päässeet uhreihin koskemaan. Siitä syystä oli Lappalaisten uhrilavakin
niin korkeaksi rakennettu. Tämä, samoin kuin Permin ja Wolgan kansojen
uhripöydät, oli puusta. Luultavasti oli niin laita Suomalaisillakin,
vaikk'ei ole sitä todistamassa kuin yksi tieto, nähtävästi katoliselta
ajalta. Muutamat ruotsalaiset rauhanvälittäjät, palatessaan Wenäjältä
etelä-Savon kautta v. 1616,[105] näkivät siellä monessa paikoin
pystytetyn korkeita riukuja, joiden yläpäähän oli kiinnitetty soikean
renkaan kehystämä risti ja alapäähän ikäänkuin alttari kirveellä
veistetty; niiden luona oli pyhäpäivin tapa teurastaa vuohi, vasikka ja
lammas, sekoittaa veret ja valaa riuvun alttarintapaiselle jalustalle.
Sekä Wirossa että Suomessa tapaamme myös kivialttareita. Yhtä semmoista
Tumulan hovin läheisyydessä Pöiden pitäjässä Saarenmaalla vertaa
Holzmayer[106] niihin, joita on tavattu Ruotsissa. Sen ylipinta oli
täynnä pieniä kuoppia, luultavasti uhriveren kokoilemista varten.
Permin ja Wolgan kansoilla oli erinäiset, talon ja kylän uhripaikat,
erinäiset yleisemmät, niin myös Lappalaisilla ja Wirolaisilla.
Hämärämmät, milt'ei puuttuvaiset ovat Suomalaisista saadut tiedot.
Tuskin kuitenkaan lienee tässä kohden mitään epäilystä.
Permin ja Wolgan kansat tekivät vielä eroituksen hyville ja pahoille
jumalille pyhitettyjen uhripaikkojen välillä. Se tapa, niinkuin olemme
nähneet, ei kuitenkaan heillä ole varsin vanha, yhtä vähän kuin
Lappalaisilla _Rota eli Rutu_ (vrt. Skandinavilaista drott) nimisen
pahan hengen palvelus, joka Kildalin mukaan[107] tavallisesti
toimitettiin eri paikassa. Vasta myöhemmällä ajalla on myös suomalainen
sana hiisi, joka Wirossa tähän päivään asti on säilyttänyt alkuperäisen
merkityksensä metsistö ja jonka Agricola sanoo tarkoittaneen metsän
haltijaa, siirtynyt pahan paikan ja pahan hengen nimitykseksi.
Viimeksi on huomattava se läheinen yhteys, joka on suomalaisten
uhripuistojen ja kalmistojen välillä. Wirolaisetkin vielä sata vuotta
sitten salaa kuljettivat kuolleensa metsistöihin,[108] arvattavasti
niihin hiisi nimisiin, joissa tiedetään kasvaneen yksin-omaan
havupuita. Norjan Lappalaisten oli muinoin tapana pyhiin paikkoihinsa
haudata niitä, jotka eläessään olivat olleet taitavia jousimiehiä.[109]
Keremet sanan kiintyminen hautausmaihin Mordvalaisilla ja
havupuu-ryhmiin[110] Tsheremisseillä sekä se seikka, että Wotjakeilla
on pakanalliset kalmistonsa kuusikoissa, joissa myös uhrit vainajille
toimitetaan,[111] viittaavat samaan suuntaan.
* * * * *
Täten olemme siis kaikissa tähän asti tarkastetuissa Suomen suvun
kansoissa tavanneet pääasiallisesti saman uhrilehtoin muodon, josta
näkyy, että se on jo ikivanhoina aikoina muodostunut. Mainitsematta
ovat vaan jääneet Ugrilais-kansat ja syy siihen on se, että heidän
pyhät paikkansa eivät samaan ryhmään kuulu.
