kadottaneet. Niissä ei uskalleta puuta hakata, ei edes oksaa karsia,
muuten kuin jumalanpalveluksen tarpeiksi. Semmoisia pyhiä paikkoja
sanoo Kuznetsov[29] vielä nykyään olevan niin tiheässä, että yhdeltä
ainoalta mäeltä voi niitä eroittaa 64. Muutamat ovat tietysti vaan
pieniä puuryhmiä; toiset sitä vastoin suuria metsäpalstoja 100-150
syltä neliöön. Näihin isompiin kokoonnutaan ainoasti joka toinen tai
kolmas vuosi yleisiä uhreja toimittamaan. Kuuluisin kaikista
Tsheremissein kansallisista kokouspaikoista on n.k. maailman puisto
lähellä Sernuran kylää Urzhumin piirikunnassa Wjatkan lääniä.
Wotjakkein, Tsheremissein ja Tshuvassein uhripaikkoja nimittää Müller
yhteisellä nimellä _keremet_, joka siitä asti on kulkenut yleisenä,
tieteellisenä nimityksenä itäsuomalaisten kansojen pyhille puistoille.
Kuitenkin oli jo Rytshkovilla[30] oikeampi käsitys sanan merkityksestä.
Tsheremissein ja Tshuvassein hän sanoo tarkoittavan _kiremetillä_
semmoisia uhripaikkoja, jotka ovat samannimiselle jumaluus-olennolle
pyhitetyt.
Uudempien tiedon antojen mukaan, esim. Filimonovin[31] ja
Jakovlevin,[32] on uhripuistojen tsheremissiläinen nimitys _küs-oto_,
sanoista küsö uhri ja oto metsäsaareke. Niitä on sekä hyville että
pahoille jumalille pyhitettyjä. Jälkimmäiset, jotka yksistään havupuuta
kasvavat, ovat kahta laatua. Toisia, joissa sairastuneiden ihmisten
puolesta rukoillaan, nimitetään keremet küs-oto; toisilla, joihin
karjan ruton aikana turvaudutaan, on nimenä volek küs-oto. Yleensä ne
ovat pieniä puistikoita, joissa yksityisiä uhreja toimitetaan. Ainoasti
Mäkitsheremisseillä tiedetään olleen yhteisiä pyhiä paikkoja myös
keremetin palvelusta varten. Hyvien jumalien lehdoilla on nimenä joko
pelkästään küs-oto tai tarkemmin Juman oto s. o. Jumalan saareke.
Niissä kasvaa sekä lehti- että havumetsää, usein siten, että
lehtimetsää on keskellä ja havupuita reunuksena. Jokaisessa kylässä on
yksi yhteinen koko kylän lehto taikka useampia sukulehtoja. Yhteistä
kaikille uhripaikoille on joen, puron tai lähteen läheisyys. Siihen
myös pannaan arvoa, että asema on korkea ja kaunis. Usein on isomman,
hyville jumalille pyhitetyn lehdon vieressä pienempi pahoille hengille
omistettu uhripaikka. Toisinaan samalla lakeudella, jolla Tsheremissi
palvelee pakanallisia jumaliansa, näkyvät hänelle venäläisen kirkon
valkeanhohtavat seinät ja tatarilaisen minaretin kiiltävä puolikuu.
