alalla meidän päiviimme säilynyt. Pohjoisimmasta Wienan läänistä on K.
Karjalaisen tämän kesäinen kertomus,[417] jonka I.K. Inhan paikalla
ottamat valokuvat eläväksi silmiemme eteen tuovat. Wenehjärven
rukoushuoneelle kuljetetaan joka vuosi Elokuun 15/27 päiväksi, usein
pitkien matkojen päästä, joukko pässejä uhriksi. Tavallista on, että
pässi, joka on tullut kipeäksi, luvataan rukoushuoneen pyhälle
Miikkulalle, jos paranee; niin myös, jos se on eksynyt metsään, jolloin
se usein ilmestyy samana päivänä, kuin pitää viemään lähteä, ja kulkee
aivan mielellään uhripaikalle. Aamulla aikaisin kellon viidettä
käydessä alkaa uhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön,
viettävälle rinteelle[418] tehdään tuli, pari miestä kantaa korvolla
vettä, eräs puhdistaa muuripataa, joka Oulusta varta vasten siihen
tarkoitukseen on rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja ottaa
pässin toisensa jälkeen, taluttaa sen rukoushuoneen kuistille, jonka
permannossa on kannellinen reikä, painaa kaulan reijän suulle, tempaa
veitsen tupestansa ja, kutsuttuaan toisen miehen avukseen jalkoja
pitelemään, syöksee sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen kaulan läpi.
Siinä loitsii:
On sulettu suuremmatkin,
Jalommatkin jaksettuna!
Verien annetaan valua reijän kautta permannon alle. Nahat nyljetään
ulkopuolella aituusta ja joutuvat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta
kuitenkin eläinten omistajat saavat ne lunastaa parillakymmenellä
kopekalla. Lihat virutetaan vedessä, pilkotaan palasiksi ja työnnetään
pataan; sekaan pannaan suolaa. Päät poltetaan roviossa, samoin sorkat.
Niin pian kuin lihat ovat kypset, nostetaan ne suuriin tuohisiin ja
kannetaan aitauksen sisään, jossa tuohiset asetetaan maahan vähän
matkan päähän toisistaan. Liemeen keitetään puuro ohrasuurimista,
jotka kylästä on kerätty; uhrieläinten talit lisätään höysteeksi.
Rukoushuoneessa pidetään yhteinen rukous, sitten vasta alkaa
uhriateria. Ensiksi syödään lihat, joita on vielä suitsutettu pyhällä
savulla; jokaisella, joka on tuonut pässin, on myös leipä muassaan, ja
kyläläiset antavat lisää, jos ei riitä. Sillä aikaa valmistuu puurokin
ja kannetaan samoin tuohisissa paikalle. Syömisiin ottavat osaa
ainoasta miehenpuolet, kaikki lakittomin päin: naisten ja tyttöjen on
kyllä lupa vierestä katsoa, mutta ei mihinkään puuttua. Kerran -- joku
sata vuotta sitten, niin hoetaan -- oli eräs Wenehjärven mies antanut
kappaleen lihaa tyttärelleen ja samana päivänä kaatoi karhu häneltä
kellokkaan ja kolmikesäisen härän. Syötyä kootaan kaikki luut ja maahan
varisseet muruset suureen, kannelliseen pärevakkaan, joka sidotaan
nuoralla ja kiven avulla upotetaan läheisen, syvän lammin rantaan.
Mitään ei saa jäädä koirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos
luvattuja pässejä on paljon, ett'ei kaikkia yhdessä päivässä jakseta
lopettaa, teurastetaan ja syödään tähteet seuraavana päivänä. Molemmat
päivät kisataan ja yötä pannaan jatkoksi. Läheisessä Wuokkiniemen
kylässä muisteltiin myös olleen suuret härkä- ja pässiuhrit Iljan
pyhänä.
