uhritilaisuudessa; sen kaiken tekevät erityiset uhripapit, joita on
sekä vakinaisia että tilapäisiä. Vakinaiset ovat ne papeista, joilla on
joku aidalla tai rakennuksella suojattu pyhä paikka hoidettavana ja
joita sen johdosta nimitetään _utis_ s.o. vartija. Niin esim. lud-utis
pitää kunnossa ludin aituuksen ja uhraa lud-hengelle. Samoin
kuala-utis, myös vorshud- eli mudor-utis nimeltä, pitää huolta
kuala-rakennuksesta ja siinä toimitettavista uhreista. Hän tuo joka
vuosi vereksiä oksia pyhästä puusta ja levittää ne kualan nurkassa
olevalle laudalle. Sekä ludin että kualan vartijan virka menee
tavallisesti perinnöksi isältä pojalle. Myös Nyrjan kylän kuuluisan
uhrilehdon papin arvo mainitaan olleen perinnöllinen.[254] Yhteisten
pyhäin paikkain hoitajat ovat kuitenkin usein tunon nimittämiä joko
määrätyksi tai määräämättömäksi ajaksi. Tilapäisiä uhripappeja, joita
valitaan arvalla täysi-ikäisistä miehistä, ovat vösjasit eli
rukoilijat. Heidän tehtävänään on lukea rukoukset ja toimittaa uhraus
niissä yleisissä juhlissa, joissa eivät edellä mainitut vakinaiset
papit esiinny. _Partshas_ nimiset apulaiset teurastavat elukat ja
valmistavat uhriaterian. Kaikissa tilaisuuksissa huomattava henkilö on
_tör_ eli päämies, joka siunaa uhrilihat ja aloittaa syömisen. Niin
hyvin vakinaisena kuin tilapäisesti valittuna on hän aina vaan yksi,
jota vastoin toisia toimitusmiehiä tavallisesti on useampia.
Myöskin tiedustajia ja parantajia löytyy toisia, paitsi tunon.
Peljaskys (= puhuja, vrt. Wiron soolo-puhuja) osaa parantaa tauteja
luvuilla ja ottaa selvän kadonneista elävistä, mutta ei ole yhtä
kaikkitietävä ja mahtava kuin tuno, koska ei ole missään tekemisissä
jumalien kanssa. Silloinkin kun häntä kutsutaan uhria toimittamaan
kuume- ja vilustustautien hengille, on tunolta ensin täytynyt hankkia
varma tieto siitä, että tauti on näiden henkien lähettämä.[255]
Erikseen tunosta on vielä _vedyn_, joka tosin on yhteydessä henkien
kanssa, vaan ainoasti pahojen, ja käyttääkin tätä taitoansa huonoihin
tarkoituksiin. Hän muun muassa lähettää tauteja ihmisten sekä elukkain
kimppuun, osaapa hän muuttaa ihmisiä elukoiksikin. Sen vuoksi häntä
vältetään, ei kukaan esim. naisi hänen tytärtänsä tai menisi hänen
pojalleen naimisiin. Vedynien perheet voivat ainoasti keskenään
avioliittoja solmia, joten heidän onneton asemansa ulkopuolella
yhteiskuntaa pysyy perinnöllisenä.
Tuno ei siis ole varsinainen uhripappi, eikä hän ole yksin oikeutettu
arpojan ja lääkärin ammattiin. Hän on kaikkea tätä, mutta vielä jotakin
muuta. Hän on noita samassa merkityksessä kuin siperialainen shamani,
jonka päätaito on loitsimisessa. Eroitus on vaan siinä, että Euroopan
puolinen tuno kristillisyyden vaikutuksen alaisessa yhteiskunnassa
on kadottanut virkansa ulkonaiset tunnusmerkit ja unohtanut
loitsimistaitonsa, jota ei enää ole tilaisuudessa julkisesti
ja joka aika harjoittamaan. Hänen alkuperäisestä asemastaan ja
vaikutus-alastaan cm kuitenkin sen verran jälkiä säilynyt, että niiden
avulla voimme vielä täydentää kuvan vanhasta permiläisestä noidasta ja
luoda sen ilmi elävänä silmiemme eteen.