Wogulein sanoo Pallas[112] viettäneen uhrijuhlansa luolissa, jyrkkien
kallioin päällä ja pitkien kuusien juurella. Siellä seisoivat heidän
epäjumalan-kuvansa. Semmoinen luola esim. vielä näkyi Lobvan lähellä
Shaitanka-puron rannalla. Pari ostjakkilais-jnmalaa taas, joista hän
kertoo, seisoi metsäisessä laaksossa, kumpikin valitun puun juurella.
Nämät puut olivat tyvipuolelta peitetyt veralla sekä muilla kankailla
ja ylempää päällystetyt valkoisella rautapellillä; latvasta riippui
pikkuinen tiuku, jota tuuli pani liikkeelle ja helisteli. Läheisissä
puissa nähtiin lukemattomia taljoja uhratuista poroista ja kaikenlaisia
turkiksia. Maassa kuvien ympärillä oli kattiloita, maljoja, lusikoita
y.m. Miehet yksinään saivat säännöllisesti käydä täällä uhraamassa
miesjumalalle, naiset vaan joskus, noita-akka etupäässä, toivat
antimiansa naisen tapaan puetulle jumalankuvalle. Paikka, missä joku
epäjumala seisoi, oli pyhä, sen rajat olivat tarkasti määrätyt jokien,
purojen ja muiden luonnonmuodustumien mukaan. Siellä ei uskallettu
heinää niittää, ei puita hakata, ei metsästää, ei kalastaa, ei edes
joesta vettä juoda, ett'eivät jumalat suuttuisi. Sivumatkustaessa ei
saatu venettä rantaan laskea, eikä edes airolla maata koskettaa.
Matkoillansa oli Ostjakeilla siksi vettä mukana, ja jos se loppui,
olivat mieluummin janossa, kuin että olisivat ottaneet pyhästä
paikasta.
Castrén[113] kerran metsiä myöten kulkiessaan itse sattui näkemään koko
ostjakkilaisen jumalaperheen. Ne seisoivat tuuheitten Saksan-kuusien
juurella. Puissa riippui paljon poronnahkoja ja sarvia. Paikkana, joka
uhrimetsäksi kelpaa, hän vielä mainitsee semmoisen, jossa yksi setripuu
kasvaa kuusikon keskellä.
Sommierin[114] kuvaamassa uhrilehdossa seisoi vanha setripuu, jonka
juurella oli suuri joukko puisia jumalankuvia. Sen sekä läheisten
koivujen oksilla riippui vaatteen kaistaleita, punaisia nauhoja,
noitarumpuja, poronkalloja y.m. Myös nähtiin niissä kokonaisia
poronnahkoja sarvineen sorkkineen, joista yksi oli aivan verekseltään
ripustettu; vähän matkan päässä huomattiin tulensijan jälkiä. Puitten
ympäriltä oli pensasta raivattu, maata peitti monivärinen, kukkiva
ruoho. Yleensä pitivät Ostjakit huolta siitä, että heidän pyhät
paikkansa, samoin kuin hautausmaansa, tulivat kauniille ja korkealle
paikalle, jossa puut olivat ylenmäärin isot ja kasvullisuus tavallista
rehevämpi.
Me näemme siis Ugrilaisillakin pyhän lehdon, jossa ei mitään saa koskea
ja johon eläinten nahkoja ynnä muita uhriantimia ripustetaan.[115]
Mutta läntisiin sukulaiskansoihin verraten on se tärkeä eroitus
huomattava, että pyhä paikka ei ole aituuksella eroitettu muusta
metsästä. Tässä suhteessa Ostjakit ja Wogulit ovat samalla
luontoperäisellä kannalla kuin kaikki muut Siperian kansat. Uhritarha
sitä vastoin on Euroopassa hyvin yleinen kehitysmuoto, sitä tavataan
paitsi suomalaisilla, myös liettualais-slaavilaisilla ja
germanilaisilla kansoilla. Mahdollisesti on joku näistä kansoista,
joilta Suomalaiset niin paljon muuta sivistystä ovat saaneet, siinäkin
suhteessa ollut meidän sukumme opettaja. Se tapahtui, niinkuin tavan
yleisyydestä näkyy, sitten jo noina kaukaisina aikoina ennen
kansainvaellusta, jolloin Suomen suvulla oli koko pohjoinen Wenäjä
yhtenäisenä asumus-alana.