Olonetskij Sbornikissa [419] eräs A. Sobornov puhuu Aunuksen
Karjalaisten pässiuhreista, ikään kuin yleisestä tavasta; ne
toimitetaan aina jonkun kirkon luona, jonka katon yli luut syötäessä
heitetään. Seikkaperäisempi on Moskhovin kuvaus.[420] Äänisjärven
Salonsaarella vietetään Iljan päivää lammas-uhreilla. Elukkain
hankkiminen tapahtuu vuorojärjestyksessä; joka sen laimin lyö, hänen
karjansa on muka vaarassa joutua susien ja karhujen saaliiksi. Järven
rannalla, kirkkotarhan takana tapetaan lampaat, joita papit
jumalanpalveluksen pidettyään ovat siunanneet, ja lyödään maahan
seipäitä, jotka yläpäästään ovat kaksihaaraisia, niin että niiden
päälle sopii asettaa poikkipuut kattilain ripustamista varten. Kun on
tulta alle viritetty, ruvetaan keittämään lihoja ja lisätään puuroa.
Sitten kutsutaan kaikki läsnäolijat kirkon-aituuksen sisäpuolelle
ottamaan osaa ateriaan; kieltäytymistä pidettäisiin suorastaan
loukkauksena. Lihakeitos tuodaan suurissa astioissa, joita myöten
uhriin osalliset viisin, kuusin jakautuvat syömäkuntiin. Jokaiselle
annetaan käteen puulusikka sekä iso viipale leipää. Syödessä istutaan
maassa paljain päin. Uukshmäen kylässä Witeleen pitäjässä lähellä
Suomen rajaa mainitsee Forsström[421] vielä härkäuhrin. Se toimitetaan
pyhän Walassin päivänä hänelle omistetun rukoushuoneen edustalla, jonka
vuotuisilla kassarahoilla härkä ostetaan.
Suomen puolella Laatokan Mantsinsaarella vietetyistä jokavuotisista
härkäuhreista löytyy monta kertomusta,[422] mutta ei ainoatakaan kuvaa
käytettävänä. Niinkuin edellä on mainittu,[423] ne toimitetaan
Työmpäisien kalmistolla. Uhrattavat härät tuodaan tavallisesti jostain
mannermaan kylästä. Milloin karhu tai susi ahdistaa karjaa, taikka
ruttotauti sitä hävittää, tekee omistaja lupauksen pyhälle Iljalle
siinä toivossa, että tämä häntä suojelee enemmästä vahingosta, ja
määrää, että ensimmäinen karjassa syntynyt härkävasikka on sen varalle
syötettävä. Luvattu Iljan härkä elätetään kotona noin kolmen vuoden
vanhaksi ja lähetetään keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat
sitä ilmaiseksi syöttävät häränpäivään asti. Jos härkiä on useampia
tullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdotaan uhrata, niin
säästetään ne seuraavaksi vuodeksi ja elätetään yli talven käyttäen
talosta taloon. Ensimmäisenä pyhäaamuna Iljan päivän jälkeen kokoontuu
kansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven rannalla. Oman saaren
asukkaista naiset tulevat jalan, miehet ratsain, manterelaiset tietysti
veneissä. Työmpäisien kyläläiset ovat jo ennen muun väen saapumista
teurastaneet härän rukoushuoneen edustalla ja valmistaneet uhriaterian
hautausmaalle. Kun kaikki ovat käyneet rukoushuoneessa, jakaudutaan
pieniin ryhmiin taloja ja perheitä myöten ja istahdetaan maahan syömään
lihalla täytettyjen patojen ympärille. Jokaisella on leipää ja suolaa
muassaan, taikka saa hän ne kyläläisiltä ilmaiseksi. Syömistä, joka
alkaa kello 9 ajoissa aamupuolella, jatketaan niin kauan kuin ruokaa
riittää. Jos ei kaikkea saada lopetetuksi, viskataan tähteet Laatokkaan
tai viedään rukoushuoneesen yöksi ja syötetään heinänteko-väelle
seuraavana päivänä, sillä kotiin ei saa viedä mitään.[424] Nahka
myödään huutokaupalla ja sen hinta pannaan rukoushuoneen uhriarkkuun.