Tunon virka on useimmiten perinnöllinen, mutta vanhan tunon kuoltua
saattaa tapahtua, että joku kunnianhimoinen toisesta suvusta perinnön
anastaa. Muutenkin voi kuka tahansa tekeytyä tunoksi, joka vaan kykenee
hankkimaan itselleen siihen tarvittavat tiedot. Ne ovat saatavat itse
haltijoilta, jotka ilmestyvät öisin vanhan ukon haahmossa, pitkään
kauhtanaan puettuna. Tunon mahti ei ole kaikilla sama, se vaihtelee
sitä myöten, kuinka voimakas haltija hänellä on ollut opettajana,
osaksi se myös riippuu oppilaan omasta vastaanottavaisuudesta. Etevin
opetus on se, jonka In-mar, yli-jumala antaa. In-mar ilmestyy
noidankokelaalle yöllä toinen, täysin oppinut tuno seurassaan ja
kuljettaa häntä kaikenlaisiin kummallisiin paikkoihin, koko ajan
soittaen kannelta, ett'ei häntä peloittaisi. Viimeksi jumala vie hänet
äärettömän leveän joen luo, jonka yli on jännitetty kantelen kieliä.
Näillä kielillä pitää hänen hyppiä ja tanssia; niin usein kuin hän
niiltä putoaa, hän menettää osan vastaista vaikutusvaltaansa. Mahtavin
tuno tulee siitä, joka kestää tämän koetuksen horjahtamatta kertaakaan.
Tunoksi voi tulla tahtomattansakin kutsutuksi, niinkuin eräs Wotjakki
Mamadyshin piirikunnassa, josta Gavrilov puhun.[256] Hän oli
nuoruudessaan ollut hyvin huikentelevainen, ei pitänyt mitään lukua
esi-isiensä tavoista, eikä toimittanut minkäänlaisia uhreja. Mutta
kerran oli hän palatessaan toisesta kylästä eksynyt erään pyhän lehdon
luona ja harhaillut sen tienoilla kokonaisen yön. Tästä ajasta alkaen
oli hänessä joka päivä auringon laskettua ilmaantunut mielipuolisuuden
oireita. Itse hän selitti, että Inmar, ylijumala, sillä hetkellä astui
sisään huoneesen ja ilmoitti hänelle, missä, milloin ja mitä tuli
uhrata ja kenenkä se piti tehdä.
Siinä tavassa, jolla tuno vielä nykyänsä valitsee uhripapit, on
säilynyt muistoja muinaisesta noidaksi vihkimisestä, joka toimitettiin
täydessä virkapuvussa noitarummun säestyksellä. Kun ison kualan utisin
tai törin palvelus-aika on päättynyt, kertoo Bogaevskij,[257] kylän
asukkaat tai suvun jäsenet kääntyvät jonkun tunon puoleen, joka
asuu etäällä ja on kaikille yhtä tuntematon, niin että hänen
puolueettomuuteensa voi luottaa. Tavallisesti hänet haetaan pari- tai
kolmivaljakolla, aisakelloissa ajaen. Kaikki valmistautuvat
vastaan-ottamaan tunoa, puhdistautumalla saunassa. Heti tultuansa
tunokin viedään kylpemään. Sillä välin kansa alkaa kokoontua huoneesen,
jossa toimitus on tapahtuva. Kesällä käytetään tähän tarkoitukseen isoa
kualoa, mutta talvella sen talon asuintupaa, jonka tuno on sopivimmaksi
katsonut. Pöytä katetaan valkealla liinalla ja sen päälle asetetaan
kolme leipää sekä viinapulloja niin monta, kuin on perhettä ison kualan
palveluksessa. Kun kaikki on valmisna, astuu sisään kantelensoittaja ja
alkaa pyhän toimituksen. Tätä tilaisuutta varten löytyy aivan erityinen
sävelmä, joka on ainoasti kantelella soitettava. Saunassa on tuno
pukeutunut valkeihin vaatteisin, hänen sieltä saapuessaan kääritään
vielä hänen päähänsä valkea liina. Entinen utis laskee pöydälle
hopearahan ja hänen vaimonsa antaa sen tunon käteen. Tuno panee rahan
puiseen kuppiin, jossa on viinaa, ja kiinnittää siihen katseensa. Sillä
aikaa entiset uhripapit, jotka seisovat hänen ympärillään, sitovat
hänen vyötäisilleen valkeita käsiliinoja. Kylliksi katseltuaan tuno
alkaa tanssia kantelen säestyksellä, kädessä miekka, toisessa piiska.
