puhtaan hengen käsitykseen; mielellään on se tahtonut tehdä
itselleen silmin nähtävän, käsin koeteltavan kuvan palvelemastansa
jumaluudesta. Ensi aluksi se on ollut näkevinänsä sen valmiissa luonnon
luomissa kappaleissa semmoisenaan, jotka jollakin ulkomuotonsa
eriskummallisuudella vetivät huomion puoleensa. Myöhemmin ruvettiin
muodostamaan kuolleesta luonnosta saatuja aineksia eläväin olentoin,
elukkain ja varsinkin ihmisten muodon mukaisiksi kuviksi. Ylin aste
tällä edistyskannalla ovat Pheidiaan marmoriset kuvapatsaat, Kreikan
pakanallisen taiteen ihmetyöt.
Suurimmalle osalle ainakin Siperian pakanoista nuot luontaiset tai
ihmiskäden muodostamat kuvat semmoisenaan olivat ja ovat jumalia. He
luulevat niiden voivan auttaa heitä heidän tarpeissaan, jonka tähden
niitä koettavat hyvittää uhreilla; ja jos yhtähyvin ei tule apua,
rankaisevat he sitä huolimattomuutta tai taitamattomuutta.
Ostjakeista mainitsee Pallas,[145] että he vahingon sattuessa
viskasivat maahan ja särkivät kotijumalansa. Novitskij[146] ja J.B.
Müller[147] kertovat, että he semmoisissa tapauksissa, esim. jos
kalastus ei ota menestyäkseen, piiskasivat epäjumalan-kuvaa, riisuivat
sen paljaaksi, sitoivat nuoran kaulaan ja laahasivat likaiseen
kuoppaan, jossa pitivät sille aika nuhdesaarnan. "Varmaan olet
nukkunut, ett'et ole kuullut rukouksiamme", sanoivat he, "tai olet
liian vanha jumalan virkaa enää kunnolla toimittamaan. Esi-isille kyllä
teit hyvää, mutta nyt olet laiska tai kykenemätön". Siinä kuopassa
jumala parkaa pidettiin, siksi kun taas kaloja rupesi tulemaan, jolloin
kohta ottivat hänet jälleen ylös, pyyhkivät puhtaaksi, pukivat vaatteet
päälle, veivät entiselle kunniapaikalle ja voitelivat suuta rasvalla.
Regulyn mukaan[148] Wogulit luulivat puisen epäjumalan-kuvan kuolevan,
kun se mätänee. Ainoasti harvassa sanoo Castrén [149] tavanneensa
semmoisia, jotka käsittivät kuvat pelkästänsä henkisten haltijain
asunnoksi; ne olivat sitten muita viisaampia noitia.
* * * * *
Luontaisten epäjumalan-kuvain palveluksesta tavattiin ja tavataan
osaksi vieläkin kyllin esimerkkejä ural-altailaisessa sukukunnassa.
Georgi[150] sanoo kaikkein Siperian kansojen palvelleen myös kallioita
ja puita. Castrén,[151] nojautuen vanhoihin matkakertomuksiin, väittää
samaa Mongoleista ja Tatareista. Minusinskin Tatarit valitsivat
etupäässä semmoisia kallioita, joissa oli muinais-aikuisia kirjoituksia
ja piirustuksia. Puista he erittäin pitivät pyhänä Saksan kuusta.
Samojedeilla oli tämän vuosisadan alussa Waigats-saarella useita
kuuluisia epäjumalia, joista yksi oli paljas kallio, toinen suuri kivi,
ja muutenkin sama kansa palveli eriskummallisia kallioita ja kiviä,
missä niitä näki.
Jos nyt käännymme omaan sukuumme, saamme monelta haaralta[152] sen
tiedon, että Ostjakit ja Wogulit osoittivat jumalallista kunniaa
korkeille vuorille ja kallioille, erittäin niille, joilla on suippuinen
pää, samaan tapaan kuin tehdyilläkin jumalilla.
