mitään epäjumalan-kuvia pyhissä lehdoissaan, eivätkä he edes enää
muista semmoisia olleen heillä.[200] Meillä on kuitenkin Skandinavein
kertomuksissa[201] ja pyhän Tapanin elämäkerrassa[202] epäilemättömiä
todistuksia. Ne puusta veistetyt epäjumalan-kuvat, joita jälkimmäisen
mainitaan löytäneen metsissä, teiden risteyksissä ynnä muualla, olivat
kooltaan hyvin erilaisia: suuria, keskinkertaisia ja pieniä. Samassa
määrin vaihteli heidän maineensakin. Toiset olivat vähässä arvossa ja
harvojen palveltavia, toisia pitivät kunniassa monet pitäjät. Muutamat
olivat niin kuuluisat, että niille käytiin uhraamassa kolmen, neljän,
jopa seitsemän päivän matkan päästä. Jotakin todistaa myös tällä puolen
Uralia Perman läänissä asuvain Wogulein vielä viime vuosisadalla
säilyttämä tapa pitää uhrilehdossa piiloitettuna pieni, punaisiin
riepuihin kääritty nukke, joka toimituksen ajaksi otettiin esille,[203]
siihen katsoen mitä edempänä tulemme havaitsemaan heidän pyhistä
menoistaan.
Ainoasti Wolgan Suomalaisista puuttuu pieninkin jälki yhteisten
epäjumalan-kuvien käyttämisestä. Syynä ei voi olla mikään muu, kuin tuo
meille jo arabialaisten tietojen kautta säilynyt, että kristin-,
muhamedin- ja juutalais-uskonto kaikki kolme jo olivat kahdeksannesta
vuosisadasta asti saaneet jonkun jalansijan Wolgan varrella. Ne eivät
tosin olleet kyenneet poistamaan pakanuutta, vaan luonnollista oli,
että ne kumminkin etupäässä hävittivät sen enimmin loukkaavat ja
silmäänpistävät ilmaumukset.
Lappalaisten kivijumalat, niinkuin jo tiedämme, eivät olleet
ihmiskädellä tehdyt. Irtonaiset jumalina pidetyt kivet kuitenkin ovat
muutamain seikkain tähden tässäkin paikassa uudestaan mainittavat. Ne
olivat usein kokoonladottuja eri kivistä, jotka kuvasivat ruumiin eri
osia, päällimmäinen muita isompi kivi päätä. Semmoisen näki
Castrén[204] eräällä saarella Inarissa. Wenäjän Lapissa kerrottiin
Genetzille[205] vielä monessa paikassa, tienvarsilla ja valkamoissa
löytyvän l 1/2--2 1/2 kyynärän korkuisia kivikokoja, n.k.
_sijte-taappeja_ eli seitakumpuja, joissa pieni kivi ylimmäisenä
muodostaa pään. Niitä on joko yksi tai useampia, 3-5 kussakin paikassa.
Muinaistieteellisellä tutkimusmatkallansa Oulun kihlakunnassa kuuli
Snellman,[206] että Iin pitäjän saarilla oli ollut noin kolmen kyynärän
korkuisia kivipatsaita, joille kalamiehet vielä nykyisten ihmisten
muistaessa olivat uhranneet rahaa, viinaa y.m. Patsaissa oli yksi
isompi kivi runkona, sitten pienempi kaulaa vastaava kivi ja vihdoin
vankka kivinen pää. Sitä peitti vielä toisinaan laudasta tehty "lakki".
Tähän luettavat ovat mahdollisesti myös ne neliskulmaisista
kivilaatoista kootut Jatulinpatsaat, jotka Appelgren[207] tapasi
Tornivaaralla Kemissä. Suurin oli 3 1/2 kyynärää korkea, ylempää se
hoikkeni ja huipussa olivat kivet vaan nyrkin kokoisia. Toinen pienempi
patsas oli vaan puolinainen, kolmas oli jo kokonaan hajoitettu.
Pohjoispuolella näitä patsaita oli ennen ollut kymmenkunta samanlaista;
nekin olivat seisoneet kolmittain ja keskimmäinen aina ollut korkein.
Siellä vielä muisteltiin jumalanpalvelusta pidetyn.
