Tsheremissein. Täydellisimmän selon niistä tekee tuntematon
tshuvassilainen kirjailija viime vuosisadalta;[380] suomenkielinen
kertomus on luettavana Ahlqvistin matkamuistelmissa.[381] Yhtäläisistä
menoista mainittakoon: puhtaisin vaatteisin pukeutuminen, johon vielä
paastoaminen liittyy; valkean eläimen ja erittäin hevosen valitseminen
taivaan jumalalle uhriksi; kylmällä vedellä koetteleminen siinä
uskossa, että elukka, jota ei puhdistuta, on saastainen; uhrisoitto sekä
siihen kuuluva tanssi; rukoileminen kasvot itään päin käännettyinä;
polvistuminen ja maahan asti kumartuminen; ynnä tulen kautta
uhraaminen. Yhteistä kaikille kolmelle kansalle on myös uhrin
otollisuuden päättäminen tulisijalta kohoavan savun suunnasta.
Tshuvassit, näet, ovat hyvillään, jos tuuli työntää savun
uhrintoimittajain päälle. Tsheremissit pitävät suotuisana enteenä, jos
savu nousee kohtisuoraan taivasta kohti, mutta epäedullisena, jos se
maata pitkin painuu;[382] samoin Wotjakit.[383]
Useat mainituista menoista ovat todistettavasti naapureina olevilta
Tatareilta lainatut: puhdistautuminen ennen uhritoimitusta ja valkean
juhlapuvun käyttäminen; valkeitten ja mustain, puhtaitten ja
saastaisten eläinten eroittaminen; polvilleen ja kasvoilleen
lankeaminen. Luultavasti on polttouhrikin tätä tietä tullut
itä-Wenäjällä asuville heimolaisillemme. Wotjakeista löytyy tieto, joka
kukaties viittaa siihen, että toinen tapa uhrata on heillä
alkuperäisempi. Wereshtshaginin mukaan eräässä kevät-uhrissa muitten
jätteet kyllä heitetään tuleen, mutta pappien kaluamat luut kaivetaan
maahan.[384] Pervuhinin[385] ja Wichmannin[386] huomautuksista päättäen
uhriantimien heittäminen tuleen on läheisessä yhteydessä taivaallisen
In-marin palveluksen kanssa, joka samoin kuin Tsheremissein Juma on
saanut milt'ei yksinvaltiaan aseman, nähtävästi jonkun korkeamman
uskonnon vaikutuksesta.
Mordvalaisten uhrimenojen sanoo Georgi[387] eroavan tshuvassilaisista
siinä, että mitä jälkimmäiset antavat tulelle, edelliset lahjoittavat
maan hyväksi. Uhrieläimen veri lasketaan kuoppaan, johon myös muutamia
lihapalasia peitetään. Luut viskataan jokeen, ja nahat joutuvat
papeille.
Melnikovin kertomuksesta[388] käy kuitenkin selville, ett'ei
Mordvakusillekaan polttouhri ollut tuntematon. Valitettavasti vaan hän
niihin arvokkaisin tietoihin, joita on ammentanut nykyään kadoksissa
olevista käsikirjoituksista, on sekoittanut Lepehinin etupäässä
tshuvassilaisen uhrinkuvauksen. Karsimisesta, joka on täytynyt
toimittaa, on muutama kohta seuraavassa esityksessä tullut
suppeammaksi, kuin olisi ollut suotava.
Kun jostain syystä on tarpeellinen pitää yleinen piirikunnan juhla,
niin lähtee 5-6 kylänvanhinta _prjavtin_ luo. He seisahtuvat hänen
talonsa edustalle lakittomin päin. Prjavt käskee avata portin selälleen
ja ottaa tulijat vastaan, seisoen keskellä pihaa olevan uhrikiven
luona. Vieraat perässään menee hän nyt tupaan, sytyttää vahakynttilän,
joka on säästynyt edellisestä uhrista ja määrää, pitäen sitä kädessään,
juhlapäivän. Samassa määrätään myös tarpeelliset toimitusmiehet, joille
prjavt jakaa heidän virkaansa kuuluvat aseet sekä kalut, _jambideille_
uhriveitsensä ja _purendejille_ pyhät korvot, joihin kerättävät varat
ovat pantavat.