Sen sijaan on Ugrilaisten pyhissä lehdoissa jotain muuta huomattavaa.
Voguleilla, kertoo Gondatti,[116] on määrättyjä pyhiä paikkoja, joissa
heidän yhteiset epäjumalan-kuvansa seisovat. Niillä on vakinaiset
kantomiehet, jotka avoveden aikana soutelevat Obia ja sen lisäjokia
pitkin keräämässä vapaehtoisia lahjoja. Ennen vanhaan säilytettiin
kaikki kerääntyneet varat erityisissä aittarakennuksissa. Näillä
uhriaitoilla oli suuri merkitys kansan taloudessa; vaikka osa, niinkuin
turkikset, aikojen kuluessa pilautuivat, niin ainakin rahat ja muut
metalliset kalleudet pysyivät vähentymättömänä omaisuutena. Ne olivat
jonkunlaisina kansallispankkeina, joista huonoina vuosina oli lupa
ottaa velaksi ja joihin parempien aikojen koituessa sai maksaa
takaisin. Vielä muutama vuosikymmen takaperin mainitaan Wogulein
uhriaitoissa löytyneen kymmenin leivisköin hopeata. Nykyänsä
syrjäniläiset ja venäläiset kauppiaat ostelevat petollisilta
kantomiehiltä vanhoja hopeita ja uusia turkiksia huokeasta hinnasta,
varastelevatkin niitä, missä vaan käsiinsä saavat. Siitä on ollut
seurauksena Wogulein yleinen köyhtyminen. Pohjoisen Sosvan vasemmalla
rannalla on pyhä lehto, jossa aittoja on säilynyt useampia. Niitä ei
tohdi lähestyä kukaan muu kuin paikan vartija, joka ottaa vastaan
antimet, sillä niiden ympärillä on jousia ja ketunrautoja viritettynä.
Yhdessä niissä pidetään tallella ihmisen muotoista jumalankuvaa. Vähän
matkan päässä aitoista on puu täynnä rautaisia nuolia; jokaisen
uhraajan on velvollisuus ainakin yksi nuoli siihen ampua.
Ohisoudettaessakin on tapana heittää rahoja veteen uhriksi. Matkalla
uhripaikkaan ei ole lupa nukkua, vaikka sitä kestäisi kolme
vuorokautta. Naisia ei sinne päästetä ollenkaan.
Ostjakkilaisten uhriaittojen muoto muistuttaa Lappalaisten
tavara-aittoja, niinkuin Rabotin valokuva vuodelta 1890 osoittaa.[117]
Parin kyynärän korkuisen puunkannon päähän oli rakennettu talvijurtan
tapainen, johon pääsi porraspuun avulla ja josta löytyi, paitsi
uhriantimia, kaksi rievuista tehtyä jumalanukkea. Toisen saman-aikuisen
valokuvan on herra A.W. Adblanov Tomskista lähettänyt Suom-ugril.
seuralle.
Tämä muoto ei kuitenkaan ole ainoa, vaan on meillä kertomuksia,
erittäin viime vuosisadan alkupuolelta, muunlaisistakin pyhistä
rakennuksista. Jo Witsen[118] mainitsee tavallisten kuvansäiliöiden
ohessa erityisiä jättiläisrakennuksia. Ne olivat nelisnurkkaisia,
kuuden sylen korkuisia puutorneja. Mitään ovea ei niissä ollut, vaan
piti tikapuitten avulla kiivetä salvoksen yli. Sisällä oli hirsipuun
puoliskon tapainen, jossa riippui soopelin nahkoja ja punaisia verkoja,
kaikki epäjumalalle annettuja lahjoja. Tänne tuotiin myös uhratun
hevosen vuota päineen, kavioineen.
