»Se tu sarai solo, tu sarai tutto tuo.»
[»Jos sinä olet yksin, olet sinä kokonaan oma itsesi.»]
Lionardo da Vinci.
Minä tuijotan huvilani yläkerroksen ikkunasta ulos syksyiseen,
harmaaseen luontoon. Pihapensaista ovat viimeiset mustat viinimarjat
pudonneet maahan, jotkut oksat harvoine, kellertävine lehtineen
värjöttävät vielä kuin ryysyissään. Pihakeinuni punertava väri alkaa
haalistua ja istuimet alkavat lahota. Aita on kallellaan ikäänkuin
se häpeäisi häviötään. Milloinkahan sen öinen ohikulkija kaataa
kumoon? Näen kuraisen valtamaantien, jonka räikeät, raa'at äänet
kuuluvat kammiooni viiltäen hermojani. Näen vain kuormanajajia aamusta
iltapäivään saakka. Samoja ikäviä, ilkeitä, juoruavia vanhoja vaimoja,
jotka kulkevat kantaen puotiin maitokannujaan. Kuulen joskus kikatusta
ja kirouksia. Joskus joku päihtynyt hoipertelee pitkin tietä, kun autot
karjunäänineen myrkyillään täyttävät hetkeksi sumuisen ilman Jo varhain
vanha varis kallion pitkässä männyssä herättää minut aamu-unesta.
Kumarainen peltiseppä lähivajassa kalkuttelee vasarallaan iloisempia
säveliä, joihin sekoittuu autoja haukkuvien, rähisevien rakkien ja
susikoirien tarkoituksetonta, tyhmää ärhentelyä. Nousen, pukeudun ja
harjoitan voimistelulla jäseniäni kestääkseni päivän yksinäisyyden
pitkät hetket ja elämän tinkimättömän vakavuuden. Kuljen huoneesta
toiseen. Seisahdun vanhojen ystävieni eteen, otan kirjakaapista kirjan
ja asetan sen taas paikoilleen. Avaan pianiinonkannen ja hivelen
koskettimia. Joku ääni särähtää, minä lasken kannen kiinni.
Olen sitten työpöytäni ääressä jotain tuhertavinani. Selailen vanhoja,
kellastuneita paperilehtisiä. Niissä on satoja aiheita, suunnitelmia,
joita en koskaan voi saada valmiiksi. Keltaisia muistoja, rohkeita
ajatuksia, pieniä alotteita.
Elämä ja työ nousevat eteeni kuin näkymätön suuri voima, jonka kanssa
kamppailen. Minä puhelen hetken ääneti Ikuisen Tuntemattoman kanssa ja
saan rauhan. En tahdo mennä kirkkoon, en tahdo tekohurskaiden joukossa
teeskennellä Jumalani edessä, jonka löydän kaikessa ja kaikkialla.
Ilma huoneessa alkaa painostaa kuin painajainen. Täällä on kaikki niin
ahdasta, pientä ja pilkkaavaa pienissä, oudoissa oloissa. Harvoin
käyn vieraissa ja harvoin käy vieras luonani. Joskus käy luonani
joku entinen pöytäilotoveri, joka ei koskaan ymmärtänyt sisäisintä
kaipaustani. Hän hakee minusta vain huumaavaa huvitusta. Minä hengitän
helpotuksesta, kun hän on mennyt. Hän ei tullut itseni takia, vaan
oman itsensä takia. Luokseni tullaan usein vain silloin, kun minua
tarvitaan. Verorästinkantajat, velkojat, kulkukauppiaat ja kerjäläiset,
ne ovat minun kutsumattomia vieraitani.
»Man merkt die Absicht und wird verstimmt», sanoo suuri Goethe.
[»Tarkoituksen huomatessaan ihminen myrtyy.»]
Ali-oven postiluukkuun ei enää lupsahda iloa tuottavia kirjeitä.
Rakkaus lie kuollut ja vale-ystävyys pelästynyt tupani ränsistymistä ja
leilini tahallista tyhjyyttä. Katosta vesipisara vuotaa vuoteelleni.
