alkuperäisiin oloihin, jotka Uralin takana olemme nähneet Ostjakeissa
ja Woguleissa.
Norjan Lappalaisten _noaidde_, kertoo Jessen, oli samalla profeetta
s.o. tietäjä ja opettaja, uhripappi, joka yksin toimitti
jumalanpalveluksen, ja patriarkka, jota kansan oli kaikessa
totteleminen.[274] Kutsumus tähän tärkeään virkaan tapahtui miehuuden
ensi vuosina haltijain kautta. Nämät ilmoittautuivat muutamille
silminnähtävässä muodossa, toisille unennäöissä kovan päihtymyksen
jälkeen. Nuorta miestä, joka oli heidät ottanut vastaan, ne sitten
opettivat joko maan päällä yksinäisessä paikassa tai saattamalla hänet
Saivoon s.o. Manalaan, kuolleilta noidilta viisautta kuulemaan. Siihen
tuli lisäksi se oppi, joka elossa olevilta noidilta oli saatavissa;
isä, joka ei itse kyennyt poikaansa opettamaan, lähetti hänet jonkun
toisen noidan koulutettavaksi. Viimein vihittiin noita virkaansa
seuraavalla tavalla. Useat vanhat noidat tulivat kokoon, joista yksi
kokelaan kanssa kävi istumaan kodan oven suulle, niin että heidän
jalkansa olivat sisäkkäin. Nuori noita rupesi laulamaan ja lyömään
rumpua. Jos nyt haltijat tulivat sinne ja nuori noita yksin huomasi,
kuinka ne astuivat heidän jalkainsa yli kotaan, vaan vanha noita ei
sitä tuntenut, vaikka muista merkeistä tiesi niin tapahtuvan, silloin
kokelas tunnustettiin mestarinoidaksi. Sopivimpana aikana tähän
toimitukseen pidettiin Joulu-yötä, jolloin kaikkien henkien luultiin
olevan liikkeillä.
Itsekullakin noidalla oli yksi tai useampia haltijoita palveluksessaan,
niiden lukumäärästä riippui hänen valtansa ja arvonsa. Ne menivät
tavallisesti perinnöksi, mutta voitiin myös saada naimisliiton kautta
myötäjäisinä, jopa suorastaan ostamalla. Milloin joku vanhemmista tai
sukulaisista kuoli, ennen kuin hänen käskynsä alaiset haltijat olivat
jaetut ja siirretyt jälkeen jääneille, saattoivat perilliset ne omistaa
itselleen erityisellä uhrilla. Haltijat ilmestyivät useimmiten nuoren
lappalais-pojan näköisinä, välistä kuitenkin myös vanhuksen tai naisen
haamussa. Paitsi tätä n.k. noitakansaa oli vielä noitaporoja,
noitalintuja, noitakaloja tai -käärmeitä ynnä muita apulaisia, joita
yhteisellä nimellä sanottiin noidan varjoksi.
Näkyväisenä välikappaleena oli noidalla hänen rumpunsa. Se meni
perinnöksi isältä pojalle, jota vastoin tyttären, ja naisen yleensä,
oli veitsen, kirveen, kiven tai vyön avulla tiedusteleminen haltijansa
tahtoa. Erityistä pukua käytti noita ainoasti uhritilaisuuksissa.
Oikeassa käsivarressaan oli hänellä pujotettuna messinkirengas, vyö
sidottuna vasemmasta olkapäästä oikean kainalon alatse ja hartioille
heitettynä valkoinen liinavaate. Jos naisjumalalle oli uhrattava, noita
sitä paitsi pani päähänsä valkean liinalakin.
Noidan virka, johon myös lääkärin toimi kuului, oli luonnollisesti
erittäin edullinen ja siitä syystä hyvin haluttu. Mutta toiselta puolen
se oli työläs ja vaivaloinen, kun hänen esim. oli tehtävä matka
Manalaan sopiakseen kuolleitten sukulaisten kanssa, ett'eivät vaatisi
sairasta luokseen. Silloin hän kokosi ympärilleen niin monta miestä ja
naista, kuin vaan sai käsiinsä, otti rummun ja alkoi sitä voimainsa
takaa pärryttää sekä "joikua" jotain laulun tapaista, johon kaikki
läsnäolijat yhtyivät.