Lappalaisilla, sanoo Friis,[153] olivat kiviset jumalat suureksi osaksi
vakinaisia, pystyisiä, eriskummallisen näköisiä kallioita, jotka
kohosivat huomiota nostavissa paikoissa. Luonnon muodostamia olivat
myös irtonaiset kivijumalat. Ne olivat vaan oudonnäköisiä, suuria
kivimöhkäleitä, jotka Lappalaiset olivat sattuneet löytämään kosken tai
meren rannalta ja nostaneet pystyyn löytökohdalle taikkapa kuljettaneet
muualle, ennestään jo tunnetulle pyhälle paikalle.
Kreutzwaldin mukaan[154] kuuluu Wirolaisilla olleen pitkulaisia harmaan
kiven lohkareita, jotka seisoivat pystyssä pyhissä lehdoissa ja pyhillä
mäillä ja joita pidettiin suuressa arvossa. Kristin-uskon päästyä
voitolle, niin kansa muistelee, nämät _kivimalit eli malit_ kaivettiin
maahan tai upotettiin jokiin ja järviin, ett'eivät kristityt saisi
niitä saastuttaa. Muutamat ovat kenties kuitenkin saaneet pysyä
paikoillaan, jos Kreutzwald on oikeassa arvellessaan, että niin sanotut
_neitsi-kivid_, joita siellä täällä nähdään, ovat entisiä, neitsyt
Maarian nimelle muutetuita epäjumalia. Kreutzwald suuresti vaivaa
päätänsä, saadakseen Keltin kielen ja muun avulla selvän _mal_-sanan
merkityksestä. Toden teolla selviää se pulma kuitenkin aivan helposti,
kun kivimal sanan oikein jakaa: kiv-imal (= kivijumala, Lapiksi:
goedge-ibmel; vrt. virol. aitümal = auta jumala). Mal on sitten vaan,
kun merkitys on unohtunut, eronnut yhdistyksestään.
Luontaisiksi, irtonaisiksi kivijumaliksi voi myös selittää ne kivet,
joita ennen mainittu Ilja-niminen munkki v. 1534 löysi Inkerin ja
Käkisalmen läänin pyhissä metsistöissä ja viskasi veteen.[155] Mutta
yhtä hyvin ne ovat voineet olla uhrikiviä. Eroitus kivialttarin ja
kivisen jumalankuvan välillä ei tällä kehitys-asteella ole kovin suuri.
Lappalaiset, niinkuin olemme nähneet,[156] joskus käyttävät samaa kiveä
molempiin tarkoituksiin. On siis varsin mahdollista, että useassa
suomalaisessa uhrikivessä piilee entinen epäjumala, samoin kuin monta
pyhistä vuoristamme on aikoinaan jumalana palveltu. Mainittakoon tässä
muutama pieni Herbersteinin kirjaan[157] otettu tieto v. 1496 tehdystä
matkasta Arkangelista Köpenhaminaan. Laiva oli seisahtunut Turjan
saarennon itäisimmän kulman Svjatoj wosin eli Pyhänniemen[158] kohdalle
vastatuulen tähden. Laivuri arveli silloin, ett'ei siitä paikasta pääse
uhria antamatta; mutta matkalaiset kielsivät sen pakanallisen menon.
Neljä päivää oltiin nyt siinä liikkumatta, ja kun viimein tuuli
kääntyi, ilmoitti laivuri kuitenkin salaa käyneensä kalliolla ja
uhranneensa sille voilla sekoitettuja kaurajauhoja. Hyvin luultavasti
oli se laivuri Karjalainen, koska tämä kansa silloin vielä asusti
pitkin Walkeanmeren läntisiä rannikoita ja oli tunnettu rohkeiksi
merenkulkijoiksi. Mutta itse Pyhänniemen kallio varmaan oli lappalainen
basse, kun ei sillä puolella koskaan ole asunut muuta kansaa.[159]
Vielä vaikeampi on päättää, milloin pyhänä pidetty puu edustaa
jumaluus-olentoa ja milloin se on ainoasti hänen asuntonansa. Kuvaa ja
paikkaa ei tässä mikään ulkonaisesti eroita. Vasta sitten kun ihmiskäsi
on pyhään puuhun koskenut, käy selväksi, mitä sillä on tarkoitettu.