Muutamin paikoin hän tanssii miekan ympäri, joka on isketty permantoon
keskelle huonetta. Tanssin aikana tuno joutuu koviin kouristuksiin;
silloin tarvitaan häntä kiinni pitämässä vahvakätisiä miehiä, joita on
erittäin tätä varten valittu. Haltioissaan tuno lujalla äänellä
luettelee ehdokasten nimiä, joka kerralla kysähtäen: "onko sen nimistä
miestä?" Jos ei semmoista ole, niin autetaan hänet jälleen jaloilleen
ja hän jatkaa tanssimistaan, kunnes kaikki uhripapit ovat tulleet
nimitetyiksi. Vaalitoimituksen aikana kaikki kansa laulaa: "laskeudu
maahan, astu alas meidän luoksemme, oi In-vu! Yhteen kokoontuneina me
Votjakit sinua rukoilemme!" Samalla tavalla kuin kualan papit valitsee
tuno myös ludin vartijat ja päällysmiehet.
Tunon loitsimisesta uhritoimituksen aikana, joka on siperialaisen
noidan tavallisimpia tehtäviä, on Koshurnikovilla hyvin merkillinen
tieto.[258] Hän sanoo nimen-omaan, että noidat toimittivat myös
uhripapin virkaa ja että useimmat heistä olivat kylänsä vanhimpia.
Jokaisella kylällä oli noitansa, jotka arvonsa ja tehtäviensä mukaan
jakautuivat kolmeen eri luokkaan. Uhrin he toimittivat seuraavalla
tavalla. Ennen kevätkylvöä tai ajalla millä hyvänsä, jonka vanhin
noidista määräsi, kokoontuivat kyläkunnan täysi-ikäiset jäsenet
uhrilehtoon. Siellä mainittu noita valitsi paikan, johon kaikki
asettuivat piiriin. Itse hän liikkui tämän piirin keskellä,
alussa hiljaa heilutellen päätään ja käsiään ja lausuen outoja
sanoja. Mutta vähitellen hän kiihtyi, hänen liikkeensä tulivat
suonenvedon-tapaisiksi, hänen kasvonsa vääntyivät ja vaahtoa tuli
suusta. Ympärillä seisojat rukoilivat kaiken aikaa ja heittelivät
vuorotellen hänen päänsä yli munia, joita olivat varta vasten mukanaan
tuoneet. Loitsimisen päätyttyä talutettiin noidan eteen lammas, varsa
tai vuohi sen mukaan, mitä hän oli käskenyt hankkia. Yhdellä veitsen
iskulla hän tappoi uhrieläimen, jonka sitten toiset noidat nylkivät ja
panivat kattilaan kiehumaan.
Että tässä "vanhin noita", joka toimitti uhrin, tarkoittaa tunoa,
lienee itsestänsä selvää. Mutta siihen löytyy vielä lisätodistnksia.