Tätä tehden hän kiihtyi kiihtymistään, läksi juoksuun rumpu polvillansa
ja suoritti mitä kummallisimpia liikkeitä, kaiken aikaa loitsien ja
laulaen, kunnes vihdoin kaatui tiedotonna maahan. Siinä tilassa hän
sitten pysyi tunnin ajan, jonka jälkeen toinen noita hänet herätti.
Kaikkiin toimituksiinsa noita valmistautui paastoamalla kokonaisen
päivän. Noidan virkatoimitusta kesti viidenteenkymmenenteen ikävuoteen,
sen jälkeen hän ei erinomaisempaa saanut aikaan; niin pian kuin oli
hampaansa kadottanut, ei hän enää mihinkään kelvannut.
Leem, jolla enimmäkseen on samat tiedot, lisää,[275] että haltijat, kun
he pyrkivät nuoren miehen palvelukseen, perustivat vaatimuksensa
siihen, että olivat ennen palvelleet hänen isäänsä. Joll'eivät saaneet
häntä hyvällä suostumaan, niin käyttivät uhkauksia, jopa väkivaltaakin.
Sitten opettivat hänelle kaikkia noidan temppuja, neuvoivat, miten tuli
uhrata, ja antoivat harjoitusta joikumis-taidossa.
Noitarumpu oli tehty puusta, jonka piti olla kasvanut kaihossa paikassa
ja yksikseen, muista erillään. Se oli kopan muotoinen, jonka pohjaan
oli tehty reikä kädensijaksi ja jonka suupuoli oli nahalla pärmätty.
Reijästä riippui nauhoja, joiden alapäähän oli kiinnitetty
vaskirenkaita. Rummun kalvolle oli lepänkuori-vedellä maalattuna
jumalat ja haltijat, pyhimykset ja perkeleet, aurinko, kuu ja tähdet,
kirkko ynnä Norjalaisen talo, pyhä vuori sekä Lappalaisen kota
ruoka-aittoineen ja poroaituuksineen, metsän-elävät, kalastusvedet
y.m., sanalla sanoen kaikki, mitä tässä ja toisessa maailmassa löytyy.
Rumpuun kuului vielä iso, irtonainen vaskirengas ja poronsarvesta
tehty, välistä majavannahalla päällystetty, vasara. Kun tuli kysymys
esim. metsästyksen tai kalastuksen onnistumisesta, niin asetettiin
rengas rummun kalvolle ja aljettiin sitä vasaran avulla hyppäyttää.
Niistä kuvista, joihin päin rengas liikkui, arvattiin sitten asiain
meno. Samoin siitä, kulkiko rengas myötäpäivään, joka pidettiin hyvänä
merkkinä, vai päinvastoin.
Jos taas oli otettava varastetusta selko, niin käytettiin toista
keinoa. Noita kaasi maljaan viinaa ja kiinnitti siihen katseensa,
samalla laulaen jotain loitsuntapaista. Sitten hän nimitti varkaan,
jonka kuvan sanoi viinassa näkevänsä.
Mutta kun kova tauti oli parannettava, täytyi tiedustelemisen tapahtua
tuossa tunnetussa tainnostilassa. Läsnä piti olla kaksi pyhävaatteisin
puettua naista, liinalakki päässä, vaan ilman vyötä, yksi mies sekä
lakitta että vyöttä ja keskenkasvuinen tyttö. Noitakin otti lakin
päästään, aukaisi vyönsä ja irroitti kenkänsä paulat, peitti kädellä
kasvonsa, pani kädet puuskaan ja kumartui eteen ja taakse päin,
huudahtaen: "valjastakaa vetoporo!" tai "työntäkää vene vesille!"