Kummako siis, jos hän koettaa pysyttäytyä sovussa kaikenlaisten
jumalien, sekä hyvien että pahojen, sekä omien että vierasten
kanssa.[33]
Tshuvassein ja Mordvalaisten sanoo Lepehin[34] valinneen syrjäisiä
paikkoja metsässä kaukana asutuista seuduista. Ne olivat ympäröittyjä
nelinurkkaisella nelisnurkkaisella aituuksella, jossa oli kolme
porttia: idän, lännen ja pohjoisen puolella. Itäisen portin vieressä
oli kolme paalua, joihin uhrieläimet ensin tuotaessa sidottiin:
ensimmäiseen hevoset, toiseen lehmät, kolmanteen lampaat. Läntisellä
puolella oli samaten kolme paalua, joihin elukat sidottiin, silloin kun
tapettiin. Siellä seisoi myös pieni katos uhrilihojen keittämistä
varten. Pohjoisen portin likellä oli pöytä, jolla keitetyt lihat
paloiteltiin. Uhrieläinten nahat vietiin takaisin itäisiin paaluihin;
pienemmät jätettiin sinne mätänemään, mutta suuremmat myötiin. Sen oli
nähtävästi Wenäläisten ja Tatarien pelko vaikuttanut; jo Müllerin[35]
aikana oli Tshuvassein tapana puhkaista uhrieläinten nahat reikiä
täyteen, ennen kuin ripustivat puuhun, ett'ei niitä varastettaisi.
Nimensä ilmoittamaton tshuvassilainen kirjailija puhuu ainoasta
yhdestä portista, läntisestä, josta väki tuli sisään. Siitä oikeaan
käteen oli katos, jossa oli kolme seinää: lännen, pohjoisen ja etelän
puolella; sisässä oli muutamia penkkejä. Katoksen edessä oli iso pöytä,
jolle valmistetut uhrilihat asetettiin. Edempänä tästä alttarin
tapaisesta oli kahden puolen pienempiä pöytiä, joilla tapetut eläimet
nyljettiin, sisälmykset otettiin ulos ja lihat paloiteltiin. Aitauksen
sisällä oleviin puihin ripustettiin hevosen nahat, jättämällä niihin
harjan, hännän ja jalat polviin asti. Yhden puun juurella oli
uhriarkku, johon heitettiin rahoja. Tämmöinen aidattu uhripaikka oli
aina pyhitetty jollekulle pahalle hengelle, keremetille, jonka mukaan
sitä nimitettiin. Hyville jumalille uhrattiin avonaisella kentällä tai
kotipihalla seisovan puun juurella.[36]
Mordvalaistenkin sanoo Melnikov[37] käyttäneen nimitystä kerennet
pyhille puistoilleen, mutta arvelee sanan Tshuvasseilta lainatuksi.
Yhteisiä, suuria keremetejä saattoi yhdessä pitäjässä olla useampia,
eri jumalille pyhitettyjä; näitä jumalia hän luettelee ainoasti hyviä.
Yksityisiä, pienempiä oli sitä paitsi joka ainoan kylän luona. Usein
oli Mordvalaisilla uhripaikkansa hautausmailla, josta syystä he
näitäkin paikoittain nimittivät keremeteiksi.
Nykyisin, H. Paasosen tiedon-antojen mukaan, on _pora_ (= metsäsaareke)
yleinen nimi sekä pyhillä lehdoilla että tavallisilla puistikoilla,
jotka eivät missään suhteessa toisistaan eroa. Keremet-nimisiä
uhripaikkoja joskus vielä tavataan, mutta sanan merkitys on kokonaan
haihtunut. Aituuksista ja muista laitoksista ei kansa tiedä mitään
kertoa. Kaikkiin pyhiin paikkoin on molemmilla sukupuolilla vapaa
pääsy, muutamista on kuitenkin se muisto säilynyt, että naisten
entisinä aikoina ei ollut lupa niitä lähestyä.
Tästä kaikesta me näemme, että pyhät paikat Permin ja Wolgan heimoilla
olivat samat ja että ne ainakin edellisellä olivat semmoiset jo 1000:n
paikoilla. Ne olivat kahdenlaiset, yksityisemmät ja suuren alueen
yhteiset. Jälkimmäisiin on epäilemättä luettava tuo mainio Wiena-joen
rannalla. Asiaan kuului, että lehdon keskusta oli lakeampi, ja koko
paikka ympäröitty korkealla aitauksella, jonka portit olivat juhlien
loma-ajalla lukitut. Keittovajasta, alttaripöydästä ja puihin
ripustetuista nahoista eivät Norjalaiset kerro mitään; mutta syynä
mahtoi olla se, että he tärkeämpien seikkain tähden eivät niihin
kiinnittäneet huomiotaan.