Kun tieto prjavtin päätöksestä on levinnyt, ruvetaan joka talossa
valmistuspuuhiin. Vaimot ompelevat 3-5 tai vielä useampia pusseja,
joihin kiinnittävät suuhun kaksi nauhaa. Yhteen näistä pusseista
pannaan jauhoja, toiseen mettä, kolmanteen muutamia rahalantteja,
neljänteen voirasia, viidenteen tuokkonen täynnä munia j.n.e. Kaikki
nämät pussit ladotaan pöydälle, joka on valkoisella liinalla peitetty.
Miehet eivät saa olla näissä valmistuksissa läsnä; heidän täytyy koko
päiväksi lähteä ulkotöille, ja jos joku sattuisi vielä olemaan kotona,
silloin kun kerääjät tulevat, hänen täytyy kiireesti kätkeytyä talliin.
Ainoasti pikkuiset poikalapset, jotka eivät vielä osaa kävellä, saavat
pysyä äitinsä luona.
Kerääjät kulkevat kolmessa eri osastossa, yksi purendeji kunkin
jambidin seurassa. Taloon tullessa jambidi iskee viisi kertaa pyhällä
veitsellä porttiin ja lukee siinä siunauksen talon puolesta; saman
tempun tekee hän myös pihalla uhrikiven luona sekä tuvan ovella, johon
kerääjät pysähtyvät. Sisässä seisovat naiset kaikki pöydän vieressä
seljin oveen, naidut vaimot paljastetuin hartioin ja rinnoin, tytöt
täysissä vaatteissa. Vanhin vaimo ottaa nyt yhden pusseista nauhoista
kiinni, viskaa sen selkäänsä paljaille hartioillensa ja astuu ovelle
takaperin, sillä hän ei saa katsoa kerääjiä silmiin. Jambidi ottaa
kiinni pussista ja leikkaa nauhat poikki, niin että pussi putoaa alle
asetettuun korvoon. Samoin toinen vaimo tuo toisen pussin, kolmas
kolmannen j.n.e. Tytöt eivät saa siihen ottaa osaa, he vaan seisovat
koko ajan pöydän luona. Kaikki kerätyt varat vievät kerääjät viimein
prjavtin luo, joka sitten käskee purendejit oluenpanoon ja lähettää
_pozanbunavedit_ elukoita ostamaan. Uhrieläinten väri on tarkoin
määrätty, härän pitää enimmiten olla ruskeankeltaisen, oinaan
valkoisen. Jos ei semmoista löydy, niin kelpaa toisenvärinenkin, kun on
vaan kokonaan yhdenkarvainen.
Juhlapäivänä aamulla purendejit vievät korvonsa uhrilehtoon pyhän puun
juurelle ja täyttävät ne oluella. Siihen myös asettavat leipää ja
suolaa. _Kashangorodit_, jotka ovat paistaneet munakakkuja, ripustavat
niitä puun oksiin kiinnitetyille kangille. Pozanbunavedit puolestaan
tuovat uhrielukat paikalle. Kansa alkaa kokoontua ja asettua päin
länteen pyhän puun eteen. Prjavt seisoo etummaisena, hänen takanansa
miehet oikealla puolella, vaimot vasemmalla, tytöt vaimoin takana.
Sillä aikaa kun pozanbunavedit toimittavat teurastuksen, käyvät
jambidit noutamassa vettä lähellä olevasta lähteestä, kaatavat sen
patoihin ja sytyttävät alle tulta niistä pyhistä tuohuksista, joita
_turostorit_ ovat kiinnittäneet ja panneet palamaan olutkorvoin
takareunalle. Lihat keitetään, jokainen elukka eri kattilassa.