Viinalla karaistuna hän sitten alkoi kiskoa tulisijalta kekäleitä
paljain käsin, iskeä kirveellä polveensa ja huitoa sillä molemmin käsin
yli olkansa; kiersipä sillä vielä kolmasti apulaisensa ja viimein
vaipui maahan, ikään kuin kuollut. Tällä aikaa ei kukaan saanut häneen
kajota, vaan oli tarkasti katsottava, ett'ei kärpästäkään päästetty
häntä likelle. Naiset hiljaa keskustelivat siitä, missä tienoin hänen
henkensä mahtoi liikkua. Jos pyhiä paikkoja luetellessaan sattuivat
mainitsemaan oikean, niin hän liikutti kättä tai jalkaa. Sitten he
koettivat arvata, mitä hän siellä näki ja kuuli. Kun noita rupesi
selviämään tainnoksistaan ja matalalla äänellä tavoittelemaan laulun
päätä, koroittivat naiset taas äänensä ja yhtyivät lauluun. Lopuksi
noita ilmoitti, mille jumalalle oli sairaan puolesta uhrattava, nimitti
uhrieläimen ja uhripaikan sekä vakuutti parantumisen tapahtuvan
määrätyn ajan kuluessa.
Lappalainen kansakoulunopettaja Labs Olsen muisteli vielä tämän
vuosisadan alkupuolella noitarumpua käytetyn. Kun rumpu oli toimeensa
vihittävä, istuutuivat kaikki, nuoret ja vanhat kumpaakin sukupuolta,
ympärille ja alkoivat sitä pärrytellä. Täysikasvuisten naisten täytyi,
lakattuaan rummuttamasta, ripustaa siihen jotain koristeeksi. Se, joka
tahtoi rummulla tiedustella, istahti perimmäiselle paikalle kodassa,
otti lakin päästään, piteli rumpua tulta vasten ja pudisteli sitä, niin
että siinä riippuvat kalkkareet tärisyttivät kalvoa, kuullakseen, oliko
tämä oikeassa vireessä. Myös vasaralla jonkun aikaa koeteltuaan ja
kolautettuaan rumpua nurkkakiveen y.m., asetti hän sille merkin ja
rupesi arpomaan. Merkkejä oli kaksi luista ja kolmas vaskinen, joista
aina yksi kerrallaan oli käytännössä. Mutta kun enteet olivat huonot,
niin pantiin kaikki kolme merkkiä rummulle ja heitettiin yli tulen
toiselle puolen kotaa. Jos jonkun siellä onnistui se saada käteensä,
ennen kuin ennättivät pudota maahan, kääntyi onni jälleen
myötäiseksi.[276]
Ruotsin Lappalaisissakin pidettiin noitia suuressa kunniassa. Etevintä
noitaa, tietää Lund,[277] nimitettiin tunturikuninkaaksi eli
tunturiherraksi ja häntä täytyi toisten totella. Noidan virka riippui
sekä perinnöllisyydestä että kutsumuksesta. Lappalaiselle, joka oli
tullut keski-ikään ja jolle sattui asia metsälle, haltija ilmoittautui
laulamalla. Hänen tuli silloin panna laulu muistiinsa ja mennä
seuraavana päivänä samalle paikalle. Haltija, jos tahtoi hänessä pysyä,
ilmoittautui uudelleen, ja oli hänen vastaaminen samalla laululla.
Tämän jälkeen tuli haltija hänen taakseen, milloin hän vaan halusi. Se,
joka oli saanut haltijan, oli puolen vuotta mielen viassa. Ei voinut
sietää vaimoaan, lapsiaan eikä palvelusväkeään, vaan kuljeskeli
yksinään metsissä houraillen ja eläen vähällä ruualla.
Haltijoita oli muutamilla kolme, toisilla neljä tai viisi, joillakuilla
yhdeksänkin käytettävänään. Ne ilmestyivät toisinaan lintujen,
käärmeitten tai kalojen haamussa, toisinaan ihmisten muotoisina
kääpiöinä, ja palvelivat isäntäänsä monessa tilaisuudessa. Kun noidalla
oli meno markkinapaikalle, niin hän lähetti haltijansa edeltä käsin
kuulustelemaan, olivatko ruotsalaiset kauppiaat jo saapuneet. Samoin,
jos hän oli poissa kotoa, vaikka kuinka kaukana, sai hän selon siitä,
mitenkä hänen omaisensa voivat ja kuinka hänen porolaumansa menestyi.
Sairaan luokse noudettuna noita heti määräsi suurimman poroista
uhrattavaksi. Uhrauksen jälkeen hän alkoi lyödä rumpua ja löi siksi,
kunnes kaatui maahan kovana kuin kivi. Tunnin kuluttua läsnäolijat
nostattivat hänet laululla, noita otti taas rummun käteensä ja
painoi sen vasten korvaansa, aivan hiljaa naputtaen. Jonkun aikaa
rummuteltuaan hän istahti ja mietti hetkisen, sitten vasta ilmaisi,
missä paikoin haltija oli häntä kuljettanut. Jos oli käynyt Manalassa,
niin hän sieltä todistukseksi toi sairaan lakin, kintaan tai kengän,
joka oli joutunut Manalaisten käsiin ja ollut syynä sairastumiseen.
