Kuoleman kasvot!? Olen ajatellut ne lempeiksi kuin vanhan lääkärin,
joka unijuomalla väsyttää uupuneen uneen ja vapauttaa hänet taudin
tuskasta. Elämän kasvot!? Ne saattavat olla myös lempeät, mutta ne
saattavat myös olla kivikovat kuin sfinksin. Näinkö minä kuoleman vai
sen irvikuvan, se jää minulle yhä vieläkin arvoitukseksi?
Palasin kerran suomalaisella laivalla ulkomailta kotiin. Olin juhlissa
nähnyt loistoa ja lämpöä, sielun suuruutta ja syvyyttä, josta en
lapsena saattanut uneksiakaan. Olin kuin kunniakujaa pitkin kulkenut
juhlasta juhlaan, keskustellut nerojen ja kruunupäiden kanssa, nauranut
narrien kanssa ja vahvistunut viisaiden kanssa. Olin nähnyt kaduilla
kurjuuden ja kunnian, kuoleman ja elämän kasvot. Olin huumannut
itseäni sanoilla ja väkevillä valenesteillä, jotka kalvoivat kavalasti
oman elämäni voimannesteitä. Olin kyllästynyt kunniaan ja itseäni
kuluttavaan tulihuumaukseen. Kaipasin Itämeren viileitä vesiä ja
kotimaani puhtaan-rauhallisia rantoja. Valitsin meritien, vaikka
tiesin, että meressä uiskenteli räjähtäviä miinoja, eläviä muistoja
maailmansodasta, joka oli kuolemalla kaatanut niin paljon korkeata ja
kaunista, mutta joka oli tuonut kauan kärsineelle kotimaalleni vapauden.
Kajuutassa en saanut unta, kaikki muut matkustajat nukkuivat hiljaisen
meren mainingin keinuttamina. Nousin kannelle ja istuuduin etukannen
penkille. Kone jytkytti salaperäisen hiljaisesti. Laiva kulki niin
kummallisen hiljaa ja varovasti. Kapteeni seisoi komentosillalla.
Tuntui kuin hän, kapteeni, tahallaan antaisi laivan kulkea hiljaa. Ehkä
hän kaukoputkellaan tarkkaili uiskentelevia kuolemanmiinoja. — Katselin
merta ja taivasta. Läntisellä taivaanrannalla oli kullankirjavia juovia
ja punertavia heijastuksen hohteita kuin valonheittoja kaukaisesta,
kauniista onnenmaasta, jonne aurinko aikoja sitten oli laskeutunut.
Mutta samassa kulki yli meren kuin viluinen viima, joka puistatti
kylmällä henkäyksellä. Tuntui kuin taivaanrannan raukeata rajaa
pitkin olisi vaeltanut suuri varjo. Äskeiset ruusutarhat ja vihannat
paratiisiportit himmenivät. Ja minä tuijotin kuin tuonpuoleisiin
tummiin tuonelan esikartanoihin, joiden takaa häämöitti omituinen,
onnettomuuden läheisyyttä aavistava, hiipivä hämärä. — Ja laiva kulki
yhä hiljemmin. Tuntui kuin tumma varjo olisi valahtanut sielunikin
ohitse, mutta minun ruumiini oli kuin tainnoksissa, tunnoton. Tätä
outoa taivaanvalon näkyä minä tuijotin läpi väylinkien, joiden
alapäässä laivankannen yläpuolella oli iso väkipyörä. — Silloin minä
ne näin, kuoleman kasvot tai kuoleman irvikuvan. Väkipyörä muuttui
vähitellen pääkallokuvaksi, sellaiseksi, miksi kuolema maisilla
silmillä katsottuna on kuvattu. Minä jähmetyin, en voinut nousta
paikaltani enkä voinut hellittää katsettani katseesta, joka ontoista
silmäkuopistaan minua tarkasti ja liikkumattomana piti koko olemukseni
kahlehdittuna. Minä ajattelin, että nyt ehkä on viimeinen hetkeni
tullut, mutta samassa minussa heräsi hiljaisen voimakas halu kestää
tuo katse, joka minua ja ehkä koko laivaa uhkasi. Minä en hellittänyt
katsettani, tahdoin kamppailla kuoleman kanssa. Vai kamppailinko minä
kuoleman kanssa? Pääkallo? Kuolema, joka on kuvattu ihmisen pääkallon
ja luurangon muotoiseksi, mitä se on? Eikö se ole vain tänpuoleisen
elämän viimeinen kuva, ihmisaivojen ja ihmisaatosten synnyttämä
valhekuva kuolemasta, jonka kasvoista ei kukaan kuolevainen ole tullut
tuonpuoleisesta elämästään selitystään antamaan. Ja minä tuijotin
kuin hullunitsepintaisesti tuohon irvistävään kuolinnaamioon, joka
väylinkien välistä minua ja muita uhkasi. En tiedä, kuinka pitkä
aika kului, en tiedä, kuinka kauan tätä olevaisen tai olemattoman
välistä kamppailua kesti. En kuullut meren hiljaista huminaa enkä
koneen jyskettä, joka äsken oli tykyttänyt kuin elävä sydän, tämän
laivan, »liikkuvan ruumiskirstun» elävä rautasydän. Salaman tavoin
risteili aivoissani ajatuksia. Minä ponnistin tahtoni, tahdoin
tutkia tätä kuoleman kuvaa. Mistä se mahdollisesti olisi aiheutunut?