Strahlenberg[119] näki Ob-joen varrella ostjakkilaisen
jumalanpalveluksen, joka pidettiin pitkässä ladontapaisessa. Se oli
puusta rakennettu ja tuohella katettu. Peräseinällä oli hirsistä tehty
alttari, jolla seisoi kaksi epäjumalan-kuvaa, miehen ja naisen tapaan
rievuilla puettuna. Niiden ympärillä nähtiin joukko kömpelöitä, myös
rievuilla käärittyjä poron, ketun, hirven ja jäniksen kuvia.
Novitskij[120] antaa Ostjakeista sen yleisen tiedon, että heillä oli
suuria rakennuksia, joihin asettivat epäjumalan-kuvansa ja jonne
itsekin kokoontuivat uhriateriaa syömään.
Tarkempi on hänen kertomuksensa parista vogulilaisesta
jumalanhuoneesta. Toisesta, jonka hän omin silmin näki, löytyi viisi
puusta tehtyä, ihmisen kaltaista kuvaa vaatteisin käärittynä.
Etummaisen päähän oli ripustettu jonkun linnun rintaluu, toisten edessä
oli luita tuohisissa. Tämän päärakennuksen ympärillä oli pienempiä,
nelisnurkkaisia aittoja miehenkorkuisten patsaitten päällä, joista
jokainen oli yläpäästään veistetty ihmisen muotoon. Niissä säilytettiin
aseet, joita uhrieläintä teurastaessa käytettiin: kirveet, nuolet y.m.
Erikseen niistä oli vielä vähäinen aitta, täynnä luita. Toinen
jumalanhuone, josta hän ainoasti kuuli puhuttavan, oli Konda-joen
varrella. Sinne ei kukaan kansasta uskaltanut mennä, ei itse
ruhtinaskaan; ainoasti pappi kävi sisällä uhraamassa. Usein sieltä
kuultiin ennustavia ääniä, erittäin niinä aikoina, jolloin jumala vaati
uhria. Rakennuksen edessä seisoi kaksi vartijaa, purpurainen puku yllä
ja koristeltu keihäs kädessä. Ne oli heille hankittu yhteisellä
kustannuksella ja niitä säilytettiin yhteisessä aitassa, silloin kun ei
ollut vahdinpitoa.
Castrén[121] selittää, että koko heimon yhteisiä jumalia oli tapana
pitää tallella eri jurtassa tai teltassa, joka oli noidan valvonnan
alainen. Yksityisetkin jumalansa säilyttivät Ostjakit milloin jurtassa,
milloin teltassa, mutta omassa asuntomajassaan. Pallasen mukaan[122] ne
seisoivat arvokkaimmassa s.o. peränurkassa, edessään pikku vakka, johon
uhrit pantiin. Nykyiset Wogulit, lisää Gondatti,[123] pitävät tätä
peränurkkaa niin pyhänä, ett'eivät salli naisten siellä oleskella, ei
edes tavaroitaan pitää.
Jos sitten käännymme takaisin Permin Suomalaisten luo, joista olemme
lähteneet, niin näemme heilläkin samanlaisia uhriaittoja ja
jumalanhuoneita. Edellisiä oli tiettävästi myös vanhoilla Bjarmeilla,
vaikk'ei siinä metsistössä, jossa suuri Jómalan kuva seisoi.
Ryöstöretkeä ehdottaessaan Thore Hund kertoi, että Bjarmein oli tapana,
kun joku rikas mies kuoli, jakaa rahat vainajan ja perillisten kesken.
Kuolleen osa, välistä puolet, välistä kolmas osa tai vielä vähempi
kannettiin metsään, jossa se joko kätkettiin kumpuun taikka
rakennettiin sitä varten erityinen huone.