Aterian jälkeen lähtevät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle
kankaalle. Toinen vuotuinen uhri toimitetaan Mantsinsaaren ja
mannermaan välisellä Lungulansaarella Heinäkuun keskipaikoilla Pietarin
ja Paavalin päivän tienoissa. Siihen tarvittavat pässit ovat samalla
tavoin ennakolta luvatut ja 1-2 vuoden vanhaksi elätetyt, ennen kuin ne
viedään uhrattavaksi. Kreikan-uskoinen papisto ja suomalainen
virkamiehistö ovat koettaneet saada näitä uhrimenoja hävitetyiksi,
mutta tähän asti huonolla menestyksellä. Aikaisimmassa kertomuksessa
Mantsinsaaren härkäuhreista vuodelta 1858 sanotaan, että koko tapa oli
jo hyljätty, vaan tullut uudistetuksi, kun karhu oli sattunut uimaan
saareen ja siellä tehnyt tuhojaan. Kesällä 1885 mainitaan uhrin jääneen
pitämättä, mutta eläinrutto, joka pian sen jälkeen liikkui
paikkakunnalla, herätti vanhan taikauskon eloon. Vielä v. 1892
tiedetään sekä Mantsin- että Lungulansaarella uhratun, kaikista
kielloista huolimatta. "Jokaisella on valta omallansa tehdä, mitä
hyväksi katsoo; vaikka härän työntäisin metsään korppien syötäväksi,
kuka sille mitään voi", on kansan ajatus asiasta. Ja jos sitä on
saatukin sakotetuksi elukoiden teurastamisesta pyhäpäivänä, niin ei
sillä toimenpiteellä ole ollut muuta vaikutusta, kuin että teurastus on
päätetty suorittaa pyhän edellisenä iltana. Varsin merkillinen on
Mantsisaarelaisten tarina härkäuhrinsa synnystä. Ennen vanhaan oli muka
peura joka vuosi mainittuna päivänä uinut poikki lahden saarelle
tapettavaksi. Mutta eräänä vuonna sattuikin sinä aamuna tuulinen sää,
eikä peura ennättänyt ajoissa tulla. Silloin iskettiin härkä kansalle
syötäväksi. Mutta tuskin se oli tehty, kuu peuran sarvet jo kekottivat
lahdella. Peura ui maalle entisen tapansa mukaan, meni rukoushuoneen
pihalle ja huomasi tapetun elukan. Kerran vaan haisteli härän veriä,
niin syöksyi mereen ja ui takaisin sinne, mistä oli tullut. Tämän
jälkeen ei enää koskaan peuraa näkynyt tulevan, vaan sen asemesta piti
joka vuosi teurastaa härkä.[425]
Länsi-Inkerissä vatjalaisen Pummolan kylän luona näki W. Forsberg[426]
v. 1892 koko joukon luita ja hampaita kahden kiviristin juurella, jotka
seisoivat peltosaran päässä kirkasvetisen lähteen läheisyydessä.
Niitä nimitettiin Iilia-risteiksi ja arveltiin sodan-aikuisiksi.
Iilian-päivänä sanottiin tapettavan pässin ja sinne vietävän luut.
Myöskin oli tavallisia kaularistejä ripustettuna näiden kiviristien
kaulassa. Vielä mainittiin, että pappi joka kevät kävi paikalla
rukoilemassa, arvattavasti kyläläisten seurassa. Kirjamossa Narvusin
pitäjässä on keskellä kylää iso petäjä, jonka juurella esivanhempien
kerrotaan tappaneen ja syöneen pukin. Sitä sanotaan nytkin
pukkipetäjäksi. Kylän asukkaat ovat vanhan tarun mukaan tulleet
Suomesta.