Nyt _vozate_, joka yötä ennen on salaa kiivennyt pyhään puuhun ja
kätkeytynyt sen lehdistöön, puun oksalta antaa käskyn kansalle
vaikenemaan. Sitten alkaa rukoilla. Kansa kumartelee ja kertoo hänen
sanojaan, joten syntyy juhlallinen humina. Kun tätä on kestänyt puolen
tuntia, jatketaan vielä toisella rukouksella, jolloin kansa lankeaa
polvilleen, samalla kohottaen käsiään ja katsettaan ylös taivaasen. Sen
jälkeen vozate laskeutuu alas puusta ja nousee ylös-alaisin kaadetulle
ammeelle tai muunlaiselle lavalle, joka seisoo puun juurella
olutkorvojen keskellä. Siinä hetkisen itsekseen rukoiltuansa, astuu
maahan, ottaa prjavtin kädestä pyhän kauhan, johon panee leipää sekä
suolaa, ja lähestyy pataa, jossa uhrilihat kiehuvat. Uhriveitsellä,
jonka joku jambideista hänelle ojentaa, hän leikkaa palasen lihaa ja
panee sen ynnä elukan kielen kauhaan. Nousee jälleen lavalle, kohottaa
kauhaa taivasta kohti ja pyytää jumalia huomaamaan, ottamaan. Kansa
seisoo ääneti, kasvot itään päin käännettyinä, mutta kun hän sitten
heittää kauhan sisällyksen tuleen, lankeavat kaikki polvillensa ja
ojentavat kätensä taivasta kohti, huutaen kovalla äänellä, että jumalat
kuulisivat.
Nyt asetetaan yksi oluttynnöri portinpuoliskolle palavine tuohuksineen,
sen viereen asettuvat polvillensa muutamat rakkopillinsoittajat, jonka
jälkeen joukko miehiä tarttuu portinpuoliskoon ja rupeaa sitä vuoroin
ylös nostamaan, vuoroin maahan laskemaan, välistä myös päänsä päälle
asettamaan. Koko ajan soittavat rakkopillimiehet ja kansa laulaa
polvillansa yhtä uhrilaulua. Viimein vozate täyttää pyhän kauhan
oluella, kohottaa sitä taivasta kohti ja rukoiltuaan kaataa sen tuleen.
Kun tällä tavoin olut on pyhitetty, astuu prjavt likemmäksi sitä
maistamaan, hänen jäljessään muut miehet. Vozate kiipeää takaisin
puuhun, jonne hänelle ojennetaan olutkauha, vaatii taas kaikkia
vaikenemaan ja pitää pitkän rukouksen. Sitten ottaa suunsa täyden
olutta ja purskahuttaa sitä kansan päälle. Alas tultuaan vielä
kiinnittää palavan vahakynttilän puuhun ja kastelee sen juuria oluella.
Sillä välin on lihakin kypsynyt, se ladotaan nyt suurille puuvadeille
ja leikataan uhriveitsillä niin moneksi palaksi, kuin on ihmisiä läsnä
uhrissa. Prjavt saa ensimmäisen palan, sitten muut miehet. Samoin
kannetaan lihalientä kansalle ijän mukaan. Pyhään pauhun jälleen
kätkeytyneelle vozatellekin annetaan kauhallinen, josta tämä ottaa
suunsa täyden lihalientä ja purskahuttaa sitä kansan päälle. Kun vielä
leivät, munakakut ja piirakat ovat jaetut, istahtavat kaikki maahan
aterioimaan. Tytöt yksin jäävät seisomaan paikalleen. Mutta hekin jo
tulevat kärsimättömiksi, kun eivät vielä ole saaneet yhtään mitään
suuhunsa ja rupeavat huutamaan: "prjavt vanhin, me tahdomme syödä ja
juoda". Heitä nyt päästetään pitoihin osallisiksi, vaan eipä aikaakaan,
niin taas käsketään nousemaan. Heidän tulee laulaa erityinen uhrilaulu,
jota tehdessä rakkopillinsoittajat heitä säestävät. Siten heitä
vuorotellen kestitetään ja laulatetaan, kunnes kaikki on saatu
syödyksi, paitsi vähäinen määrä lihaa, olutta ja munakakkuja, jotka
viedään tuomisiksi kotiin. Uhrielukoista jääneet sarvet, luut, kaviot
y.m. poltetaan tulisijalla.[389]
Nykyiset Mordvalaiset, lisää Melnikov[390] eivät enää uhraa hevosia.
Ainoasti kalastus-uhreissa hevonen teurastetaan, mutta sitä ei keitetä
eikä nautita, vaan viskataan veteen. Jo Strahlenberg[391] mainitsee
Mordvalaisten lakanneen syömästä hevosenlihaa ja ripustamasta
hevosennahkoja puihin. Missä arvossa hevos-uhria entiseen aikaan on
pidetty, osoittaa Barbaron kuvaus 1400-luvulta, joka merkillisyytensä
vuoksi tähän painettakoon kokonaisuudessaan. "Mokshalaisten on tapana",
hän sanoo kuulleensa,[392] "määrättynä aikana vuodessa ottaa hevonen,
jonka he asettavat keskellensä, ja sitoa kaikki sen neljä jalkaa kiinni
yhtä moneen paaluun, samoin kuin pään yhteen maahan pystytettyyn
patsaasen. Sen jälkeen joku joukosta astuu esille jousi kädessä,
asettuu sopivan välimatkan päähän ja ammuskelee sydäntä kohti, kunnes
saa elukan hengiltä. Sitten hän nylkee nahan ja tekee siitä säkin.
