kuuluva päristin. Se on pyöreätä, harvoin soikeata muotoa ja ainoasti
yhdeltä puolen kalvolla varustettu. Toisella puolen on kiinnipitimenä
ristikko, jonka pystysuora osa on puusta, ihmisen muotoon veistetty, ja
vaakasuora osa raudasta. Jälkimmäisestä riippuu pieniä, pitkulaisia
helyjä; niiden luku määrää noidan arvon, sillä ne osoittavat, kuinka
monta henkiolentoa hänellä on käskettävänään. Rummun kalvo on täynnänsä
kuvia, joissa taivaankappaleet, jumalanuket, pyhät puut, uhrieläimet,
itse noita rumpuineen sekä hänelle avuliaat linnut, käärmeet ja kalat
ovat edustettuina. Usein jakaa kehän kahtia vaakasuora viiva, joka
merkitsee maanpintaa. Näiden kuvien tarkoituksena on olla ikäänkuin
tukikohtina noidan muistille ja mielikuvitukselle, hänen kuvaillessaan
matkustuksiansa toisissa maailmoissa.
Rummun päristimenä on pieni puinen lapio, joka kämmenpuolelta on
paksusti nahalla päällystetty, että lyönti kuuluisi oikein kumealta;
selkäpuolelle on kalisevia renkaita kiinnitetty. Sekä rummusta että
päristimestä riippuu samanlaisia nauhatupsuja, joita on tapa
jumalanukkeihin kiinnittää. Toisinaan tavataan noitarummusta
pienoiskuvia kotijumalien sijalla; paikka, joka sillä on jurtassa,
pidetään niin pyhänä, että sinne päin aina käännytään loitsiessa.
Loitsiminen tapahtuu yöllä nuotiotulen ääressä. Ensimmäiseksi työkseen
noita savustaa viittansa, lakkinsa ja rumpunsa. Sitten hän pukeutuu,
ottaa rummun käteensä ja alkaa sitä hiljalleen lyödä, tahdin mukaan
liikuttaen käsiään ja jalkojaan. Samalla hän laulaa; apuna on hänellä
pari säestäjää, taikka yhtyvät kaikki läsnäolijat lauluun, jonka
tarkoituksena on nostattaa hänen luontoansa. Vähitellen käy hänen
rumpunsa pärinä yhä kiihkeämmäksi, hänen liikkeensä tulevat suonenvedon
tapaisiksi, hänen laulunsa muuttuu käsittämättömäksi kiljunnaksi, hänen
hurjistuneet silmäyksensä säihkyvät puolihämärässä, sanalla sanoen: hän
tulee haltioihinsa. Viimein hän lankeaa loveen ja makaa pitkän aikaa
tiedotonna, tunnotonna.
Herättyänsä tästä horrostilasta noita alkaa kertoa, missä hänen
sielunsa sillä aikaa on vaeltanut, mitä henkiolentoja se on tavannut ja
mitä vastauksia heiltä saanut. Kysymykset, joita noidalle uskotaan
esitettäviksi, koskevat tavallisesti tulevaisuutta ja vastaukset saavat
sen kautta ennustuksen muodon. Niiden sisällys on enimmiten aivan
jokapäiväistä, mitenkähän metsästys tai kalastus on onnistuva, välistä
suorastaan vähäpätöistä laatua, niinkuin erään Jakutin, joka
lähtiessään kyläilemään 1 1/2 virstan päähän pyysi noitaa toimittamaan
hänelle henkien suostumuksen ja suojeluksen. Kuitenkin löytyy myös
tärkeämpiä kysyttäviä, kun jotain erinomaista, luonnonkansojen
kokemuksen mukaan harvoin muu kuin joku onnettomuus, on tulossa tai jo
tapahtunut. Jälkimmäisessä tapauksessa tiedustus koskee sekä
menneisyyttä että tulevaisuutta; niin esim., kun on jotain varastettu.