Varsinaisilla Inkerikoilla ovat juomauhrit paraiten säilyneet. Narvusin
Väikylässä vietettiin vielä kymmenkunta vuotta takaperin Petron päivää.
Se oli isäntänä, jonka talossa pidot pidettiin; välistä oli kylän
yhteinen, karjanpaimen toimitusmiehenä. Hänen piti pihamaalle laittaa
pöydät ja tuoda olkia, mutta pääasiana olivat oluet, joita ei nykyään
enää keitetä. Juhlaa kesti neljä päivää. Ensimmäisenä kävi pappi
siunaamassa kaiken kylän karjan, toisena aljettiin syödä ja juoda,
kolmantena vielä juomista jatkettiin. Neljäntenä päivänä, kun
jäännöksetkin oli juotu, mentiin rantaan pesemään olutpuolikoita ja
uittamaan toinen toisiaan. Runossa, joka Petrana laulettiin, rukoiltiin
pyhältä Petralta, lihalta ja Maarialta maankasvua sekä työntekijöille
terveyttä. Soikkolassa vietetään yleisesti lihan päivää
olutjuomingeilla. Niitä varten kootaan mallas-aineet joka talosta. Sen,
joka on isäntänä, tulee osata panna olutta. Hänellä pitää sitä paitsi
olla iso riihi, johon mahtuu monen talon pöydät. Saapuneet vieraat,
jokaisella olutkappa kädessä, laulavat pitkän tuliaisvirren, jossa
pyytävät isäntää avaamaan ovea ja antamaan juomista. Isännän laskiessa
olutta kappoihin, emäntä käskee vieraat ruualle. Pöytään käydessä
lauletaan seuraava Iilian virsi.
Iilia pyhä isäntä,
Pyhä Petro armollinen,
Lasken maahan taivosesta,
Laskeu maahan maajalalle,
Tule meille vierahisin!
Heill' on viinat ja oluet,
Heill' on viinat viienlaiset,
Oluet yheksänlaiset,
Saijat neljänsarvelliset,
Kakut kahenkuorelliset,
Mesileivät mielelliset.
Heill' on kalat kaikenlaiset,
Tuotu tetrit lehtikorvat,
Saatu sarvipäät jänikset
Pyhän Iilian varaksi,
Pyhän Petron kunniaksi.
Vielä pyydetään pyhää Iiliaa ja Petroa tulemaan tynnörin luokse, josta
kolme putkea puhuu: yksi vihaista viinaa kypäräpäille miehille, toinen
punaista olutta "sapana"-päille naisille, kolmas makeata mettä
laulajille, kassapäille tyttösille. Sitten jatketaan:
Iilia pyhä isäntä,
Pyhä Petro armollinen,
Nosta pilvi pikkarainen,
Hattarainen harvukkainen,
Varistele vihmojasi,
Kastele kapustojamme,
Liottele liinojamme,
Ruttele rukihiamme,
Ojentele ohriamme,
Kasvattele kaurojamme!
Ei nouse not'ossa ohra,
Ei kasva kas'essa kaura,
Kaikki poltat pojillasi,
Vaivoat värillä säiliä
Tulta tuis'at taivahasta,
Kipunoja pilvilöistä.[427]
Pois lähtiessä lauletaan erityinen kiitosvirsi, jossa toivotetaan
talonväelle kaikkea hyvää. Näihin olut-uhreihin on myös luettava ennen
mainittu[428] Ukko-oluen juominen Hevaan Lenttisissä. Siinä
tilaisuudessa laulettu Ukko-virsi alkaa sanoilla: "Pyhä Ukko
armollinen, tule meille vierahisin, anna maillesi makua, pelloillesi
pehmitystä!" Sitten seuraa runo Sämpsä Pellervoisesta, jota Soikkolassa
aivan eri runona lauletaan. "Pyhä Ukko armollinen" ei liene muu kuin
"pyhä Petro armollinen", jonka päivänäkin "Ukkopäivää" vietetään.