Sitä vastaan he ilmoittavat, kenelle tämä temppelitarha oli pyhitetty.
Nimi Jómala, mitenkä tämän selvästi suomenkielisen sanan ilmaantuminen
selitettäneenkin, tuskin voinee tarkoittaa muuta kuin taivaan jumalaa.
Tästä ei kuitenkaan seuraa, että sillä on ollut se korkeimman hyvän
jumalan merkitys, joka taivaan jumalalla on Permin ja Wolgan
Suomalaisten nykyisessä käsityksessä. Eroitusta hyvän ja pahan
jumaluus-olennon välillä ei näy tehdyn Suomen suvun alkuperäisessä
uskonnossa. Sana keremet eli kiremet, jolla Wolgan kansat pahoja henkiä
sekä niille omistettuja uhripaikkoja nimittävät, on tatarilainen
lainasana, jonka arvellaan olevan sukua arabialaisille _hürmet_
(= koskematon, pyhä) ja _keramet_ (= pyhien tekemä ihme).[38]
Kristityillä Tatareilla, jotka paremmin kuin muhamedin-uskoiset ovat
säilyttäneet pakanalliset menonsa, se löytyy muodossa kirämät ja
merkitsee: 1) kostonhimoista ja vaateliasta henkiolentoa; 2) sille
tuotua uhria, nimittäin kuparirahoja ja liinankaistaleita, joihin
tavallisesti on vahapalanen käärittynä; 3) sen olopaikkaa ylisillä,
riihessä, navetassa tai muualla, missä uhrivakka pidetään
piiloitettuna. Joka kerran on ruvennut kirämätiä palvelemaan, on
velkapää sille joka vuosi määräaikana uhraamaan, ja tämä velvollisuus
menee suvussa perinnöksi.[39] Uhrattava on nykyään härkä, joka
teurastetaan ja syödään omassa asuintuvassa, vaan entiseen aikaan se
oli hevonen, ja mahdollista on, että uhraus toimitettiin ulkona.
Tosin ei ole tietoa siitä, että näillä Tatareilla olisi ollut
pyhiä puistikolta, mutta niiden olemassa olo Tshuvasseilla ja
suomensukuisilla kansoilla keremet-nimen yhteydessä todistanee aina
jotain. Tsheremissit muistelevatkin saaneensa keremet-haltijan
Tatareilta ja sama kertomus on Wotjakeilla ludin palveluksesta.
Huomattava on myös, että ludin uskotaan ilmestyvän sairaalle unessa
Tatarin näköisenä ja että ludin hoitajan ei ole lupa syödä sian
lihaa.[40] Sana lud on alkuperäisesti votjakkilainen ja osoittaa seutua
ulkopuolella kylän viljelyksiä. Sitä on luultavasti aikoinaan käytetty
yleisenä uhrimetsän nimityksenä ja vasta myöhemmän se on saanut
keremetin, joka ei Wotjakeillakaan ole aivan tuntematon,[41] sekä
paikallisen että personallisen merkityksen.
* * * * *
Jos me nyt siirrymme Wiena-joen suulta länteen päin, ansaitsevat
etupäässä Lappalaiset huomiomme. He olivat vielä sangen myöhään
pakanoita, niin että heräävä tieteellinen harrastus kohtasi heissä
ikivanhat menot entisellään.
Norjan Lappalaiset, esittää Friis,[42] valitsivat pyhiksi paikoikseen,
_basse_ (= pyhä), vaarallisia kohtia koskissa ja jäätiköillä, joiden
ohitse heidän täytyi matkoillansa kulkea. Samoin semmoisia, joissa
metsästys tai kalastus oli heiltä tavattoman hyvin tai erittäin
onnettomasti käynyt. Tunturi-Lappalaisilla oli näin muodoin bassensa
varsinkin korkeilla vuorilla, Metsä-Lappalaiset valitsivat kauniin
lakeuden metsän keskellä tai lohirikkaan kosken, Meri-Lappalaiset
jonkun kauas mereen ulospistävän kallioniemen.