Vielä käytti noita haltijain apua vihamiehiään vastaan. Kun kaksi
noitaa oli joutunut riitaan, joka tapahtui etenkin markkinoilla
juovuspäissä, asettuivat he vastatusten ja alkoivat loitsia. Se, jolla
oli voimakkaampi haltija, voitti sen, jolla oli heikompi, ja hävitti
kaiken hänen toimeentulonsa, hänen menestyksensä metsästyksessä ja
kalastuksessa sekä hänen poro-onnensa, toisinaan otti hänet
hengiltäkin. Jos noita oli oikein mahtava, niin hän vahingoittumatta
saattoi astua keskelle nuotiota, jolloin tuli sammui, ikään kuin vettä
olisi päälle heitetty, eikä edes savunnut. Taikka otti hän käteensä
kiven, joka oli tulessa punaiseksi kuumentunut, ja piteli sitä niin
kauan, kunnes se kylmeni.
Löytyi semmoisiakin noitia, joilla ei ollut yhtään haltijaa, vaikka
osasivat rummulla arvoitella. He eivät päässeet välittömään yhteyteen
henkiolentojen kanssa, vaan nämät puhuivat heille rummun kautta ja
ilmoittivat ainoasti, missä oli otuksia saatavissa. Semmoisten
jokapäiväisten asiain selville saamiseksi ei muuten rumpukaan ollut
välttämätön. Arpoa saattoi myös kirveellä sekä kivellä. Kirves
ripustettiin keskeltä vartta nauhasta kodan orteen ja aljettiin sitä
puhutella, jolloin se rupesi hiljakseen pyörimään. Siltä taholta, jonne
varsi osoitti, tiedettiin seuraavana päivänä etsiä saalista. Kivi, joka
samalla tavalla keskeltä kiinnitettiin nauhaan, oli otettava pyhältä
vuorelta.
Erittäin naisista mainitaan, ett'ei heillä ollut minkäänlaista
haltijaa, jonka silmin olisivat nähneet, vaan ainoasti loitsuja, joilla
taisivat vahingoittaa lähimmäistään.
Graan[278] ja Rehn[279] puhuvat enemmän noitarummusta ja sen
käyttämisestä. Puu, josta koppa tehtiin, saattoi olla otettu kuusesta,
petäjästä tai koivusta, mutta välttämätöntä oli, että sen tyvi
kasvaessaan oli kääntynyt myötäpäivään. Pärmä oli nahasta, joka oli
nyljetty etupuolelta poron kaulasta. Sen jakoi kahtia vaakasuora viiva,
keskellä oli aurinko kuvattuna. Kun tahdottiin tietää, mitä kaukaisissa
paikoissa tapahtui, noita asetti rengaskimpun auringon kuvalle ja alkoi
lyödä rumpua vasaralla sekä joikua lujalla äänellä. Tähän yhtyivät
kaikki läsnäolijat, miehet äänekkäämmin kuin naiset. He nimittivät
paikan, josta halusivat saada tietoja, sekä asian. Kun oli jonkun aikaa
laulettu, pysähtyi rengas, noidan kasvot synkistyivät, hän laskeusi
polvilleen, pani kädet puuskaan ja joikui joikumistaan, kunnes lankesi
ikään kuin unen horroksiin. Muut yhä vetivät virttä, ja kun hän jälleen
tointui, muistuttivat hänelle laulamalla, mistä oli ollut puhe. Noita,
joka oli aivan uupunut ja hiestynyt, niin kuin olisi tehnyt hyvinkin
raskasta työtä, rupesi sitten kertomaan, mitä oli saanut tietää. Jos
taas oli kysymys onnesta tai onnettomuudesta, terveydestä tai
sairaudesta, niin koeteltiin, kulkiko rengaskimppu, joka oli asetettu
auringon kuvalle, päivän vieremistä myöten vai vastapäivään. Edellistä
pidettiin hyvänä, jälkimmäistä pahana enteenä. Myös sairaan
parantamisessa oli rummun avulla tiedusteltava, mistä tauti oli
kotoisin. Sitä varten piti sairaan lainoittaa noidalle hopeinen tai
vaskinen rengas, joka sidottiin hänen oikeaan käsivarteensa. Jos
vihdoin tuli ottaa selko siitä, mille jumalalle oli uhrattava, otettiin
uhriksi aijotun eläimen kaulasta yksi karva ja sidottiin se
rengaskimppuun. Sitten pärrytettiin rumpua, kunnes rengaskimppu
seisahtui jonkun jumalan kuvalle, eikä sieltä enää liikahtanut. Sen
mukaan eläin merkittiin joko punaisella (Storjunkaren nimiselle
jumalle), harmaalla (Thorille) tai (auringolle) valkealla
villalangalla, joka pujoitettiin oikean korvan läpi.