Yleisimmin turvaudutaan noitaan taudinkohtauksissa. Siinäkin hänen
tehtävänsä on kahtalainen. Ensiksi hänen pitää loitsimalla ottaa
selkoa, mistä tauti on kotoisin. Toiseksi hänen tulee joko hyvällä
taikka pahalla saada tauti poistumaan. Hyvällä se tapahtuu siten, että
hän tiedustelee haltijoilta, mitä uhria tauti vaatii. Pahalla pois
ajaminen voi olla pelkkää sanoilla manaamista, mutta saattaa myös käydä
hyvinkin kovakätiseksi kipeän paikan pitelemiseksi.
Paitsi tiedustajan ja lääkärin tointa on noidalla vielä kolmas,
nimittäin uskonnollisten menoin johto. Hän määrää uhrausten ajan ja
paikan, hän rukoilee niissä kansan puolesta, hän tekee kotijumalina
palveltavat nuket j.n.e. Tämä virka on erittäin tärkeä kaikissa Suomen
sukuun kuuluvissa kansoissa, sitä tärkeämpi, mitä edistyneemmällä
kannalla ne ovat.
* * * * *
Alkuperäisimmällä asteella on shamanin-uskonto säilynyt Siperian
puolisissa ugrilais-kansoissa. Heillä ovat kaikki uhripapit noitia,
jotka sitä virkaa muitten toimiensa ohella hoitavat.
Ostjakeissa, Castrénin mukaan,[235] noita pitää huolen jumala-jurtasta.
Häneltä kysytään neuvoa kaikissa epäiltävissä tilaisuuksissa, niin
hyvin yleisissä, koin myös yksityisissä asioissa. Hän ei kuitenkaan
vastaa suoraan, vaan tiedustelee jumalilta, selittäen heidän
vastauksensa. Uskottaakseen kuulijoille, että jumalankuvakin puolestaan
puhuu, pystyttää noita sen eteen päreen hiukan kallelleen ja sitoo
nauhan päreen päähän. Kun nauha itsestään tai noidan toimesta rupeaa
liikkumaan, on se muka merkki, että jumala vastaa. Ainoasti yksityiset
uhrit voi kuka hyvänsä toimittaa, mutta kun yleinen uhri on
edestuotava, on noidan apu välttämätön. Noita tappaa uhrielukat ja
jäljestää koko jumalanpalveluksen.
Noidan määrättävänä on, mainitsee Pallas,[236] mitkä puut ja kalliot
ovat jumalallisella kunnialla palveltavat, hänen on vihkiminen
jumalanuket. Samoin riippaa hänen päätöksestään, mihin palkkaan
jumalankuva on asetettava, jos sitä tahdotaan maattaa. Kun tapahtuu
joku tapaturma, tai ilmestyy paha uni, tai metsästys ja kalastus ei
onnistu, tai muissa sellaisissa asioissa, kohta jaostaan noidan luo.
Kun joku uusi asetus Ostjakin koko kansaa peloittaa, tai joku
hallituksen lähettiläs on saapunut asialla, jota oudoksutaan, silloin
noita ilmoittaa jumalain vihan olevan tuohon syynä ja pakoittaa
varsinkin rikkaat suuriin uhreihin, josta hänelle aina tulee osansa.
Jos joku perheen jäsen sairastuu, noita määrää, kuinka monta poroa
tulee uhrata, aina taudin kovuuden ja pitkällisyyden mukaan. Semmoinen
poro asetetaan sitten jurtan eteen ja sen jalkaan sidotaan nuora, jonka
toinen pää viedään sisään sairaan käteen. Kun hän siitä sattuu
vetäisemään, karkaavat noita ja sukulaiset, jotka sillä välin ovat
seisoneet ulkona rukoilemassa, elukan kimppaan ja tappavat sen.