Pallas[259] mainitsee matkakertomuksessaan, että tuno-niminen
pappivanhus lausui rukoukset yhteisissä uhrijuhlissa. Tunon apulainen,
shida shilvask, tappoi elukat ja valmisti lihat. Pervuhin[260] kertoo
erityisistä päällysvaatteista, joita n.k. rukoilijat entiseen aikaan
pukivat ylleen, kun he uhrasivat isossa kualassa, ja jotka
mahdollisesti ovat muistona noidan virkapuvusta. Toinen oli pitkä,
hihaton nuttu kotitekoisesta, kuvakutoisesta palttinasta, helmat
koruompeluksilla tai tupsuilla reunustetut. Toinen edellistä vielä
pitempi viitta oli leveähihainen ja syreenin värinen. Siihen kuului
yömyssyn tapainen päähine, joka oli sukan muotoon kudottu, joskus
erivärillisistä langoista, toista kyynärää pitkä. Päähän pannessa
myssyn suupuoli käännettiin kokoon, niin että sen huippu ainoasti
vaaksan verran kohosi muuta osaa ylemmä, kirjavan tupsunsa painosta
hiukan kallistuneena. Nykyiset pop-nimiset uhripapit käyttävät vielä
tämäntapaista valkeata lakkia, tosin ainoasti härkäuhreissa. Mutta
useimmissa muissakin uhritilaisuuksissa he pitävät oman lakkinsa
päässä, sillä aikaa kuin kaikki muut ovat avopäin.
Paras todistus votjakkilaisen tunon muinaisesta vaikutus-alasta on
kuitenkin tsheremissiläisen noidan, _muzhanin_, nykyinen asema sillä
osalla tätä kansaa, joka asuu eteläpuolella Wolgaa ja nimitetään
Mäkitsheremisseiksi. Vaikka yksityisistä uhreista, Znamenskijn
mukaan,[261] kunkin perheen vanhin pitää huolen, niin kaikissa
vähänkään tärkeämmissä tapauksissa, erittäin taudinkohtauksissa,
varkauden tai muun vahingon sattuessa, kysytään neuvoa muzhanilta,
ja noudatetaan hänen määräyksiänsä hyvin tarkoin. Välistä on
välttämätöntä, että muzhan itse toimittaa uhrimenot. Niin oli laita
kaikissa yhteisissä uhrauksissa, joita vielä joku aika takaperin
pidettiin. Siinä ei ollut kyllin, että muzhan määräsi uhrauksen paikan
ja ajan sekä uhrieläinten laadun ja luvun, hänen täytyi suorittaa
kaikki uhripapin tehtävät. Hän koetteli, olivatko uhriksi tuodut
eläimet otolliset jumalille, hän ilmoitti, mitä jumalaa itsekunkin
uhriin osallisista tuli nimeltä kutsua, hän tappoi elukat ja keitti
lihat, hän eroitti uhripalaset ja valoi jumalain juomat. Ainoasti
uhritarpeiden keräilemisen ja uhrieläinten ostamisen toimittivat
erityiset kantomiehet, joita valittiin yksi joka kylästä. Muzhanin
pukuun näissä tilaisuuksissa kuului pitkä, poimuton nuttu. Se oli
muuten valkea, vaan rintaan oli ommeltu punaista ja selkään mustaa
vaatetta kolmen tuuman levyinen ja puolentoista korttelin pituinen
kaistale. Päässään hän piti kolmen korttelin korkuista tuohitötteröä.
Uhraamisen ohella muzhanilla on muitakin papillisia toimituksia.
Hän panee nimet lapsille ja tekee muutamia temppuja häissä ja
hautajaisissa. Nimen antaminen tapahtuu seuraavalla tavalla. Muzhan
ottaa pienokaisen käsivarrelleen, silloin kun se paraillaan huutaa, ja
rupeaa lasta heiluttaessaan luettelemaan nimiä, siksi kuin parkuminen
lakkaa. Minkä nimen hän sattuu lausuneeksi sillä hetkellä, jolloin tämä
tapahtuu, saa lapsi pitää. Toinen keino on semmoinen, että muzhan
rupeaa iskemään tuluksilla valkeaa ja samassa luettelemaan nimiä,
joista se tulee valituksi, jonka hän mainitsee silloin, kun tuli
taulaan syttyy. Häissä muzhan vihkii pariskunnan rukoillen heille
jumalain siunausta. Hautajaisissa hän pyytää jumalia rauhoittamaan
kuollutta, ett'ei tämä maan päällä kummittelisi ja häiritsisi jälkeen
jääneitä.