Bassessa seisoi joko puisia tai kivisiä jumalankuvia, tavallisesti
useampia yhdessä paikassa. Puiset kuvat pidettiin korkeitten
pöydäntapaisten päällä, jotka rakennettiin siten, että neljä tai
useampia paaluja lyötiin maahan ja katettiin pitkillä halkopuilla.
Näitä n.k. lavoja, _luovve_, käytetään vielä nykyisin semmoisten
tavarain säiliöinä, joita tahdotaan varjella koirilta ja
metsänpedoilta. Kivijumalia tavallisesti ympäröisi, itsekutakin
erikseen, kivinen aitaus, jonka päällä vielä, jos mahdollista, oli
hirsisalvos.
Kaikkea koetettiin välttää, joka olisi voinut jumalia häiritä. Leemin
mukaan[43] ei saanut rakentaa kotaa kovin likelle basse-vuorta, koska
lasten itku ynnä muu jokapäiväinen melu saattoi olla jumalalle
vastenmielinen. Likiseudulla ei saanut ampua lintua, ei elävää, eikä
millään lailla meluta. Ohisoutaessa ei ollut lupa ääneen puhua, vaan ei
myös nukkuakaan. Siniset vaatteet ja nauhat piti siksi aikaa riisua.
Tyhjin käsin ei mielellään lähestytty jumalan asuntoa; jos ei sattunut
olemaan anninta muassa, piti kumminkin ennestään siinä oleviin
uhrattujen elävien luihin käsin koskea. Naisilta oli pääsy pyhälle
paikalle kokonaan kielletty. Se sääntö oli niin ankara, että naisten
ohisoudettaissakin piti kääntää pois ja peittää kasvonsa. Kun mies kävi
uhripaikalla, ei hänellä saanut olla mitään vaatetta päällään, jota
nainen oli pitänyt; vieläpä pieksunsakin, koska ne mahdollisesti olivat
olleet samassa likoammeessa naisen pieksuin kanssa, piti hänen riisua
pois.
Ruotsin Lappalaisten kertovat Graan[44] ja Rehn[45] pitäneen puiset
jumalankuvansa kotansa takana lavalla, joka oli kolmen kyynärän
korkuinen. Lavan ympärille sekä sille tielle, joka vei kodasta lavalle,
levitettiin koivun oksia. Takapuolelle kuvaa järjestettiin tapettuin
poroin sarvet, päänluut ja kaviot ja sen eteen asetettiin tuohivakka,
jossa oli jokaisesta jäsenestä otettua lihaa ja päällimmäisenä vähän
rasvaa. Tätä paikkaa pidettiin niin pyhänä, ett'ei sinne naisia
päästetty. Kivijumalat taas seisoivat etäämpänä asumuksesta vuorten
harjanteilla ja rotkoissa, jokien ja järvien rannoilla. Jokaisella
suvulla tai perheellä oli erityinen uhrivuorensa. Sillä oli määrätyt
rajat, joiden sisäpuolelle ei nainen saanut astua, jos tahtoi välttää
kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Kivisten kuvain alle oli tapana panna
talvella kuusen havuja, kesällä lehtiä ja ruohoja. Niiden taakse
rakennettiin n.k. sarvitarha, jossa saattoi olla tuhatmäärä poronsarvea
päälletysten ladottuna. Etupuolelle ripustettiin ympyrän muotoon
väännetty koivun oksa, jolle uhrilihat pantiin. Toisinaan jätettiin
nahatkin muutamaksi vuodeksi paikalle.