Pallas kertoo[160] Ostjakkein ennen pitäneen monessa paikassa puita,
joita palvelivat ja joihin ripustivat turkiksia ja uhrieläinten
nahkoja. Mutta kun ohitsekulkevat kasakat niitä olivat ruvenneet
ryöstämään, kaasivat he puut ja hakkasivat pölkyiksi, vieden ne
uudelleen koristettuina turvallisempiin paikkoihin. Gondatti[161]
mainitsee Woguleista, että he usein leikkasivat epäjumalan-kuvansa
kasvavaan puuhun. Ennen mainitun oksakimpun votjakkilaisen kualan
nurkkalaudalla sanoo Rytshkov[162] olleen niin pyhän, ett'ei hänen
sallittu tulla lähellekään, ja lisää, että oksat siihen otettiin
pitämyspetäjästä, jonka esivanhemmat olivat aikoinaan itselleen
valinneet metsässä ja jolla samoin kuin oksilla oli nimenä modor.
Lappalaisten puujumalat, niinkuin edempänä saamme nähdä, olivat
juuriltaan irti kiskottuja tai kiintonaisiakin puunkantoja, joille oli
tavallisesti vaan vähän pään muotoa annettu. Pohjoissuomessa muistelee
Castrén[163] löydetyn vanhoja puita, joiden pintaan oli ihmiskuvia
piirretty. Sodankylässä kuului olleen tapa, että ensi kertaa johonkin
uuteen paikkaan tullessa laitettiin itselleen semmoinen kuva, jota
sanottiin hurikkaiseksi. Keski-Suomessa Wiitasaarella oli vielä joku
aika sitten pystyssä uhripuu, jonka kylkeen oli leikattu epäjumalain
kuvia. Aspelin lisäksi huomauttaa[164] tavallisista karsikoistammekin,
että niihin jätetyt "käsivarret" nähtävästi tavoittavat ihmisen haamua.
* * * * *
Käsin tehdyt jumalat ovat kahta laatua: yksityiset, omassa kodissa
palveltavat taikka suuremman yhteiskunnan, jopa koko kansan omat.
Altailaisilla kansoilla nähdään enimmiten ainoasti edellisiä. Ne ovat
tavallisesti tehdyt lampaan nahasta, huovasta tai tilkuista nuken
muotoon, hauleja tai lasihelmiä silminä, ja toisinaan puetut noidan
tapaan, toisinaan paljaat. Harvemmassa on puisia. Samojedeista, jotka
ovat meitä lähin vieras suku, kertoo Castrén myös,[165] että he
etupäässä palvelevat yksityisiä tai perheellisiä epäjumalan kuvia,
osaksi luontaisia, osaksi ihmiskäden muodostamia. Edelliset ovat
varsinkin eriskummallisia kiviä, joissa on oltu havaitsevinaan jotain
ihmisenpään tapaista. Ihmiskädellä tehdyt ovat puusta, pää suippuiseksi
veistetty, ja ihmiskasvot niihin piirretyt. Kotijumalina käytetyt ovat
tavallisessa Samojedin puvussa, vaan koristetut koreilla vöillä,
kirjavilla nauhoilla y.m. Kun heille uhrataan, asetetaan ne erinäiseen
teltan osastoon; muuten talletetaan ne eri reessä. Näin on laita
läntisillä eli Jurak-Samojedeilla. Itäinen eli Tavgy-heimo puolestaan
ei koskaan käytä luontaisia kappaleita semmoisenaan, vaan kuvan pitää
olla noidan tekemä. Se on ihmisen muotoon kääritty oravan, kärpän tai
muun elävän nahka, jonka päälle sitten on Samojedin vaatteet puettu.