Liha, jonka hän jakelee erityisillä juhlamenoilla, syödään. Sitten
täytetään nahka kokonaan oljilla ja ommellaan kiinni, niin että se
näyttää eheältä, ja jokaisen jalan läpi työnnetään suora seiväs, niin
että se voi seisoa pystyssä ikään kuin elävä. Viimein lähdetään suuren
puun luokse, jonka oksat leikataan tasapäisiksi. Päälle rakennetaan
katos, jolle hevonen asetetaan seisomaan, ja niin sitä palvellaan.
Uhriksi tuodaan soopelin, näädän, oravan ja ketun nahkoja, jotka
ripustetaan puuhun; sen tapaiset puut ovatkin aivan täynnä turkiksia".
Tämän kuvauksen luotettavaisuuden -- paitsi mitä uhrieläimen
palvelemiseen tulee -- todistaa se tapa, jolla Siperian pakanalliset
Tatarit vielä nykypäivinä uhraavat hevosia. Uhrilava rakennetaan, W.
Radloffin kertomuksen mukaan,[393] siten, että neljä viiden kyynärän
pituista paalua lyödään maahan ja yhdistetään yläpäästään poikkipuilla,
joiden päälle levitetään risuja. Sitten talutetaan uhrattava hevonen
paikalle ja sidotaan jokaiseen jalkaan kiinni luja köysi. Tukeva seiväs
asetetaan pitkin hevosen selkää ja köydet kierretään seipään ympäri,
niin että toisten painaessa alas seivästä, toisten tempoessa köysiä,
hevosen etujalat taipuvat eteenpäin ja takajalat taaksepäin yhä
lähemmäksi puuta. Kun hevonen on näin kuolijaaksi kidutettu, nyljetään
nahka, jättämällä siihen pääkallon ja jalat polviin saakka. Sitten
otetaan pitkä riuku, jonka päähän nahka pujotetaan ja asetetaan
nojaamaan lavaa vasten, niin että uhrieläin jää riipuksiin lavan
yläpuolelle, itää kohti käännettynä. Toisin paikoin laitetaan hevosen
nahka lyhyemmän riuvun avulla lavalle istuvaan asentoon.
Hevos-uhrin sanoo Novitskij[394] Ostjakkein oppineen Tatareilta, samoin
kuin hevoslihan syömisen. Niin lienee myös laita itä-Wenäjälllä asuvien
heimolaistemme. Tsheremisseillä hevosen pyhittäminen korkeimmalle
hyvälle jumalalle[395] sekä hävittäminen tulessa asettavat hevos-uhrin
läheisimpään yhteyteen polttouhrin kanssa. Wotjakeissa taas hevosnahan
sisustaminen mainitulla tavalla likeisesti liittyy pahojen henkien
palvelukseen. Vielä on muistettava, ett'eivät Wotjakit jokapäiväisissä
oloissaan syö hevoslihaa, koska eivät pidä erityisiä syöttiläitä, vaan
ainoasti työjuhtia.[396]
Hevos-uhrin ja hevoslihan hylkääminen Mordvalaisissa on tietysti
tapahtunut kristin-uskon vaatimuksesta. Sen sijaan on heidän
uhrieläintensä joukkoon luettava sika,[397] jota muhamedin-uskonnon
vaikutuksen alaisina kauemmin eläneet ja osaksi yhä vielä elävät
Tshuvassit, Tsheremissit ja Wotjakit suorastaan inhoavat muka
saastaisena eläimenä.