Uhrilavojen ympärillä kasvavat puut, lisää Högström,[46] karsittiin
tyvestä hyvä matka ylöspäin. Näitä lavoja oli paitsi kodan takana, myös
muilla paikoilla, missä puujumalia pidettiin, vieläpä kivijumalien
luona. Jälkimmäisessä tapauksessa asetettiin niille ainoasti ne
antimet, joita piti pedoilta varjella. Kiviset jumalankuvat, samoin
kuin usein puisetkin, seisoivat lavojen vieressä kuusenhavujen päällä,
joita joka vuosi uusittiin. Eräillä kivijumalilla oli suojana aituus,
joskus hyvinkin laaja; sen sisäpuolella ei ollut lupa metsästää,
uhraamatta osaa saaliista. Uhri laskettiin, missä ei ollut lavaa, itse
kivelle, joka niin muodoin toimitti myös alttarin virkaa. Yleensä
pidettiin niitä paikkoja, joissa joku kivijumala seisoi, suuremmassa
kunniassa, muutamat niistä olivat koko laajalle seutukunnalle yhteisiä,
suurimpia pyhiä paikkoja, _stuoramus basse_.
Suomen Lappalaisilla sanoo Tornaeus[47] olleen kivisiä ja puisia
epäjumalia niin tiheässä, että oli jokaista kylää, jopa yksityistäkin
kohti. Jumalankuvain joukossa oli aina yksi ylin ja etevin, jota koko
kyläkunta palveli; se pystytettiin korkealle vuorelle, että se kaikille
hyvin näkyisi. Muut perheen jumalat asetettiin alemmille paikoille
järven rannalle, missä oli kaunis ruohokenttä. Kuvain alla ja ympärillä
pidettiin talvella tuoreita kuusenhavuja ja kesällä viherjäisiä lehviä,
joita entisten kuihtuessa yhä uusia tuotiin uhripaikan kaunistukseksi.
Sinne jätettiin myös poroin nahat päineen, sorkkineen.
Tuderus[48] puhuu ainoasti kivisestä jumalankuvasta, mutta mainitsee
sen vieressä seisoneen puun, jonka nimi oli Hiiden venet tai
luottemurit. Joka kerta kun joku veriuhri oli toimitettava,
pystytettiin "uusi(!) luotte-murit", johon tapettava eläin sidottiin,
joka sitten samoin kuin itse kivi voideltiin sen verellä, ja johon
viimein, kun lihat oli keitetty, uhripalat väännettyihin vitsoihin
kiinnitettyinä jätettiin riippumaan.
Edellinen nimitys on selvästi suomalainen ja johtuu puun muodosta, joka
muistuttaa veneen talkaa. Jälkimmäinen on selitetty "luottamuksen
puuksi". Luultavasti se kuitenkin on sama kuin nykyisten Wenäjän
Lappalaisten lyyhte-myyr. Genetzin mukaan[49] nimitetään uhripuuksi
(lyyhte = uhri) sitä puuhepoa, jonka päälle uhratun poron nahka
risuilla täytettynä vedetään, että se olisi vielä elävän näköinen.
Näitä pystytetään toinen toisensa viereen, niin että uhrauksen loputtua
on yhtä monta poronkuvaa rinnatusten seisomassa, kuin on ollut
uhrattavia elukoita. Uhraaminen tapahtuu metsässä kaukana kodista,
puhtaalla paikalla, jonka ympäri ei nainen ole kulkenut.
* * * * *
Wirolaisista on meillä pari hyvin aikaista, vaikka vähän vaillinaista
muistiinpanoa Henrik Lättiläisen aikakirjassa. Hän mainitsee kahdessa
paikassa[50] pyhiä lehtoja. Toinen jota kehutaan erittäin kauniiksi ja
mäellä sijaitsevaksi, oli Warsinais-Wiron maakunnassa, mutta sen suurta
jumalaa sanotaan Saarenmaallakin palvellun. Toinen näkyy olleen kylän
erityinen uhripaikka.