Jälkimmäisistä on aivan epäilemättömät todistukset Permiläisten
apostolin, pyhän Tapanin elämäkerrassa.[124] Yksi niistä, joka hänen
onnistui polttaa alttareineen ja kuvineen, kun ei vartijoita ollut
saapuvilla, sanotaan olleen hyvin kuuluisa. Toisessa paikassa
mainitaan, että hän kokosi kaikki, mitä oli ripustettu jumalankuvien
ympärille tai yläpuolelle joko uhriksi taikka koristukseksi: soopelin,
näädän, kärpän, lumikon, majavan, ketun, karhun, ilveksen ja oravan
nahat, yhteen läjään, jonka sytytti tuleen. Ei hän sallinut edes
korjata sitä kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa, tinaa tai muuta metallia,
jota löytyi jumalanhuoneissa.
Wotjakeilla on vielä tänä päivänä jokaisella perheellä erityinen
_kuala_ (= kota) jumalanpalvelusta varten. Paitsi sitä on joka kylässä
yksi yleinen suku-kuala tai useampiakin, jos kylään on asettunut eri
sukuja. Vielä voi eri suvuilla olla yhteinen iso kuala siinä kylässä,
josta nämät suvut ovat haarautuneet. Kuala-palveluksen mukaan, tietää
Wichmann[125] jakautuvat Wotjakit ison kualan sukuun ja pienen kualan
sukuun. Jako perustuu siihen, että perheestä eroava jäsen rakentaa
itselleen uuden, pienen kualan, jonka suhteen emä-kualaa kutsutaan
isoksi. Tämä voi puolestaan taas, jonkun vanhemman kualan suhteen olla
pieni kuala. Perhe-kuala on kesällä keitto- ja ruokahuoneena, ja
talvellakin siinä säilytetään ruokavaroja. Myöskin suku-kualaa
käytetään samoihin tarpeisin; se on tavallisesti suvun päämiehen
talossa ja samalla hänen yksityinen perhe-kualansa. Ainoasti isoa
kualan käytetään yksinomaan uskonnollisia tarkoituksia varten.
Kuala on ladon tapainen, nelisnurkkainen rakennus, ilman kivijalkaa,
lattiata ja välikattoa. Ovi ei ole lyhyellä, vaan pitkällä seinällä,
ikkunaa ei ole ollenkaan. Keskellä on kivien reunustama tulensija,
jonka päällä iso kattila kahdesta orresta haahlain päässä riippuu.
Pitkin seiniä on mataloita penkkiä. Ovesta vasemmalle, penkin edessä,
on pöytä ja tuoli. Vasemmassa peränurkassa[126] on miehen korkeudella
lauta, jonka päällä on kannellinen kopsa, _vorshud_. Nimensä se on
saanut kodinhaltijasta vorshudista, joka suojelee suvun onnea ja jota
kuala-uhreissa pääasiallisesti palvellaan. Kopsan alla on usein
kimpullinen kuusen oksia.
Glazovin piirikunnassa, kertoo Pervuhin,[127] pidetään oksakimppu,
_mudor_ nimeltä, vorshud-kopsan sisässä, jossa muuten on kaikenlaisia
uhriantimia ja uhritarpeita. Siinä on pientä rahaa, oravan nahkaa, pyyn
siipeä, teeren höyhentä, uhrileivän palasia, kauhasia ja kupposia y.m.
Uhriastioita säilytetään muutamin paikoin erityisessä kaapissa
alapuolella lautaa, myös uhrattuin eläinten luut ja nahat pannaan sinne
talteen. Lauta on joskus katettu liinasella, joka on silkillä
kirjaeltu, ja pyhä kopsa päällystetty korutekoisella vaatteella.
