nimisillä paikoilla varjoisia puita, joiden alla oli toimitettu
uhreja.[65] Samassa pitäjässä tuomittiin v. 1670 muudan mies hakkaamaan
maahan noin kahden sylen korkuisen ristin, jonka hän oli itselleen
pystyttänyt metsään, sekä hajoittamaan sen perustuksen.[66] 1600-luvun
lopulla tiedetään Orihveden Ristikankaalla seisoneen ison petäjän,
jonka juurelle oli jokaisen ohikulkijan heitettävä vihanta oksa. Sen
sekä ympärille kohouneen risuläjän poltti pitäjän kirkkoherra.[67]
Piispankäräjissä Kerimäellä v. 1738 oli kysymys epäiltävien lehtojen ja
puitten hävittämisestä. Kirkonkokouksessa Rantasalmella v. 1746
valittiin miehiä joka paikkakunnalta maksua vastaan hakkaamaan ja
polttamaan kaikki talojen luona ja pelloilla kasvavat, epäluulon
alaiset puut sekä hävittämään ne uhripaikat, joilla oli nimenä
ristinkanto. Mutta valituista osa ei tahtonut ottaa tätä tointa
vastaan, vaikka papisto käytti nimismiestäkin heitä pakoittaakseen; osa
ei uskaltanut ryhtyä hävitystyöhön siinä pelossa, että karjalle tai
muulle taloudelle joku vahinko tapahtuisi. V. 1748 mainitaan Porvoon
konsistoorin kääntyneen maaherran puoleen pyynnöllä, että hän antaisi
kruununpalvelijoille käskyn niiden uhripaikkojen, pyhien puitten ja
lehtojen hakkauttamiseen, joita oli Karjalassa sekä Leppävirroilla
Savossa.[68]
Länsi-Suomessa oli viime vuosisadan alkupuolella nähtävinä entisiä
uhrilehtoja ristinkantojen, pyhityspaikkojen sekä Hiidenkankaitten
nimellä.[69] Kaksi peninkulmaa Turusta Raumalle menevän tien varrella
Nousiaisten Nummenkylän luona oli Hiidenkangas ja vähän matkaa siitä
toisella puolen tietä oli Härkälähde ja lehto, jossa kasvoi
Hiittenhaapoja.[70] Väliän suurella yhteisniityllä Liedossa on vielä
muutamia vanhoja lehtoja, joista varkaatkaan eivät uskalla puuta
hakata.[71] Kokemäellä löytyy kaksi Hiisi nimistä hakaa. Siellä on myös
säilynyt tarina laivureista, jotka olivat eksyneet merellä ja joutuneet
pitkän, sokean ukon nuotiolle. Hän oli heiltä tiedustellut, mistä
olivat kotoisin. He olivat vastanneet: Suomesta. Hiisi, joka aikoinaan
oli asunut Kokemäellä, oli silloin kysynyt:
Vieläkö Purjalan haavisto versoo,
Vieläkö Pyhänkorvan kuuset kasvavat?[72]
Entisiä uhrilehtoja ovat epäilemättä ne kuusikot, joihin
kreikan-uskoiset Karjalaiset hautaavat kuolleitansa ja joita he pitävät
niin pyhänä, ett'eivät salli niissä puutakaan hakattavan. Laatokan
Mantsinsaarella Työmpäisien kylässä on pieni kuusikko, jossa on
hautausmaa ja rukoushuone. Siinä pidetään vielä meidän päivinämme
suuret, vuotuiset härkäuhrit. Samanlainen tapa on ennen ollut
Suistamolla; uhripaikkana oli pitäjän kuusikkoa eli kalmistoa läheinen
kohta.[73]
Niilläkin seuduin, jotka vanha karjalainen väestö on jättänyt Ruotsin
vallan aikana Wenäjän puolelle siirtyessään, ovat heidän hautausmaansa
viime aikoihin asti säilyneet. Sodanlahdella, huomauttaa K.
