kuvioita. Semmoisista tietääkin Meriläinen kertoa. Kun tahdotaan saada
selville, mikä sairasta vaivaa, niin otetaan kaulasta risti ja pannaan
riippumaan yläpuolelle jauhinkiveä, jonka ympärykseen on merkitty
kaikkien hiisien paikat. Sitten sanotaan: "astu, arpa, asiata, elä
minun mieltäni myöten", niin se risti rupeaa heilumaan sinnepäin, missä
sen hiiden merkki on, joka on tautiin syynä. Viimeksi vuollaan vähän
hopeata jauhinkiven silmään ja kiitetään:
Hyvä on arpa, Luojan arpa,
Tuopi tieon tuonnempoa,
Tähtitarhojen takoa.
Milloin tämä arpomiskeino ei auta, otetaan uunista lämmin leipä ja
asetetaan sen päälle vanha seula, jonka tekijää ei tiedetä. Seulan
uurteesen merkitään tautien nimet ja ripustetaan vähän yläpuolelle sen
pohjaa, juuri keskikohdalle ristinmerkki hyvin hienon langan tai hirven
suonen päähän. Jos arpa ei näytä, niin pyöräytetään sitä kahdesti
myötä- ja kolmannen kerran vastapäivään. Jos se ei ota ollenkaan
asettuakseen, vaan heiluu kaikille suunnille, pannaan kaularisti niine
lankoineen ensi yöksi päänsä alle, silloin saa nähdä tai kuulla unissa,
mikä tauti sairasta vaivaa. Tämä taika on tehtävä päivänlaskun
jälkeen.[341]
Myöskin leikataan tautien merkit haavasta veistettyyn pyöreään
kalikkaan, itsekullekin taudille erilainen merkki. Sitä tehdessä pitää
olla vasta paistettu leipä käsien alla. Kalikka pannaan punaiseen
lankaan riippumaan sairaan vuoteen viereen, käsiensä välissä
pyöräytetään sitä ja loitsitaan:
Sano totta, Luojan arpa,
Sano julki, Jumalan merkki!
Sitten annetaan kalikan itsekseen asettua pyörimästä; siitä merkistä,
joka on sahaan puolella, kun kalikka pysähtyy, arvataan taudin
laatu.[342]
Yhtä vanha, joll'ei vielä vanhempi, kuin seulalla arpominen ja yleensä
kaikki käsitemput on katsominen, jota useimpien heimolaistemme noidat
harjoittavat. Mäkitsheremissein tutkija Znamenskij sanoo[343] oikeitten
tietäjäin, jotka aina uuden kuun aikana joutuivat haltioihinsa,
käyttäneen ainoasti tätä arpomistapaa. Heille oli ylä-ilmoista annettu
hopearaha, joka oli molemmilta puolin aivan sileäksi kulunut ja josta
he lukivat jumalien vastaukset ikään kuin kirjasta.