Viimeksi mainittakoon Wiedemannin tieto[429] Pihkovan läänin
kreikanuskoisten Virolaisten eli n.k. Setukasten pässiuhreista, joita
kahden kylän liki Wastselinnaa on tapana viettää Annenmäellä 24 päivänä
Heinäkuuta vanhaa lukua. Rukoushuoneessa on pappi vihkivedellä
priiskoittanut myötätuodut oinaanpäät ja -jalat sekä villat; osan
näistä antimista hän pidättää itselleen, kaiken muun jakaa
kokoontuneille kerjäläisille. Teurastaessa luetaan seuraava rukous.
"Puhdas, pyhä Anne! Hoida ja varjele, sijitä ja synnytä, nuorenna
nuoria, vahvista vanhoja! Hoida itse puun- ja pensaantakaista,
kiven- ja kannontakaista karjaa! Ole itse lammaspaimenena, paimenemme
ovat typerryksissä! Ole itse, pyhä Anne, paimenten ylikaitsija, hoida
itse yli suven karjaa metsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona
kaikesta vahingosta!"
Länsimaiden yhteyteen joutuneista Wirolaisista löytyy ensimmäinen maine
Aatami Bremiläisen maantieteellisessä kertomuksessa[430] ja koskee
ihmis-uhreja. Louhikäärmeille ja petolinnuille uhratakseen he ostivat
ihmisiä ulkomaisilta kauppiailta, ensin tarkasti tutkittuaan, ett'ei
niissä ollut vähintäkään ruumiinvikaa. Sotavankien uhraamisesta puhuu
Henrik Lättiläinen useammassa paikassa. Yhdessä jo mainitussa[431]
tarjottiin jumalille vaihtoehtoisesti ihminen tai härkä. Toisen kerran
hän sanoo Wirolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita
iskiessään he tiedustelivat jumalain suosiota ja pitivät huonona
enteenä, jos ne kaatuivat vasemmalle puolelle.[432] Liiviläisten hän
mainitsee heittäneen uhratut koirat ja pukit alas linnoituksistaan
Saksalaisten eteen.[433]
Gutslaffin kirjassa[434] kerrotaan, että vuodentuloa tiedusteltiin
Wõhanda joen lähteellä, upottamalla siihen kolme koria vieretysten. Jos
keskimmäiseen koreista sattui suomuksia, niin pidettiin sitä hyvän
ilman ja hedelmällisen vuoden merkkinä. Mutta jos made tai rapu
ilmestyi koriin, niin oli paha ilma ja hedelmätön vuosi odotettavissa.
Siihen piti uhrata härkä ja asettaa korit uudestaan lähteesen. Jos
toisellakin kertaa joku suomuton elävä tavattiin, oli toinen härkä
teuraaksi pantava. Jos vielä kolmannella kävi samoin, täytyi ihmislapsi
uhriksi antaa. Jos eivät sittenkään enteet parantuneet, niin ei
auttanut muu kuin alistuminen välttämättömän kohtalon alle. Toisessa
paikassa joen läheisyydessä Krastveren tilalla oli kansan tapana joka
vuosi Helatorstaina tulla kokoon ja uhrata härkä, jossa tilaisuudessa
äärettömästi syötiin, juotiin ja kaikin tavoin iloittiin. Olutta
siunatessa luettiin seuraava rukous. "_Wooda Piker_, härän annamme
rukoillen; kaksisarvisen ja nelisorkkaisen, kynnön ja kylvön tähden:
olki vaskinen; terä kultainen! Muuanne työnnä mustat pilvet, yli suuren
suon, korkean korven, laajan lakean; simaiset ilmat, metiset sateet
meille kyntäjille, kylväjille! Pyhä Piken, hoida meidän peltojamme;
hyviä olkia alle ja hyviä tähkiä päälle ja hyviä teriä sisään".