Olearius, joka v. 1635 matkusti Wiron kautta, kertoo, että siellä
muutamin paikoin, erittäin mäillä, oli latvaan asti karsituita puita,
joita punaisilla nauhoilla käärittiin ja joiden edessä rukoiltiin.[51]
Historioitsija Hjärne[52] sanoo Wirolaisilla olleen pyhiä puistoja ja
erittäin vielä yksityisiä puita, joista ei ollut lupa lehteäkään ottaa.
Hän nimittää niitä _Hio_ (= Hiisi) ja arvelee Hiidenmaan saaneen
nimensä eräästä metsistöstä, joka oli lähellä Hiidenhovia.
Gutslaffin kirjassa[53] puhutaan siitä kammosta, jolla laajan
ympäristön Wirolaiset ja Lättiläiset katsoivat Wõhanda- eli Pyhäjokea
Tarton eteläpuolella. He luulivat poudan ja päivänpaisteen riippuvan
siitä, että joki pidettiin puhtaana kaikesta rojusta; jos semmoista
siihen putosi tai jos sen juoksua estettiin patomuksilla, oli
lakkaamaton sade ja sen jälkeen halla välttämätön seuraus. Tämän joen
lähde oli mäen juurella kauniissa lehdossa, joka kasvoi pitkiä saarnia,
haapoja y.m. puita ja oli kolmikulmaisella, ohuista laudoista tehdyllä
aitauksella suljettu. Koko ala, 25 jalkaa joka haaralle, oli yhtä pyhä
kuin lähde ja vesi; siinä ei saanut puita hakata, eikä oksia murtaa.
Jokainen, joka tämän kiellon rikkoi, tuli kipeäksi ja kuoli.
Samaan aikaan käskettiin piispankeräjillä v. 1641 hakata maahan pyhät
hakametsät, _Högebüsche_, Roigin pitäjässä Hiidenmaalla. Käytetystä
sanasta sopii päättää, että ne olivat aidatut. Toisessa
piispantarkastuksessa, joka pidettiin v. 1699 Jõhvin pitäjässä
Warsinais-Wirossa, mainitaan sekä tälläisiä että tavallisia lehtoja.
Erittäin nimitetään Kuramäki, jonne kansaa kokoontui monesta pitäjästä,
Wenäjänkin puolelta, viettämään 15 päivää Elokuuta pakanallisilla
menoilla.[54]
Viime vuosisadalla todistaa Hupel[55] Wirolaisten palvelleen jumaliansa
puistikoissa, joissa ei saata puuta hakata, eikä mansikoita poimia.
Niitä oli mäillä, lakeuksilla, lähteitten vieressä y.m. Metsä niissä
oli enimmiten kuusikkoa. Wiljanninmaalla Põltsaman pitäjässä lähellä
Kaaveren hovia seisoi pyhä puu, jonka ontelosta löytyi pieniä
uhriantimia. Sen edessä oli alttari, harmaasta kivestä kömpelösti
hakattu, milt'ei kaksi kyynärää korkea ja yhtä pitkä, mutta tuskin
kyynärän levyinen. Pinta oli munanmuotoinen, reunuksella ympäröitty,
joka melkein kolmen sormen leveydeltä ulottui jalan yli. Kiven jalka
suippeni maahan päin, johon se oli kiinni lyöty.