Killinen,[74] ovat paraita uhripaikkoja Wenäjän kuusikko ja
Leppäkuusikko. Edellisen keskellä on suuri kuusi, jonka juurelle
vietiin villoja Jyrinpäivänä. Jälkimmäisessä toimitettiin oikea
juhlavalaistus niillä kynttilöillä, joita oli käytetty karjan
kiertämiseen Toukokuun 5 päivänä. Uukuniemellä on Kummun kylän keskellä
mäkikumpura, nimeltä Säässynänmäki, siinä on ollut "venäläinen"
säässynä eli rukoushuone ja kalmisto. Mäellä kasvoi parikymmentä vuotta
sitten vanha kuusi, jota koko ympäristö palveli. Sen juurelle vietiin
esikoiset lehmän maidosta, kanan munista, maan hedelmästä y.m. Toinen
mainio uhripaikka on Kirkkokalliolla Papinniemessä. Siinä on suuria
1/2-1 kyynärän korkuisia kiviä, luultavasti hautamerkkein jäännöksiä,
ja niiden keskellä iso Alttaripetäjä. Näitä vanhoja kalmistoja, joita
on melkein joka kylässä, ei uskalleta pelloksi kyntää. Jos semmoinen on
saarella, niin kalastajan täytyy varoa, ett'ei soutaessaan tule
kiertäneeksi saarta.
Mieluisia uhripaikkoja näkyvät Suomessa olleen vuoret. Pohjois-Hämeessä
oli entiseen aikaan tapana viettää Ukonjuhlaa pyhitetyllä harjulla,
jota sanottiin Ukonvuoreksi; sinne asetettiin Ukon vakka. Rautalammilla
mainitsee Salmelainen[75] erittäin Arpaharjun, Wiitasaaren Kiimingin
kylässä Tuohisvuoren, joille esikoinen vuoden tulosta kannettiin
tuohesta tehdyissä vakkasissa, ennen kuin ihmiset saivat siitä maistaa.
Simsiönvuorella Lapualla kuuluu viime vuosisadalla[76] olleen suuria
kiviraunioita, joista on löydetty nelisnurkkaisia hopearahoja. Entisinä
uhripaikkoina mainitaan myös Hiidenmäki Pyhäjärvellä ja Pudasjärvellä
Pyhitysvuori.
Paikoittain tiedetään olleen tai näytetään vielä alttarikiviä.
Semmoisesta kertoo Ganander,[77] se oli Kipumäellä Kemijoen varrella
Kemin pitäjässä, mäen laen keskellä litteä, ontelo, pöydänmuotoinen
kivi, jonka ympärillä seisoi piirissä useampia muitakin kivialttareita.
Ganander arvelee sen olevan vanhan uhripaikan ja sanoo, ett'ei hänen
aikanansa kansa sinne uskaltanut mennä; sillä sieltä ei muka kukaan
palannut eheänä. Hämeessä aikoinaan hyvin tunnetut olivat Eräpyhä
Eräjärvellä ja sen vastapäätä Kuhmalahdella Rutasalo, joissa
vuorotellen oli uhrattu.[78] Edellinen on järveen ulospistävällä
niemekkeellä. Vuoren kukkulalla on iso kiviraunio ja sen ympärillä
toistakymmentä kiveä, jotka ovat alta litteitä, päältä pyöreitä, kukin
noin 10 askelta rauniosta. Jälkimmäisessä paikassa on 2 1/2 kyynärää
leveä ja 2 kyynärää pitkä alttarikivi. Sen luona on puoliympyrässä
joukko laakoja kiviä, luultavasti istuinsijoja. Paikalle pääsee
rappusia myöten, jotka luonto on muodostanut rannalta kohoavaan,
jyrkkään kallioseinään.
Runsaimmat ovat Suomessakin tiedot yksityisistä puista ja kivistä.
Satakunnassa mainitsee Skogman[79] Wesilahdella Säijänselällä kannon,
jota ei uskallettu koskea, koska muuten jäsen olisi ruvennut
mätänemään. Samanlainen oli Kunnianmänty Lempäälässä. Reinholmin
mukaan[80] siitä ei tohdittu pienintäkään lastua hakata, ei
havuneulaakaan ottaa. Niillä tienoin oli vielä joku aika takaperin
hyvin tavallista, että morsiamen tullessa sulhasen kotiin ripustettiin
rihmoja, nauhoja ja kankaita lähellä porttia oleviin puihin, erittäin
jos oli joku vanha uhripuu.
Savossa Ristiinan pitäjässä oli Mettelinpellolla tavattoman suuri
kataja. Se oli 13 kyynärää korkea ja latvasta 50 kyynärää
ympärimitaten. Likinnä maata, jossa sen ympärys oli 5 1/2 kyynärää, se
jakautui kahteen runkoon, jotka taas haarautuivat useampaan,
miehenpaksuiseen oksaan. Sen luona oli muinoin vietetty Juhannusta
taikauskoisilla menoilla. Myöhempinä aikoina sitä emännät pitivät
uhripuunaan. J. Paasonen sanoo sen ukkos-ilmalla kaatuneen v. 1874.