Ostjakkein kotijumalat ovat pääasiallisesti samanlaiset kuin
Samojedein, niinkuin molemmat kansat muutenkin ovat paljon vaikuttaneet
toisiinsa.[166] Usein ne ovat oudonnäköisiä pikkuisia kiviä tai muita
eriskummallisia esineitä, esim. Wenäläisiltä ostettuja loistavia
rasioita, joita koristavat vaskirenkailla, pelimerkeillä, muilla
metallihelyillä sekä nauhoilla.[167] Yleisimmät ovat kuitenkin puiset
nuket, joiden pää on suippuinen ja siihen ihmiskasvot piirretyt. Ruumis
on täydellisessä ostjakkipuvussa, joka vielä on nauhoilla sekä helyillä
koristettu. Tämä puku voi olla monenkertainen, riippuen siitä kuinka
monta lupausta on aikojen kuluessa kuvalle tehty. Usein on koko nukke
ainoasti paksu mytty, täynnä uhriksi tuotuja verkoja ja turkiksia.
Kasvoina on siinä tavallisesti joku metallilevy. Kotijumalain paikka on
jurtan arvokkaimmassa nurkassa,[168] matkalla ja pienemmilläkin
retkillä niitä kuljetetaan erinäisessä reessä. Jokaisella heistä on eri
toimensa: mitkä hoitavat poroja, mitkä hyvää kalastusta ja metsästystä,
terveyttä ja avio-onnea. Tarpeen mukaan ne sen vuoksi myös asetetaan
laitumelle tai metsästys- ja kalastuspaikkaan.
Woguleinkin kotijumalat ovat osaksi Syrjänein ja Wenäläisten
kaupittelemia lastenleluja, osaksi omatekoisia puisia nukkeja, silmät
lasihelmistä tai hauleista. Niitä on jokaisella perheellä erityisessä
vakkasessa.[169]
Ennen muinoin näkyy kuitenkin näillä kansoilla olleen taidokkaampiakin
kuvia. Ostjakeilta mainitsee Strahlenbeeg[169] lähetyssaarnaajain viime
vuosisadan alussa ottaneen pois puolen kyynärän pituisia, sangen hyvin
metallista valettuja kuvia, jotka he sanoivat saaneensa maan entisiltä
asukkailta Tshudeilta. Müllerin mukaan[170] niiden muoto oli enimmiten
niinkuin hanhen, käärmeen, neidon, joka ojentaa käsiään, y.m. Hän
arveli niiden olevan saatuna Kiinalaisilta.
Permiläisten alueelta, länsipuolella Uralivuoria, on löydetty maasta
suuri joukko vaskisia epäjumalan-kuvia, sekä ihmisien että elävien
muodossa, joista edellisillä on usein tuo ugrilaisille omituinen
suippuinen pää. Ihme on vaan, että ne yksistään tavataan vanhoista
pronssikauden haudoista, eivätkä enää ole ollenkaan nähtävänä
rauta-ajalla. Ne mahtavat olla samaa laatua kuin Ugrilaisten.[171]
Nykyisemmät tiedot asiasta ovat ristiriitaiset. Niinkuin muistamme, on
Wotjakeilla pyhän kotansa peränurkassa mudor-niminen lauta, jolle
asetetaan uhreja kodinhaltijalle. Kristityillä Wotjakeilla seisovat
siinä nyt pyhimyskuvat, pakanoilla ei ole mitään muuta kuin oksakimppu
ja uhrivakka, vaan paikka on yhtä pyhä. Aminoff, ylimalkain luotettavin
ja syvin tämän kansan tutkija, väittää,[172] että Wotjakeilla ei ole