Friis[208] kuitenkin arvelee, että se, minkä Castrén nimittää jumalan
pääksi, oli koko jumala, muut kivet pelkkä alusta. Norjan Lapissa
Porsangerin tienoilla nähtiin ympyriäisistä kivistä ladottu pyramidi,
jonka yläpäässä oli selvästi näkyvä syvennys; siinä kivien välissä oli
aikoinaan seisonut varsinainen jumalankuva. Itse pyramidi oli ontelo,
niin että siihen sopi pistää uhreja.
Puujumalat olivat tehdyt puitten, erittäin koivuin kannoista. Juuri
käännettiin ylöspäin ja muodostettiin pään näköiseksi, kantopää oli
runkona ja jalkoina. Jessevin mukaan[209] ne Norjan Lapissa olivat
1 1/2 tai 2 kyynärän pituiset ja noin kyynärän paksuiset. Kuva
muodostettiin niin paljon kuin mahdollista sen merkin näköiseksi, jolla
se oli maalattu noitarummulle. Ukkosta esim. kuvattiin suuren vasaran
näköiseksi. Tarkoitus oli, että jokainen jumala tuntisi hänelle aijotun
uhrin, eikä joku muu sitä anastaisi. Siksi myös piirustettiin jumalan
nimi kuvan eteen.[210] Silmät maalattiin kuvaan uhrielukan rasvalla.
Itse kuvan, vaerro-muor (= uhripuu), viereen pistettiin molemmin puolin
kiinni yksi koivun oksa,[211] joiden päät kuvan yli taivutettiin
kokoon. Se oli kieltopuu, kielde-muor, jonka piti varjella
jumalankuvaa. Kun auringolle tai kuulle piti uhrattaman, asetettiin
jumalankuvan viereen puu, joka yläpäästä oli renkaan muotoon veistetty
ja rengas nastoilla varustettu. Näitä tämmöisiä poltti 18:n vuosisadan
alkupuolella lähetyssaarnaaja Kildal Ofotenissa kahden viikon kuluessa
40, niin tiheässä niitä oli.[212]
Kun Ruotsin Lapissa, kertovat Graan[213] ja Rehn,[214] uhrattiin Thor
jumalalle, niin tehtiin hänestä yhtä monta kuvaa, kuin oli uhrattavaa
eläintä. Hänet kuvattiin aina vasara kädessä. Aurinkoa palveltaessa
väännettiin koivun vitsasta pieni rengas, joka kuvan asemesta
nostettiin lavalle. Sen sisälle pantiin uhrilihat ja sen päälle
asetettiin kolme koivuista oksaa, jotka yläpäästään sidottiin toisiinsa
kiinni.
Suomen Lappalaisten sanoo Tornaeus[215] pyhittäneen kiintonaisia
kantoja tai maahan lyötyjä paaluja, joilla ei ollut mitään muotoa.
Mutta siinä paikassa, missä Iso Torniojoki purkautuu, oli keskellä
koskea sanella viisi ihmisenmuotoista jumalankuvaa, joista isoin oli
miehenkokoinen. Kaikki seisoivat yhdessä rivissä, jokaisella oli hattu
päässä. Samanlaisia patsaita on Appelgren[216] kuvannut Kemijärvellä,
jossa kansa niitä vielä huvikseen jäljittelee. Ne tehdään seuraavalla
tavalla: elävä puu hakataan poikki 1 tai 2 kyynärän korkeudelta, pölkyn
pää muodostetaan ratin muotoiseksi, päältä se tasoitetaan ja katetaan
kivilaakasella, ett'ei niin helposti mätänisi. Näitä muistomerkkiä
löytyy kenttäpaikoilla, apajannostimilla sekä peuran ja simpsukan
pyyntipaikoilla. Jumiskojoen rannalla Suukönkään luona on
toistakymmentä patsasta, jotka ovat varustetut vuosiluvuilla ja
puumerkeillä sekä venäläisillä ja suomalaisilla kirjaimilla. Kaksi
vanhinta ovat vuosilta 1763 ja 1789, kumpaisetkin venäläisellä
kirjoituksella; yksi on vuodelta 1843 suomalaisella nimellä ja 1863
venäläisellä. Ailankajoen niskassa on patsaita noin puoli kymmentä
kaatuneiden kivilatomusten paikalla, jotka arvattavasti ovat olleet
Lappalaisten jumalia, niinkuin puupatsaatkin aikoinaan. Kansa, näet,
vielä muistelee, että Lappalaiset, kalastamaan ruvetessaan, lupasivat
veden kunniaksi pystyttää patsaan, jos runsaasti kaloja saisivat.