Hirvensalmella oli v. 1878 vielä pystyssä Hiisikoivu Kiikun kylässä ja
Muhan kylässä lehmus, jonka runko oli ajettu täyteen nauloja ja jonka
juurella oli ollut tapana uhrata kaikenlaisia ruokia karhin päällä.
Ripatin kylässä on entisen torpan paikalla uhrikivi, jonka vieressä
honka, uhripuu, on seisonut.[81] Samanlainen on A. Ramstedtin
mukaan[82] Pihlaskivi Makkolan kylässä Kerimäellä. Sen läheisyydessä
oli palveluspihlaja, jolle kevät- ja syyskylvöä aloitettaessa piti
viedä osa kaikesta talon ruuasta. Rantasalmella Joutsenmäen Koikkalan
pellolla kasvoi vanha vaahtera, joka oli 150 vuotta sitten istutettu
ja näkyi peninkulman päähän Haukivedellä. Sitä oli kaikissa
tilaisuuksissa, erittäin Kekrin ja Pyhäinmiesten päivän aattoina
kestitetty sekä ruualla että juomalla. Myöskin muina aikoina oli sitä
muistettu, kun taloa joku vastoinkäyminen oli kohdannut.
Kajaanin maaseurakunnassa, mainitsee O. Lönnbohm,[83] Wuottolahden
Halolassa oli iso kaksihaarainen petäjä, jota vielä puoli vuosisataa
sitten hyvin ahkerasti palveltiin. Jos lammas tai vasikka kuoli,
vietiin se taikka osa siitä petäjään riippumaan. Aina kun joku elukka
sairastui, piti siihen hankkia uutta riippumista. Ennestään
ripustettuja esineitä ei otettu pois, vaan saivat ne itsekseen tippua
maahan. Puusta, joka seisoi eri kentällä halkopinojen luona, oli toista
syltä korkea kanto jäljellä.
Jänisjärven länsirannalla näki Killinen[84] Kontio-Leppälahden kylän
pohjoispäässä Immosen pellon pientarella uhrikiven, jota viime aikoihin
asti on lyylitelty. Joka kerta kun kylvämään mentiin, piti Immosen
isolle kivelle viedä jyviä uhriksi. Naiset kantoivat sille maitoa,
lehmänkarvoja, villoja ynnä muita karjantuotteita antimeksi. Kaikissa
poikkipuolisissa asioissa tuotiin kiven viereen lepänvarpuja, joissa
oli seitsemän kolmen tuuman pituista lepänvarpua punaisella langalla
yhteen sidottu. Toivasen Kirsti oli ollut pitkät ajat kiven
papittarena; hänen kauttaan uhrit siihen laskettiin ja hän kertoi
uhraajille haltijan antamat vastaukset. Vahvajärven itärannalla
Tikanmäessä oli ollut samanlainen uhrikivi. Mutta kun sen naispappi,
vanha ämmä kuoli, halkesi kivi useampaan kappaleesen. Leppälahden
pitäjässä oli vielä kolmas kivi Lähteenselän kylässä Kuivalan eli
Häiskynmäen pellolla. Se oli ollut entisten kreikan-uskoisten
Karjalaisten uhripaikka, vaan ei enää kelvannut kylän nykyisille
asukkaille.
Sama merkitys, mikä näillä talon läheisillä pitämyspuilla ja
uhrikivillä on maanviljelykseen ja karjanhoitoon nähden, on toisilla,
etäisemmillä metsästykseen ja kalastukseen katsoen. Kangasniemellä
Karhunpääsaaressa osoitettiin J. Paasosen[85] kuiva honka, jonka
kylkeen miehen korkeudelle maasta oli lyöty kaksi puolen kyynärän
pituista naulaa. Toisessa riippui karhun pääkallo, toisessa leukaluu.
Puun juurella oli iso laaka kivi ynnä monta pienempää ympyrässä.