Muzhan on tavallisesti vanha ukko, joka tarkalleen tuntee uskonnolliset
menot ja hyvin lausuu rukoukset. Myös pitää hänen elämässään olla
ankarasti siveellisen. Mutta ennen kaikkea vaaditaan häneltä, että hän
on välittömässä yhteydessä jumalain kanssa. Hänen tulee osata ennustaa
tulevaisia, saada ilmi varkaita, ottaa selkoa taudeista y.m.
Ilmestyksensä hän saa joskus valveilla ollessaan, useimmiten kuitenkin
unessa.
Unen näkeminen ei tapahdu ainoasti yöllä luonnon mukaisesti, myös
keinotekoista unen jäljittelemistä harjoitetaan yhteydessä arpomisen
kanssa. Wenäläinen tutkija M. Krokovskij[262] puhuu eräästä salaisesta
taidosta, joka menee perinnöksi isältä pojalta. Sairasta parantaessaan
tietäjä ottaa käteensä lasin, jossa on viinaa, ja kääntää kasvonsa
aurinkoa kohti. Pitkän aikaa hän sopottelee jotakin itsekseen, milloin
puhaltaen, milloin sylkien sekä lasiin että siitä sivulle, milloin
ikäänkuin nuokahtaen uneen, milloin taas sekoitellen veitsellä viinaa,
jonka lopuksi viskaa yli olkansa menemään. Uneen vaipuminen ei tässä
ole muuta kuin uusi muoto sen tiedottoman tilan tavoittamista, jossa
sielun vapautuneena näkyväisen ympäristön vaikutuksesta luullaan
kohoutuvan yliluonnollisen kokemuksen piiriin.
Noidan nimitystä _muzhang_ sanoo Filimosov[263] myös niiden
Niittytsheremissein käyttävän, jotka asuvat Wjatkan läänissä. Hän
arvelee sen olevan yhteydessä muze-nimisten pahain haltijain kanssa.
Muzhang tietää, mikä haltija on laittanut taudin ihmisiin tai
elukoihin, ja osaa sanoa, minkä lepytyksen saatuaan haltija sen jälleen
pois ottaa. Hän tietää myös, missä varastetut tavarat ovat ja miten ne
voidaan saada takaisin. Muzhangeja on kolmea lajia: muzhebyshe eli
arpoja, joka povaa vyön,[264] veden tai papujen avulla; omo-uzhsho s.o.
unennäkijä, joka unissaan saa jumalain ja haltijain neuvot sekä
selittää toisten unet; uzhsho-kolsho, näkijä-kuulija, korkein laji,
kuulee, missä haltijat lentävät, näkee, kenen päälle ne tauteja
laskevat; näkee myös, mihin varas vie tavarat piiloon. Toista on
uhripappi, jolle hän panee nimen kari, joka uhrijuhlissa lukee
rukoukset ja siunaa uhriantimet ja muutenkin on apuna perheellisissä
tapauksissa: nimen-antajaisissa, häissä sekä hautajaisissa. Karteja on
vakinaisia ja tilapäisiä. Edellisiä pitää olla jokaisella perheellä
yksi valittuna, joka on läsnä jokaisessa sen veriuhrissa. Jos jollakin
perheellä on kart toisesta perheestä, niin tämä ei voi vuorostansa
nimittää kartiksi ketään edellisen perheen jäsenistä. Tilapäisiä
karteja valitaan vakinaisten lisäksi ja avuksi suuria yhteisiä uhreja
varten. Juhlan jälkeen ne kohta jälleen luopuvat virastaan. Kartien
apulaisia ovat ütshöt, jotka teurastavat uhrieläimet ja keittävät lihat
kattiloissa.
Kuznetsov[265] ei tee eroitusta "unennäkijän" ja "näkijän, kuulijan"
välillä. Hän sanoo niitä nykyänsä enää harvassa tavattavan. He ovat
entisen ajan miehiä ja vanhoilla olijoita, jotka innokkaasti
puolustavat kansallisia tapoja ja vastustavat kaikkia uudistuksia.