Mordvalaisten ihmis-uhreista on selvä jälki säilynyt muutamassa
uhritoimituksessa, jonka H. Paasonen on kuvannut.[398] Leskinainen
asetetaan pitkällensä kahden lähelle toisiansa kaadetun puun yli ja
sidotaan niihin kiinni käsistä ja jaloista, jonka jälkeen
uhrintoimittajat ovat leikkaavinaan hänen kurkkunsa poikki. Sitten
hänet nostetaan rattaille ja kuljetetaan uhripaikalta takaisin kylään,
jolla aikaa hänen täytyy tekeytyä kuolleeksi. Samoin ei hänen ole lupa
näyttäytyä uhripaikalla, niin kauan kuin toiset ravitsevat itseään sen
eläimen lihalla, joka todellakin teurastetaan tuon edellä käyvän tyhjän
uhritoimituksen jälkeen.
Mordvalaisten uhrirukoukset ovat yleensä aivan lyhyitä, niinkuin esim.
Ahlqvistin kieliopissansa julkaisema.[399] "Oi suuri jumala,
elättäjäiseni! Ylijumala elättäjäiseni! Mitä me anomme, sitä anna:
ylhäältä sadetta, alhaalta vesilähteitä, pellolle kasvua, kotona
kaikille terveyttä, karjakartanolle sikiöitä; varjele meitä
varkailta, tulipalolta ja velhoilta!" Pitempiä votjakkilaisten ja
tsberemissiläisten rukousten tapaisia löytyy ainoasti yksi muistiinpano
Kazanin lähetysseuran toimittamassa kansanrunouskokoelmassa,[400] sekin
Tshuvassein ja Tatarein lähimmästä naapuristosta, joiden vaikutus
mainittujen kansojen rukouksissa on hyvin tuntuva.
* * * * *
Lappalaisten uhrimenoista sopii jo arvaamalla päättää, että ne ovat
jotenkin yksinkertaisia. Kuitenkin on niissä yhtä ja toista, joka
Ostjakkeihin verraten osoittaa kehitystä.
Täydellisin kuvaus Skandinavian Lappalaisten uhreista löytyy Jessenin
kertomuksessa.[401] Uhriin osalliset olivat joko pelkästään miehiä,
niinkuin useimmissa tapauksissa oli laita, taikka yksinomaan naisia,
esim. Sarakalle uhrattaessa. Ainoasti uudempien, kristin-uskosta
lainattujen jumaluusolentojen palvelemiseen ottivat molemmat sukupuolet
osaa. Samoin vaihteli uhrieläimen sukupuoli. Ukkosen jumalalle ei ollut
lupa naarasta uhrata, eikä Sarakalle muuta koiras-eläintä, paitsi
kukkoa. Silläkin pidettiin väliä, mitä väriä uhrielukat olivat.
Auringolle ja kuulle esim. ei saanut uhrata mustia. Yleensä piti
uhriksi valittavan elukan olla ilman mitään vikaa. Menot olivat
seuraavat. Kun on tultu uhripaikalle, noita kohta pistää veitsen uhrin
sydämeen, niin että se kaatuu maahan. Sitten se kiireesti nyljetään,
sisukset otetaan ulos ja elukka paloitellaan jäsenliitoksia myöten;
lihat viskataan kattilaan kiehumaan. Puolen tunnin päästä otetaan se,
mikä on tuleva jumalien osalle, ja pannaan erikseen. Toisinaan noita
heti teurastuksen jälkeen eroittaa turvan, silmät, korvat, sydämen,
keuhkot, siittimet ynnä palasia muusta lihasta. Kun liha on kypsi, niin
noita ynnä kaikki muu kansa lankeavat polvilleen ja rukoilevat jumalaa
auttamaan heitä siinä asiassa, jonka tähden uhrataan. Sitten noita
ottaa itselleen palan lihaa, lausuen: "tämä on sen tai sen jumalan
liha"; samoin muutkin tekevät. Kun lihat ja ytimet luista on syöty,
jota tehdessä on lupa luita ainoasti pitkin päin halkoa, ottaa noita ja
hänen jälkeensä muu väki siemauksen lientä ja sanoo: "tämä on sen tai
sen jumalan malja". Toistenkin jumalien malja, joille ei sillä kertaa
uhria toimiteta, juodaan viinassa tai vedessä. Aterian jälkeen kaikki
taas lankeavat polvilleen ja rukoilevat vielä kerran, että jumala
ottaisi uhrin armollisesti vastaan. Uhrielukkaa ei syödä kokonaan
paikalla, vaan viedään takapuoli, jota ei katsota uhriksi kelpaavan,
kotitarpeisin käytettäväksi. Kaikki luut noita kokoaa ja panee ennen
erikseen asetettuin uhripalain kanssa tuohivakkaseen. Luut ladotaan
luonnolliseen järjestykseensä, verta valetaan päälle ja uhrivakka
kaivetaan maahan. Tuo luiden järjestäminen oli sitä varten
tarpeellinen, kun elukka sitten jumalan luona oli saava lihansa eheäksi
ja henkensä lisäksi. Viimein pystytettiin paikalle puinen epäjumalan
kuva, joka voideltiin uhrieläimen verellä.