Suomalaiset tietäjät katsoivat elohopeaan, veteen tai viinaan,
myöhemmin myös kahviin. Meriläisen kokoelmissa on siitä monta
muistiinpanoa, joista mainittakoon muutamia. Kun sairaassa on tauti,
jonka syytä ei oikein tiedä, niin pyyhitään kämmentään semmoisella
rievulla, jota on pidetty kolme yötä vanhan ruumiin silmillä ja
kaadetaan siihen eläväähopeaa, siinä näkyy sitten sairaan kuva ja mikä
on vaivana, mistä on tarttunut sekä miten on parannettava. Vaan jos
elävässähopeassa ei kuvastu sairas eikä niitä näkymättömiä haltijoita,
jotka häntä vaivaavat, silloin se on Jumalan tauti, ja turha on ruveta
sitä poistamaan.[344]
Veden, johon katsotaan, pitää olla kerättynä kasteesta semmoisena
yönä, jolloin ei ole yhtään pilveä taivaalla, ja säilytettynä
haavanpahkaisessa kupissa. Siihen pannaan ruumiin vaatteesta otettu
vaskinen nappi, lohen suolesta löydetty kivi ja hauvin sydän. Jos
silloin vesi menee sameaksi, niin on tauti Jumalan lähettämä eikä ole
parannettavissa. Mutta jos tauti on "poikenluoma", niin veden päälle
tulee kirkas kupla, ja siinä vedessä näkyy sitä väkeä, joka sairasta
vaivaa, näkyy myös, onko tauti sairaan omaa syytä vai onko toinen
henkilö pilannut.[345]
Viinaan katsottaessa taas otetaan ruumiin hammas ja kolmen valtakunnan
kolme hopearahaa, ne pidetään hyvin vanhaksi eläneen ruumiin suussa
kolme yötä, sen jälkeen pannaan viinapikariin, johon vielä vuollaan
sairaan vasemman käden nimettömästä sormesta kynttä. Sitten pudistetaan
pikaria kolmeen kertaan, niin sen pinnalle nousee sennäköinen soro,
kuin on sen taudin haltija. Jos ei nouse, niin pudistetaan vielä kerran
ja loitsitaan:
Nouse maammo maan emästä,
Taatto turpehen sisästä,
Sano sen vaivaisen vajoa,
Sano sen salakipeä,
niin kyllä tepsii. Eikä sille paljon muuta, kuin tietäjä ryyppää viinan
suuhunsa ja oikein karaistulla mielellä säikäyttää sairasta, kyllä
tauti häpeää ja heittää sairaan rauhaan.[346]
Niinkuin tästä näkyy, käytetään viinaa sekä välikappaleena arpomisessa
että kiihoituskeinona, jolla tietäjän luonto saadaan nousemaan.
Edellisessä katsannossa on viina veden myöhempi sijainen,
jälkimmäisessä se toimittaa samaa virkaa kuin muinainen noitarumpu.
Päihtymys, jonka se saa aikaan, ei ole muuta kuin uusi muoto loveen
lankeamista. Siitä syystä onkin viina nykyisten tietäjien ainainen
apuneuvo.
Meriläisen kokoelmissa löytyy vielä seuraava kuvaus suomalaisen noidan
arpomisesta.[347] Sairaan luokse kutsuttuna, hän ryyppää viinaa, että
tulee vähän päihinsä. Sitten alkaa loitsia:
Mist' on pulma puuttununna,
Taudin alku tarttununna?
Onko kuollehen ko'ista,
Satamalkosen majasta,
Tuhatlauan tutkaimesta? --
Vaiko vienosta ve'estä,
Lummekoijuhun koista,
Limaparran liepehestä?
Vaiko:
Korven kuulusta koista,
Salokaarron[348] kainalosta? --
Vaiko kiihtynyt kiroista,
Pantuna pahoin sanoista?
Hän niin muodoin luettelee neljää taudin lajia: kalmaa, vesihiittä,
metsännenää ja kiroja. Mitä mainitessa hänellä luonto ja veret
liikkuvat, sen taudin hän arvaa olevan sairaassa. Borenius
huomauttaa,[349] ett'ei loitsiessa ollut pääasiana luvun sisällys, vaan
sen voimakas lausuminen. Muudan noita Wenäjän-Karjalassa selitti
hänelle, miksi loitsuja lukiessaan aina jätti jonkun osan pois.
Pelkäsi, näet, "luonnon nousevan", jos olisi kaikki lukenut.
