, joka Pariisin poliisin mielestä
on täysin ratkaisematon."
Minä tuijotin puhujaan sanattomana hämmästyksestä.
"Minä odotan nyt", jatkoi hän oveen kääntyen — "erästä henkilöä, joka,
vaikkakin on syytön näihin kauheuksiin, kuitenkin on ottanut niihin
osaa jollain tavoin ja jonka toivon selittävän meille salaisuuden.
Odotan tätä miestä tulevaksi joka hetki — tänne, tähän huoneeseen.
On kyllä mahdollista että hän ei tule, mutta luultavinta on että hän
tulee. Jos hän tulee, niin meidän on pidätettävä hänet. Tässä ovat
pistoolit, ja mehän tiedämme molemmat kuinka niitä on käsiteltävä, jos
sattuisimme tarvitsemaan niiden apua."
Otin pistoolin, vaikka tuskin tiesin mitä tein tahi kuulin, samalla
kun Dupin, ikäänkuin itsekseen, jatkoi puheluaan. Olen jo maininnut
kuinka merkillinen ja unohtautunut hän tuommoisina hetkinä saattoi
olla. Hän puhui minulle, mutta hänen äänessään oli, vaikkei se ollut
lainkaan kova, sellaista painoa, jollaista käytämme kun puhumme
jollekin pitemmän välimatkan päähän. Hänen silmänsä tuijottivat miltei
ilmeettöminä seinään.
"Todistajain lausunnoista kävi ilmi, että riitelevät äänet eivät
voineet olla noiden naisten. Tämä vapauttaa meidät täydelleen sitä
mahdollisuutta huomioonottamasta, että vanha nainen olisi murhannut
ensin tyttärensä ja sitten itsensä. Tästä mainitsen ainoastaan
järjestelmällisyyden vuoksi, sillä m:me l'Espanayen voimat eivät
varmaankaan olisi riittäneet tunkemaan hänen tyttärensä ruumista tuolla
tavoin uuninpiippuun, eivätkä hänen oman ruumiinsa haavat ja ruhjeet
anna vähintäkään tukea millekään itsemurhan arvelulle. Kysymyksessä
on siis jonkun kolmannen henkilön tekemä murha, ja tämän kolmannen
henkilön äänen on kuultu riitelevän. Nyt tahdon paljastaa sen — en
tuoda täydellistä todistusta näistä äänistä — vaan sen, mikä niitä
koskevissa todistajain lausunnoissa oli _omituista_. Huomasitteko te
niissä jotakin erikoista?"
"Huomasin sen, että samalla kun kaikki todistajat yksimielisesti
sanoivat karkean äänen omistajan olleen ranskalaisen, he kaikki olivat
eri mieltä kimeästä äänestä."
"Niin kyllä, mutta omituisuus ei ole vielä siinä", sanoi Dupin.
"Te siis ette huomannut mitään silmäänpistävää. Ja kuitenkin oli
lausunnoissa jotain erikoisen merkillistä, Kimeään ääneen nähden ei
omituisuus ole siinä, että todistajat olivat siitä erimieltä, vaan
siinä, että he kaikki, pitäen sitä joko italialaisen, espanjalaisen,
englantilaisen, hollantilaisen tahi ranskalaisen äänenä, olivat yhtä
mieltä siitä että se oli vieraan ääni. Jokainen väittää jyrkästi, ettei
se voinut olla hänen maanmiehensä ääni. Jokainen vertaa sitä — ei
maanmiehensä ääneen — vaan ranskalainen pitää sitä espanjalaisen äänenä
ja olisi kai muutamia sanoja erottanut, jos ymmärtäisi espanjankieltä.
Hollantilainen tulee siihen tulokseen että ääni oli ranskalaisen, mutta
mehän saamme lukea, että tämän todistajan lausunto otettiin vastaan
tulkin avulla, koska hän ei osaa ranskaa. Englantilainen pitää sitä
saksalaisen äänenä eikä osaa sanaakaan saksaa. Espanjalainen on varma,
että ääni oli englantilaisen, mutta päättelee sen vain äänenpainosta,
sillä hän ei puhu englanninkieltä.