Lappalaiset olivat aivan uskomattoman ahkerat uhraamaan. Moniin ja
suuriin uhreihinsa kuluttivat he suurimman osan omaisuuttaan, niin että
moni sen kautta joutui keppikerjäläiseksi. Yhden ihmisen terveyden
pelastamiseksi annettiin alttiiksi 3-10 poroa, yhdellä paikkakunnalla
saattoi teurasten luku viikon kuluessa nousta 60:een. Jokainen uhri oli
merkittävä korkeaan petäjään tai erityiseen pilkkaan, josta jokainen
voi nähdä, kuinka monta uhrausta oli eläissään toimittanut.
Surkeata on, sanoo Högström,[402] nähdä Lappalainen menossa uhraamaan.
Kun hän tulee niin lähelle, että näkee sen paikan, jossa luulee jumalan
asuvan, niin hän ottaa lakin päästään ja kumartelee kumartelemistaan.
Vielä likempänä hän alkaa ryömiä nelin kontin, kunnes pääsee kiven
luokse, jonne jättää uhriantimensa.
Heikki Meriläiselle[403] muisteli vanha Lappalainen Ruotsin puolella,
että uhrintoimituksen aikana kaikkien perheen jäsenten tuli saapua
uhripaikalle puhtaaksi pestyinä ja maaten kasvoillaan pyytää seidalta
sitä onnea, jonka edestä uhrattiin. Perheen vanhin vei paljain päin
uhrattavan elukan paikalle ja rukoili: "tässä on paras kaluni, tämän
annan jumalalle; jumala antakoon parempia minulle". Sitten kumartui
kolmasti niin syvään, että kasvot tapasivat maahan.
Tavallisin uhrieläin Lappalaisilla oli poro, mutta jos oli tärkeämpi
asia kysymyksessä, niin piti heidän hankkia semmoisiakin eläimiä, joita
ei heillä itsellään ollut, ostamalla maata viljeleviltä naapureiltaan
mistä hinnasta hyvänsä. Graan[404] niitä luettelee: härän, oinaan,
pukin, sian; Högström:[405] pukin, vuohen, lampaan, kissan ja kukon.
Ruotsin Lappalaisten kertoo E.H. Rosenvinge[406] lopulla viime
vuosisataa, kun he Norjan puolelta palasivat tuntureille
porolaumoineen, ostelleen kylissä kaikenlaisia kotieläimiä, joilla vaan
oli musta karva, käyttääkseen niitä uhreissaan. Eräskin Lappalainen oli
tullut norjalaisen talonpojan luo ja tahtonut ostaa hänen mustan
lehmänsä. Kun ei Norjalainen olisi hennonut siitä luopua, Lappalainen
koroitti hintaa, siksi kun sai sen. Hän vei sen sitte tunturirotkoon,
kytki sen siihen kiinni ja jätti nälkään kuolemaan. Sattumalta kulki
myöjä pian sen jälkeen samaa tietä, kuuli nälkäisen lehmän mölinän ja
löysi ihmeekseen oman elukkansa. Hän vei sen kotiinsa ja möi seuraavana
vuonna uudestaan samalle Lappalaiselle, noutaen sen jälleen pois
samasta rotkosta. Tätä kauppaa olisi epäilemättä vielä jatkunut, mutta
Lappalaisen kuolema teki siitä lopun.
Kildal mainitsee[407] Norjan Lappalaisista, että he uhrasivat kukon
elävältä sulkemalla rotkoon. Kissan raato oli heidän annettava Tuonen
akalle. Samoin oli kuollut hevonen kaivettava maahan pahalle hengelle,
Rutulle, uhriksi, että hän heitettyään sairaan rauhaan sillä ajaisi
takaisin omaan valtakuntaansa. Sitä varten jätettiin myös reki
paikalle. Näröläisestä käsikirjoituksesta on Friis saanut sen
tiedon,[408] että vainajille uhrattiin, paitsi ajoporoja, myös hevosia,
joilla heidän luultiin maan alla ajelevan.