Tapa käyttää loitsulukua mielen kiihoittamiseksi on ikivanha muisto
loitsulaulusta, jolla noitarummun vaikutusta lisättiin. Minkälaista
Suomalaisten alkuperäinen loitsurunous on ollut, siitä ei meillä
kuitenkaan ole mitään tietoa,[350] arvattavasti samanlaista tilapäistä
kuin Lappalaisten ja Aasianpuolisten sukulaistemme. Permin ja Wolgan
kansoilla tosin löytyy vakinaisiakin loitsusanoja. Mutta niiden muoto
eroaa tykkänään siitä, mihin me olemme tottuneet, kuten seuraava näyte
Wichmannin votjakkilaisista kokoelmista osoittaa:[351]
Jos hänessä on miestä
In-marin salamaa pää pystyssä vastaan seisomaan,
Niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.
Jos hänessä on miestä
Auringon ja kuun kulkua takaperin kääntämään
Niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.
Jos hänessä en miestä
Myllypadon vettä vasten virtaa juoksuttamaan,
Niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.
Sama mahdottomuuksien luetteleminen, ennen kuin se tai se saa tapahtua,
on myös tsheremissiläisten,[352] tshuvassilaisten[353] ja
mordvalaisten[354] loitsujen läpikäyvänä tunnusmerkkinä. Lienevätkö
tatarilaista alkuperää?
Nykyisiä loitsurunojamme ei saata pitää edes yhteissuomalaisina. Niitä
ei ole löytynyt Liiviläisillä eikä Watjalaisilla. Wepsäläisillä on
niiden asemesta tämäntapaisia, nähtävästi Wenäläisiltä lainattuja
lukuja:[355]
Nousin siunauksessa (blahoslovas) pesime siunauksessa,
Läksin, liikahdin lakeaan peltoon, vihantaan nurmeen;
Lakeassa pellossa, vihannassa nurmessa kultainen kivi,
Kultaisella kivellä kultainen kukko;
Niinkuin kivi asettui mereen ijäksi päiväksi,
Niin tämä paha asettukoon itse ijäksi päiväksi!
Wirolaisilla, joilla epillisiä ja lyyrillisiä runoja on koottuna
useampia kymmeniä tuhansia, on ainoasti joku kymmenkunta runomitallisia
loitsuja, nekin Inkeristä päin myöhemmällä ajalla kulkeutuneita,
niinkuin useat väärinkäsitetyt suomenkieliset sanat ja muodot
osoittavat. Esimerkkinä mainittakoon eräs verenpidätys-luku Jõhvin
pitäjästä Warsinais-Wirosta,[356] jossa alkuperäisen vertauskuvan,
Tyrjän kosken tyyntymisen sijaan on tekaistu aivan uusi mahalaa
vuotavasta vaivaiskoivusta (türmi kask).
Tüdu, tüüdü türna kaske,
Maha juoksi mahla kaske,
Tüüda türna juoksemasta,
Maha mahla langemasta!
Wirolaisten soorasanaiset loitsut, joita on muutamia satoja
muistiingantuja, ovat kauttaaltansa katolisia lukuja, samantapasia kuin
ne, joita Saksassa ja Skandinaviassa tiedetään käytetyn. Luku "ruusua"
vastaan esim. kuuluu:[357]
Meidän Herramme Jesus Kristus käypi Siinain vuorella,
Kolme punaista ruusua kädessä,
Yhdellä hän suitsuttaa,
Toinen lentää pois,
Kolmas katoaa,
Niin katoa sinäkin, punainen ruusu, pois!
Tunnettua on, että Wienan ja Aunuksen Karjalaisista ainoasti ne, jotka
asuvat lähinnä Suomen rajaa, omistavat loitsusanoja ja että niissä
ilmaantuu pelkästänsä suomalaiskatolisten pyhimysten nimiä.[358] Suomen
puolelta voi loitsujen todistaa vaeltaneen väestön mukana myös Inkeriin
ja Tverin Karjalaan.[359] Ne eivät siis ole voineet syntyä muualla kuin
Suomen rajain sisällä.