Hirvensalmella on Kieluvanlammessa pieni saari, jossa muutaman petäjän
ja koivun joukossa oli 4-5 sylen pituinen, kuivunut honka. Pitkin puun
vartta oli kuusi kirveellä tehtyä pykälää ja yhdessä niistä karhun
hammas. Likellä puuta oli syltä pitkä vaaja. Tätä oli käytetty
karhunkalloa puuhun kiinnitettäessä siten, että vaajan toiseen päähän
oli pistetty kallo, toinen sitä vastoin hongan kylkeen tehtyyn
pykälään. Maata pöyhötellessä puun juurelta tuli näkyviin karhun
leukoja ja hampaita, jotka aikoinaan olivat alas karisseet. Tämmöisiin
puihin olivat entiset asukkaat myös naulanneet mateen, jos se sattui
nuotan periin. Joutsan pitäjässä seisoi Hujasenrannalla haapa, jonka
juurelle he olivat kantaneet kalan suomukset ja sisukset Siihen olivat
niinikään karhun suolet ripustaneet.
Kolmas laji pyhityspuita on läheisessä yhteydessä hautausmaitten ja
vainajain palveluksen kanssa. Paitsi niitä, jotka entisen kalmiston
paikalla kasvavat ja ovat viimeinen jäännös muinaista uhrimetsää, on
Karjalassa n.k. ristikkoja, joita tehdään tien viereen vainajia hautaan
vietäessä ja joiden tarkoituksena on estää heitä kotona käymästä.
Ruskealassa, huomauttaa Killinen,[86] on useassa kylässä yhteinen
petäjä, johon jokaiselle kyläkunnan kuolleelle tehdään risti. Niin on
esim. Särkisyrjän kyläntien varrella Ristihongan petäjä täynnä ristiä.
Leppälahdella pannaan kuolleen saatossa joku pieni uhri petäjän
juurelle ja sen oksiin sidotaan monenvärisiä vaatesarkoja, samoin kuin
uhripuihin ja hautamerkkeihin kirkkomailla.
Muolaassa ja Uudellakirkolla näki Reinholm[87] monessa paikoin puita,
joihin oli leikattu ristinmerkkejä tai ripustettu kaikenvärisiä, m.m.
kiiltokullasta tehtyjä ristiä sekä vaatteenkaistaleita, nyöriä ja
nauhoja.
Antrean pitäjässä, kertoo A. Rahkonen,[88] sanotaan ristipetäjäksi
kylän luona olevaa suurta honkaa; joka kerta kun kuollutta kuljetetaan
ohitse, naulataan siihen pieni, maalattu tai maalaamaton taulu, johon
on piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku tai kumminkin risti. Itse
puuta karsitaan ja siihen piirrustetaan kaikenlaisia merkkejä.
Wiipurin ja Haminan välillä tapasi eräs matkustaja v. 1856 maantiellä
ruumissaaton, joka pysähtyi ison koivun juurelle hautajaisviinoja
juomaan. Joku saattojoukosta otti povestaan pienen, nelisnurkkaisen
laudan palasen, yhden naulan ja vasaran ja alkoi naulata sitä puuhun.
Sen tehtyään hän vielä puukollansa leikkasi ristinmerkin koivun
kylkeen. Lautaseen oli veistettynä vainajan nimi, kuolinvuosi
ja -päivä. Puuta nimitettiin Ristikoivuksi.[89]
Myöskin uhrikiviä näkyy olleen hautausmaitten läheisyydessä. Ilomantsin
kirkonkylässä särjettiin v. 1842 pappilan vieressä oleva iso kivi,
jonka luona oli uhrattu kopekoita ja tinaliuskoja vainajille. Sitä oli
sanottu Iljankiveksi, Iljalle pyhitetyn venäläisen kirkon mukaan.[90]
Viimeksi mainittakoon Savolaisten karsikot, joissa kaikki kehitysasteet
pyhän puiston, yksityisen uhripuun ja erikoishenkilölle laitetun
muistomerkin välillä ovat edustettuina. Ne valaisevat erittäin sitä
aikaa, jolloin Suomen erämaat joutuivat vakinaisen viljelyksen
alaisiksi.