Noitarumpua talletettiin kuikannahkaisessa kotelossa. Täysikasvuisen
naisen ei ollut lupa tähän pyhään kaluun koskea. Jos sen tien poikki,
josta muutettaessa oli rumpua viety, nainen sattui kulkemaan ennen
kolmen päivän kuluttua, oli hänelle kuolema seurauksena tai joku muu
suuri vahinko tulossa. Milloin ei tämmöistä rikosta käynyt mitenkään
välttäminen, piti kumminkin noitarummun lepytykseksi pieni vaskirengas
uhrattaman.
Oikein kova noita käytti rummun asemesta vaikka pytyn kantta, jossa ei
ollut mitään kuvia. Vasemmalla kädellään hän tarttui sen ripaan ja
lämmitteli sen sileätä puolta. Asetti sitten kannelle renkaan, jonka
otti vyöstänsä, ja alkoi veitsellä koputella, minkä ennätti, siksi kuin
meni tainnoksiin. Puolen tunnin kuluttua nousi ja antoi vastauksen.
Noita, jolla ei ollut rumpua, saattoi vielä toisellakin tavalla
arvoitella. Hän istuutui siihen paikkaan kodassa, johon ei naisia
päästetty, laski kirveen permannolle ja asetti kattilan sen päälle.
Kattilan pohjalle hän pudotti työpussinsa ja tämän ympärille kiersi
vaskirenkailla koristetun vyönsä, johon myös veitsi tuppineen kuului.
Heitettyään siihen vielä lakin päästään alkoi hän hitaasti kohottaa
kattilaa, samalla lausuen kysymyksensä. Sitten hän asetti jälleen
kattilan kirveelle, laskeutui polvilleen ja painoi päänsä verkalleen
kattilan sisään ja sopotti siinä jotain. Äkkiä hän vetäisi päänsä
takaisin, niin että saattoi nähdä, mitä hänen takanaan tapahtui.
Istahti entiselle paikalleen ja alkoi uudestaan kohottaa kattilaa. Jos
se tällä kertaa tuntui kepeämmältä kuin edellisellä kerralla, niin hän
tiesi saaneensa oikean vastauksen.
Suomen Lappalaisten sanoo Tornaeus[280] tulleen noidiksi joko
luonnollisesta taipumuksesta tai opetuksen kautta. Jo lapsessa, joka
ensi kertaa sairastui, saattoi ilmestyä hourailemisen oireita. Kun
hänelle sitten tuli toinen kovempi tauti, niin hän sai nähdä ja kuulla
vielä enemmän. Mutta kolmannen taudin kohtauksessa, joka oli vaikein ja
hengelle vaarallisin, hän näki kaikki ja tuli täysin oppineeksi.
Semmoinen noita ei rumpuakaan väittämättömästi tarvinnut, hän näki
ilmankin sitä, vieläpä vasten tahtoansa, mitä muualla tapahtui. Ne
taas, jotka opetuksen avulla noidaksi tulivat, olivat sen isältä
pojalle periytyvänä tietona saaneet.