ollutkaan siinä epäjumalan-kuvaa. Hänen päätöksensä lienee kuitenkin
ennenaikainen. Parissa Andrievskin julkaisemassa asiakirjassa[173]
vuosilta 1838 ja 1840 löytyy mainittuna, että jumalanpalvelus
kualassa tapahtui puisen kuvan edessä. Koshurnikov kertoo eräästä
epäjumalan-kuvasta[174] jota pidettiin asumattomassa rakennuksessa. Se
oli kömpelösti veistetty, päänmuotoinen pölkky; parta oli tehty
suoheinistä. Alustalla, jolla se seisoi huoneen peränurkassa, oli kolme
porrasta. Kuvan eteen oli ripustettuna käsiliinoja nuorille. Vielä on
huomattava, että nykyinen nurkkalauta on hyvin sen laatuinen ja samassa
paikassa kuin alttari Ostjakkein jurtassa, jolle epäjumalat ja
uhrivakka asetetaan. Wenäläisten pyhimyskuvien asettaminen juuri siihen
paikkaan -- Wenäläisillä ne ovat asuintuvassa -- sekä niiden
nimittäminen samalla mudor-nimellä[175] todistanee myös jotain. Sangen
todennäköistä on siis, että Permiläisilläkin täyden pakanuuden ajalla
oli kotijumalia osoittavat nukkensa.
Wolgan kansoista on tässä suhteessa vielä vähemmän tietoja. Zolotnitskij
on sanakirjaansa liitetyissä oivallisissa selityksissään[176] tuonut
esiin sen tiedon, että Orenburgin läänissä rauhemmassa elävät
pakanalliset Tshuvassit vielä pitävät pikkuisia puisia epäjumalia
kodissaan. Tsheremisseistä Georgi tietää,[177] ett'eivät he paljon
huoli epäjumalankuvista. Kuitenkin on heillä tuvan nurkassa
tuohivakkasessa puusta veistetty ja mieheksi puettu vaaksan pituinen
nukke, jolle he välistä uhraavat pannukakkuja ilman mitään rukousta.
Paitsi sitä on jumalankuviksi selitetty ne neliövaaksan kokoiset laudat
niinipuun kuoresta, joita he joskus ripustivat pyhiin puihin.[178]
Mutta ne voisivat pikemmin olla mädän karsikoissamme nähtävien
lautasten kaltaiset, jotka omistavat sen puun määrätylle henkilölle, ja
tässä kenties määrätylle jumalalle. Müller mainitsee[179] niihin
kuvioita piirretyn, mutta lisää, ett'ei näillä mitään merkitystä ollut.
Lappalaisilla ei ole mitään varsinaista jälkeä kotona pidetyistä
jumalankuvista. Mutta se seikka, että heilläkin kodan perä, boassho,
oli pyhä ja noitarummun talletuspaikka sekä jälkimmäistä kalua
kuljetettiin eri reessä,[180] muistuttaa niin paljon tavasta, jolla
Ostjakit pitävät ja kuljettavat jumalankuviansa, että luulisi täälläkin
olleen vanhemman tavan perustana.
Kreikan-uskoisissa Inkerikoissa sitä vastoin on säilynyt meno, joka
selvästi johtuu aikaisemmasta kotijumalain palveluksesta. W.
Forsbergille[181] kerrottiin v. 1892, mitenkä muudan emäntä oli
voidellut kermaa pyhäsien s.o. pyhimysten kuvien suun kohdalle ja
viskellyt suoloja siihen nurkkaan, jossa nämät pidetään, eli n.k.
koloon, hokien: "syö, syö!"