Enimmät heistä ovat talottomia ja perheettömiä ruotuvaivaisia, mutta
joukossa on myös varakkaita talon-isäntiä. Uhripapit, kartit, valitaan
tarpeen tullen arvan heitolla jokaista jumalaa varten erikseen;
semmoinen vaali pidetään suurena kunniana, eikä kieltäytyminen tule
kysymykseen. Uhripappina saa kuka hyvänsä olla, kun vaan osaa rukoilla,
joka ei ole mitään vaikeata. Tsheremisseillä ovat tarpeet ja hädät aina
niin yhtäläiset ja rukousten muoto siksi vähän vaihteleva. Kuitenkin
löytyy muutamia, jotka tätä virkaa ovat toimittaneet useammassa
polvessa ja joiden tieto siitä syystä on suurempi kuin toisten. Kartin
arvo riippuu vielä siitä, minkä jumalan papiksi hän on valittu. Sillä
niinkuin itsekullakin jumalalla tsheremissiläisessä lehdossa on oma
pyhä puunsa, niin on heillä jokaisella myös oma uhripappinsa. Kaikista
arvokkain on ylijumalan pappi, joka ensimmäisenä menee uhripaikalle,
tekee siellä ensimmäisen tulen ja ennen muita koettelee uhrieläimen
kelvollisuutta.
Andrievskin julkaisemissa asiakirjoissa[266] on säilynyt virallinen
tutkimus suuren hekatombi- eli satais-uhrin johdosta, joka 8 päivänä
Joulukuuta 1829, vanhaa lukua, oli toimitettu Sernuran volostissa
Urzhumin piirikunnassa. Sinne oli kokoontunut kolme tuhatta
Tsheremissiä Wjatkan, Kazanin ja Ufan lääneistä, tulossa oli
osan-ottajia aina Orenburgista asti, mutta ne kääntyivät takaisin, kun
juhla keskeytettiin. Uhrielukoita: hevosia, lehmiä, lampaita ja
kotilintuja, oli tuotu paikalle kaikkiaan 99 kappaletta ja yhtä monta
kartia oli valittu uhreja toimittamaan. Kukin oman osastonsa etupäässä,
oman uhripuunsa ja alttaripöytänsä edessä rukoilivat he jokaisen
yksityisen puolesta erikseen, julki lausuen nimet, ja ottivat vastaan
ne vapaehtoiset verot rahassa tai luonnossa, joita jokainen vuorostaan,
varojansa myöten suoritti. Kartien kokoomat rahat annettiin kaikki
yhden pää-kartin haltuun, joka keräytyneen summan, 350 ruplaa, jätti
kahdelle rahavarain-hoitajalle jaettavaksi korvauksena uhrieläimistä
niiden omistajien kesken. Ylin uhrimenojen valvonta oli uskottu
kolmelle unennäkijälle, joiden unien johdosta koko juhla oli pantu
toimeen ja jotka myös olivat ilmoittaneet, kuinka monta uhrieläintä ja
mitä laatua piti olla.
Unennäkijäin läsnäolo mainitussa tilaisuudessa viittaa siihen, että
Niittytsheremisseilläkin ennustajan ja uhraajan virat aikoinaan ovat
olleet yhdistettyjä. Vielä viime vuosisadan loppupuolella, vakuuttaa
Georgi,[267] heidän muzhaninsa eivät ainoasti määränneet ja
järjestäneet, vaan myös itse toimittivat uhrit. Mutta heitä oli jo
silloin harvassa, jota vastoin valittuja karteja alkoi olla joka
kylässä. Muutos on nähtävästi tapahtunut muhamedin-uskonnon
vaikutuksesta. Sitä todistaa nimitys kart, joka on tatarilainen
lainasana ja merkitsee vanhusta. Ja ainoasti siten voi myös selittää,
mitenkä Mäkitsheremissit, jotka kaikki kauan aikaa ovat olleet
kristityitä, ovat tässä kohden pysyttäytyneet alkuperäisemmällä
kannalla kuin heidän myöhemmin käännytetyt ja suureksi osaksi vielä
kääntymättömät heimolaisensa.