Samaten tekivät niitä, puusta tai kivestä, kun saivat hyvän saaliin
peurahaudoistaan.
Wirolaisista ja Liiviläisistä on meillä Henrik Lättiläisen kautta
useita, vaikkei aivan tarkkoja tietoja.[217] Saarenmaalaisten jumalan,
jota he muutaman linnan piirityksessä avukseen huusivat nimellä
Tarapitha (= Taar' avita), sanotaan olleen "lehdon". Erään toisen
linnan valloituksen jälkeen viskasivat Saksalaiset ulos samannimisen
jumalan, siis kuvan. Warsinais-Wiron kuuluisassa uhrilehdossa nähdään
useampia jumalien kuvia, joiden eri nimiä ei kuitenkaan mainita.
Kristityn lähetyssaarnaajan kerrotaan siellä kaataneen "tehdyt kuvat ja
kaltaisuudet", jolloin kansa ihmetteli, ett'ei niistä verta vuotanut.
Tämä seikka, joka nähtävästi hakkaamista tarkoittaa, osoittaa, että
kuvat olivat puusta tehdyt. Suuri syy on luulla, että ainoasti yläpää
oli ihmisen muotoon veistetty. Eräs Liiviläinen kertoi unissaan
nähneensä kansansa jumalan, joka "rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta".
Wiedemann vielä tietää,[218] että Wirolaisilla ennen vanhaan oli ollut
metsissä suuria Ukko jumalan kuvia, joilla oli nimenä _puuslik_.
Myöhemmin, niin hän arvelee, ruvettiin tekemään pienempiä, jotka
paremmin voitiin salata papeilta, ja samassa niille tuli nimikin sen
mukaan: _puuslikene_; vielä myöhemmin keksittiin niille nimitys:
_inglikene_ s.o. pikku enkeli. Toisessa paikassa hän kuitenkin tuo
esiin erään rukouksen, jossa mainitut nimitykset nähtävästi
tarkoittavat kristittyin pyhimysten kuvia.
Viimeiksi olisi mainittava eräs epäjumalan-kuva, joka on Wirolaisissa
säilynyt näihin aikoihin asti.[219] Maarian ilmestyspäivänä, näet,
tehdään viljalyhteistä nukke, toisena vuonna mies-, toisena
naisvaatteisin puettu, ja pannaan taitelle navetan yliselle. Keväällä
se sitten pistetään pitkän riuvun nenään, kuljetetaan laulamalla ympäri
kylää, viedään viimein lähimpään laidunmetsään ja asetetaan puuhun.
Siellä päättyvät juhlamenot piiritanssilla. Nuken nimi on tavallisesti
metsik, mutta kuuluu sitä myös eri vuosina sukupuolensa mukaan
mainittavan metsä-isäksi ja metsä-emäksi. Tarkoitukseksi on ilmoitettu
karjansuojelus, joka sopisikin nuken nimeen katsoen; mutta sen
tekeminen lyhteistä näyttäisi kuitenkin panevan sen yhteen
maanviljelyksen kanssa. Nykyisessä muodossaan on tämä metsik-juhla
luultavasti naapurikansoilta lainattu. Hyvin laajalta Germanilaisissa
ja Liettualais-Slaavilaisissa oli ja on osaksi vielä tapana viettää
kevään tuloa siten, että laulaen kuljetetaan ympäri talvea tai kuoloa
osoittavaa, olkista nukkea, joka viimein hukutetaan veteen tai
viskataan tuleen poltettavaksi.
Suomessa ovat pakanuuden jäljet tässä suhteessa hyvin harvat ja vähän
todistavat. V. 1559, mainitsee Aspelin[220] valittivat Wenäläiset
suomalaisten uudis-asukasten raivaavan itselleen kaskea heidän
alustalleen Oulujärven rannikoille ja pystyttävän veistetyt kuvansa,
theres utskårne beleter, niihin paikkoihin, joihin aikoivat talonsa
rakentaa. Mutta hän arvelee niiden olleen paavin-uskon aikuisia
pyhäinkuvia, samoin kuin sen kuuluisan jumalankuvan, josta on säilynyt
muisto Satakunnassa Töysän kappelissa. Tõhnin mäellä likellä talon
pihaa, nykyisen tuulimyllyn paikalla nähtiin ennen kiviraunio, jonka
kivet olivat ristiin ladotut ja jota siitä syystä nimitettiin
ristiraunioksi. Tämän päällä seisoi vielä viime vuosisadalla, talon
asukasten tarinan mukaan, Tõhnin epäjumala, jolle uhrattiin esikoiset
kaikesta. Kuva oli suuren miehen kokoinen, hongasta tehty, isot
rautarenkaat korvina. Sen hävitti Lapuan nimismies, jonka piiriin
Töysäkin siihen aikaan kuului. Kun rauniota tämän vuosisadan alussa
hajoitettiin, löydettiin vielä osa kuvaa, jonka sisällä oli hopearaha,
ja raunion pohjasta pieniä ristiä sekä sormuksen tapaisia.