Kun jostakusta suku- tai perhekunnasta, selittää Hornborg,[91] yksi tai
useampi jäsen oli lähtenyt vastaratkolle (= uusille asuinsijoille),
niin uudis-asukkaan ensimmäisiä toimia oli valita talolle karsikon
paikka s.o. jättää kaatamatta joku puistikko sopivassa paikassa
asumuksen läheisyydessä. Tässä karsikoksi määrätyssä puistikossa
karsittiin, kun joku henki talossa kuoli, hänelle puu ja sitä tehden
jokaiselle sen talon vainajalle, olipa se sitten aika-ihminen tai
lapsi, perheenjäsen tai palvelija. Siitä aikain kuin ensimmäinen
karsittu puu oli ilmestynyt puistikkoon, aljettiin siinä uhrata
vainajille. Nämät uhrit, joita ei toimitettu erittäin itsekullekin,
vaan kaikille vainajille yhteisesti, olivat monenlaisia. Kun talossa
teurastettiin eläin, vietiin siitä laitetusta ruuasta ensimmäinen
kupponen karsikkoon. Kun keväällä saatiin ensimmäiset kalat, niin oli
vainajain osa otettava keitosta, ennen kuin kukaan ihminen oli sitä
maistanut. Syksyllä kun uudisviljaa leikattiin, tuotiin tuokkonen joka
lajia uhripaikalle, samoin kannikka uudisleipää. Jos joskus satuttiin
saamaan rahaa tavallista enemmän, niin vietiin niistä, ennenkuin niitä
mihinkään muuhun käytettiin, joku pieni raha karsikkoon.
Varhaisin muutos karsikoissa tapahtui luultavasti silloin, kun ei
palvelus- eikä työväkeä enää pidetty perheesen kuuluvina, eikä siis
niille tarvinnut mitään karsikkoa tehdä. Niiden ei katsottu voivan
vainajina mitenkään elossa olevia talon asukkaita vahingoittaa. Toinen
muutos tässä palvelustavassa tuli vähitellen käytäntöön siten, ett'ei
lapsille eri puuta karsittu, eikä aikaihmisillekään muille kuin talon
vanhuksille, isännälle ja emännälle, tavallisesti myös vanhimmalle
pojalle. Aikain kuluessa uhripuisto supistui yhdeksi ainoaksi puuksi,
joka sai pitää nimen "karsikko". Sopivassa paikassa talon
läheisyydessä, tavallisesti tien varrella tai järven rannalla,
valittiin tanakka petäjä -- lehtipuita ei koskaan käytetty -- ja
karsittiin kuivat oksat tyvestä, mutta tuoreet jätettiin. Kun sitten
talossa kuoli sellainen arvokas henki, jolle pidettiin uhraamista
tarpeellisena, hakattiin tästä puusta alimmainen tuore oksa ja
aljettiin puun juurella uhrata. Samoin jokaisen arvokkaamman
perheenjäsenen kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta, joten siitä
tuli vainajain yhteinen karsikko.
Viitasaaren Soskonniemessä, kertoo Salmelainen,[92] oli ollut vanha
kuusi, niin vankka, että kaksi miestä tarvittiin, jos tahtoi saada
sylillä ympärimitatuksi. Tarina tiesi, että se oli tullut istutetuksi
taloa perustaessa; aina kun jonkun siinä suvussa piti kuolla, karisi
maahan yksi oksa, ja kun suvun viimeinen akka kuoli, kaatui kuusi itse.
Kun tätä nykyä tehdään karsikko, jatkaa Hornborg, karsitaan puu jonkun
matkaa tyvestä ja otetaan jostakusta kohden puun kyljestä kuori --
välistä veistetään kylki aivan tasaiseksi -- ja leikataan siihen
vainajan tai vainajain nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, joskus
päiväkin. Mutta ei läheskään kaikkia karsikoita tehdä kasvavasta
puusta. Myös lautapalasta, johon on leikattu mainitut merkit ja joka on
naulattu jonkun kylmän huoneen seinään, kutsutaan karsikoksi. Samoin
hakataan isoon kiveen, joka sattuu lähellä pihaa olemaan, taikka
kiviliuskaan, joka asetetaan jonkun huoneen seinämälle, vainajan
nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, ja näitä nimitetään karsikoiksi.
Vainajain palvelukseen kuuluu vielä se karsikko, jonka hautaanviejät
tekevät matkalla tien viereen. He karsivat puun, leikkaavat siihen
tavanmukaiset merkit ja ottavat ryypyn vainajan muistoksi. Tälläiseen
karsikkopuuhun jätetään yksi oksa "käsivarsi" toijottamaan,
tavallisesti kirkolle päin. Venematkalla tehdään karsikko johonkuhun
niemeen, Reinholmin mukaan,[93] silloin kun vaihdetaan soutajia. Jos
siinä paikassa ei ole havupuuta, vaan ainoasti koivua, niin veistetään
lautanen, joka naulataan puuhun. Joskus tehdään karsikko kallioon.