Vaan ennen kuin noidan ja uhripapin virat olivat toisistaan eroitetut,
olivat niihin liittyneet muutamat toimet, joita korkeammissa
uskonnoissa tavataan. Kun sitten pesänjako tapahtui, niin ne
Niittytsheremisseillä siirtyivät uudelle uhripapille. Noidan osalle ne
sitä vastoin jäivät Tshuvasseilla. Heidän _jomze_ (= puhuja) nimiset
noitansa, sanoo tuntematon tshuvassi-kirjailija, ovat miehiä tai
naisia, jotka unessa saavat ilmestyksiä tai katsomalla vesimaljaan
viskattua hopearahaa ottavat selkoa siitä, mitä uhria kukin jumala
vaatii. He eivät ole uhripappeja,[268] sillä yksityiset uhrit toimittaa
perheen vanhin ja yhteisissä lukee rukoukset erityinen virkamies,
puettuna valkeihin vaatteisin Tatarien tapaan. Tällä, jos hän on
keremetin pappi, on myös toimena polttaa keremetin aitaukset,
uhripöydät ynnä muut laitokset, silloin kun ne alkavat vanheta, ja
rakennuttaa uusia sijaan. Mutta kaikki muut papilliset toimitukset ovat
jomzeille uskotut.
Kun jomze saapuu taloon, jossa lapsi on syntynyt, kaikki kotiväki ja
kokoontuneet vieraat ottavat hänet vastaan suurella kunnioituksella ja
yksin äänin lausuvat sen toivomuksen, että hän antaisi lapselle
hyväenteisen nimen. Jomze ottaa käteensä vedellä täytetyn maljan ja
sopoteltuaan siihen muutamia sanoja, antaa äidille ja lapselle juoda.
Sitten tekeytyy haltioihinsa, saadaksensa mietintöaikaa, ja lopuksi
antaa lapselle nimen, jonka selittää saaneensa jumalallisen ilmoituksen
kautta.
Kun taas jossakin talossa on sairas henkiheitolla, niin kokoontuvat
hänen luokseen kylän jomzet ja hän tunnustaa heille kaikkien kuullen
syntinsä.
Häihin kutsuttuna, lisää Sboev,[269] jomze juhlallisessa asennossa,
oluthaarikka kädessä ja lakki kainalossa, tervehtää nuorta, hänen
edessään kumartuvaa pariskuntaa, toivottaen heille rauhaa ja rakkautta.
Nämät perheelliset virkatoimet ovat säilyttäneet jomzein sekä
lukumäärän että arvon meidän päiviimme asti. Jo Müller[270] huomauttaa,
että Tshuvasseilla voi olla pari, kolmekin noitaa samassa kylässä.
Magnitskij[271] luettelee nimeltä 43 mies- ja nais-jomzea, 11
kyläkunnasta. Heistä mainitaan useat virkansa perineen, toiset ovat
omasta halusta siihen ruvenneet, muutamat vasten tahtoansakin sen
saaneet.
Aivan toisin on taas asianlaita Mordvalaisissa. Mikä asema heidän
noidillaan on alkuansa ollut ja mitenkä se on aikojen kuluessa
muuttunut, on vaikea sanoa, niin vähän on niistä puhetta. Melnikov
väittää,[272] ett'ei heillä ole ollutkaan erinäistä uhripapistoa,
mitään miehiä, jotka koko ijäkseen taikka edes lyhyemmäksi ajaksi
olisivat saaneet uhraamisen tehtäväkseen. Kuitenkin vastustavat tätä
väitettä osaksi hänen omat tiedon-antonsa. Kotiuhrit, niin hän sanoo,
toimitti talon vanhin mies, joskus vanhin nainen; samoin haudoillakin
vietettävät muistijaiset. Mutta kunnan uhreja varten valittiin joka
kerta keräjillä muutamia vanhoja miehiä. Yksi heistä oli tavallisesti
kylän tai kunnan vanhin, jolla niin muodoin oli yhdistettynä tuomarin,
yleisen omaisuuden hoitajan ja uhripapin virat. Ersa-Mordvalaisilla,
jotka häntä nimittivät _prjavt_ s.o. pää, oli hänen arvonsa
elinkautinen, vaikka hän saattoi luopua siitä, jos tuli sokeaksi tai
muuten vanhuus liian painoi. Myös saattoi hänet kunta panna pois
viralta, jos hän käytöksensä kautta menetti luottamuksen. Hänen
määrättävänänsä oli uhrien aika. Hänen luokseen tultiin joka kerta
tiedustelemaan, mikä on sen tai sen juhlan sopiva pitämispäivä. Hänen
talossansa säilytettiin pyhät kauhat, kanget, korvot, uhriveitset ynnä
muut uhreissa tarvittavat kalut. Itse juhlassa hän sai uhrilihasta
ensimmäisen palan, uhrioluesta ensimmäisen kauhallisen. Hän ei siinä
tappanut uhrieläviä eikä lausunut rukouksia, hän ainoasti kutsutti
kokoon ja hajoitti kokouksen.