Uudemmalta ajalta saaduissa tiedoissa jää juuri pääasia, tarkoittavatko
ne palveltavia jumalankuvia, epäiltäväksi. Hurrikkaiksi eli
hurrinpuiksi sanoo R. von Becker mythologisissa muistiinpanoissaan[221]
nimitetyn vaaksan pituisia, laudasta veistettyjä ja punaisella
maalattuja vartalokuvia, joita paikoittain, esim. Savossa, oli tapana
naulata ulkopuolelle vierashuoneen porstuaa, yläpuolelle ovea, jonkun
huomattavan henkilön vieraissa käynnin muistoksi. Ilmajoella kerrottiin
Reinholmille[222] v. 1868 Kokkolan kylässä Westilän talon luona
olevasta korkeasta haljusta, jonka päällä oli poltettu helavalkeita.
Harjun sivulla oli ollut noin kuuden korttelin pituinen ihmisen kuva.
Jalat siinä eivät olleet toisistaan eroitetut muuten kuin viivalla.
Kiuruveden Heinäkylällä muisteltiin vielä v. 1885 erään talon isännän
Paavo Tikkasen tehneen taikoja Körtinmäellä.[223] Siellä seisoi kaksi
puusta tehtyä ihmisen kuvaa, silmät tinaiset. Ne olivat luonnollista
kokoa, miehen ja vaimon puolen. Kivestä oli niiden keskellä 6 korttelia
korkea, nelisnurkkainen alttari, 3 kyynärää laaja joka taholle.
Ympärillä oli neljä pienempää alttarikiveä, 1 1/2 kyynärää leveät ja
noin kyynärän korkuiset; ei mitään aitaa ollut. Vuori oli niin jyrkkä,
ett'ei kulkenut eläimiä. Tälle paikalle vei mainittu puoskari
parannettavansa vammaisen, riisui häneltä vaatteet ja puetti kuvan
päälle, josta ne sitten itse varasti pois. Ennen mainitulle Immosen
kivelle Leppälahdeila[224] oli myös tapana vaikeissa taudinkohtauksissa
asettaa sairaan kova, joka oli tehty puunpökkelöstä tai vaatteista.
Niin itiin nostettiin lempeä ihmisen kuvilla.
Kaikesta päättäen ei kuitenkaan ole epätodennäköistä, että Suomen
asukkaat, samoin kuin koko heidän sukunsa, ovat tehneet itselleen
epäjumalain kuvia ja pitäneet niitä pyhissä lehdoissansa, joihin
kreikanuskoiset Inkerikot, Georgin mukaan,[225] vielä viime
vuosisadalla veivät pyhäinkuvansa palveltaviksi.
* * * * *
Epäilemättä on tarkka lukija huomannut tässä pitkässä,
ural-altailaistec kansain epäjumalan-kuvain sarjassa läpikäyvän langan,
joka cm sangen hauska. Erinomaisen suuren yhtäläisyyden ohessa nähdään
siinä samassa silmään pistävä kehitys, kulussa idästä länteen.
Altailaisilla kansilla näkyy, jos luemme pois luontaiset kalliot ja
puut, olleen vaan koti- eli jurttajumalia. Samojedeillakin sanoo
Castrén näiden olleen enimmin palveltuja, vaikka heillä myös oli
yhteisiä jumalankuvia. Suomen suvussa, Ostjakeista alkaen, ovat nämät
jälkimmäiset suurimmassa arvossa, jopa näkyvät Lappalaisissa kokonaan
hävittäneen kodassa pidettävät nukkejumalat, niin että yksityisetkin
perhejumalat ovat saaneet heidän muotonsa. Vielä suorempi on muutos
jumalankuvain merkityksessä. Koko Siperiassa on se käsitys,
että ylintä jumalaa ei ihmisen ole mahdollista rukouksillaan
lähestyä. Ostjakit, Castrénin mukaan,[226] palvelevat ainoasti
haltijoita ja vainajain henkiä; ne samat myös ottavat asuntonsa kuviin.