Isot, yleiset kualat ovat tavallisesti ulkopuolella kylää korkealla
mäellä tai joen varrella. Välistä ne rakennetaan ilman kattoa puitten
suojaan.[128] Vorshud-tuohinen asetetaan siinä tapauksessa puun
juurelle erityiselle pöydälle. Kun iso kuala pitää muuttaa, niin se
poltetaan. Kaikki hiilet ja tuhkat kootaan puhtaisin astioihin ja
viedään metsään sille paikalle, jolle uusi rakennus on tehtävä. Hiilet
pannaan niihin reikiin, joita on kaivettu maahan patsaitten
pystyttämistä varten, ja tuhka kylvetään permannoksi aijotulle alalle,
sitten kun se on lyöty kovaksi kuin puimatanner. Ison kualan
muuttamisesta on samantapainen kertomus kuin ludin paikan
valitsemisesta. Kerran oli härkä päässyt karkaamaan isosta kualasta, ja
kesken toimitusta täytyi uhraajain lähteä sitä takaa ajamaan. Paikka,
missä härkä viimein saatiin kiinni, katsottiin niin edulliseksi
asemansa puolesta, että koko kuala muutettiin sinne.
Vielä mainittakoon pahalle hengelle, ludille, pyhitetyt kualat. Ne ovat
rakennetut keskelle ludin aitausta. Eräässä kylässä Mamadyshin
piirikunnassa Kazanin lääniä näki Gavrilov[129] neljä ludia, joista
yksi oli iso lud. Se oli aidatta ja siinä oli keskellä kuala. Sekä
aitauksessa että kualassa, oli yksi ainoa sisäänkäytävä, idän puolella.
Kuolan sisällä ei ollut muuta kuin mudor-niminen nurkkalauta, pöytä ja
kaappi. Ainoasti ludin hoitajan oli lupa sinne mennä, se oli ikään kuin
kaikkein pyhin.
Wotjakkilaista kualaa vastaa tsheremissiläinen _kuda_, joka löytyy
jokaisessa talossa. Sitä ei nykyisin enää käytetä muuna kuin keittiönä
ja varastohuoneena. Sen uskonnollisesta tarkoituksesta on ainoasti
muutamia jälkiä säilynyt. Heikelin mukaan[130] on kudan peräosa välistä
eroitettu laipiolla eri kamariksi, johon ainoa oviaukko vie kodasta ja
jossa on sekä lattia että välikatto. Tätä kamaria pidettiin ennen
vanhaan muita kudan paikkoja pyhempänä, sillä tässä tehtiin
uhrilupaukset, asettamalla siihen ne halot, joita uhratessa metsässä
tarvittiin, sekä kattilan, jossa uhri aijottiin keittää.[131]
Rytshkov muistelee,[132] että Tsheremissit muutamin paikoin, samoin
kuin Wotjakit, pyhittivät puun oksia, joille antoivat nimen kuda-vadash
s.o. kodinhaltija. Kuznetsov puhuu[133] erityisestä arkusta, jota
pidettiin kätkettynä kudassa, se oli kodinhaltijan olopaikka.
Tshuvasseilla, kertoo Pallas,[134] oli joka talossa _irih_-niminen
vitsakimppu, jossa oli viisitoista neljän jalan pituista varpua. He oli
otettu orjantappura-pensaasta ja keskeltä sidottu niinikaistaleella,
jonka päähän oli tinapalanen kiinnitetty. Tätä vitsakimppua
säilytettiin sivurakennuksessa, jota pidettiin puhtaana, ja siinä sen
näkyväisimmässä nurkassa.
Myös Mordvalaisilla näkyy olleen jonkunlaisia rakennuksia
epäjumalanpalvelusta varten. Ainakin mainitsee Münch,[135] että vuosina
1743-1745 oli hävitetty jumalanhuoneita rukouspaikoilla metsissä.