Ja ne ovat yleiset koko Suomessa. Länsimurteenkin alalla, jolta muuta
vanbempaa runoutta on peräti vähän tiedossa, on niitä vielä viime
aikoina kirjaanpantu toista tuhatta. Länsi-Suomessa, samoin kuin
Wirossa, on suorasanaisia lukuja, jotka sisältävät, pitsi manausta,
katolisen legendan tapaisen. Varsin kuvaava on pieni luku käärmeen
puremaan vastaan, jossa ikään kuin näytellään, mitenkä se ennen on
tullut parannetuksi.[360]
Pietari sanoi: "nurmi (selitetty: käärme) puri."
Maaria kysyi: "tuliko veri?"
Jeesus sanoi: "se parani jo!"
Suureksi osaksi länsisuomalaiset loitsut ovat kuitenkin jo pukeutuneet
runomittaan. Tämä muodollinen itsenäisyys germanilaisiin ja lähinnä
ruotsalaisiin esikuviin nähden ei ole ollut vaikuttamatta sisällykseen.
Yksin kerto, joka loitsurunojen levitessä Savoon ja Karjalaan,
vähitellen pääsi täyteen valtaan, teki ne kahta vertaa alkuperäistä
pitemmiksi. Mutta enimmin ne saivat lisiä epillisistä runoista, jotka
Wirosta Inkerin kautta kulkeutuneina niihin yhtyivät itä-Suomessa.
Siten liittyivät pistoksen ja voiteen lukuihin runot isosta tammesta ja
isosta härästä, puun loukkaamissa käytettyihin sanoihin Sampsa
Pellervoisen laulua palanen, raudan manaukseen kultaneidon taonnasta
Ilmarisen seppyys j.n.e. Semmoisia sekamuodostuksia ovat hyvin monet
n.k. _syntyrunoista_.
Vastaisen loitsurunojen tutkimuksen tehtävänä on eroittaa pakanalliset
ja kristilliset ainekset toisistaan. Silloin on epäilemättä
osoittautuva, ett'eivät jälkimmäiset aina ole myöhempiä, edellisten
sijalle tulleita, niinkuin tähän asti on yleensä oletettu, vaan että
useissa, kukaties useimmissa tapauksissa on käynyt päinvastoin. Ne
tarulliset nimet ja kuvat, jotka itäsuomalaisille loitsuille antavat
niin vanhan-aikaisen ulkonäön, ovat viimeksi kuluneella ja vielä tällä
vuosisadalla pikemmin olleet lisääntymässä kuin vähenemässä.[361]
Varmaa ainakin on, että se aate, joka kannattaa koko loitsurunouttamme
ja kohottaa suomalaisen noidan korkeammalle kaikkia hänen sukuveljiään,
usko sanan sisälliseen voimaan, ja nimen-omaan Herran Sanan, ei olo
pakanuuden-aikuinen.
Neljäs luku.
Uhrimenot.
Yhtä suurta yhtäläisyyttä kuin mitä pyhiin paikkoihin, epäjumalankuviin
ja noidan virkaan tulee, emme voi nähdä uhrimenoissa. Luonnollisista
syistä on erilainen kehitys ja vieras vaikutus enemmän nähtävä tässä
jumalanpalveluksen osassa.
Yleistä näkyy olevan kaikissa suomalaisissa kansoissa, että yksityiset
uhrit kukin isäntä tai emäntä itse toimittaa. Niissä tuodaan kotoisille
jumalille pienempiä antimia, niinkuin vähäarvoisia rahoja, pienten
eläväin nahkoja, lintuja, linnun munia ja höyheniä, kaloja, voita,
maitoa, olutta, mettä, hunajaa, suurimia ja leivoksia y.m. Menot ovat
yksinkertaiset ja mutkattomat.
Mutta kun asia koskee kokonaista heimoa tai kansaa, tai kun
yksityistäkin suurempi vahinko on kohdannut tai suurempi vaara uhkaa,
on uhri juhlallisemmin toimitettava. Silloin, niinkuin jo tiedämme, on
noidan tai uhripapin apu tarpeellinen, silloin myös ovat suuremmat
uhrit välttämättömät ja menot moninaisemmat. Yleiskatsauksen
helpoittamiseksi esitän ne kokonaiskuvissa eri kansoja myöten.
Ostjakkein yhteisestä jumalanpalveluksesta ei löydy ainoatakaan
kuvausta uudemmalta ajalta. Mutta viime vuosisadan matkailijain
kertomukset[362] ovat siksi tarkat ja seikkaperäiset, että niistä voi
saada jotenkin selvän käsityksen uhrauksen menosta. Noidan määräämällä
ajalla kokoontuvat uhraajat pyhään lehtoon ja asettautuvat piiriin
epäjumalankuvan, noidan ja uhriksi tuodun poron ympäri. Noita, joka on
vastaanottanut elukan ja sitonut sen etujalat tai kaikki neljä jalkaa
yhteen, osoittaa jumalalle uhria ja huutaa täyttä kurkkua, mitä olisi
tarvis ja miksi uhri toimitetaan; kaikki läsnäolevat kertovat hänen
sanojaan. Vastapäätä noitaa seisoo mies keihäs ojennettuna ja toinen
viritetyin jousin, kolmannella, joka on asettunut elukan eteen, on
kirves varalla. Kun noita rukouksensa tai laulunsa lopetettuaan ottaa
kirveen käteensä ja antaa merkin elukkaa päähän lyömällä, ampuja
lennättää siihen nuolen, toinen vielä lähettää perässä peitsensä.
Vähissä hengissä elukka laahataan kolme kertaa epäjumalan kuvan ympäri,
sitten vasta isketään veitsi sydämeen. Veret lasketaan pyhiin
astioihin; niistä osa pirskoitetaan jurtille, jos semmoisia on likellä,
osan juovat uhraajat ja tähteet voidellaan epäjumalan suun ympäri.
Nahka pään, jalkojen ja hännän kanssa ripustetaan johonkuhun läheiseen
puuhun. Lihat keitetään ja syödään, jota tehdessä riemullisesti
mellastetaan ja lauletaan rivoja lauluja. Syönnin jälkeen voidellaan
kuvan suu rasvalla. Lopuksi saatetaan jumala, jonka ajatellaan ottaneen
osaa ateriaan, takaisin taivaasensa kepeillä hosuen ilmaa ja huutaen
täyttä kurkkua, ikään kuin pyytäen, että hän suvaitsisi tyytyä
antimiin. Ruuan ja juomien tähteet viedään kotiin tuomisiksi vaimoille
ja lapsille, jotka eivät ole saaneet olla juhlassa osalliset. Myös
naapurit kutsutaan noihin rääpijäisiin. Samoin kotijumalatkin saavat
suunsa rasvatuksi.
Tämmöisiin suuriin uhrajaisiin toivat Ostjakit muinoin koko laumoja
porojansa; välistä eivät säästäneet edes niin monta, että riitti heille
vetojuhdiksi kotimatkaa varten. Rikas Ostjakki piti häpeänä, jos ei
tuonut enempää kuin 8-10 poroa. Kun asia oli oikein tärkeä, vaara
oikein suuri, oli noita määrännyt hevosen uhrattavaksi, joka oli vaikea
ja kallis asia, koska Ostjakeilla itsellään ei ollut näitä elukoita. Se
oli ostettava naapurina olevilta Tatareilta, jotka viekkaat kauppiaat
kyllä osasivat tilaisuudesta ottaa vaarin ja kiskoa summattoman hinnan.
Sanotaan pienen Ostjakki-heimon kokonaan köyhtyneen, kun kerta täytyi
semmoinen suuri uhri toimittaa. Yksityisten, joilla ei itsellään ollut
uhrattavaa elukkaa, kerrotaan monesti antaneen vaimonsa ja lapsensa
vieraan työhön pantiksi velasta. Paitsi elukoita tuotiin samassa myös
kalliita turkiksia, joita jumalanjurtta usein oli täpö täynnä ja joita
myös epäjumalan päälle puettiin. Niin hurskaat olivat Ostjakit
jumalainsa kunnioittamisessa, että tänne jättivät paraimmat saamansa
metsännahat mätänemään, säästäen ainoasti huonommat kruunulle
suoritettavaa veroa varten.
Eivät näy ihmis-uhritkaan olleen aivan tavattomat; ainakin kertoo
Strahlenberg,[363] että vuosittain hukutettiin yksi neito Ob-jokeen
lepytysuhriksi.
Wogulein uhrimenoista löytyy kaksi täydellistä kertomusta, toinen
Losva-joen varrelta, toinen tältä puolen Uralin. Edellinen,
Muncácsin,[364] pitää pääasiallisesti yhtä ostjakkilaisten
uhrinkuvausten kanssa. Kun sillä paikalla, missä uhri aijotaan
toimittaa, on ruoho tai lumi poljettu tasaiseksi tantereksi, istutetaan
sen piiriin etupuolelle nuori koivu, jolle jumalan luullaan uhrin
aikana laskeutuvan. Kotoa haetaan jumalankuva ikkunan kautta ja samaa
tietä tuodaan, mitä sille on aikojen kuluessa uhrattu, turkikset,
vaatteukset, hopeakalut y.m. erityisille tangoille ripustettaviksi.
Noita nyt taluttaa uhrieläimet paikalle ja, asettuen koivun eteen,
alkaa rukoilla kovalla äänellä ja yhä kiihtyvillä huudahduksilla. Sillä
aikaa apulaiset seisovat eläinten takana, ja kun noita antaa merkin, he
iskevät niitä kirveellä tai pistävät veitsen sydämeen; muutamin paikoin
ne tapetaan nuolilla ja keihäillä. Veret kootaan astioihin, lihat
paloitellaan ja syödään osa raa'altansa, kastaen lämpimään vereen.
Loput keitetään uhripaikalla isoissa kattiloissa ja nautitaan perästä
päin, välistä vasta seuraavana päivänä. Jumalan osuuden lihasta,
verestä ynnä muista uhriruuista noita asettaa koivun juurelle. Sitä
paitsi hän voitelee jumalankuvan kasvoja, ikään kuin pakoittaan sitä
syömään. Lopuksi ripustetaan uhrieläinten nahat ja pääkallot pitkiin,
kasvaviin puihin, mutta muut jäännökset luista jätetään korjaamatta
uhripaikalle. Ainoasti miehet ottavat osaa uhritoimitukseen, naiset
eivät saa tulla likellekään ja jumalankuvan nähdessään heidän pitää
peittää kasvonsa.
Tavallinen uhrieläin on poro, mutta jumalille otollisin on hevonen,
erittäin valkeakarvainen. Tämän hankkiminen ei ole mikään helppo eikä
huokea asia, se kun pitää tuottaa Uralin takaa tai Ob-joen
keskivarsilta ja maksaa siitä vielä suuret rahat.
Jälkimmäinen kuvaus löytyy Georgin matkakertomuksessa.[365] Ne Wogulit,
jotka hän tapasi Permin läänissä, uhrasivat hirviä, hevosia, lehmiä,
vuohia ja lampaita sekä joutsenia. Heillä ei ollut noitia eikä
uhripappeja, vaan toimittivat perheen-isännät uhrinsa yksi toisensa
jälkeen, kukin eri päivänä, joten siihen saattoi mennä koko viikko ja
enempikin aikaa. Uhripaikka oli noin kymmen sylen laajuinen ala kylän
läheisessä metsässä. Sen pohjoiselle laidalle vei kapea polku, etelän
puolella seisoi matala pöytä ja tämän takana neljän jalan korkuinen
puupatsas. Uhraamisessa hän sanoo olleen seuraavat menot. Elukka
tapetaan ja nahka nyljetään ulkopuolella pyhää paikkaa, lihat
eroitetaan luista ja keitetään yhdessä sisälmyksien kanssa. Pää, josta
on aivot otettu ulos, ja sydän pannaan yhteen astiaan, muut lihat
toiseen paljoa suorempaan, ja ne asetetaan yhdessä oluen tai viinan
kanssa uhripöydälle. Aivot pannaan lautaselle, joka nostetaan pöydän
takana olevan patsaan päälle, lisätään siihen uhrieläimen talia ja
sytytetään tuleen. Palamisen aikana kaikki kääntyvät pyhän liekin
puoleen, huokailevat ja kumartelevat maahan asti, ilmoittaen
toivomuksiansa. Kenellä ei semmoisia ole, lausuu koko ajan: "jumala
armahda!" Sitten jakaa uhrintoimittaja lihat osan-ottajia myöten ja
tarjoilee olutta jokaiselle juotavaksi. Tähteet viedään tuomisiksi
kotiväelle, sillä muut kuin täysikasvuiset miehet eivät saa olla
uhrissa läsnä. Jos on hevonen tullut uhratuksi, niin sen nahka
ripustetaan puuhun ja luuranko poltetaan, muut nahat viedään kotiin
käytettäväksi tai, jos uhraaja on oikein jumalinen, kuopataan maahan
luitten mukana. Pääkallo joka tapauksessa kiinnitetään puun oksaan tai
pujotetaan sen läpi nuoren puun vesa.
Jos näitä kertomuksia vertaamalla tarkastelee, niin usean yhtäläisen
piirteen ohella voi huomata perinpohjaisen eroituksen itse
uhraamisessa. Euroopan puoliset Wogulit sen toimittavat tulen
välityksellä, joka tapa heidän siperialaisille heimolaisilleen näkyy
olevan tuntematon.
* * * * *
Uhrimenojensa puolesta jakautuvat myös _Permin Suomalaiset_ jyrkästi
kahteen ryhmään. _Syrjänit ja Permjakit_ suorittavat ainoasti
tavallisia veriuhreja. Elukoita, joita uhriksi teurastetaan, Smirnov
luetteloa[366] lehmiä, lampaita, vuohia, sikoja ja kanoja. Uhraaminen
tapahtuu, niinkuin jo on mainittu, kristillisten rukoushuoneitten
läheisyydessä. Joskus päästetään elävä pässi sisään juoksemaan, ennen
kuin se isketään. Toisinaan rakennetaan kirkkoon erityisiä lavoja,
joille uhrilihat asetetaan. Kuuluisin kaikista Permin läänin
uhripaikoista on Kotshan kylässä, jonne vuosittain on kokoontunut
rahvasta Tsherdynin ja Solikamskin piirikunnista ja tuotu uhriksi
kahdeksaankymmeneen lehmään. Papit ovat siunanneet teuraat ja saaneet
palkastaan osan lihoja ynnä nahat kirkolle.
Iljan päivänä, 20:nä Elokuuta vanhaa lukua, on Permjakkein tapana
uhrata härkä, entiseen aikaan poro. Elukka ostetaan yhteisillä, kylän
vanhimman kokoamilla varoilla ja tapetaan kylän takana joen luona
pyhällä veitsellä, joka on uskottuna kylän arvokkaimman miehen talteen.
Lihat keitetään isossa kattilassa, jota säilytetään likellä kirkkoa;
osa syödään heti paikalla, osa tuodaan kotiin ja pidetään pyhänä, osa
viedään sukulaisten haudoille tai peitetään pellon vakoon, että vilja
paremmin kasvaisi. Miten luiden ja sisuksien menetellään, ei ole
mainittu; Syrjänit kaivavat ne maahan.
Wotjakeilla ovat uhrit luonnollisesti jokapäiväinen ilmiö. Menot niissä
riippuvat osaksi siitä, mille jumalalle ne toimitetaan, pidetäänkö ne
ulkona uhrilehdossa vai sisällä kuolassa; osaksi ne myös vaihtelevat
eri paikkakuntia myöten. Mutta pääpiirteissään, sanoo Aminoff,[367]
ovat menot jokseenkin yhtäläiset kaikkialla. Yleensä ovat eläinuhrit
polttouhria, joissa verta, ydintä, sydäntä ja maksaa heitetään tuleen
ja uhripappi toivottaa lämpimän veren höyryn kohoavan jumalan luo.
Yhteisissä härkäuhreissa, jotka toimitetaan ylijumalalle keväisin
taivasalla, noudatetaan, Pervuhinin mukaan,[368] seuraavia menoja. Kun
noita, tuno, on määrännyt uhripäivän tai siitä on kylän vanhinten
kokouksessa sovittu, ostetaan yhteisesti kootuilla rahoilla
uhrieläin, jonka pitää olla valkeakarvainen. Joka talossa ollaan
valmistuspuuhissa: leivotaan ja pannaan olutta, puhdistaudutaan
saunassa ja pukeudutaan valkeihin vaatteisin. Muutamin paikoin on
tapana ennen varsinaista juhlaa käydä rukoilemassa sekä perheittäin
yksityisissä kuola-rakennuksissa että yhteisesti kylän isossa kuolassa.
Ensimmäisinä lähtevät määrätylle paikalle kylän uhripappi ja pari
perheen pappia apulaisineen, kuljettaen härkää. He puhdistavat paikan,
järjestävät pöydät, ripustavat kattilat, joita ovat tuoneet muassaan,
keitin-orsista ja sytyttävät niiden alle tulen. Sillä välin saapuu
muukin kylän väki, itsekukin kantaen kontissaan ruoka- ja juomavaroja
sekä maljoja, lusikoita y.m. syömätarpeita. Papit aloittavat
toimituksen pitkällä rukouksella, jonka pääpappi, seisten lakki päässä,
pyhään puuhun päin kääntyneenä, lausuu. Sen jälkeen apulaiset
taluttavat härän pääpapin eteen ja toiset papit ojentavat hänelle
kauhan, josta hän lehtivastan läpi valelee kylmää vettä pitkin härän
selkää, kolmeen kertaan päästä alkaen häntään asti. Jos härkää
äkillinen kylmän tunne pudistuttaa, niin pidetään se merkkinä, että
uhri on otollinen jumalalle; jos härkä ei värähdäkään, niin ei auta
muu, kuta uhrata hanhi tai sorsa hyväksi lisäksi. Härän tappavat
apulaiset veitsen iskuilla, joilla tavoittelevat kaulan valtasuonia,
että saisivat oikein paljon verta vuotamaan. Ennen vanhaan veri
koottiin erityisiin astioihin, joista sitä juotiin lämpimältään;
nykyisin vuodatetaan enin osa veriä tulisijoille, vähempi osa lasketaan
maljoihin ja kaadetaan niistä kattiloihin lihoille kastikkeeksi.
Eroitusta entis- ja nykyajan välillä on siinäkin, ett'ei härkää enää
seisaaltaan isketä, ainoasti sarvista köysillä kiinni pitäen, jolloin
se helposti pääsi karkaamaan käsistä, vaan sidotaan se jaloistaan ja
kaadetaan kyljelleen tulisijan viereen. Teurastuksen aikana pääpappi
rukoilee jumalaa suosiollisesti ottamaan vastaan uhrin. Nahka myödään
heti paikalla enimmän tarjoavalle, mutta ripustetaan kuitenkin uhrin
ajaksi pyhään puuhun ja saadaan vasta toimituksen päätyttyä sieltä
ottaa. Kun lihat ovat kypset, niin ne nostetaan pois, ja kattilat
täytetään yhteisesti kootuilla ohrasuurimilla, joista keitetään puuroa.