Noitarumpu, lapiksi _kobdas_ ja suomeksi _kannus_, oli puusta tehty
munanmuotoinen soikulainen, päältäpäin pärmätty säämysköityllä
poronnahalla. Kalvolle oli maalattuna ikäänkuin kartta kolmessa
osastossa, joita rajaviivat toisistaan eroittivat. Alapäässä oli
Norrlanti ja Alatornion kirkko, pappi, vouti sekä tie, jota myöten
nämät herrat kulkivat Lappiin. Yläpäässä rumpua oli Norja ja mitä
siihen kuului. Keskellä oli Lappalaisten oma alue, suurin kaikista.
Siihen oli kuvattuna poroja ja metsän petoja, nuotta-apaja, sairas
ihminen ja kuolema y.m. Kun noitarummulta oli neuvoa kysyttävä, oli se
koko kylän juhlapäivä. Kaikki, etenkin naisväki, pukeutuivat paraisin
pyhävaatteisinsa. Noita laskeutui polvilleen ja muut hänen mukanaan.
Rumpua, jolle oli asettanut sammakontapaisen rengaskimpun, nimeltä
arpa, hän piti koholla vasemmassa kädessään. Oikeassa oli hänellä pieni
T:n muotoinen vasara, sillä hän varovasti napautteli arvan ympärystää,
niin että tämä hiljakseen hypähteli rummun kalvolla. Vähitellen kävivät
hänen vasaran-iskunsa yhä voimakkaammiksi kunnes arpa sattui
pysähtymään sille kuvalle, mille hän tahtoi; joll'ei se hänelle
onnistunut, oli koko yritys rauvennut. Loitsimiseen kuului vielä laulu,
johon kaikki läsnäolijat ottivat osaa.
Tuderus,[281] jolla yleensä on suomenkielisiä määresanoja, käyttää
nimitystä laulaminen. Noita pitkitti laulamistaan, kunnes arpa pysähtyi
lampaan, pukin, vuohen tai muun uhrieläimen kuvalle, joka oli
iepänkuori-vedellä tai poron verellä maalattu kannukselle. Samalla
tavalla hän otti selkoa myös uhripaikasta. Sitten hän laski kätensä
seitakiven alle ja kohotti sitä koetellakseen, oliko uhri jumalalle
suotuisa. Jos se tuntui kepeältä nostaa, niin hänen pyyntönsä tuli
täytetyksi, mutta jos se kävi yhä painavammaksi niin ei hänellä ollut
mitään menestymisen toivoa. Lopuksi hän kaatui ikään kuin kuolluksiin,
ja tässä tajuttomassa tilassa selvisi hänelle, mistä oli saava sen,
jota pyysi.
Erään nimensä ilmoittamattoman käsikirjoituksessa[282] löytyy seuraava
saamenkielinen loitsuruno, joka ilmeisesti tarkoittaa Lappalaisten
noitarumpua:
Kamajatko kuusen kenkä,
Pemjatko peuran nahka.
Tämän neidin noituessa.
Lappalaisen laskiessa?
Noitarumpu, selitetään sitten tarkemmin, oli puusta tehty vanne,
jossa oli kädenpitimenä ristikko. Tämä vanne oli, samaten kuin sen
pärmä, kuvitettu, ja sitä paitsi koristeltu kaiken värisillä
vaatteenkaistaleilla. Vasarassa oli renkaita helistiminä. Arpana
käytettiin vaskesta valettua sammakkoa. Noitarumpua säilytettiin puussa
kodan takana.
Rummulla arvostellessaan noita lauloi, kunnes ääni lankesi ja hän itse
nukahti siihen paikkaan. Usein tapahtui, että hän kaatui tuleen,
kuitenkaan vahingoittumatta. Vaan sitä varten piti olla erityinen
vartija, ett'ei mikään elävä, ei kärpänenkään häneen kajoisi, sillä
hänen sielunsa ei siinä tapauksessa enää päässyt palajamaan ruumiisen.
Eikä tämä muutenkaan saanut häntä hereille, ennen kuin esineitä
luetellessaan oli sattunut mainitsemaan sen, jonka hän unissaan näki.