Uhreissa oli ylimmäisenä toimitusmiehenä _voz-ate_ (mahdollisesti sukua
sanoille: oz-ks, uhri ja oz-noms, rukoilla), jolla oli kaksitoista
apulaista. Hän itse lausui kaikki rukoukset ja toimitti varsinaisen
uhrin. Voz-atet tavallisesti pysyivät virassansa useampia vuosia
peräkkäin, sillä heidän tuli hyvin tuntea vanhat menot ja tarkoin
muistaa määrätyt rukoukset. Muutamat heistä osasivat ennustaakin
uhrauksen aikana. Apulaisista kolme puren-dejiä (pure, olut, teji,
tekijä), jotka vuodeksi kerrassaan valittiin, keräsivät talo talolta
juhlaan tarpeelliset varat ja keittivät sitten siinä tilaisuudessa
oluet ja mesijuomat. Jam-bidit (s.o. liemen-keittäjät), samoin kolme
luvultansa, jotka enimmäkseen myös aina valittiin uudestaan, saivat
prjavtilta pyhät veitset, joilla sitten leikkasivat ja jakelivat
kansalle uhrilihat. Kolmelle kashan-gorodille (kasha = puuro) prjavt
jätti pyhät kauhat ja kanget. He paistoivat juhlassa pannukakkuja ja
antoivat kauhat kansalle, joka pyhää olutta juomaan läheni. Turos-torit
(tor = miekka), niin ikään kolme miestä, olivat ikäänkuin
juhlapoliisina. He seisoivat puunkannoilla tai kumottuin ammeitten
pohjan päällä ja pitivät yllä järjestystä. Heidän toimenansa oli myös
valmistaa vahakynttilöitä, joita sitten prjavtin käskystä kiinnittivät
uhrikorvojen takalaitaan. Viimein vielä valittiin erikseen kolme
pozan-bunavediä (poza, kalja, pona, villa, vedi, vetäjä), jotka
puren-dejien keräämillä rahoilla ostivat tarpeelliset uhrielukat,
taluttivat ne paikalle ja siellä hetken tultua tappoivat. He olivat
ainoasti prjavtin käskyn alaisia ja aivan riippumattomia voz-atesta.
Tästä näkyy, että juhlamenot Mordvalaisissa olivat suuresti
kehittyneet, niinkuin oli arvattava kansasta, joka jo pakanuutensa
aikana oli verrattavasti suurempaan sivistykseen kohonnut, ja
enentyneitten toimitusten kanssa oli myös toimitusmiesten luku suuresti
enentynyt ja jakautunut eri töitä myöten. Mutta huomattava on vielä
selvästi vanha kanta. Prjavtin viran elinkautisuus sekä voz-aten ja
hänen apulaistensa tavallinen uudestaan valitseminen viittaavat aikaan,
jolloin uhripapit olivat pysyväisiä, kukaties perinnöllisiäkin.
Voz-aten ennustusvoima on nähtävästi jäännös noidan loitsimisesta
uhritilaisuuksissa. Lopuksi mainittakoon eräs Münchin löytämä
tieto[273] erityisestä uhripapin puvusta: valkeasta, liinaisesta
vaatteuksesta, jota ainoasti yhdessä vuotuisessa juhlassa käytettiin.
* * * * *