Ristiinan pitäjässä Louhiveden rannalla mainitsee J. Paasonen[94]
jyrkän vuoren, jota kutsutaan Kirjakallioksi. Sen viisi syltä korkeassa
ja kaksi syltä leveässä seinämässä on vainajain nimimerkkiä, joita
heidän saattajansa ovat siihen hakanneet. Muutamien alla on myös
kuolinvuosi ja risti.
Toinen laji karsikoita ovat n.k. muistokarsikot, jotka tehdään jonkun
erinomaisen onnettomuuden tai muun tapauksen muistoksi. Ne tehdään
siten, että karsitaan puu ja siihen leikataan vuosiluku, taikka
pystytetään samanlaisella merkillä varastettu kivi paikalle. Nurmeksen
ja Sotkamon väliä matkustaissaan v. 1892 näki Waronen[95] tien vieressä
mäellä hongan, johon oli kirveellä veistetty kuoren läpi ihmisen kuva
ja sen alle merkkejä, luultavasti vuosiluku. Kyytimieheltä hän kuuli,
että lähellä sitä paikkaa toisella puolen tietä oli mielipuoli vaimo
joitakuita vuosia sitten hirttäytynyt. Suomussalmella, sanoo
Lönnbohm[96] tehdyn karsikoita hyvin onnistuneen kalansaaliin johdosta,
sellainen oli lukkarinkin rannassa. Kijannan koskien sivuilla ja
alapuolella oli niitä useita, varsinkin isohintaisten helmiraakkuin ja
simpsukkain löytöpaikoilla.
Kun joku ensi kerran taloon tuli vieraaksi, kerrotaan nimettömässä
sanomalehti-kirjoituksessa vuodelta 1842,[97] niin piti hänelle tehdä
karsikko. Sitä varten valittiin joku havupuu ja karsittiin, niin että
ainoasti latva, muutamin paikoin myöskin tyvipää, jäi oksikkaaksi.
Keskelle puuta jätettiin kuitenkin kaksi oksaa, jos karsikko oli
nainutta henkilöä, yksi, jos naimatonta varten. Tulijalle tehdyssä
karsikossa, lisää Laitinen,[98] oksa joskus osoitti sitä suuntaa, mistä
vieras oli tullut.
Sama temppu oli edessä, kun joku kaukaisemmalla matkalla saapui
tuntemattomain seutuin rajalle. Kun tultiin liki kaupunkia, kertoo
Reinholm,[99] viimeisen metsän kohdalle, pysähtyi koko seurue ja sen,
joka ensi kerran matkusti, piti tehdä itselleen karsikko. Hän karsi
puun latvaan asti; joka oli naimaton, jätti latvan, joka oli nainut,
leikkasi ylhäältä niin, että jäi kaksi latvaa, leskimies ei latvaakaan
säästänyt. Karsitut oksat läjättiin riviin kahden puolen puun juurelle
vievää tietä. Näitä puita nimitettiin myös viinapuiksi, sillä karsikon
tekijän piti tarjota ryypyt, jotka juotiin karsittuin oksain päällä.
Semmoisia tehtiin myös koulupojille lähellä koulukaupunkia.
Arvattavasti renki toimitti hakkuutyön, mutta pojan tuli kustantaa
juomiset.
Pari peninkulmaa Haminan kaupungista ylämaahan päin oli tien
vieressä karsittuja havupuita. Keskimmäiset oksat olivat karsitut
keski-ikäisille, alimmaiset vanhuksille. Kun puu seisoi sopivassa
paikassa, niin se tuli karsituksi monelle eri-ikäiselle. Lähinnä
kaupunkia oli semmoinen petäjä Husulan kylässä Welikalahden hautausmaan
takana. Näiden karsikkojen tekijät olivat luultavasti enimmäksensä
Savolaisia, mutta mahdotonta ei ole, että joku osa oli heidän
hämäläisten naapureinsa tekemiä.
Ainakin oli Hollolan ja Nastolan pitäjäläisten tapana tehdä karsikkoja
niille, jotka ensi kerran näkivät kaupungin. Iitin pitäjästä on
lisätieto, joka asettaa tämän tavan läheiseen yhteyteen
vainajainpalveluksen kanssa. Karsikkoa kaupunkimatkalla ei tehty
ainoastaan ensikertalaiselle; myös vanhukselle, jonka luultiin olevan
viimeistä kertaa sillä matkalla, oli puu karsittava.