Wirolaisten kotijumalista on meillä katolis-aikuinen muisto ennen
mainitun Tõnnin kuvassa. Semmoista eivät kaikki osanneet tehdä; jos
joku tahtoi sen itselleen hankkia, oli hänen turvautuminen toisen
apuun, joka niitä ennen oli tehnyt. Tämä otti käteensä vahakappaleen,
josta muodosti vaaksan pituisen ihmisenkuvan, veti sille pienet housut
jalkaan ja kääri vielä muuta riepua ympärille. Sitten se laskettiin
vakkaan ja luvattiin sille maksaa kaikesta kymmenykset. Lupauksen
tehtyä vietiin vakka piilopaikkaansa, aitan nurkkaan tai puun
onteloon.[182]
Jonkunlainen jumalankuva lienee myöskin ollut se oljista tehty ja
maalatulla naamarilla varastettu Köyri-ukko, joka muutamin paikoin
Suomessa Kekrinä asetettiin tuvan nurkkaan seisomaan.[183]
* * * * *
Yhteisessä paikassa seisovia, yhteisesti palveltavia jumalankuvia,
paitsi luontaisia kallioita ja puita, ei näy juuri olevan Tatareilla
eikä Mongoleilla enempää kuin yhteisiä rakennuksia jumaliansa varten.
Ainoa poikkeus ovat tavallaan nuot ihmisen muotoiset patsaat, joita
siellä täällä nähdään arolla. Samojedeilla jo on niitä välistä. Yksi
semmoinen, messingistä tehty, istuvan ihmisen muotoinen ja kokoinen,
oli vielä muutamia vuosia ennen Castrénin käyntiä[184] niin sanotuilla
Ostjak-Samojedeilla Karbinin kylässä Ket-joella, ja oli kokonaisella
heimokunnalla yhteinen. Se oli sekä kauneutensa että vanhuutensa tähden
suuressa arvossa. Sen luultiin olevan Tshudein käsialaa, mutta
Castrénin arvelun mukaan se oli saatu buddhan-uskoisilta Mongoleilta,
joilla on juuri semmoisia burchanien nimellä. Se oli viimein
murhapolton kautta turmeltunut.[185] Läntisillä Samojedeilla oli
Waigats-saaressa paitsi jo mainittua kalliota ja suurta
ihmisenmuotoista, suippopäistä kiveä, vielä ollut puinen, kolmilla
kasvoilla varustettu ja Wesako s.o. ukko niminen, jonka
lähetyssaarnaajat v. 1827 polttivat yhdessä 420 muun samalla paikalla
olevan jumalankuvan sekä lukemattomain uhrein kanssa.
Ostjakeilla on yleisesti myös yhteisiä, koko heimokunnan omaisia
epäjumalan-kuvia, jotka aina heimon varojen mukaan ovat enemmän tai
vähemmän koristetut, mutta yleensä paljoa rikkaammin kuin yksityiset.
Nyt ne seisovat salaisissa paikoissa metsissä, Wenäläisten pelosta,
muinoin myös aivan julkisilla paikoilla.
Yksinkertaisinta lajia oli se jumalaisseurue, jonka Castrén näki
ennenmainitussa pyhässä lehdossa.[186] Niitä oli seitsemän alastonta
puupölkkyä, suurimmat noin 1 1/2 kyynärän pituiset, pienimmät ei
puoltakaan sen vertaa. Ne seisoivat paljaan taivaan alla, jokainen eri
puun juurella. Castrénin syrjäniläiset oppaat vakuuttivat näiden
jumalankuvien olevan heimon yhteisiä, arvattavasti jonkun peräti köyhän
heimon.
Ne, joista Pallas kertoo, olivat Ostjakkein pääjumalia. Edellä kuvattu
pyhä paikka,[187] jossa ne v. 1771 vielä seisoivat, oli 70 virstan
päässä Obdorskin kaupungista Ob-lahden länsirannalla liki Woksarkan
jurttia. Toinen oli miehen, toinen vaimon vaatteissa. Puvut olivat
kalliit, verasta ja turkiksista, joihin oli ommeltu vaskisia sekä
rautapeltisiä eläinten kuvia; pään koristeina olivat hopeaseppeleet.
Miehen kuvan viereisessä puussa riippui jousi ja viini täynnä nuolia.