Noidan virka, selittää Bjeljavskij,[237] menee perintönä hänen
lapsilleen, ei kuitenkaan aina vanhimmalle, vaan sille, joka on
kyvykkäin. Lapseton noita jättää toimensa jollekulle ystävistään tai
oppilaistaan, jonka tietää eteväksi. Noidaksi voi päästä nainen yhtä
hyvin kuin mieskin. Kumpaiseltakin vaaditaan, että he jo nuoruudestaan
alkaen ovat valmistautuneet tähän ammattiin, seuraamalla kuuluisia
noitia heidän virkamatkoillaan tai toimittamalla virkaa heidän
sijaisinaan. Heidän pitää harjaantua niin herkkätunteisiksi, että
pienimmästäkin aiheesta tai pyynnöstä voivat joutua haltioihinsa ja
langeta loveen. Sitä tilaisuutta samoin kuin uhritoimituksia varten
tulee heillä olla hankittuna erityinen puku: poron nahasta pitkä,
hihallinen mekko, joka on ommeltu täyteen kaikenlaisia hakasia,
renkaita, levyjä ja muita kalkkareita, enimmäkseen rautaisia. Naiset
ovat loitsiessaan avopäin, hajalla hiuksin; miehet toisinaan panevat
päähänsä erivärisistä verkatilkuista laitetun lakin taikka myös
rautaisen vanteen päänsä suojaksi. Molemmat sukupuolet käyttävät
rumpua, sillä kiihdyttääkseen ja pitääkseen jännityksessä hermojansa,
jotka usein ovat heikontuneet liiallisista ponnistuksista. Loitsiminen,
jota toimitetaan läpi yön, on ylenmäärin rasittavaa. Noidan täytyy
tehdä alinomaisia liikkeitä koko ruumiillaan, lakkaamatta lyödä
rintaansa ja päähänsä, heittäytyä maahan, käpertyä kokoon, yhä antaen
itselleen kovia iskuja, kunnes voimatonna vaipuu tainnostilaan, jota
voi kestää parikin päivää. Paitsi tätä varsinaista taitoaan useat
sekä mies- että naispuoliset noidat ovat oppineet monenmoisia
silmänkääntäjän-temppuja. He osaavat kääntää nurin silmäluomensa,
pistää veitsen vatsaansa, pitää kaulassaan nuoransilmukkaa, jota neljä
tai kuusi miestä vetää y.m. Kaiken heidän vaivansa palkintona on se
suuri kunnioitus, jota he eläissään saavat nauttia; kun he kuolevat,
tehdään heidän muistokseen kuva, jota vielä monossa polvessa
kumarretaan.
Loitsimista kertoo Novitskij[238] toimitettavan pimeässä jurtassa,
kädet ja jalat sidottuna. Noita, jonka ympärillä istutaan ja soitetaan
huilua, laskettelee loitsusanoja, kutsuen haltijaa luokseen tulemaan.
Tämä saapuu tavallisesti keskiyön aikaan, niin peloittavan näköisenä ja
niin suurella jyräkällä, että kaikki jurtassa olijat hädissään
juoksevat ulos. Noitaan, joka on jäänyt yksin, käy haltija käsiksi,
nostaen hänet ilmaan ja viskaten taas maahan ja kiduttaen häntä siinä
määrin, että jos ei olisi sidottu, hänkin pakenisi pois. Muutaman
tunnin kuluttua haltija ilmaisee noidalle, mitä tämä haluaa tietää.
Silloin noita, jos hänessä vielä on rahtunen henkeä jäljellä, pääsee
irti haltijan kourista ja vapautuu, ihmeellistä kyllä, omista
siteistänsä. Kysymykset, joihin vastausta vaaditaan, eivät tavallisesti
koske sen kummempia asioita kuin jokapäiväistä metsästys- ja
kalastus-onnea.
Pallasen mukaan[239] loitsitaan myös valkean ääressä, joka on
sytytettynä keskellä jurttaa. Noita itse lyö rumpua, muut hänen
ympärillään kalkuttavat kattiloita, maljoja y.m., huutavat ja yleensä
pitävät hirveätä melua, kunnes ovat näkevinänsä sinisen savun nousevan
hänen päänsä yli.[240] Toimituksen jälkeen on noita vielä pitkän ajan
väsyksissä ja voimatonna.
Viimeksi on venäläinen kansatieteilijä ja lastenkirjailija L.