"Me olemme nähneet", jatkoi Dupin, "kuinka eri tavalla todistajat
ovat käsittäneet 'kimeän' äänen alkuperän. Kuinka ihmeellisen
vierassointisen pitääkään siis todellisuudessa olla tuon äänen, josta
tällä tavoin on voitu todistaa — jonka soinnissa Europan pääkansojen
viisi jäsentä eivät voineet huomata mitään tuttua! Te sanotte, että
voihan se olla jonkun aasialaisen tahi afrikkalaisen ääni. Pariisissa
ei ole monta aasialaista enempää kuin afrikkalaistakaan, mutta tätäkään
mahdollisuutta hylkäämättä tahdon nyt johtaa huomionne kolmeen
seikkaan. Eräs todistaja sanoo äänen olleen enemmän raaka kuin kimeä.
Kaksi muuta sanoo sitä äkilliseksi ja epätasaiseksi. Mitään sanoja —
tai edes sanojen kaltaisia ääniä — todistajat lausuntojensa mukaan
eivät kuulleet.
"Minä en tiedä", jatkoi Dupin edelleen, "minkälaisen vaikutuksen
esitykseni tähän asti on teidän mieleenne tehnyt, mutta minä uskallan
väittää, että oikein perustellut seuraukset, jotka todistajain
lausuntojen tästä osasta voidaan arvata — jo itsessään riittävät
herättämään arvelun, joka oli omiaan antamaan arvoituksen ratkaisun
jatkuvalle työskentelylle uuden suunnan. Ja minä puolestani olen
tältä perustalta jatkanut, mutta vielä en tahdo sanoa, minkälainen
tämä arvelu on. Toivon teidän vain huomaavan, että se oli kyllin
pätevä antamaan tutkimuksilleni tuossa huoneessa määrätyn muodon,
määrätyn suunnan. Menkäämme ajatuksissamme takaisin tuohon huoneeseen.
Mitä siis etsimme ensin? Keinoa, jonka avulla murhaaja on voinut
poistua. Meidän tietenkään ei tarvitse mainitakaan, ettemme kumpikaan
usko yliluonnollisiin ilmiöihin. Henget eivät ole murhanneet m:me
l'Espanayea eikä hänen tytärtään. Murhantekijät olivat sangen
ruumiillisia olentoja ja poistuivat ruumiillisina. Mutta millä tavoin?
Tutkimme kutakin poistumistien mahdollisuutta erikseen. On selvää että
murhaajat, joukkion alkaessa kiivetä portaita ylös taloon, olivat joko
siinä huoneessa missä tyttären ruumis tavattiin, tahi sen viereisessä
huoneessa. Niistä kahdesta huoneesta meidän siis on uloskäytävä
etsittävä. Poliisi on perinpohjin ja joka suuntaan tutkinut lattiat,
katot ja seinämuurit. Heidän silmältään ei kätketyinkään salakäytävä
olisi jäänyt huomaamatta. Mutta kun en oikein luottanut heidän
silmiinsä, niin käytin vielä omianikin. Tosiaankaan ei salakäytäviä
ollut olemassa. Molemmat huoneista käytävään johtavat ovet olivat
lujasti lukitut ja avaimet olivat sisäpuolella. Katsokaamme sitten
uuninpiippuja. Nämä ovat tosin aivan pesän yläpuolella kahdeksan tai
kymmenen jalan levyisiä, mutta heti ylempänä ne kapenevat niin, ettei
edes isompi kissa voisi niiden kautta kulkea. Kun siis niitä käytäviä
myöten, joista nyt olemme puhuneet, oli mahdotonta päästä pakoon,
on meidän nyt ruvettava tutkimaan ikkunoita. Etuhuoneen ikkunoista
ei kukaan olisi voinut paeta heti joutumatta kadulle kerääntyneiden
kansanjoukkojen huomion esineeksi. Senvuoksi murhaajien on täytynyt
paeta perähuoneen ikkunasta. Kun nyt näin vakuuttavalla tavalla olemme
päässeet tähän loppupäätelmään, niin emme, ajattelevina järkiolentoina,
saa luopua siitä näennäisten mahdottomuuksien esiintyessä. Ja
meille jää vielä todistettavaksi, etteivät nämäkään näennäiset
'mahdottomuudet' todellisuudessa ole olemassa.