Kumpaisellakin oli pikku majansa puun tyvellä.
Viime vuosisadan alkupuolella, Novitskin[188] ja Müllerin[189] mukaan,
oli Ostjakeilla kolme kaikkia muita enemmän arvossa pidettyä
epäjumalaa. Kaksi seisoi yhdessä Bjelogorin jurttien kohdalla. Toinen
niistä, joka oli nimetön, näkyy olleen erittäin kuuluisa; hänen
luokseen juostiin kaikessa hädässä. Sitä he eivät saaneet enää nähdä,
koska se Wenäläisten uhkaaman hävityksen tähden oli annettu Kondan
Wogulien haltuun. Mutta Müllerille kerrottiin, että se oli puusta, pää
ympyriäinen, vartalo puettu punaiseen verkaan, joka oli ripustettu
täyteen kirjavia riepuja ja kalkkareita; lakki oli päärmätty kalliilla
mustan ketun nahalla. Toinen, joka oli seisonut vieressä samassa
rakennuksessa, oli vaskesta valettu hanhi, siivet levällään. Sille oli
tehty pesä erilaisimmista veroista, palttinoista ja turkiksista.
Vesilintujen pyynnin aikana tuotiin tälle hanhelle uhreja tai luvattiin
saaliista rasvaa osaksi. Kolmas pääjumala, jonka nimi Wenäjäksi annetun
selityksen mukaan oli Starik Obskij s.o. Obin ukko, seisoi ajoittain
vastapäätä Samarovan kylää Ob-joen varrella. Paitsi sitä oli hänellä
toinenkin asunto siinä, missä Irtysh Ob-jokeen laskee; kumpaisessakin
paikassa oli hänellä oma mökkinsä. Aina kolmen vuoden kuluttua vietiin
hän juhlallisesti erinäisellä veneellä toiseen näistä paikoista.
Tämäkin jumala oli puusta, mutta kasvoista pisti ulos pitkä
rautapellillä päällystetty kärsä, jolla hänen luultiin vetävän kalat
merestä Ob-joen vesille. Päässä oli hänellä pienet sarvet, silmät
olivat lasihelmistä. Hän oli monenkertaisesti puettu, päällimmäisenä
peitti hänen vartaloansa purpurainen vaate, johon oli kiinnitetty
kultainen rintalevy. Vieressä maassa oli hänen rautapaitansa, hänen
keihäänsä, jousensa ynnä muut aseensa. Jäidenlähdön aikana oli tapana
uhrata hänelle ja rukoilla menestystä silloin alkavaan kalastukseen.
Jos se hyvin onnistui, tuotiin sitten taas esikoiset saaliista,
erittäin _njelma_-kalasta, jolloin kuitenkin uhraajat itse söivät
kalat, ainoasti rasvaten jumalansa suuta.
Kuuluisin kaikista Ostjakkein epäjumalista oli epäilemättä se, joka
1500-luvun maantieteellisissä kuvaelmissa ja karttateoksissa
kummittelee. Aikaisin kertomus siitä on Miechovin vuodelta 1517.
Wjatkan maan takana Skythiaan mennessä seisoo suuri epäjumalan-kuva,
nimeltä Zlota baba eli kultainen ämmä. Sen lähitienoilla ei kukaan
uskalla metsästää toimittamatta uhria; jolla ei ole muuta annettavaa,
heittää turkiksen tai ainakin karvan omasta turkistansa uhripaikalle ja
kulkee syvällä kumarruksella ohitse. Ensimmäinen kuva siitä löytyy
erään Danzigista kotoisin olevan Anton Wiedin kartalla, joka on vuosien
1537-41 vaiheilta. Siinä seisoo Ob-joen suulla nainen lapsi sylissä,
jonka yläpuolelle on piirretty venäläisillä kirjaimilla Zolotaja baba.