Silmänräpäyksessä minä sieluni silmillä näen toisen laivan. Aika ja
paikka siirtyvät sijoiltaan. Istun elokuvien teatterissa kotimaassani.
Esitetään juuri jonkun murhenäytelmän viimeistä näytöstä. Mies
kamppailee kajuutassa... hän taistelee viimeisillä voimillaan yksin
yössä, hän tarrautuu kiinni pöytään ja retkahtaa hengettömänä
lattialle. Samassa silmänräpäyksessä kuoleman pääkallokasvot
painautuvat laivankannella vasten kajuutan ikkunaa. — Ja näytös on
lopussa.
Nyt yön yksinäisyydessä näkemäni kuva ja teatterissa näkemäni kuva
kietoutuvat toinen toisiinsa. Mikä on todellista, tämä nyt näkemäni
kuva? Onko se tuonpuoleisen elämänaavistuksen arka varoitus? Ja
teatterissa näkemäni ihmismielikuvituksen luoma kuva, onko sekin
tavallaan todellinen? Sillä voihan mielikuvituskin olla todellista,
jos ajattelee niin, että ihmisen mielikuvituskin on saanut alkuaiheensa
todellisuudesta. Vai voimmeko me herkkinä henkemme hetkinä nähdä
ulkopuolelle omaa itseämme, voimmeko nähdä joskus itsemmekin tai oman
kuoleman kauhumme vertauskuvallisesti tai nähdä kuoleman valekuvan
siitä vapautuaksemme?!
Minä tuijotin ja tutkin. Kysyin itseltäni: onko tämä nyt kuolema vai
sen varjokuva? Ja aivan kuin ihmeen kautta minä tyynnyin enkä enää
pelännyt pelottavaa vierasta, joka kummitteli — ehkä vain omissa
aivoissani.
Mutta nyt tapahtui jotain, jota en voi selittää. Aloin taas kuunnella
jyskettä konehuoneesta. Sen kannelle johtavasta aukosta ilmestyy
kannelle nokinen konetyömies. Hänen työnään on hoitaa konetta, mutta
miksi hän nyt on noussut kannelle? Vilvoitellakseen? Ei. — Hän astuu
väylinkejä kohden, asettuu ihan kuin kuoleman taakse korjaten jotain...
Ja samassa kuoleman irvistävä pääkallokuva katoaa. Minä näen nyt vain
konemiehen, joka korjaa jotain väkipyörän luona. Minä hengitän kuin
helpoituksesta, en ole kauhun enkä ilonkaan vallassa, välinpitämätön
raukeus hiipii ruumiiseeni. Kutsun luokseni konemiehen, viittaan. Hän
astuu kuin nauraen luokseni. Tarjoan hänelle tyyntyneenä savukkeen. En
puhu hänelle sanaakaan äskeisestä kuolemannäystäni. Hän katsoo ensin
komentosillalle, jossa kapteeni tähystelee merta. Sitten mies ottaa
savukkeen vastaan ja katoaa aukosta alas syvään konehuoneeseen, jossa
kone nyt jyskyttää hiljaa kuin tyyntynyt sydän, joka on kovan myrskyn
ja vaaran voittanut. Laiva kulkee yhä hiljemmin, kummallisen hiljaa.
— Menen komentosillalle. Vaiti ruorimies, kapteeni ja minä katselemme
merta. Olimmeko välttäneet vaaran, oliko onnettomuutta tuottava
miina kulkenut aivan laivan läheltä? Aioin sitä kysyä kapteenilta,
mutta en kuitenkaan kysynyt. Ehkä kysymys nyt oli tarpeeton. Astuin
alas portailta, läksin tyynenä hyttiini ja vaivuin pian tasaiseen,
rauhalliseen uneen. Ja meri soitteli minulle hiljaa kuin kaikkeuden
kaukainen urkujen hyminä.
Oulunkylässä 6.5.20.