Simonovoi[241] hyvin elävästi ja todenmukaisesti kuvannut nykyisen
ostjakkilais-noidan menettelyä sairaan parantamisessa. Tämä ei voi
mihinkään ryhtyä, ennen kuin on saanut ilmoituksen haltijoilta, että
aika on tullut. Sitä odottaessaan noita menee metsän laitaan ja
istahtaa kivelle, kääntäen synkät kasvonsa metsään päin. Välistä hänen
täytyy odottaa pari, kolme vuorokautta paastossa ja rukouksissa,
silloin käyvät ympärillä olijat kärsimättömiksi ja alkavat tanssia ja
laulaa hänen edessään dombra-nimisen kantelen säestyksellä, että
saisivat hänet haltioihin. Toisinaan tulee ilmestys unessa; sitä varten
on noidalla nukkuessaan päänsä alla esineitä, jotka voivat saada aikaan
ennustavia unennäköjä.
Siinä kertomuksessa, johon nämät tiedot ovat sovitetut, kesti odotusta
ainoasti tunnin verran, kun jo noita heläytti rumpuaan. Kaikki
kokoontuivat sairaan jurttaan noidan ympärille, joka käski jokaisen
tekemään pienen jumalankuvan puusta tai puunkuoresta, nelijalkaisen,
linnun tai kalan muotoisen. Itse hän hyvin nopsasti ja taitavasti sai
käsistään lähtemään suuren linnun, jolla oli siivet levällään, ja pani
sen riippumaan yläpuolelle sairasta. Pian sen jälkeen valmistuivat
toistenkin tekemät, paljoa kömpelömmin veistetyt kuvat. Ne asetettiin
nuotiotulen ympärille, joka paloi puhdistetulla paikalla jurtan oven
edessä. Jousi ja nuoli kädessä noita lähestyi tulisijaa, katsahti
taivaasen ja lausui sairaan nimessä: "jos olen syyllinen, niin
lentäköön sielu ruumiistani niinkuin tämä nuoli jousesta; jos taas olen
syytön, pysyköön minussa henki!" Sitten noita otti muutamia eläviä
kaloja käteensä ja toivotti: "olkoon rukoukseni vuolahampi vuolasta
virtaa, kiitäköön nopeammin nopeata nuolta!" Näitä sanoja lausuessaan
hän tähtäsi kolmasti jousellansa ja laukaisi. Vielä rukoili: "katsele,
jumala, oikeilla silmilläsi, haistelkoot sieraimesi tuotua uhria; ota
se vastaan!" Sitten halkaisi kalan ja alkoi laulaa kiitosvirsiä. Sen
jälkeen seurasi varsinainen näytäntö. Noita otti säkin, pisti siihen
kalat ja alkoi lähteä niitä viemään jumalan eteen. Poistumatta jurtan
luota, hän kuvaili matkansa menoa: milloin nousi vuorelle, milloin
laskeutui sieltä alas, kompastui, ui yli joen, pelastui koirien
käsistä, piiloutui metsän petojen tai haltijoiden näkyvistä. Sitä
tehdessään hän matki koirien haukuntaa ja petojen ulvontaa. Viimein,
monen vaivan ja vastuksen perästä, oli hän joutuvinaan jumalan
asunnolle, lankeavinaan polvilleen ja kysyvinään nöyrällä äänellä:
"kuka on syypää tautiin tai mikä on siihen syynä?" Saatuaan jumalalta
vastauksen, joka kaikille muille jäi salaisuudeksi, noita oli
palaavinaan takaisin sairaan luokse. Sitten hänellä ei ollut muuta
tehtävää kuin voidella kipeä kohta uhrikalojen verellä ja rasvalla ja
nuolla se siitä pois. Mutta jos sairaalla olisi ollut poro tai hevonen
uhrata, niin hän olisi käärinyt vuodan lämpimältään ympäri koko ruumiin
tai sen osan ruumista, joka oli kipeä.