Herbersteinin v. 1556 painetussa kirjassa[190] mainitaan tällä naisella
olleen vielä toinen lapsi vieressään, jota luultiin hänen sylissä
olevan poikansa pojaksi. Semmoisena hän kuvataankin englantilaisen
Anton Jenkinsonin kartalla, joka on vuodelta 1562, mutta Herbersteinin
omalla hän esiintyy ainoasti keihäs kädessä. Guagnino,[191] joka
kirjoitti v. 1578, väittää kuvan olleen kivestä hakatun. Sitä pitivät
Ostjakit ja Wogulit ynnä muut läheiset kansat suuressa kunniassa. He
uhrasivat sille kallis-arvoisia nahkoja, esim. soopelin, ja voitelivat
parasten porojen verellä sen suuta ja silmiä. Sillä aikaa kuin
uhripappi kysyi epäjumalan neuvoa, kansa söi uhrattujen elukkain lihoja
ja sisälmyksiä raa'altansa.
Kuvan venäläinen nimitys osoittaa selvästi, mistä lähteistä
ulkomaalaiset oppineet ovat tietonsa ammentaneet. Zolotaja baba
löytyykin mainittuna venäläisissä aikakirjoissa Permiläisten apostolin
pyhän Tapanin kuoleman johdosta, joka sattui vuodelle 1396.[192]
Sanoista "kultainen ämmä" pitäisi seurata, että tämä epäjumala oli
naispuolta,[193] mutta vaikka Ostjakeilla myös löytyy semmoisia, on
kuitenkin luultavampi, että tässä on kielellinen erehdys, niin sanottu
kansan johdannainen eli etymologia, joka tahtoo kuullut vieraat nimet
muuttaa omassa kielessä ymmärrettäviksi sanoiksi. Reguly näet sanoo
Wogulien nimittävän epäjumalankuviansa _pubiksi, pobiksi ja bobiksi_.
Tuota suurta epäjumalaa Ob-joen suulla on arvattavasti mainittu
Wenäläisille kultaisen babin s.o. kuvan nimellä, ja nämät ovat sen
väärin ymmärtäneet. Kultaisuus tarkoittanee, että se oli vaskinen.
Luultavasti se oli samanlainen kuin se, jonka Castrén mainitsee
Ostjak-Samojedeilla ja joka oli saatu buddhalaisilta Mongoleilta.
Buddhaa, näet, kuuluu usein kuvattavan istuvaksi, joku opetuslapsi
vieressään.
Kuitenkin jo Witsen selittää,[194] ett'ei tämä yli muiden kuuluisa
epäjumala ollutkaan käsin tehty, vaan luonnon muodostama kallio Ob-joen
suulla, joka ainoasti näytti siltä kuin olisi ollut nainen lapsi
sylissä. Miten lieneekään, varmaa ainakin on, että jos se oli kivestä,
se ei voinut olla käsin tehty, sillä kivisiä veistokuvia ei ole tavattu
yhdelläkään suomensukuisella kansalla. Pallaselle[195] tosin kerrottiin
Woguleilla ennen olleen nuoren hirven näköisen kuvan, joka oli
kömpelösti kivestä hakattu. Se seisoi Sosva-joen rannalla erään kylän
vieressä ja sen suojaksi oli eri jurtta rakennettu. Kaukaa tultiin
sille uhraamaan ja metsästys-onnea rukoilemaan. Mutta Georgi[196]
mainitsee yhtäläisen kiintonaisen kallion Losva-joella ja Reguly[197]
puhuu ainosti luontaisista kivimuodostuksista puusta veistettyjen
rinnalla.
Metalliset jumalankuvat ovat Woguleillakin täysin todistetut. Sosvan ja
Losvan välisessä korvessa, kertoo Pallas,[198] olivat kullankaivannon
paikkojen etsijät löytäneet pitkän kuusen juurella vaskesta valetun
miehen kuvan, keihäs kädessä. Samaa vakuuttaa myös Georgi.[199]