Wogulilaisten jumalanukkein sanoo Munkácsi[227] kuvaavan muinaisia
kansallissankareita, joiden kivettyneitä muotoja luontaisetkin
epäjumalat, kalliot ja kivet ovat. Tällä puolen Uralia on laita ihan
toinen. Permin ja Wolgan kansat rukoilevat ennen muita itse ylijumalaa
ja lienevät aikoinaan hänestäkin tehneet silminnähtävän kuvan.
Semmoinen oli arvattavasti Bjarmein Jómala ja samaa osoittaa muutamissa
Wotjakkein rukouksissa tavattava lause: "astu laupeaasti koivunoksille,
oi In-vu", jolla taivaan-veden jumalaa kehoitetaan laskeutumaan
uhrilehdon alttaripöydälle, entisen epäjumalan-kuvan sijalle.[228]
Wirolaisten Taara, joka mainitaan Saarenmaalla lähinnä ruotsalaista
asutusta, tuskin lienee ollut muun kuin Thorin kuva. Lappalaisista ei
siinä kohden ole epäilystäkään. Norjassa ja Ruotsissa tiedetään heidän
pystyttäneen puisia kuvia taivaalliselle jumalalle, jonka nimi oli
_Tiermes, Turat-uros. Hora-gales eli Thor_ ja jonka merkkinä oli
skandinavilaisen ukkosjumalan vasara. Niiden nimitys "uhripuu" samoin
kuin niiden lukumäärä, riippuva uhrieläinten luvusta, osoittaa, että ne
tehtiin jumalalle uhriksi eli muistoksi; jota vastoin vanhempaa
kantaa edustavat kiviset ja osaksi puisetkin seidat ajateltiin
asuntopaikoiksi, enimmiten Nanalaisten hengille. Uhria muistuttavasta
kuvasta on sitten kehittynyt se symbolinen eli vertauskuvallinen
käsitys, joka lappalaiselle noitarummulle maalatuissa jumalan kuvissa
ilmenee.
Kolmas luku.
Hoidat ja uhripapit.
Ural-altailaisten uskontoa on sanottu shamanin eli noituus-uskonnoksi;
noidilla on siinä erittään suuri ja tärkeä tehtävä. Varsin kumma on
siis, että heistä ylimalkain on ollut verrallisesti sangen niukat ja
vaillinaiset tiedot. Castrénkin mythologiassaan puhuu heistä vielä vaan
sivumennen. Ainoasti Samojedein noidista hän matkakertomuksissaan antaa
laveamman kuvauksen. Viime vuosikymmenet ovat kuitenkin tässäkin
asiassa tuoneet esiin suuren joukon tietoja, joiden avulla voi johonkin
määrin päästä selville.
Kaikilla ural-altailaisilla kansoilla on ollut, osaksi on vielä
noitansa, shamaninsa. Tunnettu uskonnontieteilijä Max Müller on tätä
huomauttaen arvellut yhteyden tuon laajan suvun eri kansojen välillä
vielä suuremmaksi, kun näet luuli nimenkin olevan heillä kaikilla
yhteisen. Niin ei ole kuitenkaan laita. Shamanin nimeä eivät tunne muut
kuin muutama keski-Siperian kansa, alkuperäinen se on ainoasti
Tunguseilla. Mongolit mainitsevat noitansa nimellä bö, Tatarit kam,
Samojedit tadibe. Suomen suvussa on sana noita yleisin. Sitä käytetään
Suomen, Lapin (noaidde) ja Wogulin kielessä (nojt l. najt); sen
merkitys selviää Wotjakin kielen kautta, jossa nodo eli nodes
merkitsee: viisasta, älykästä; vertaa myös Syrjäänin kielen nöd-kyl
(kyl = kieli) s.o. arvoitus.