Onpa vielä tältäkin vuosisadalta runsaasti tietoja Wirolaisten
uhrilehdoista ja uhripuista. Otepään pitäjässä Tartonmaalla, kirjoittaa
J.S. Boubrig oppineen virolaisen seuran keskustelemuksissa,[56] vähän
matkaa Paloperän hovista oli ennen pyhä _iis_, havumetsikkö, ja sen
lähellä neliskulmaiseksi hakattu kivi, alhaalta leveämpi kuin
päältäpäin. Kivessä oli kaikenlaisia, luultavasti sisäänhakattuja
kuvia. Kreutzwald[57] sanoo Hagerin pitäjässä Harjunmaalla kahdella
mäellä nähneensä huolellisesti hoidettuja puistoja, varjosahid. Puut
eivät olleet pitkät, vaan luultavasti kasvaneet vanhempain, kenties
pappein toimesta poishakattuin sijaan. Hänkin mainitsee pyhän lehdon
Wõhanda-joen lähteellä ja lisää, että oli kuitenkin lupa ottaa sieltä
lehtiä hammassäryn tai muitten tautien poistamista varten. Pyhäjärven
saaressa ja Tuomiovuorella Tartossa kuului myös kansantarinan mukaan
olleen uhrilehtoja. Enemmin oli tallella yksityisiä pyhiä puita. Ne
seisoivat tavallisesti vähän matkaa taloista suojaisessa paikassa ja
varjeltiin huolellisesti vahingosta. Tavallisesti olivat vanhoja
lehmuksia, tammia tai saarnia. Harjunmaalla sanottiin tämmöiset puut
varjo-puiksi, Warsinais-Wirossa hiie- eli pelgo-puiksi. Erityinen laji
olivat Wõrunmaalla n.k. virvre-puut teitten varsilla. Niiden luona oli
ruumissaaton tapana pysähtyä ja ottaa ryypyt. Puuhun leikattiin risti
ja sidottiin sen ympäri sininen, punainen tai keltainen villalanka.
Runsaimmin on näitä pakanuuden muistoja Wiron saarilla, joiden asukkaat
monessa muussakin suhteessa ovat pysyneet alkuperäisemmällä kannalla
kuin manteren. Saarenmaalla kerrottiin Holzmayerille[58] olleen muinoin
joka pitäjässä hiidenpaikkoja, hiiekoht, tasaisia, viherjöitä
nurmikenttiä metsän keskellä. Semmoiset pyhät paikat olivat
tavallisesti lähteen läheisyydessä ihanassa asemassa. Niissä ei saatu
hakata, eikä polttaa, Hiie-puut olivat tavallisesti koivuja, kuusia
sekä etenkin tammia. Yli muita pyhä oli yksi vanha puu keskellä lehtoa.
Se oli useimmiten ontelo, niin että siihen sopi viskata uhriksi tuotua
rahaa y.m. Sen oksille ripustettiin kirjavia nauhoja ja vaatteen
kaistaleita.
Hiidenmaalla oli pääjumalalla Thorilla (Taaralla?) asuntonsa tiheässä
metsistössä, joka kutsuttiin hiideksi. Sinne oli Saarenmaaltakin tapana
kerta vuodessa kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen. Missä paikassa
se oli, ei käy selville Holzmayerin muistiinpanosta. Wiedemannin
mukaan[59] löytyi Hiidenmaalla useita hiisi-metsiä, joihin ei kukaan
uskaltanut käsiksi käydä; maahan karisseetkin oksat jätettiin paikalle
mätänemään, vaikka polttopuusta oli kova puute.
Aidattuja sanoo virolainen muinaistieteilijä Jung[60] olleen sekä
niiden metsistöjen, joissa kokonaisten kyläkuntien väestö kävi
uhraamassa ja jotka enimmäkseen sijaitsivat korkeilla paikoilla, että
niiden vähäisten, lakeitten uhripaikkojen, joita oli jokaisen
yksityisen talon kohdalla. Jälkimmäisissä oli aitauksen ylläpitäminen
ja korjaaminen talon isännän huolena, erittäin keväisin, ett'ei ihmisiä
eikä eläimiä sinne hairahtuisi menemään. Näihin n.k. uhritarhoihin,
ohvri-aiad, vietiin esikoiset kaikista luonnon antimista: uutisviljasta
ensimmäinen pivollinen, teuras-eläimestä ensimmäinen lihakimpale,
liemestä tai oluesta ensimmäinen kauhallinen, ennen kuin itse saatiin
maistellakaan; samoin vaatteukseksi leikattavasta kankaasta kappale.