* * * * *
Lappalaisista ei tiedetä, että heillä milloinkaan olisi ollut erityistä
jumalanhuonetta. Mutta omassa kodassaan oli heillä[136] eroitettu
paikka perällä, _boassho_, jota pidettiin pyhänä, niin että sinne ei
nainen saanut mennä. Siellä pakanuuden loppuaikana oli noitarummun
talletuspaikka, ennen luultavasti jumalankuvien.
Toisin Yhteissuomalaisilla. N.k. Tshudeista, Inkerikoista ja
Karjalaisista Watjan viidenneskunnassa ja Käkisalmen läänissä valittaa
v. 1534 Novgorodin arkkipiispa Makarij[137] katkerasti, että he yhä
veivät uhria omain arpojainsa rukoushuoneisin. Hän sen vuoksi
lähetti Ilja-nimisen munkin, joka hävitti mainitut rukoushuoneet,
hakkasi maahan ja poltti (pyhät?) metsistöt sekä viskasi kivet
(epäjumalan-kuvat?) veteen. Vanhoista ja keski-ikäisistä miehistä ja
naisista ei kukaan ensin uskaltanut olla tässä hävitystyössä apuna;
sillä he pelkäsivät kuoleman tulevan siitä seuraukseksi. Mutta kun he
näkivät, ett'ei hävittäjille tullutkaan mitään vahinkoa, luopuivat he
kokonaan taikauskostaan.
Oulujoen varrella Muhoksen pitäjässä, kertoo Ganander,[138] oli
Kehkosen talo, jonka ensimmäiset asukkaat olivat tulleet Kantalahdelta
Wenäjän-Karjalasta. Heillä oli keskellä pihaa ristiaitta. Joka kerta
kun sen ohitse vietiin lapsi kirkolle kastettavaksi, piti siihen
heittää uhri; muuten lapsi sai jonkun ruumiinvian. Poika- ja
tyttölapsia varten oli eri ikkunat, joista viskattiin sisään hopeaa,
tinaa, vaskirahaa y.m. Muudan sotamies kaatoi aitan jokeen. Talo, joka
ennen oli ollut rikas, köyhtyi sen jälkeen peräti.
Virolaisilla, vakuuttaa Kreutzwald,[139] oli jokaisessa talossa
tuohesta tai päreistä tehty, kannellinen vakka, joka oli Ukolle
pyhitetty. Siinä pidettiin, paitsi kynttilänpäätä, pieniä rahoja ja
ikään kuin nukelle tehtyjä vaatteita. Ukon-juhlan aattona katettiin
aitassa pöytä ja nostettiin sille Ukon vakka. Sen ympärille ladottiin
lihaa, voita, kalaa, leipää, suurimia, hunajaa ynnä muuta ruokaa.
Muutama jyvä kutakin kylvösiementen lajia pantiin pieneen tuokkoseen,
joka asetettiin vakan sisään ja jonka annettiin siinä olla kolmanteen
päivään.
Weske[140] puhuu samantapaisesta vakasta, joka oli pyhälle Tõnnille eli
Tõniselie (= Antonius) omistettu. Sitä säilytettiin tavallisesti aitan
nurkassa ja siihen uhrattiin uutiset viljasta, oluesta, teuraslihoista,
kankaista y.m. Itse Tõnniä, joka oli kodinhaltija, siinä kuvasi
vahakynttilän palanen. Pärnunmaalla Wändran pitäjässä oli vielä tämän
vuosisadan alkupuolella Tõnnin vakkoja joka kylässä. Ylin ja arvokkain
Tõnn oli sillä, jolla oli vanhin vahakynttilä vakassaan, hänen luokseen
oli muitten Tõnnin omistajain tapana kokoontua.
Missä paikassa Suomalaisten Ukon-vakka pidettiin, ei löydy mainittuna.
Agricola ilmoittaa ainoasti, että se haettiin esille Ukon-juhlaan
kevätkylvön aikana. Luultavaa kuitenkin on, että se on ollut läheisessä
yhteydessä niiden uhriaittojen kanssa, joista meilläkin on säilynyt
muutamia muistoja.