Mikä tehtävä sitten on noidalla? Castrén[229] selittää, että
tavallisilla ihmisillä, Siperian kansojen käsityksen mukaan, ei ole
mitään mahdollisuutta lähestyä jumalia ja haltijoita, paitsi
epäjumalankuvia. Yksin noita voi olla yhteydessä heidän kanssansa,
erittäin sillä aikaa kun hän makaa "haltijoissaan". Samojedeissa[230]
_tadiben_ virka on perinnöllinen. Magus non fit, sed nascitur.[231]
Tosin puhutaan heilläkin tadiben opissa käymisestä, mutta eivät he
oikein osanneet selittää, mitä siinä oli oppimista, koska heillä ei ole
mitään loitsurunoja. Eräs Samojedi oli Castrénille kertonut, että hän,
jonka suvussa oli ollut useita mainioita noitia, lähetettiin oppiin
kahden tadiben luo. He kiihoittivat hänen mielikuvitustansa
eriskummallisilla tarinoilla haltijoista, sitoivat sitten siteen hänen
silmiensä eteen, antoivat noitarummun käteen ja käskivät rummuttamaan.
Sillä ajalla toinen heistä löi häntä kämmenellä päähän, toinen selkään.
Eipä aikaakaan, niin oli poika näkevinänsä suuren haltijajoukon
hyppelevän käsillään sekä jaloillaan. Säikähtyneenä pakeni poika ja
meni venäläiseltä papilta kastetta pyytämään. Kenties olisi siis
opetuksessa ollut vielä muitakin temppuja, mutta niistä ei tämä
Samojedi osannut kertoa.
Vielä tärkeämpi kuin opetus, näkyy Castrénin mukaan olevan omituinen
puku ja rumpu. Edelliseen kuuluu säämyskämekko, jonka päärmeet ovat
punaisesta verasta. Samanlaisilla listoilla ovat kaikki saumatkin
päällystetyt ja samasta loistavasta kankaasta ovat olkalaput. Kasvoin
edessä riippuu verkavaate; ulkomaailman pitää olla peitettynä, että
sisällinen silmä sitä paremmin voisi eroittaa henkimaailman. Päässä ei
ole mitään lakkia; ainoasti kaitainen lista punaista verkaa käy niskan
ympäri, toinen pään kiireen yli; niillä on silmiverho kiinnitetty.
Rinta on rautalevyllä varustettu. Rumpu on pyöreä, kooltaan erilainen;
suurimmat, jotka Castrén oli nähnyt, olivat viisi korttelia
läpimitaten, puolen korkeat. Siinä on vaan yksi kalvo, tehty ohuesta,
läpinäkyvästä poronnahasta. Noidan varoja myöten on rumpu koristettu
messinkirenkailla, tinalevyillä sekä muilla helyillä.
Näin varustettuna tadibe käypi manaamaan esille haltijoitansa, jossa
työssä hänellä aina on apuna nuorempi, vähemmin oppinut noita.
Päämestari ensin pärryttää rumpuansa ja laulaa muutamia sanoja oudolla,
kauhistuttavalla nuotilla. Siihen yhtyy sitten apulainenkin, aivan kuin
säestäjä meidän runojamme laulettaessa, ja molemmat laulavat nyt samat
sanat vielä kerran uudestaan. Joka sana, joka tavuu venytetään ja
jätkytetään loppumattomiin. Jonkun ajan kuluttua päänoita vaikenee ja
rummuttelee vaan hiljakseen; hän kuuntelee silloin haltijain vastausta.
Apulainen puolestaan yhä matkii laulussaan mestarin viimeisiä sanoja.
Kun keskustelu haltijain kanssa on päättynyt, kiljahtavat molemmat
noidat hirvittävällä tavalla, rumpua pärrytetään koko voimalla ja
viimein päätös julistetaan. Laulun sanat eivät noudata mitään
runomittaa, eivätkä ole edes aina sanoja; ne ovat joka tilaisuudessa
hetken tuomia, hetken viemiä.
Tällä tavalla esim. tiedustellaan haltijoilta kadonneitten poroin y.m.
olopaikkaa. Noita on ennakolta ottanut selkoa kaikista asianhaaroista
ja muodostanut niiden johdolla itselleen mielipiteen, jonka haltijoihin
jouduttuansa ilmi lausuu tai joka hänelle itselleenkin vasta silloin
selvenee. Sairaan luokse kutsuttuna noita aina lykkää parannuksen ensi
aamunkoittoon, vaikka olisi hätä kuinka suuri. Yöllä noita sillä välin
keskustelee haltijainsa kanssa asiasta. Jos sairas aamuun asti on
hiukan parantunut, niin on aika ryhtyä rummutukseen ynnä lauluun; mutta
jos ei niin ole, odotetaan seitsemänteen aamunkoittoon. Jos ei
silloinkaan tunnu vähintäkään parannusta, ei tadibe yritäkään mitään
tekemään, tauti on auttamaton. Mutta jos pikkuinenkin muutos parempaan
on tapahtunut, kysyy tadibe, eikö sairaalla ole vihamiestä, joka olisi
voinut sen taudin lähettää. Jos ei sairas tiedä, tiedustellaan sitäkin
seikkaa haltijoilta. Saatuaan taudin syyn selville, noita pyytää heitä
sairasta auttamaan, josta on seuraus, että vihamies itse vuorostaan
sairastuu.