Rukouksen lausui epäselvällä äänellä ennen mainittu Pitkäisen pappi.
Warsinais-Wirossa, muistelee vielä Kreutzwald[435] tapettiin pukki
Tuomaan päiväksi. Olevin päiväksi teurastettiin _Olevi lammas_; veri
uhrattiin kodinhaltijoille, sisukset kannettiin Ukon-kivelle ja lihat
söi talonväki itse. Mikkelinä uhrattiin samoin Ukon-kivelle porsas,
jonka karvat poltettiin. Kaakkois-Wirossa isäntä, jonka itse piti
toimittaa Mikkelin päivän uhri, otti kukon hengiltä ja viskasi
sulkaset, jalat sekä suolet tuleen. Sitten keitettiin liha eikä saanut
sen kiehuessa siihen koskea sormellakaan. Kun keitos oli kypsi, vietiin
siitä osa uhrikivelle; mitä yli jäi, sen söi isäntä yksinään, eikä
tohtinut kukaan muu maistellakaan. R. Hollmannin mukaan[436] ainakin
pari naapuri-isäntää toimitti tämän uhrin yhdessä, kukin tappaen
kukkonsa, jota tehdessä piti katsoa, että veri pirskahti tuleen.
Yleensä, hän lisää, oli uhratessa tapana lähestyä uhripaikkaa paljain
päin ja polvillaan sekä lausua; "tässä on, ota vastaan ja tyydy siihen,
minkä sinulle annan, äläkä ota mitään omin luvin!"
Ensimmäiset tiedot Suomalaistenkin pyhistä menoista koskevat
ihmis-uhria. Paavi Gregorius IX:n bullassa vuodelta 1287 valitetaan,
että pakanalliset Hämäläiset vangittuja kristityitä kansalaisiaan joko
uhrasivat pahoille hengille, revittyään heistä sisukset ulos, taikka,
niinkuin jo edellä cm huomautettu,[437] juoksuttivat puun ympäri,
kunnes heistä henki oli lähtenyt.
Härkäuhreista vainajain haudalla on säilynyt muisto eräässä
kansantarinassa.[438] Se härkä, joka talonisäntää hautaan viedessä oli
tuotava papille, kerrotaan näet kuljetetun, arvattavasti ruumiin
perässä, kirkkomaan viereen ja köytetyn kiinni sen aitaukseen
hautaamisen ajaksi. Ennen on mainittu _Härkälähde_ Nousiaisissa;
vasikan, vuohen ja lampaan uhraamisesta Savossa 1600-luvun alkupuolella
on myös puhuttu.[439]
Hyvin runsaat ovat tiedot lammasuhreista Suomessa. V. 1670 Kuopiossa
pidettyjen rovastinkäräjäin pöytäkirjaan on otettu luettelo kansan
uhripidoista; jotka ovat: Olevin lampaat, Kekri lampaat, Katrinan
lahjat, Tapanin maljat, Ukon vakat y.m., ja merkitty, että papitkin
entis-aikaan olivat ottaneet niihin osaa.[440] Olavin lammas mainitaan
vielä Liperissä 1787 ja Laukaalla v. 1788 pidetyissä tarkastuksissa. V.
1748 Liperissä on puhe tavasta pitää ensimmäinen keväällä saatu karitsa
villavuonan nimellä keritsemättä syksyyn asti, jolloin se määrättynä
päivänä teurastetaan erityistä pyhänviettoa ja juomajuhlaa varten. Joka
sen tavan kerran oli omistanut, oli sitoutunut sitä kuolemaansa saakka
noudattamaan, vieläpä lasten ja lastenlastenkin oli velvollisuus sitä
yhä ylläpitää.[441] Eräässä yliopistollisessa väitöskirjassa vuodelta
1751[442] mainitaan Karjalassa ja osassa Savonmaata olleen yleistä
Olavin päivänä teurastaa keväällä valittu villavuona. Sen kaikki
sisälmykset olivat maahan kaivettavat. Liha oli kokonaisena,
rikkomatta yhtäkään luuta, keitettävä tai paistettava. Ateriaan ei
päästetty osalliseksi ketään vierasta tai palvelijaa, ei edes vävyä tai
miniää, joll'eivät jo kauan olleet talossa asuneet. Syödessä ei saanut
käyttää veistä, vaan ainoasti kynsiä ja hampaita.