Eräässä Antti Lizeliusen käsikirjoituksessa vuoden 1775 vaiheilta,
josta J. Sjöros on julkaissut otteen kertomuksessaan Mynämäen
kihlakunnasta,[141] sanotaan kotohaltijoille pyhitetyn erityisiä
huoneita sekä perhekunnissa että kyläkunnissa.
Suomalaisen kirjallisuuden seuran kokoelmissa on semmoisista pari
muistiinpanoa aivan uusimmalta ajalta. Suomenniemellä Karhun
talossa[142] on aittarakennus, jonka sanotaan olevan vuosisatoja vanhan
ja jo seitsemästi muutetun. Se on merkillinen pienuudestaan; ei ole
kolmea kyynärää pitempi, eikä niinkään korkea, ja kuitenkin on siihen
mahtunut seitsemän eri hinkaloa, joiden seinämien sijat vielä selvästi
näkyvät ulkoseinissä. Aitan keskellä on seisonut ontelo honka, jonka
sijan vielä eroittaa kattolaudoissa. Hongan kupeissa sanotaan olleen
useita reikiä; kun eloa korjattiin tai muuta riistaa saatiin, niin
uhrattiin aina esikoiset näihin reikiin, hongan sisällä asuville
jumalille. Ovenkin pienuus, kyynärä neliöön, panee ajattelemaan, ovatko
sen aikuiset vuodentarpeet olleet niin vähäiset, että ovat mahtuneet
moiseen hökkeliin, vai onko se rakennettu yksin-omaan jumalia varten.
Wiitasaarella Niinilahden kylässä[143] kuuluu olleen kaksi uhriaittaa,
joissa pidettiin ruokaa näkymättömille hengille. Niihin vietiin
ensimmäiset viljoista ja kaikista tuloksista. Mitä pieniä kapineita
tehtiin, niinkuin ruoka-astioita ja lusikoita, niistäkin annettiin osa.
Aitat olivat kyläkunnan yhteiset ja niihin oli yhteinen avain. Yksin
niitä ei kukaan uskaltanut lähestyä, vaan piti useamman miehen
kerrallaan mennä.
Tässä on siis kuitenkin Suomen suvussa jonkinlainen temppelin alku, jos
kohta huono ja halpa. Yhteiset jumalanhuoneet, niinkuin ugrilaisista ja
votjakkilaisista selvästi näemme, ovat ainoasti luonnollinen kehitys
alkuperäisimmästä jumalanpalveluksesta omassa kodassa. Samantapaisia
uhriaittoja kuin Ostjakeilla, sekä yksityisiä että yhteisiä, on
Castrénin mukaan[144] myös Samojedeilla. Mutta muilla uralaltailaisilla
kansoilla Siperiassa ei ole mitään vakinaisia rakennuksia pakanallista
jumalanpalvelustansa varten. Buddhan-uskoon kääntyneitten ennen
mainitut datsanit eivät tietysti tässä kohden voi tulla lukuun. Jos
viimein palaamme naapurikansojemme jumalanhuoneisin, niin huomaamme
helposti, että niiden komeus on vierasta, lainattua. Kaikista
liettualais-slaavilaisista kansoista olivat Itämeren Slaavilaiset
ainoat, joilla oli oikeita temppeleitä. Nekin olivat myöhäisiä,
länsimaisen sivistyksen vaikutuksesta syntyneitä. Sama lienee ollut
laita niiden harvojen germanilaisten temppelien, joista meillä on
tietoa. Upsalan pyhä lehto ja pyhä lähde, jonka luona kasvoi alati
viheröitsevä puu, nähtävästi edustivat vanhempaa uhripaikan muotoa,
joka uudemman temppelirakennuksen ohella oli säilynyt.
Toinen Luku.
Epäjumalan-kuvat.