Woguleissa näkyy noitien asema olevan jokseenkin samanlainen kuin
Ostjakeissa. Gondattin mukaan on noidan virka perinnöllinen sekä
mies- että naispuolelta[242]. Kutsumusta siihen voi jo lapsessa
havaita, joka on ylenmäärin tunteellinen ja hermostunut; erittäin
kaatuvan taudin kohtausten luullaan johtuvan yhteydestä henkimaailman
kanssa. Mistä hän sitten myöhemmällä ijällä saa oppinsa ja
kasvatuksensa, on vaikea sanoa, koska vogulilaisilla noidilla ei ole
tapana pitää oppilaita ja apulaisia seurassaan. Ennen heitä näkyy
olleen vielä paljoa harvemmassa kuin nykyään; Sygvan ja pohjoisen
Sosvan varsilla oli tämän vuosisadan alussa ainoasti yksi noita, joka
matkusti paikasta toiseen, mutta muutama vuosi takaperin löytyi samalla
alueella kokonaista kahdeksan. Niiden joukossa alkaa kuitenkin nykyisin
olla yhä useampia teeskentelijöitä, jotka ilman uskoa ja taipumusta
ammattiinsa sitä harjoittavat, voidakseen elää vähemmällä työllä ja
paremmalla ruualla, ja ennen kaikkea huokean viinansaannin tähden.
Totisuudessa toimitettuna noidan virka ei suinkaan ole helpoimpia;
siitä syystä näkee aniharvoin vanhuksia, jotka jaksavat ikänsä siinä
toimessa pysyä. Noidan tehtäviin kuuluu uhraaminen, parantaminen ja
ennustaminen. Uhreja tosin joskus suoritetaan noidan avuttakin, mutta
missä vaan joku noita on saapuvilla, on hänelle menojen johto uskottu.
Hän tappaa uhrieläimen, paloittelee sen määrättyihin osiin, kokoilee
veren maljoihin, syöttää jumalankuvia j.n.e. Uhritoimituksen aikana on
noidalla päässä suippopäinen lakki monenvärisistä verkatilkuista, mutta
muuta huomattavaa hänen puvussaan ei ole. Kädessä on hänellä
noitarumpu, johon kuuluu erityinen päristin. Tämä rumpu tehdään
tavallisesti hirven, välistä myös poron tai koiran nahasta, joka vielä
kosteana levitetään vanteelle, että se kuivuessaan pingottuisi, ja
sitten ommellaan siihen kiinni. Vanteesen, joka on parin, kolmen tuuman
korkuinen, kiinnitetään vielä renkaita, vitjoja, rummun pienoiskuvia
sekä muita helistimiä; sisäpuolelta sitä tukee kaksi ristikkäin pantua
puuta, joista voi käsin pitää kiinni. Ennen loitsimista noitarumpua
savustetaan, että se helähtäisi kimakammin ja pikemmin saisi haltijat
tulemaan. Haltijoissaanolo ilmoittautuu kesken rummunlyöntiä ja tanssia
kouristuksen tapaisin ruumiinvärähdyksin.
Noitarumpu ei kuitenkaan ole aivan välttämätön välikappale loitsiessa.
Myös jumalanvakan avulla voi noita tiedustella tulevaisuutta. Se
nostetaan jumalankuvineen ja uhriantimineen pienelle rahille, jonka
alle asetetaan kirves tai veitsi. Noita alkaa loitsia rukoilemalla
jumalilta ilmestystä. Sitten hän käskee kohottamaan vakkaa neljään
kertaan. Jos ensi kerralla tuntuu kepeältä, toisella kertaa raskaalta,
kolmannella vielä raskaammalta, mutta neljännellä jälleen kepeältä,
niin pidetään sitä hyvänä merkkinä.
Pelkästänsä kirveellä arvoitellaan seuraavalla tavalla. Noita istahtaa
perimmäiselle paikalle, seljin kaikkiin katsojiin. Hän ottaa kirveen ja
kiinnittää sen molemmista päistään nuoraan, niin että se siitä jää
riippumaan, terä ylöspäin. Sitten hän sitä heiluttaa käsiensä välissä,
hiljaa sopottaen. Eikä aikaakaan, niin hän jo ilmoittaa jumalan tahdon.
Kirveen asemesta käytetään välistä veistä, mutta kaikkein otollisin
välikappale tässä tempussa on vanhan-aikainen sapeli.
Myös pimeässä huoneessa loitsimista tavataan Woguleilla.[243] Jonakuna
pilkkopimeänä yönä, kun kansaa on kokoontunut jurtan täydeltä, noita
alkaa kutsua henkiä, koputellen rautapäisillä nuolilla vasten
metallilevyä, joka on permannolla. Vähän ajan päästä koko jurtta
tärähtää, välikatto hajoaa reppänän kohdalta ja nuolten koputukset
ilmaisevat, että haltija on saapunut. Toisinaan tuottaa haltijan
ilmestyminen niin kovia kouristuksia, että noita menee tainnoksiin.