Toisessa väitöskirjassa vuodelta 1754[443] sanotaan Olavin päivän
jälkeen Kajaaninpuolella vietetyn Vuodenalkajaisia. Niillä ei ollut
määräpäivää, joka olisi ollut kaikille yhteinen, vaan kukin noudatti
omaa esi-isiltä perittyä tapaansa. Ennen kuin ne oli pidetty, ei ollut
lupa antaa pois mitään elukkaa talosta. Juhlaksi teurastettiin lammas,
jota paitsi muutakin syömistä ja juomista piti olla runsaasti varalla.
Erittäin piti tarkata, ett'eivät mitkään eläimet päässeet lihaan
käsiksi, ennen kuin ihmiset sen olivat syöneet loppuun sekä päästä että
jaloista. Sen vuoksi ei teurastuksessa sallittu koirien olla läsnä,
vaan koottiin tarkoin ja kuopattiin kaikki sisälmykset. Erikseen tästä
juhlasta oli vielä Kekri, johon piti olla varustettuna puolen
vuoden vanha lammas. Juhlan aattona tai hyvin varhain aamulla se
teurastettiin. Keittäjän tuli varoa, ettei vaan luita rikkonut
Maistella ei saanut keittoa, ei edes sen suolaakaan, ennen kuin se
kokonaisena kannettiin pöydälle. Syödessä ei jätetty mitään tähteitä.
Gananderin mukaan[444] ei saunassa imeltyviä maltaita, joista
Kekri-olut tehtiin, tohtinut kukaan maistella. Vielä kuului uhriruokiin
mämmi, joka iltasella syötiin navetassa maitolämmityksen kanssa ja
josta ei mitään saanut tuoda takaisin. Jokaisen vieraan suutakin
katsottiin, eikö hän posken sopessa vienyt jotain mukanaan. Jos ei sitä
jaksettu aivan loppuun syödä, säilytettiin tähteet navetassa toiseksi
kertaa.
Että Kekriä ei ole ainoasti yksityisillä talon uhreilla, vaan
yleisemmilläkin vietetty, osoittaa E.N. Setälän muistiinpanema,
isonvihan aikuinen tarina Keuruulta.[445] Juhlaa pidettiin vuoroin
Ampialassa Itä-Keuruulla, vuoroin Ruoraskylässä Multialla. Syötävä
lammas nimitettiin jo vuotta ennen ja sen piti olla muita hyötävämpi.
Joskus tapahtui, että se katosi kohta, kun oli valittu, ja tuli vasta
Pyhäinpäiväksi takaisin, monin kerroin hyötyneenä. Kun väki kokoontui
ruokapöytään uhrieläintä syömään, niin se, joka oli ylimys heidän
joukossaan, nousi, ennen kuin aloitti aterian, ja rukoili: "Saltta
Kaarania! (= Santta Kaarina?) O, sinä suloinen jääräpää, lihasi
antamasta ja makkarasi kantamasta! Nyt me ottakaamme!" Sitten kun
syömästä päästiin, nousi taas seisaalleen ja luki: "Tihentisti,
rokkaristi, tipusta, tapusta, kauhavartta. Amen".
Myös _Ukonvakat_ nimisestä juhlasta tietää Salmelainen,[446] oli
Rautalammilla kahden kylän väki heittänyt arpaa, kumpaisen oli sitä
toisenkin puolesta viettäminen; vasta myöhemmin, kun olivat keskenänsä
riitautuneet, alkoivat kumpikin eriksensä pitää Ukon vakkoja.