"Huoneessa on kaksi kohottamalla aukeavaa ikkunaa. Toisen eteen niistä
ei ole kasattu huonekaluja ja on se siis täysin näkyvissä. Toisen
alempaa osaa peittää, aivan kiinni työnnettynä, sängyn pääpuoli.
Edellisen huomattiin olevan sisäpuolelta lujasti suljettu. Se vastusti
voimakkaimpiakin ponnistuksia kun sitä koetettiin kohottaa. Vasemmalla
puolen oli sen kehykseen näverretty reikä ja siihen oli lyöty melkein
kantaansa myöten paksu naula. Toista ikkunaa tutkittaessa havaittiin
siinäkin samanlainen laitos ja ponnistukset saada sitä auki päättyivät
yhtä huonosti. Nyt oli poliisi täydelleen vakuuttautunut siitä,
etteivät murhaajat olleet voineet paeta tätä tietä. Ja tästälähtien
olisi pidetty liiallisena virkaintona, jos joku olisi kiskonut naulat
ulos ja tahtonut avata ikkunat.
"Minun tutkimukseni menivät hieman pitemmälle yksityiskohtiin, ja
ainoastaan siitä syystä että tässä oli juuri se kohta, missä noiden
näennäisten mahdottomuuksien täytyi todellisuudessa osoittautua
olemattomiksi.
"Päättelin siis näin a posteriori [havaintojen perusteella]. Murhaajat
pakenivat jommankumman ikkunan kautta. Tämän huomioonottaen ei
ikkunoita oltu voitu sulkea uudelleen sisäpuolelta, mutta siitä
huolimatta ne tavattiin suljettuina. Tämä huomio sai poliisin kokonaan
luopumaan enemmistä tutkimuksista tällä taholla. Ja ikkunat olivat
todellakin suljetut. Niiden täytyi siis voida sulkeutua itsestään,
siitä ei voinut olla epäilystä. Astuin kokonaan näkyvissä olevan
ikkunan ääreen, vedin naulan ulos, mikä oli jonkun verran vaikeata
ja koettelin saada ikkunaa auki. Mutta se vastusti minun kaikkia
ponnistelujani. Siispä täytyi olla olemassa näkymätön vieteri, vaikkei
se vielä selittäisikään naulojen arvoitusta. Huolellisesti etsittyäni
löysinkin vieterin. Painoin sitä, ja kun tämä keksintö sinänsä tyydytti
minua, en avannut ikkunaa.
"Nyt löin naulan jälleen kiinni ja tarkastelin sitä huolellisesti. Jos
joku henkilö on mennyt tästä ikkunasta ulos ja lyönyt sen mennessään
kiinni, on vieteri saattanut sulkea ikkunan, mutta naulaa, joka on
täytynyt irroittaa, ei hän voinut enää saada paikoilleen. Nyt oli
jäljellä vain se loppupäätelmä, että murhaajien oli täytynyt poistua
toisen ikkunan kautta. Jos nyt otaksuttiin, että vieterit olivat
molemmissa ikkunoissa samanlaiset, niin täytyi joko naulojen, tahi
niiden kiinnitystavan olla erilaiset. Nousin sängyn patjalle ja
tarkastelin sängynpään yli toista ikkunaa. Kurotin käteni ja löysin
pian vieterin, jota painoin. Se oli, kuten olin otaksunutkin, aivan
samanlainen kuin toisessakin ikkunassa. Nyt katsoin naulaa. Se oli
yhtä paksu kuin tuo äskeinenkin naula, ja näytti olevan samalla tavoin
kiinnitettykin — melkein kantaa myöten sisäänlyöty.