Appelgren kertomuksessaan Kemin kihlakunnasta[283] sanoo Lappalaisia
vielä joskus kutsuttavan Kannus-Lappalaisiksi ja mainitsee
Kannuskankaan paikannimenä Rovaniemellä. Kansan tarinan mukaan lauloi
noita kannuksella itsensä tainnoksiin eli loveen. Tarpeelliseksi
katsottiin, että hänellä siinä tilassa oli pää peitossa. Paitsi
laulajata piti olla myöskin puoltaja eli arvaaja, yksi laulajan
läheisistä, joka lovessa makaajan jälleen lauloi henkiin. Se tapahtui
tällä tavalla, että puoltaja arvasi ja ääneen lausui, missä laulajan
sielu liikkui. Muudan noita oli lovessa maannut kolme vuotta, ennen
kuin puoltaja sattui oikein arvaamaan, että hänen sielunsa oli
Haavin suolen soikurassa.
Kolmannessa koikurassa.
Silloin noidan sääret vielä säpsähtivät, vaan kun mies jo kovin kauan
Jumalan viljaa nauttimatta oli maannut lovessa, niin ne vastasivat nuot
kamalat sanat:
"Ei miestä mädännehestä!"
Wenäjän Lapissa mainitsee jo Tornaeus olleen kaikkein suurimmat noidat,
koska niitä ei siellä tutkittu, eikä rangaistu. Sinne viittaa myös
Sjögren muistelmissaan Kemin Lapista sekä Felman[284] hänen teoksensa
arvostelussa. Jälkimmäinen sanoo Suomalaisten, joita Savosta asti kulki
siellä parannusta hakemassa, nimittävän näitä noitia lovemiehiksi,
koska he osasivat maata lovessa s.o. yöllä nukkua tainnostilan
tapaisessa unessa, jonka aikana heidän sielunsa vaelsi ympäri
tiedustelemassa taudin syytä. Myös Castrén[285] puhuu "magillisesta
horrostilasta" ja selittää, että siinä, niin kuin tavallisessakin
unessa, syntyy epäselviä mielikuvia, joita sitten pidetään
ilmestyksinä. Haruzinin mukaan[286] sekä miehet että naiset
harjoittavat unennäkemistä, jonka taidon useimmiten ovat perineet.
Neuvoa kysyvän on noidalle antaminen joku esine, jonka tämä panee
päänsä alle. Nukkuessaan noita huutaa ja laulaa. Genetz kertoo[287]
ennustavasta unesta, johon on yhdistettynä loitsiminen, ei kuitenkaan
edellä käyvänä kiihoittimena, vaan jälkitoimituksena, joka suoritetaan
vasta aamulla herättyä. Kaikki, jotka ovat suostuneet ottamaan siihen
osaa, asettuvat piiriin tuvan lattialle polvistuen tai kyykistyen,
naiset oikealle puolen noitaa, miehet vasemmalle. Noita ottaa kirveen
käteensä ja alkaa, silmät puoleksi ummessa, laulaa muutamia sanoja,
joita toiset säestävät. Vuorotellen kääntyy hän oikeaan ja vasempaan,
ja se puoli, jota hän näin innostuttua, koroittaa silloin ääntänsä.
Ponnistuksesta alkaa hiki tippua noidan otsasta; joku naisista pitää
hänelle liinaa, jolla hän sen pyyhkäisee pois. Laulun nuotti on peräti
yksitoikkoinen, nousee ja laskee ainoasti puolen säveltä. Mutta mitä
enemmän noita kiihtyy, sitä korkeammalta hän aloittaa ja sitä
kimakammalla äänellä säestäjäkunta vastaa, kunnes se laulun-osa on
lopussa. Sitten aloitetaan taas uutta matalammalla äänellä, joka kohoaa
kohoamistaan, kunnes noita senkin osan lopettaa. Sanat lausutaan niin
epäselvästi, ett'ei niitä saata eroittaa. Kim viimeinen osa on
laulettu, kattaa noita liinalla lähimmäisen naisen pään, kaikki
kiittävät häntä antamalla kättä ja nousevat sitten epämukavasta
asennostaan. Tätä loitsimistapaa nimitetään kykkimiseksi. Noitarumpua
ei enää käytetä, mutta muistoja on siitä vielä säilynyt, samoin kuin
sen nimi kyõmdes (gen. koamtazy), joka äänteellisesti tarkalleen vastaa
Norjan Lapin gobdas muotoa ja luultavasti on sukua Suomen kansi
(kanto-) sanan kanssa. Wenäjän-Karjalaisetkin muistelevat naapuriensa
noitarumpua nimellä kontakka, ja heidän runoissaan tavataan
kannus-käsi[288] Lappalaista tarkoittavana.