Määrättynä päivänä kevätkesällä tapettiin Ukolle eli Ukkoselle uhriksi
talon paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia talon muitakin
varoja pantiin, vähän kutakin lajia, tuohesta tehtyihin vakkasiin,
jotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niin kuin myös
oluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista jäljellä,
sen söivät uhraajat itse. Samoin tyhjensivät juoma-astiat, valettuansa
ensin vähäsen vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. Tästä
juhlasta lausuu Agricola:[447]
Ja quin kevekylvö kylvettin,
silloin ukon Malia iootijn.
sihen haetin ukon vacka,
nin ioopui Pica ette Acka.
Sijtte palio Häpie sielle techtin,
qniit seke cwltin ette nechtin.
Tästä kaikesta käynee selville, että Porthanin epäilys,[448] mitä
yleensä veriuhreihin tulee, on liikanainen. Sitä vastoin on enemmän
kuin epäiltävää, käyttivätkö Suomalaiset tuliuhria. Pään ja sorkkien
polttamisella Wenehjärven pässiuhreissa tuskin lienee mitään
uskonnollista merkitystä. Painavampi todistus on kaakkois-Wirossa
Mikkelin päivänä noudatettu tapa heittää uhrattavan kukon höyhenet,
jalat sekä sisukset tuleen, vieläpä pirskoittaa siihen vertakin. Mutta
Mikkelin päivän kukkouhri tavataan myös Liivinmaalla asuvilla
Lättiläisillä[449] ja on luultavasti näiltä naapureilta opittu. Muuten
on Wirossa jonkunlainen tuliuhri yhdistetty vierasperäisen Juhannuksen
viettoon. Erään kirkonraunion luona Wiljannin maalla oli, Kreutzwaldin
mukaan,[450] noin sata vuotta sitten tapana sytyttää Juhannus-kokko ja
heittää tuleen uhriantimia. Toisessa paikassa hän kertoo neitosten
viskanneen kukkaisseppeleensä valkeaan. Tähän kuuluu myös muudan
Georgin tieto Inkerinmaalta.[451] Kymmenen virstan päässä Pietarista
Riian tien varrella seisoi suuri lehmus, jonka oksat olivat niin
kietoutuneet läheisten puitten oksiin, että muodostivat luonnollisen
lehtimajan. Sen alla Inkerikot Juhannus-yönä lauloivat ison tulen
ääressä ja polttivat valkean kukon.
_Hevos-uhrista_ Suomessa löytyy vuodelta 1893 yksi Konevitsan saareen
liittyvä muisto, joka on säilynyt luostarin perustajan Arsenijn
elämäkerrassa.[452] Saaren nimi sen mukaan johtuisi _Konjkamen_
(= hevoskivi) nimisestä isosta kivestä, joka seisoi keskellä metsää
liki _Svjataja goraa_ (= pyhää vuorta) ja oli seitsemän kyynärän
korkuinen, kolmikulmainen pyramiidi, ei kuitenkaan tasasuhtainen, vaan
paikoittain kuhmuinen, paikoittain kuopikas. Tämä taas olisi saanut
nimensä pakanallisilta Laatokan rantalaisilta. He, näet, pitivät
karjaansa saarella yli kesän ilman paimenta, mutta jättivät sinne joka
syksy yhden hevosen kiven luokse uhriksi näkymättömille hengille,
joiden luulivat asustavan kiven alla ja karjaa suojelevan. Talven
kuluessa hevonen tavallisesti hävisi, vaan he olettivat, että henget
olivat sen syöneet. Mahdollisesti kuitenkin on koko tarina päinvastoin
nimen johdosta syntynyt. Sitä paitsi ei tässä ole veriuhri
kysymyksessä.