Vielä tänäkin päivänä on useimmilla Siperian kansoilla noitansa, osaksi
mies-, osaksi naispuolta.[232] Noidan virka menee yleensä perinnöksi,
ei kuitenkaan niinkuin joku sääty-etuoikeus, vaan suvussa periytyvän
taipumuksen tavalla. Jo lapsessa arvellaan suonenvedot ja väänteet
ennustavan sen tulemista noidaksi. Myöhemmällä ijällä tämä taipumus
tulee ilmi tiheissä unennäöissä, yhä uudistuvissa raivokohtauksissa ja
tainnoksiin lankeilemisessa. Nuorukainen alkaa sen johdosta tulla
synkkämieliseksi ja vetäytyä yksinäisyyteen, omin päin harjoitellakseen
loitsimista, joka on ainoa rauhoituskeino hänen ylen kiihtyneille
hermoilleen. Sen huomattuansa sukulaiset vievät hänet varsinaiseen
oppiin jonkun vanhemman noidan luo. Mitään erityistä oppimäärää ei ole,
vaikka opetusta voi kestää muutamia vuosia. Niissäkin kansoissa, jotka
ovat joutuneet korkeamman buddhan-uskonnon vaikutuksen alaisiksi, esim.
Burjateissa, se rajoittuu jumalain nimien ja olopaikan tuntemiseen
sekä niille toimitettavien uhrien oikein järjestämiseen. Nalkki
silmänkääntäjänkin temput, joita noidan tulee osata, ovat ainoasti
sivuseikkoja. Pääasia on, että oppilas vähitellen tottuu menemään
tainnostilaan, jossa hänen sielunsa ruumiista irtautuneena luullaan
pääsevän näkymättömän henkimaailman yhteyteen, ja että hän siihen
harjaantuu ei ainoastaan luonnollisissa hermostuksen kohtauksissa, vaan
myös keinotekoisissa, jopa teeskennellyissä.[233] Oppiajan päätyttyä
tapahtuu noidaksi vihkiminen juhlallisilla menoilla ja suurenmoisilla
uhreilla. Jos vihittävän omat ja omaisten varat eivät niihin
riittäisi, niin koko se heimo, jonka noidaksi hän on tuleva, katsoo
velvollisuudekseen ottaa osaa kustannuksiin. Täysin oppinutta noitaa,
joka milloin tahansa, tarpeen vaatiessa voi välittää yhteyttä
henkiolentojen kanssa, pidetään erinomaisessa kunniassa. Hän suureksi
osaksi elää saaduista lahjoista ja niistä lihoista, joita jokaisessa
uhritilaisuudessa häntä varten erikseen pannaan. Kuoltuansa hänet
haudataan pyhään lehtoon ja häntä palvellaan sen suojelushenkenä. Hänen
muistokseen tehdään vielä nukke, jota kotijumalana säilytetään.
Tämä kunnioitus ei riipu noitain yhteiskunnallisesta asemasta, vaikka
niitä on ruhtinaitakin. Ei se myöskään perustu mihinkään erityiseen
elämänlaatuun, sillä jokapäiväisissä oloissa noita käy samaan tapaan
puettuna ja tekee samaa työtä kuin kaikki muutkin. Ainoasti
loitsiessaan hän muuttuu yliluonnolliseksi olennoksi. Silloin hän myös
ottaa ylleen eriskummaisen pukineen. Päähänsä hän panee töyhtölakin,
tavallisesti tarhapöllön sulkasilla koristetun, ja hartioilleen heittää
vaipan, joka on ommeltu täyteen turkki- ja verkalistoja sekä
kaikenlaisia kalkkareita, muun muassa metallista valettuja epäjumalain
ja tarullisten eläinten kuvia. Usein on hänellä naamus kasvojen edessä
ja haarniska rintaa suojelemassa haltijain hyökkäyksiä vastaan.[234]