Yleinen koko Suomessa on ensikertalaisen härkämiehen eli mullipojan ja
hänen kustannettavansa härkäkannun, myös mullikannun, nimitys.
Länsi-Suomessa ja Uudellamaalla tapahtuu juominen jonkun matkan
varrella olevan kiven luona. Mouhijärvellä Hyynilän kankaalla, sanoo
Skogman,[100] on iso Mullikivi, jonka kohdalla ensi kerran
kaupunkiretkelle menijän tuli kestitä tovereitaan. Orihpään kankaalla
Turun tien vieressä on Teininkivi, jonka päälle ensikertalaisen lakki
heitettiin. Samanlainen on Mätäkivi Tuusulan pitäjässä lähellä
Helsinkiä.[101]
Yllä esiintuodun perusteella voimme pitää todistettuna, että
Suomalaisten ja Wirolaisten jumalanpalvelus, samoin kuin Wolgan ja
Permin kansojen ja osaksi, missä mahdollista Lappalaistenkin, alkuaan
tapahtui pyhissä metsistöissä, vaikka niiden sijaan sitten,
arvattavasti vainon tähden, tulivat yksityiset pyhät puut. Mieluimmin
valittiin pyhän paikan asemaksi Wirossa ja Suomessa joku vuori tai
mäki, itäisille sukulaisillemme ei se luonnollisista syistä usein ollut
mahdollista, mutta näkyy heilläkin olleen siihen joku taipumus. Heillä
on lähteen läheisyys, josta uhrikeittoon tarpeellinen vesi on
noudettava, vielä tärkeämpänä ehtona; semmoisesta ei meillä enää,
yleisten uhrien vähiin jälkiin hävittyä, ole voitu saada tarkalleen
selkoa. Joskus on kuitenkin Wirossa maine siitä. Uhrilehtoon kuuluu
myös mainittu Härkälähde Nousiaisissa. Eikä ole syytä epäillä, ett'ei
samoin ole ollut laita suuren osan niitä uhrilähteitä, joista on
säilynyt muistoja kaikkialla maassamme.[102]
Suomesta on usein se tieto, että pyhät puut olivat tyvipuolelta
karsitut; se mainitaan myös Wirolaisista ja Lappalaisista ja ainakin
yksi kerta Wotjakeista. Muut tutkijat eivät ole kenties siihen
kääntäneet huomiotansa, niin että se voi olla yleisempääkin. Uhrilehdon
kuvassa, jonka Heikel on tuonut Tsheremissein maalta, näkyvät myös
tyvet altapäin olevan aivan oksattomat.
Permin ja Wolgan kansat ripustivat uhrielukkain nahat pyhiin puihin.
Heikelin tuoma kuva näyttää, että myös kallot jätettiin nahkojen
sisään. Tämä muistuttaa hyvin läheisesti meillä karhunpeijaisissa
käytetystä tavasta; karhunkallo näet naulattiin karsittuun petäjään
lähellä taloa[103] tai kuljetettiin erityiselle saarelle, jossa se
kiinnitettiin honkaan. Nahka arvattavasti oli liian kallis noin
tuhlattavaksi. Vielä olemme nähneet karhun, niinkuin myös muiden
eläinten sisälmyksiä puuhun ripustetun. Siinä jo lienee kyllin
todistusta, että meilläkin uhrielukkain jäännöksiä on säilytetty
pyhissä puistoissa.
Permin ja Wolgan kansat varustivat uhrilehtonsa puisella aitauksella.
Lappalaisilla se luonnollisesti oli enimmiten kivinen, toisinaan
kuitenkin hirsisalvos päällään. Wirossa ovat niinikään puiset tarhat
täydesti todistetut. Suomessa ei ole säilynyt mitään jälkeä
semmoisista, muuta kuin mahdollisesti nimitys Hiidenhaka Kokemäellä.
Mutta Inkerinmaalta on Porkka[104] tuonut tiedon aidatusta paikasta,
jossa Ukkoa on palveltu ja Ukko-olutta juotu. Nytkin vielä Ukko-virsi
lauletaan samoilla paikoin olevan tuvan luona; joka runon laulaa, saa
ensimmäiseksi olutta maistaa. Tuskin siis lienee epäilemistä, että se
tapa meilläkin on ollut voimassa, vaikka täällä kristin-uskon vaikutus
aikaisemmin hävitti vanhat muistot.