Muualta hankittujen eläinten uhraaminen on epäilemättä myöhäinen ilmiö.
Siihen viitannee myös eläimen jättäminen elävältä uhripaikalle
kytkettynä, joka muistuttaa katolisella ajalla Skandinaviassa ja
Suomessakin harjoitettua julmaa tapaa muurata joku elävä sielu
rakennuksenalaisiin kirkkoihin y.m. Mitä erittäin hevosuhriin tulee,
niin sen liittyminen pahan hengen palvelukseen selvästi osoittaa
skandinavilaista alkuperää. Paitsi sitä on huomattava, että se, samoin
kuin joskus toimitettu koirauhri,[409] ei ole varsinainen veriuhri,
johon jumalain ja ihmisten yhteisateria oleellisesti kuuluu.
Suomen Lappalaisten kertoo Tuderus[410] ennen vanhaan uhranneen
lapsiakin eräälle epäjumalankuvalle Kemijärvellä. Mainittu Ruotsin
Lappalainen vakuutti Meriläiselle[411] kuulleensa, että Norjan Lapissa
pyhitetään kolmipäistä tunturia; keskimmäiselle päälaelle on kolmiöinen
esikoinen Juhannus-yönä täytynyt uhrata pariskunnan, jolla semmoinen
juuri silloin on sattunut olemaan. Niin on muka Jumala itse säätänyt;
pariskunta, joka sen on saanut tehdä, on ollut onnellinen, ja äiti on
ollut niinkuin Jumalan Pojan äiti.
Wenäjän Lappalaisten uhrimenoista antaa Genetz[412] seuraavat tiedot.
Kun noita on määrännyt uhrin, kokoontuu kylänväki, teurastavat poron,
keittävät kaiken lihan kerrassaan ja rukoilevat jumaliaan, kääntyen
itää kohti, koska sieltä aurinko nousee. Uhria ei saa toimittaa
muulloin kuin aamulla, noin kello 9:ään saakka. Kaikilla osanottajilla
pitää olla puhtaat uudet turkit päällä, ja jos vähänkin lientä tai
lihaa tipahtaa vaatteille, niin se paikka on irti leikattava ja tuleen
heitettävä.[413] Lihasta syödään, mikä jaksetaan; mikä jää, jätetään
uhripaikalle. Syödessä pidetään lakki päässä. Mitenkä poronnahka
sarvineen vedetään puuhevon päälle ja sisustetaan, on jo ennen
kerrottu;[414] se on nähtävästi vanhimpia uhrinmuotoja. Lihojen ja
sisälmyksien pois ottaminen ei tapahdu pelkästä syömisen halusta,
näiden helposti mätänevien osien erottamisella on toinenkin tarkoitus:
saada aikaan pysyväisempi muisto ja muistutus jumalille toimitetusta
uhrista.
Sitä vastoin on aivan selittämätön L. Laestadiusen kertomus[415]
nyljetystä porosta, joka pakkasessa jäykistytettynä asetettiin pyhälle
vuorelle kylän yhteiseksi epäjumalaksi ja jolle sitten vuorostaan
uhrattiin. Se tapa, että uhraajat syövät lihat jumalien puolesta, on
kaikille suomensukuisille kansoille yhteinen ja epäilemättä
alkuperäinen. Kokonaisuhri, varsinkin syötävistä eläimistä, useimmiten
osoitakse myöhäsyntyiseksi. Eikä tässä voi olla puhe kokonais-uhrista,
koska nahka eläimestä eroitettiin, eikä mistään uudenaikaisesta
menosta, sillä nylkeminen piti toimittaa ilman rauta-aseita. Että
uhrattua poroa olisi jumalana pidetty, lienee ainakin erehdys.
* * * * *
Yhteissuomalaistenkaan uhrimenoista ei meiltä puutu tietoja. Ennen
mainitun arkkipiispan Makarijn kirjeessä vuodelta 1534[416] valitetaan
vielä sitä, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset kansat
Liivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta
Rajajoelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle ja
Kajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat
veriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia sekä
lintuja. Muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin.