Lappalaisen noidan ja hänen siperialaisen virkaveljensä alkuperäisestä
yhteydestä. Toiselta puolen tämän rummun käyttämisessä on huomattavin
eroituskin heidän välillään. Siperiassa noitarumpu on vaan ulkonainen
huumautus- ja hermoinkiihdytys-keino, Lapissa sitä käytetään
pääasiallisesti arpomiseen. Siitä syystä on rummun pohja tehty
umpinaiseksi ja tanakammaksi pidellä, päristin on muodostettu
kaksipäiseksi vasaraksi ja lisätty arparengas. Myös pärmän kuvia, joita
ainoasti ulkopuolelle on voitu maalata, on monin verroin lisätty, niin
että ne muodostavat täydellisen mikrokosmoksen eli pienoismaailman
Lappalaisen mielikuvituksen mukaan. Samalla cm tietysti täytynyt rummun
kokoa melkoisesti laajentaa.[289] Lappalaisten rummun kehitykseen on
nähtävästi vaikuttanut joku seulan tai maljan tapainen arpomiskone,
jolta jokapäiväisissä kotioloissa on neuvoa kysytty. Siitä on vielä
ollut seurauksena, että noitarummusta tuli jokaisessa perheessä
välttämätön tarvekalu, jota itsekunkin isännän piti osata käyttää. Se
vuorostaan selittää, mitenkä tämä muinaiskapine niin kauan on voinut
Lappalaisilla säilyä.
Mutta aikaisemmastakin käytäntötavasta on selviä jälkiä. Muutamissa
noitarummuissa, niinkuin olemme nähneet, on puusta ainoasti vanne ja
ristikko. Usein on rumpuun, samoin kuin vasaraan, ripustettu
kaikenlaisia helistimiä, joiden ainoana tarkoituksena on synnyttää
mieltä kiihoittavaa melua. Siihen viittaa myös rummun kalvon
lämmitteleminen ja vasaralla koetteleminen, onko se vireissä, ennen
kuin arpa otetaan esille. Paraana todistuksena on kuitenkin noitarummun
käyttäminen tainnostilan aikaansaamiseksi, joka tapahtui joko arpomisen
yhteydessä taikka ilman sitä. Ennen esitettyihin kuvauksiin lappalaisen
noidan loitsimisesta lisättäköön seuraava Regnardin,[290] vuodelta
1681: "hänen silmänsä menivät nurin, hänen kasvonsa vaihtoivat väriä,
hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hän löi rumpua semmoisella
vimmalla, että se oli lentää kappaleiksi, kunnekka suistui kasvoilleen
jäykkänä kuin tukki".
Yhteissuomalaisista ei ole valitettavasti näin täydellisiä kertomuksia,
Niistä hajanaisista tiedoista, joita heistä on säilynyt, voi kuitenkin
jollakulla varmuudella päättää, että heidän noitansa ovat olleet
samalla kannalla ja samassa asemassa kuin muiden suomensukuisten
kansojen.
Wenäläiset aikakirjat kertovat,[291] että v. 1071 eräs Novgorodilainen
tuli pyytämään tshudilaista noitaa loitsimaan. Tämä alkoi tapansa
mukaan kutsua pahoja henkiä asuntoonsa. Vieraan istuessa kynnyksellä
ja noidan maatessa mykkänä, löi heitä paha henki. Silloin noita nousi
ja selitti toiselle: Jumalat eivät tohdi tulla, sinulla mahtaa olla
jotain, jota he pelkäävät.[292] Novgorodilainen muisti, että hänellä
oli risti kaulassa, meni ulos ja otti sen pois. Noita alkoi uudelleen
manata pahoja henkiä esiin, joka tällä kertaa onnistuikin.
V. 1534 arkipiispa Makarij, niinkuin jo on mainittu[293] valittaa sitä,
että Novgorodin alueella asuvat Tshudit pitivät omia pappeja, joita
nimittivät arpojiksi, arbui, ja joiden rukoushuoneisin he toivat
uhreja. Niiden avulla he hautasivat kuolleensa n.k. kalmistoihin,
kolomishtshe, niitä he myös kutsuivat vastasyntyneille lapsille nimeä
antamaan, jonka ne toimittivat "omalla tavallaan". Tässä on meillä siis
yhdistettynä ennustajan ja pyhän paikan vartijan ynnä uhrien
vastaanottajan tehtävät ja niihin vielä liitettynä muutamat
perheelliset toimitukset, joihin kuitenkin on pantu liian suuri paino,
kun on etsitty vastakohtia kristin-uskon pyhille menoille.[294]
Henrik Lättiläinen kuvaa,[295] kuinka Liiviläiset, jotka olivat
päättäneet uhrata erään saksalaisen papin, tiedustelivat, oliko se teko
jumalille mieleen. Arpoja, _ariolus_, talutti hevosen maahan asetetun
keihään yli, tarkastellen, kummanpuolista jalkaa se ensin nostaisi. Kun
hevonen sattuikin astumaan elämää merkitsevällä jalalla, ei hän siihen
vielä tyytynyt, vaan pyyhkäisi hevosen selkää siinä luulossa, että
kristittyin jumala istui selässä ja esti tuomiota. Mutta toinenkin
koetus kävi samoin, ja niin pappi jäi henkiin. Itse arpomisen tapa
tässä on lainattua Liettualaisilta tai Slaavilaisilta, mutta ainakin se
voi olla alkuperäistä, että löytyi uhripappeja, jotka arpoivat.
Eräässä toisessa tilaisuudessa Wirolaiset heittivät arpaa lihavan
härän ja yhtä lihavan papin välillä, jonka olivat nostaneet härän
selkään. Mitenkä se tapahtui, sitä ei sanota, ainoasti että arpa sattui
härkään, joka heti paikalla teurastettiin. Mahdollisesti toimittivat
uhrin samat kansan vanhimmat, jotka olivat päällikköinä sodassa ja
tuomareina rauhan aikoina.[296]
17:llä vuosisadalla on sitten Gutslaffin kirjassa[297] puhe vanhasta
ukosta, jota nimitettiin Pitkäisen eli Ukkosen papiksi ja jonka virkana
oli lausua rukous vasta mainittavassa vuotuisessa uhrijuhlassa.
Vielä viime aikoihin asti on Wirossa säilynyt muistoja uhripapeista.
Russwurmille[298] oli muudan mies Mihkelin pitäjässä länsi-Wirossa
kertonut, että oli kerran nähnyt iso-isänsä polvistuneena suuren kiven
luona pellolla. Kun hän oli kysynyt, mitä ukkovaari siinä toimitti, oli
tämä lyönyt häntä korvalle ja kieltänyt kenellekään puhumasta, mutta
samalla ilmoittanut, että he polveutuivat pappissuvusta, jonka oli pyhä
velvollisuus palvella vanhoja jumaliaan.
Wiljanninmaalla Kolga-Jaanin pitäjässä Lebaveren kylän tienoilla
mainitaan v. 1883 Nõia-hallik niminen lähde,[299] josta noidat
torstaisin uuden kuun aikana kävivät vettä noutamassa. He sitä
priiskoittivat toistensa päälle ja purskuttivat suustaan kaikille ilman
suunnille, rukoillen vedelle voimaa. Ennen muinoin oli lähteelle
uhrattu ei ainoastaan rahoja, joita sieltä on paljon löydetty, vaan
myös elukoita, kukaties ihmisiäkin. Sillä paikalla oli kasvanut
koivikko, nimeltä hiisi, johon ainoasti uhripapin oli lupa astua. Muu
väki oli seisonut lähteen luona ja matkinut niitä sanoja, joita pappi
oli edellä lausunut.
Wirolaisten tietäjistäkin, _targad_, löytyy muutamia huomiota
ansaitsevia muistiinpanoja. Niitä oli Wiedemannin mukaan[300] useita
eri lajeja: soola-targad eli soola-puhujad, sõna-targad eli lausujad,
tuule- ja kivi-targad, joista jälkimmäiset osasivat selittää
kalkkikivien piirtoja, sekä mahtavimmat kaikista n.k. Mana-targad.
Ajateltiinko näiden viimeksi mainittujen käyvän Manalassa asti
tietojaan hakemassa, niinkuin lappalaisten noitien, siitä ei voi
varmuudella mitään sanoa. Mutta se käsitys, että sielu saattoi liikkua
erillään ruumiista, ei ole Wirolaisillekaan outo. Tuulis-pääksi
nimittivät he vanhan akan henkeä, joka lensi ympäri pahaa
tekemässä.[301] Sillä aikaa ruumis makasi kuin kuollut, ja jos sen
käänsi nurin, niin ei henki päässyt siihen palajamaan.
Weske[302] sanoo Pihkovan Wirolaisten käyttäneen loitsimiseen kannelta.
Kun sillä soitteli sairaalle, niin tämä tavallisesti jäi eloon, ja jos
ruumiin ääressä soitteli, niin toisia ei niin aivan pian perässä
kuollut.
Arvoitellun mainitsee Kreutzwald[303] hopeisella rintasoljella, joka
ripustettiin rihmasta ja pantiin pyörimään. Kun sen kierivä liike oli
asettumaisillaan, tehtiin kysymys. Jos se heti paikalla pysähtyi, oli
vastaus kieltävä, vaan myöntävä siinä tapauksessa, että se
vielä liikahteli. G. Blumberg[304] tuntee toisenkin arpaneuvon
Warsinaäs-Wirosta. Otettiin avain ja sen lehti puristettiin hakasilla
kiinni pantavan virsikirjan sisään. Sitten se ripustettiin vastakkain
asetettujen nimettömäin sormien varalle ja lausuttiin: "sano, arpaseni,
kenen on syy". Siiloin kääntyi avain siihen suuntaan, josta syyllinen
oli etsittävä. Virsikirjan sijasta saattoi myös käyttää puista seulaa
ja avaimen asemesta keritsimiä, jotka kiinnitettiin seulan laitaan.
Tätä arpomistapaa pidettiin vanhempana.
Suomalaisten uhripapeista ei tiedetä juuri mitään siitä
yksinkertaisesta syystä, että yleiset uhrit ovat milt'ei jäljettömiin
hävinneet, paitsi itä-Karjalassa ja Wenäjän puolella. Edellä on ollut
puhe[305] niistä naispapeista, jotka Leppälahdella veivät uhrit,
toistenkin puolesta, pyhille kiville ja kertoivat heille haltijain
antamat vastaukset. Sodanlahdella ennen mainitussa Leppäkuusikossa[306]
sanotaan "ukko Kihovauhkosen" käyneen ennustelemassa. Wenäjän
Karjalassa on tänä vuonna K. Karjalaisen[307] onnistanut tavata vanha
mies, joka osaa paljon taikoja ja loitsuja ja joka aikoinaan on
toiminut uhripappina. Hän on, näet, ollut rukoushuoneen hoitajana
Wenehjärvellä ja uhrieläinten tappajana siellä joka syksy toimeen
pantavissa lammas-uhreissa.
Noidista sitä vastoin löytyy runsaasti muistiinpanoja, varsinkin
talollisen Heikki Meriläisen taikakokoelmissa, jotka alaltaan
käsittävät koko pohjois-Suomen, Wienan-Karjalan ja Norrlannin
suomalais-asutuksen.
Tietäjäksi voidaan lapsi tehdä jo äitinsä kohdussa, jos tämä kolmena
torstaina ennen auringon nousua paljaan taivaan alla, pohjoiseen päin
kääntyneenä sekä vanha tulirauta jalkainsa alle asetettuna, syö kukon
tai koiras-metsäkanan aivoja. Mainitut eläimet, näet, ovat
lumoamattomia, niihin eivät pysty mitkään kirot, ja ne näkevät
kaikenmoiset haltijat.[308] Oikein Iuonnokas tietäjä lapsesta tulee,
jos hänellä syntyessään on hampaat suussa ja hiukset päässä, joista
sitten kasvaa tukka.[309]
Jos taas vastasyntyneen lapsen tahtoo tehdä luonnokkaaksi, niin pitää,
ennen kuin se joutuu kolmen yön vanhaksi, ja kun sitä ei ole vielä
pappi eikä kukaan siunannut, ottaa kosken alta semmoisesta pyörteestä,
joka pyörii myötäpäivään, kauhalla kolmasti vaahtoa, yksi kerta
takaisin panna, ja kutsua
Koskesta kovimmat miehet
Väeksi vähän orohon,
Miehen pienen miehimeksi;
sillä tavoin ottaa kolmesta koskesta ja kolmena torstaina ennen
auringon nousua pestä lapsen päätä ja rintaa. Sitten hän tulee niin
luonnokkaaksi, että voi verenkin tukkia, kun vaan tiedon saa, vaikka
olisi kuinka kaukana se haavoitettu, eikä tarvitse hänen tehdä mitään
käsitemppuja. Mutta jos tahtoo lapsestaan semmoista, joka luonnollaan
voi pahaa tehdä, niin pitää ottaa vaahtoa semmoisesta pyörteestä, joka
pyörii vastapäivään. Hän tulee silloin niin pahaluontoiseksi, että kun
pikkusenkaan sattuu närkästymään ja ajattelemaan pahaa, vaikkei niin
tahtoisi tehdäkään, niin se jo tapahtuu. Taikka jos otetaan kolme
kivensirusta semmoisesta kalliosta, joka on aina märkänä, vieläpä
semmoisesta paikasta pohjoispuolelta, johon ei aurinko ole paistanut
milloinkaan, sekä kolme muurahaisen lehmää ja ne pannaan lapsen pään
alaisen sisään kolmeksi yhdeksää yötä ennen ristimistä, niin hän tulee
semmoiseksi, että unissaan näkee vaikka minkä asian edeltäpäin:
minkälainen mies tai vaimo on se, joka tulee parannettavaksi, mikä
sillä on vikana, kuka on noitunut tai mistä on tarttunut j.n.e.
Myöhemmällä ijällä voi syntymäluontonsa lisäksi hankkia itselleen
nostohaltijan. Ottaa vaan itkevästä kalliosta hikeä, kosken pyörteestä
vaahtoa sekä kiehuvasta lähteestä vettä ja sillä pesee päänsä kolmena
pyhäaamuna.[311] Mutta tämän haltijan voi toinen varastaa ottamalla
vaahtoa hänen päästään, silloin kun hän peseytyy, ja panemalla omaan
päähänsä, johon antaa sen kuivaa.[312] Jos siis tahtoo saada semmoisen
nostohaltijan, jota ei toinen voi varastaa eikä itsekään pois antaa,
niin pitää mennä ukkosen ilmalla kalliolle ja siellä alasti innostella
ja loitsia luonnonnostatus-sanoja, sitten pestä päänsä sadevedellä,
jota on jäänyt kalliolle kuumiksi.[313]
Luontoansa voi nostattaa silläkin tavalla, että ottaa ukkosen repimää
puuta ja hieromalla vastakkain tekee niistä puista n.k. kitkantulen ja
siinä savussa alasti lukee:
Nouse luontoni lovesta,
Haon alta haltijani,
Luonani lovehtimahan,
Kanssani karehtimahan![314]
Nouse, niinkuin nousit ennen,
Minun nostatellessani!
Sitten heittää kuperkeikkaa ja menee tiehensä; tuli saa jäädä
palamaan.[315]
Tietäjäksi voi vielä oppimalla päästä, kun Juhannus-yönä menee tietäjän
kanssa kosken keskellä olevalle kivelle. Semmoisen punaisen langan,
jota on kolme yötä pidetty ruumiin päänluun sisässä, panee opettajansa
kanssa suusta suuhun, niin muistaa kaikki, mitä tämä neuvoo.[316] Siinä
tietäjä vaahdolla pesee oppilaansa pään, että nousisi luonto taikoja
tehdessä, ja panee lakkinsa hänen päähänsä.[317] Jos tietäjä
lahjoittaa lakkinsa ja tuluksensa ainaiseksi, niin oppilas tulee yhtä
luonnokkaaksi, kuin itsekin on ollut, ja koko voima siirtyy oppilaalle,
itse ei voi tehdä mitään.[318]
Joka on niin suuri tietäjä, että on metsän ja veden, mutta varsinkin
kirkon haltijoilta neuvoa kysynyt ja niille uhrannut, hänen on
suoranainen velvollisuus siirtää oppinsa toiselle ennen kuolemaansa.
Hänen tulee jollekulle ystävälleen kertoa kaikki, mitä tietää, ja
sitten jättää aivan, ett'ei omaan eikä toiseen asiaan enää mitään tee,
niin saa kuolla oikealla ajalla, eivätkä pahat henget vaivaa kuoleman
jälkeen. Vaan jos pitää ne tietonsa, niin yhdeksän vuorokautta on henki
ruumiissa, ja kun se lähtee, vievät paholaiset ruumiinkin.[319]
Näistä monitempullisista taioista käynee ainakin se selville, että
jokaisella noidalla pitää olla haltijansa, yksi tai useampia, ja että
ne ovat joko heti syntyessä saatuja tai vasta myöhemmin nostettuja.
Edellisessä tapauksessa ne voivat olla perittyjäkin. Tietäjän
kerskaussanoissa esiintyvät usein säkeet:
Mie olen noian nuorin poika,
Tietäjän emon tekemä,[320]
taikka
Vanhan arpojan vasikka.[321]
Molemmat lajit, perintöluonto sekä oma hankkima, mainitaan eräässä
haltijannosto-runossa:[322]
Nouse nyt luontoni lovesta,[323]
Syntyni syvästä maasta,
Ison luonto, eukon luonto,
Siihen luontoni omani!
Haltijan saattaa omistaa nainen, yhtä hyvin kuin mies, vaikk'ei se yhtä
tavallista tainnut olla, seuraa vasta loitsusta päättäen:
Luontoani nostattele,
Haltijaani haastattele;
Luontoni kiven kovuinen,
Karvani rauan karkeainen,
Vaikk' olen vaimoinen eläjä,
Vaikk' olen vyötty naisten vyöllä,
Pantu naisten palkimilla.[324]
Viimeksi huomautettakoon sitä noidaksi vihkimistä, joka tapahtuu
keskellä tulisinta koskea. Siinä tilaisuudessa käytetty kaste ei ole
muuta kuin mukailtu kristillinen toimitus, mutta se tapa, että vihkijä
panee oman lakkinsa vihittävän päähän, lienee pakanallinen. Tästä
sitten johtunee noidan nimitys lakkipää, joka on ainoa muisto
erityisestä noidanpuvusta Suomessa.
Loveen lankeamista, väittää Ganander,[325] ei suomalaisten tietäjäin
ole kuultu harjoittavan. Vaan jos joku sattuu heitä suututtamaan, niin
he joutuvat semmoiseen vimmaan, että kiristävät hampaitansa, tukka
nousee pystyyn, he hypähtävät ylös ilmaan, päästävät outoja, epäselviä
äänteitä, polkevat jalkaa, sanalla sanoen: käyttäytyvät kuin
raivohullut. Siitä syystä niitä nimitetäänkin intomiehiksi ja sanotaan,
että he "ovat innoissaan, liikkuvat haltijoissaan". Samalla tavalla on
Lönnrot[326] kuvannut tätä itsensä kiihoittamista, jota tietäjät
harjoittivat sairasta parantaessaan, kun olivat hänen kanssaan kahden
kesken sulkeutuneet lämmitettyyn saunaan, tavallisesti yön aikaan. Hän
sanoo myös kuulleensa, että etevimmät loitsijat milloin hyvänsä
saattoivat siihen tilaan kiihoittautua. Itse puolestaan vakuuttaa, että
he ainakin osasivat sitä hyvin matkia.
Aivan tuntematon Suomalaisille ei ole kuitenkaan voinut olla se
herpomistila, joka kaikkea ylenmääräistä mielenkiihoitusta seuraa.
Siitä on meillä kylliksi esimerkkejä myöhempien uskonnollisten
liikkeitten historiassa. Mainittakoon ainoasti yksi tapaus, jossa
sitä on käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa, ennustamiseen.
Orimattilassa, kuuli J. Pekkala[327] oli 30-40 vuotta sitten eräs akka,
Näkö-Liisa nimeltä, joka meni aivan tainnoksiin ja siinä ennusti
ihmisten sisällistä tilaa. Joka tahtoi tietää tulevan kohtalonsa, hän
tarttui haltioissaan olevan akan käteen ja tämä jonkunmoiseen
runomittaan puetuilla sanoilla ilmoitti, mihin paikkaan ihmisen oli
joutuminen. Akka oli sitonut vaatteen kasvoilleen, ja ruumiillaan
kerrotaan hänen tehneen kamalia väänteitä, jos oli jonkun huonon
ihmisen kanssa tekemisissä. Noihin näkyihin oli aina kokoontunut
lukuisa joukko yleisöä.
Tiedottomassa tilassa ennustamiseen, niinkuin jo monta kertaa on
huomautettu, kuuluu myös unennäkeminen. Jos tietäjällä, kertoo
Mehiläinen, on nauskalinnun eli rauniorastaan nahka, ja hän sen sisään
panee palasen sairaan vaatetta ja asettaa sen päänsä alle nukkuessaan,
niin näkee, mikä tauti on sairaassa, mistä tarttunut ja miten
päästettävä.[328] Vielä parempi on, jos sairaan vasemman jalan sukka
saadaan tietämättä tietäjän pään alle sovitetuksi.[329] Murmanin
mukaan[330] pitää ottaa vielä käyttämätön pata ja siinä keittää vettä
leppäpuilla kolmen vuorokauden ajan, niin että lopulta alkaa kovasti
unettaa; silloin saa unessa nähdä, mikä hiisi sairasta vaivaa.
Kiuruvedellä Remekselän kylässä eli, siitä on toista kymmentä vuotta,
Pienenmäen ukko, joka harjoitti keinotekoista unennäkemistä eli
oikeammin sanoen ajatuksenlukemista.[331] Hän oli kuuluisa kautta monen
pitäjän siitä, että osasi ottaa selkoa kadonneesta tai varastetusta.
Kun joku tuli häneltä neuvoa kysymään, niin hän painoi silmänsä umpeen
ja ikään kuin vaipui miettimiseen. Hetkisen kuluttua ilmoitti, mistä
kateissa oleva esine oli etsittävä. Hän, näet, osasi arvata kysyjän
omat ajatukset asiasta ja tehdä niiden avulla johtopäätöksiä, mutta
siitä ei aina suinkaan seurannut, että esine olisi todella löytynyt.
Noitarummusta ei ole minkäänlaisia muistoja Suomalaisissa säilynyt,
eikä siitä olisikaan voinut säilyä muuten kuin loveen lankeamisen
yhteydessä.[332] Tosin on jotenkin todennäköistä, että he sitä
aikoinaan ovat käyttäneet, mutta vielä todennäköisempää on, ett'eivät
he sitä ole milloinkaan arpomiseen käyttäneet. Sitä vastoin on
seulalla arpominen ollut aivan yleistä, ainakin itä-Suomessa ja
Wenäjän-Karjalassa. Seulaa on käytetty pääasiallisesti kahdella eri
tavalla. Se, josta Lencqvist kertoo, oli samanlainen kuin Wirossa
mainittu.[333] Seulan ulkolaitaan lyötiin kiinni keritsimet ja
vastapäiselle sisäpuoliselle laidalle asetettiin harja pystyyn ja vielä
vihkimäsormus. Sitten joku pisti etusormensa keritsimien perään ja
käsivarsi ojennettuna piteli tätä laitosta, sillä aikaa kuin toinen,
joka tahtoi tiedustella esim. varasta, luetteli epäluulonsa alaisia
henkilöitä. Kun sattui syyllisen nimittämään, niin seula kääntyi
itsestänsä ja ilmaisi hänet. Taikka pantiin, paitsi harjaa ja
vihkimäsormusta, keritsimetkin sekä lankakerä ja virsikirja seulan
sisälle ja kiinnitettiin tavalliset sakset sen ulkolaitaan. Sitten
arpoja ja hänen kumppalinsa pistivät etusormensa vastatusten saksien
perärenkaan läpi, niin että seula tuli riipuksiin.
Toinen tapa on se, jonka Lönnrot Loitsurunojen esipuheessa on
kuvannut.[334] Seula laskettiin alassuin lattialle tai pankolle ja sen
pohjalle pantiin neljälle eri haaralle vähäsen suolaa, leipää, hiiltä
ja savea, suola ja leipä vastatusten ja samoin hiili ja savi. Otettiin
sitten harja, ja jos vaan saatavissa oli, semmoinen, jolla oli kolme
kertaa harjattu ruumiin päätä. Sitten pistettiin neula, jonka päässä
oli rihmasäije, lujasti kiinni harjan varren päähän, arpoja tarttui
neulan säikeesen, asetti harjan keskelle seulan pohjaa ja alkoi lukea
arpasanoja. Minnepäin harja hänen lukiessaan liikahti, siitä arvattiin
asian laita.
Samaan tapaan sanoo Genetz[335] seulaa Salmin kihlakunnassa
käytettävän. Se nostetaan pöydälle ja sen päälle pannaan arvoittajan
kaulassa pidettävä risti nauhoinensa, niin että nauha tulee olemaan
seulan reunaa myöten. Vastapäätä ristiä pannaan hiili ja viistoon kaksi
leipäpalasta, sitten pistetään rihman päässä riippuva neula kolmanteen
leipäpalaseen ja luetaan pidellen rihman toisesta päästä, seuraavat
arvan sanat:
Sano, arpa, arpaa myöten,
Elä miehen mieltä myöten!
Sanonet miehen mieltä myöten,
Sinua tungetaan tuleen,
Kiveen kudotaan,
Lakiin manataan,
Veteen vellotaan.
Nyt käsketään rihmassa riippuvan leipäpalasen liikkua rististä hiileen;
jos niin käy, pyydetään sitä liikkumaan leivästä leipään, ja jos se
tämän tekee, "seisomaan kuin seinä". Jos arpa kolmannenkin kerran
tottelee, voi olla varma siitä, että on tehnyt oikean kysymyksen ja
saanut siihen myöntävän vastauksen. Mutta näin tietysti harvoin
tapahtuu, ja tietäjä saa usein kauan ja yhä uudestaan kysytellä arpaa,
ennen kuin voi antaa lopullisen lausuntonsa.
Täydellisimmän kuvauksen tämäntapaisesta seulalla arpomisesta on
Ad. Neovius saanut Sukkulasta,[336] Sitä ei saa panna toimeen milloin
hyvänsä. Maanantai ja Perjantai eli n.k. "kovat päivät" ovat siihen
aivan sopimattomat ja Sunnuntai on siksi illan pyhä. Se ei myöskään saa
tapahtua alkukuussa. Arpoja menee, kun aika kerran on määrätty, sen
kanssa, joka on tullut häneltä neuvoa kysymään, kahden kesken saunaan,
jossa arpalekkeet säilytetään. Ensiksi hän panee seulan alassuin saunan
penkille ja asettaa sen pohjalle kolmikantaan savea, hiiltä ja
hopeasoljen. Tätä solkea, jonka asemesta myös voi käyttää
vihkimäsormusta tai hopearahaa, sanotaan merkiksi. Sen jälkeen arpoja
kiinnittää säijeperäisen silmäneulan harjan päähän ja kiertää
lieve-rihmasäikeen pari, kolme kertaa etusormensa ympäri. Sitten hän
istuutuu seulan viereen pitäen käsivarttansa niin, että harjan alaosa
riippuu seulan keskipistettä noin tuumaa korkeammalla, ja alkaa lukea
sopotella niin hiljaa, ett'ei toinen voi sanoja eroittaa, vihdoin
lausuu kuuluvasti: "sano totta, arpaseni!" Kohta rupeaa arpa heilumaan
jotakuta arpapalasta: savea, hiiltä tai hopeaa vastaan. Niin tehdään
kolmasti peräkkäin, ja jos arpaharja aina menee samaan kohtaan, niin
sanoo arpa totta. Tällä tavoin saadaan tietää, jos on sairas
parannettava, mistä paha on "vastannut", tullut vastaan: maastako,
ilmastako vai toisen ihmisen kateesta. Viimeksi mainitussa kohdassa
käytetään ainoasti loitsulukuja pahan karkottamiseksi, muussa
tapauksessa on vielä tiedusteltava, mitä on pantava "verhaksi" eli
uhriksi sille paikalle, josta tauti oli tarttunut. "Jos sinä tahdot
lepän-oksia verhaksesi", lausuu silloin arpoja, "niin mene tuonne"
(osoittaen savea); jos tahdot lähteen vettä, niin mene tuonne (hiiltä
vasten), ja jos tahdot suoloja, eläväähopeaa tai tinaa verhaksesi, niin
mene tuonne (hopeaa vasten). Jos hän sattuu mainitsemaan sopivan uhrin,
niin heti rupeaa harja heilumaan; muuten on arvantietäjä neuvoton ja
asia täytyy jättää toistaiseksi.
Jos näitä kertomuksia vertaa toisiinsa, niin huomaa helposti, ett'ei
kaikki niissä voi olla alkuperäistä. Edellisessä arpomistavassa
virsikirja, jälkimmäisessä risti, suola ja leipä sekä arpaesineitten
asettaminen nelikantaan ristikkäin heti herättävät epäilyksiä. Vieras
vaikutus on aivan silminnähtävä. Wenäläiset Saratovin läänissä,
mainitsee Münch,[337] arvoittelevat siten, että asettavat pöydälle
hiiltä ja savea sekä leipää ja suolaa, niin että niistä tulee risti ja
että savi on hiilen vastassa ja suola vastapäätä leipää. Niiden
yläpuolelle ripustavat kerän langasta riippumaan. Wenäläisiltä ovat
myös kristityt Tshuvassit ja Mäkitsheremissit tämän arpomiskeinon
oppineet. Edellisten kertoo Müller[338] asettavan pöydälle kaksi hiiltä
ja kaksi leipäpalasta nelikantaan sekä keskelle kolmannen leipäpalasen,
johon pistetään neula ja jota sitten kädellä kohotetaan. Jälkimmäiset,
Znamenskijn mukaan,[339] käyttävät pitkää lautaa, jonka toiseen päähän
panevat leipää palasen, toiseen hiilen tai multakokkareen. Sen
yläpuolelle, keskikohdalle he ripustavat pitkästä rihmasta neulan, jota
sitten heiluttavat päästä toiseen, kunnes se sattuu jompaankumpaan
arpapalaseen. Sitä harjoittavat ainoasti naiset ja huonommat miehiset
noidat.
Omantakeista Suomalaisten seulalla arpomisessa jäänee kuitenkin
jäljelle itse seula sekä harja ja solki tai sormus, nimeltä "merkki".
Olisiko liian rohkeata niitä pitää vastaavina lappalaiselle
noitarummulle, vasaralle sekä merkkinä käytetylle renkaalle, ja
olettaa, että Suomalaisilla ja Lappalaisilla on ollut yhteinen seulan
muotoinen arpomiskone, jonka päällä arpamerkkiä on hypitelty?[340]