Jos tämä uhri jäi tekemättä ja sen johdosta joku onnettomuus oli
tapahtunut, niin ei päästy vähemmällä kuin vuodattamalla kanan tai
kukon verta paikalle. Mitään rojua ei ollut lupa heittää aitauksen
sisäpuolelle. Esimerkkinä semmoisesta uhritarhasta hän mainitsee erään
hiisi-nimisen Suuren Jaanin pitäjässä Wiljanninmaalla. Se oli ollut
muutaman askelen laajuinen maatilkku, jolla oli kasvanut paksuja puita.
Helmen pitäjästä samasta maakunnasta on nykyisin saatu se tieto, että
hiidet talojen läheisyydessä olivat havupuita, enimmäkseen yksi ainoa
petäjä, jota vastoin muut kunnailla ja mäillä kohoavat hiidet kasvoivat
lehtimetsää. Sitä tarkoittanee myös Meijamaan pitäjässä Läänenmaalla
kirjaanpantu kansantarina, jonka mukaan Taara jumala olisi lepistöissä
ja koivistoissa asunut, Hiisi jumala taas enemmän havumetsistä pitänyt.
Siellä on myös säilynyt maine korkeasta aitauksesta, jolla pyhä paikka
oli ympäröitty.[61]
Parissa yllämainituista kertomuksista on ollut puhe kivestä, jota
käytettiin alttarina pyhän lehdon keskellä tai pyhän puun juurella.
Yksinäisiä uhrikiviä mainitsee Kreutzwald[62] olleen jokaisessa
kylässä, jokaisen talon luona, niitä nimitettiin Ukon kiviksi. Keväisin
oraitten noustua ja syksyisin elonkorjuun jälkeen oli kivelle uhri
tuotava; myös teuraista piti sisukset viedä sinne. Samantapaisia ovat
ne, joita Weske luettelee aikakauskirjassa Oma Maa.[63] Wõrunmaalla
Räpinan pitäjässä esim. on muutaman kylän aidan nurkassa suuri kivi,
jolle ohitsekävijät tuovat uhreja. Wiron Jaakobin pitäjässä Rägaveren
vallassa on uudemmassa talon ha'assa kivi, jonka vieressä ennen suuri
puu kasvoi. Kiven vieressä seisoi pönttö, joka sanottiin Törme vakaksi
ja johon uhreja pantiin. Wiljannin maalla on Paistun pitäjässä parin
talon luona kokonaisia kiviraunioita, joille kaikesta uutisesta ja
tuoreesta viedään uhri ja sitten pidetään rukous. Erään Hurtin
kokoelmissa löytyvän muistiinpanon mukaan[64] niitä nimitetään Tõnisen
mäiksi tai Hiiden alttareiksi.
Vähemmän selvät, mutta kuitenkin tarpeeksi valaisevat ovat myös
Suomesta saadut tiedot. Vanhin löytyy eräässä Gregorius IX:n bullassa
31 päivältä Tammikuuta 1229, jossa hän sallii Tuomas piispan ottaa
omakseen ne pakanalliset lehdot ja temppelit, _lucos et delubra_, jotka
kääntyneet olivat hänelle lahjoittaneet. Jälkimmäinen sana on mahtanut
saada sijansa siinä tietämättömyydestä kaukaisen maan oloista. V. 1234
piispa vuorostaan luovuttaa Wilhelm nimiselle kappalaiselleen
maapalstan Maskun pitäjässä, jota oli käytetty epäjumalan-palvelukseen.
Toisessa saman paavin bullassa vuodelta 1237 valitetaan, että
pakanalliset Hämäläiset ajelivat kristin-uskoon kääntyneitä
kansalaisiansa pyhien puitten ympäri, siksi kun he vaipuivat
kuolijaaksi. Nuot puut olivat arvattavasti osa uhrilehdosta, jossa
jumalanpalvelus pidettiin.