Silloin on heti sytytettävä valkea, ett'ei hän siihen paikkaan kuolisi.
Noidasta itsestään tontun siltä, kuin koko hänen ruumiinsa olisi ajettu
täyteen teräviä nuolia.[244]
* * * * *
Niiden Permiläistenkin joukossa, joita pyhä Tapasi[245] koetti
taivuttaa kristin-uskoon, oli paljon "noituuden riivaamia". Hänen
päävastustajansa oli _Pam_-niminen vanhus, joka ruhtinaana hallitsi
yhtä heimoa, mutta noitana koko Permin kansaa. Kaikki muut noidat
kunnioittivat häntä esimiehenään ja opettajanaan, itse oli hän perinyt
oppinsa isältään. Hän osasi ottaa selkoa siitä, mitä kaukaisissa maan
äärissä tapahtui, samana päivänä ja hetkenä. Hän rukoili ja uhrasi
kansansa puolesta, hän lähetti jumalat omaistensa avuksi ja
vihollistensa häviöksi. Mutta ennen kaikkia esiintyi hän loistavalla
puhetaidollaan kansallisuutensa ja uskontonsa puolustajana. "Veljet,
miehet Permiläiset", hän lausui äsken kristityille kansalaisilleen,
"isäinne jumalia älkää jättäkö, heidän uhrejaan älkää laimin lyökö,
vanhoja veroja älkää poistako, entistä uskoa älkää heittäkö! Niinkuin
isänne tekivät, tehkää tekin! Minua kuulkaa, älkää tuota vasta
saapunutta Moskovalaista! Moskovastako voisi meille mitään hyvää tulla?
Eikö sieltä ole tullut meille rasituksia ja raskaita veroja, sortoa ja
väkivaltaa, ylimyksiä ja virkamiehiä? Siitä syystä älkää häntä kuolko,
minua kuulkaa, joka teidän parastanne tarkoitan! Minä olen teidän
sukulaisenne, kansalaisenne ja maamiehenne, minä olen teidän kanssanne
yhtä heimoa ja yhtä kieltä. Minua teidän sopii kuulla, joka olen kauan
ollut opettajana teidän keskuudessanne. Minua teidän sopii enemmän
kuulla, joka olen vanha ja ikäänkuin teidän isänne, kuin tuota
Wenäläistä -- sanonko vielä Moskovalaista -- jolla on vuosia minun
suhteeni niinkuin pojallani ja pojanpojallani. Siitäkin syystä älkää
häntä kuulko, minua kuulkaa, minun sanani pitäkää ja pysykää siinä
kiinni, niin ette tule voitetuiksi, pikemmin itse voitatte!"
Permiläiset eivät häntä kuulleet, vaan ottivat vastaan uuden uskonnon.
joka sekä sisällisesti että ulkonaisesti oli voimakkaampi. Noidat ja se
osa kansaa, joka pysyi entisyydelleen uskollisena, vetäytyivät
metsien suojaan ja elivät vielä kuudennellatoista vuosisadalla
pakanuudessaan.[246] Mutta viimein täytyi heidänkin taipua tunnustamaan
kristin-uskoa ja muuttamaan pakanalliset menonsa, ainakin ulkonaisesti.
Entisten pyhäin lehtojen ja uhriaittojen paikalle he rakensivat
kirkkoja ja kappeleita, mutta kokoontuivat niiden luokse toimittamaan
verisiä eläin-uhreja. Entisten kotijumalain sijalle he asettivat
pyhimysten kuvia, mutta panivat niiden eteen pöydälle lampaan ja sian
päitä, kun tahtoivat niitä hyvittää. Entiset noidat syrjäytettiin sekä
yhteisestä että yksityisestä jumalanpalveluksesta, vaan kovassa hädässä
turvaudutaan nytkin heidän apuunsa ja pyydetään heitä määräämään
uhreja. Taudinkohtauksissa esim. menettelee nykyinen permjakkilainen
noita seuraavalla tavalla. Hän ottaa hyppysellisen suolaa pyhäinkuvaan
kaapista ja siroittaa sitä tulisille hiilille, niiden yli hän ripustaa
kirveen nuorasta, ikäänkuin puntarin, ja rupeaa luettelemaan
sukulaisvainajain sekä pyhimysten nimiä. Se, jonka nimeä lausuttaissa
kirves heilahtaa, on taudin lähettänyt. Jos se on joku pyhimys, niin
noidan pitää vielä tiedostaa, mistä rukoushuoneesta se on etsittävä ja
mitä uhria se vaatii.[247]
Kuinka tämä jyrkkä muutos noidan yhteiskunnallisessa asemassa on
vähitellen tapahtunut, osoittavat ne välimuodot, jotka ovat säilyneet
Wotjakeissa. Heidän noitansa, sanoo Müller,[248] samoin kuin
Tsheremissein ja Tshuvassein, olivat vanhoja harmaapäisiä ukkoja,
välistä myös akkoja, joita pidettiin suuressa arvossa, koska olivat
ylijumalan kanssa salaisessa yhteydessä ja osasivat ennustaa. Niitä ei
ollut joka kylässä, vaan oli neljällä tai vielä useammalla kylällä
yhteinen. Jos oli suurempi vahinko tapahtunut yksityiselle, taikka
yleinen katovuosi tai rutto rasitti kansaa, niin tulivat perheen tai
kylän vanhimmat noidalle asiaa ilmoittamaan ja neuvoa pyytämään. Hän
silloin teki kaikenlaisia temppuja. Hän otti esim. 41 papua, latoi ne
avunhakijain läsnäollessa pöydälle, muutteli niiden keskinäistä asemaa,
katseli niitä tarkasti ja määräsi sitten uhrauspaikan ja -päivän,
uhriin osalliset ja uhrin lajin. Mutta itse uhrausta hän ei näy
toimittaneen. Rukousten lukemisesta ja menojen järjestämisestä pitivät
huolta samat perheen tai kylän vanhimmat, elukat sai teurastaa kuka
tahansa.
Nykyiset tutkijat, joista Buch,[249] Pervuhin[250] ja Bokaevskij[251]
ovat tähän seikkaan enimmän huomiota panneet, todistavat oikeaksi
Müllerin kuvauksen. Oikea noita on nimeltä _tuno_.[252] Hän on ainoa,
joka on suoranaisessa yhteydessä jumalain kanssa ja osaa tiedustella
heidän tahtoaan. Hän johtaa tällä tiedollansa kaikkia yhteisiä asioita.
Erittäin kysytään hänen neuvoansa, jos uhri on toimitettava jonkun
yleisen onnettomuuden tähden. Hän silloin päättää, mille jumalalle on
uhrattava, milloin ja missä paikassa. Hän käskee, että uhrattavat
elävät pitää olla sen ja sen karvaiset, joka on sangen tärkeä asia,
sillä semmoinen elukka on sitten saatava, maksoi mitä maksoikin.
Sanotaanpa hänen usein käyttävän sitä oikeuttaan määrätäkseen juuri sen
karvaisen, joka hänellä itsellään sattuu olemaan eikä muilla, ja sillä
tavoin kiskoakseen itselleen hyvät hinnat. Tuno myös määrää uutten
pyhäin paikkain aseman ennen kerrotulla tavalla.[253] Yksityisillä on
hän alin-omaa apuna. Kun joku tahtoo uudistalon perustaa, joka
Wotjakeissa usein tapahtuu, koska he tuon tuostakin purkavat kylänsä ja
muuttavat muualle, tulee kysyä tunolta sopivaa paikkaa, ja hän sen
tiedostaa arpomalla. Jos hevonen tai lehmä on metsään kadonnut, hän
vaatii hopearahan, panee sen lusikkaan, jossa on vettä tai viinaa,
katselee siihen ja ilmoittaa paikan, missä kaivattu elukka on. Samalla
tavalla hän ottaa selkoa taudeistakin, joita sitten parantaa loitsuilla
tai määräämällä uhrin.