Minä tahdon pois, ulos! Minä tahdon ilmaa, valoa ja vapautta! Minä
pakenen maantielle. Kulkenut olen jo vuosia näitä kuluneita, kurjia
kujia ohi vieraiden veräjien. Samat vastaantulijoiden sumuiset kasvot
ovat minulle yhtä vieraita kuin ennen. Kuulen junien vihellykset, jotka
vihlovat sydäntäni. Iloinen nauru tuntuu minusta kuin pilkalta. Minä
olen niin kaukana kaikesta tästä. Tuossa tuo kumma houraaja kulkee,
mikä lie laulaja, ajattelevat ehkä. Tai ehkeivät ajattele mitään. Vain
omia pyyteitään. Leipää ja lapsia, lapsia ja leipää! Sehän
on luonnollista! — Kun on hampaat, niin ei ole leipää ja kun on
tarpeeksi leipää, ei ole enää hampaita. Sekin on luonnollista!
Halkoliikkeen saha sähisee kuin vihainen kissa. Kuljen huviloiden ohi,
joiden juonivat ikkunat katsovat minua kuin outoa kulkijaa. Miksi
minä olen tällainen, miksi muut ovat toisenlaisia? — Likaiset koirat
kulkevat kintereilläni loassa loksuttaen.
Niin kuluu päivä. Minä pakenen metsäpoluille ja vanhan Vantaanjoen
partaalle. Mutta niiden syksyinen, surullinen yksinäisyys ajaa minut
taas huoneeni omaan hämärään ja yksinäisyyteen.
Minä katselen kuvastimen edessä kasvojani, tutkin ryppyjä kuin
vuosirenkaita. Mitäpä minä enää itseäni katselen! Syksy on tullut
auttamattomasti syin ja seurauksin. Minä olen elänyt kuten olen
elänyt. Olen paljon iloinnut, paljon laulanut, luonut, paljon etsinyt,
hairahtunut, rakentanut, rikkonut, paljon ajatellut, ehkä vähän
viljellyt, mitä osakseni on tullut.
Mutta jos saisin aloittaa uudestaan tämän pitkän elämän vaelluksen,
niin astuisin kai samojen kuilujen partaita pitkin samojen erehdysten
kautta samaan päämäärään: Suuriin tappioihin ja suuriin voittoihin,
karsauteen, lempeyteen, elämän vihaan, elämänrakkauteen ja lopulta kai
viileään viisauteen.
Alkaa enemmän hämärtää. Vedän uutimet ikkunani eteen ikäänkuin vetäisin
esiripun entisyyden eteen. En tahdo nähdä enempää. Sytytän huoneeni
kaikki sähkölamput palamaan.
Huone täyttyy kirkkaudella, mikä häikäisee. Kaikki saa viihtyisän valon
vivahduksen. Kirjakaappi loistaa kuin ilosta, ja pianiino kutsuu minua
omaan salattuun, haltioivaan maailmaansa. Kirjoituspöytäni ei ole
minulle enää tyly, se kutsuu minua tosityöhön maani, elämäni, leipäni
ja vanhuuteni puolesta.
Pieni talitintti naputtaa nokallaan ikkunan alla, jossa sillä
on lintulauta. Sinulla on kumppani, kolkuttaa se minun kovalle
omalletunnolleni. Miksi sinä valitat, olethan sinä saanut osallesi
paljon kunniaa, onnea, rakkautta, ja sinä saat vielä suuremman
rakkauden, kunhan vain voimassa olet mies, joka kaikki kokee ja kestää.
Aamullinen väsymys on haihtunut. Minä tunnen, kuinka tarmoni ja tahtoni
kasvaa. Onhan minulla vielä voima ja elämä edessäni. Mitä on takana,
olkoon haudattu, elävät ja kuolleet eivät kummittele muuten kuin
herkissä aivoissamme. Me olemme suuria lapsia ja jollemme tule kuin
lapset, emme pääse runon valkeaan valtakuntaan. —
Lasken kynän kädestäni. Minut valtaa suloinen väsymys ja tyydytys.
Katselen vuodettani, jota olen kironnut ja kaivannut, paennut ja
odottanut, jossa olen hyväillyt ja hymyillyt, hylännyt ja nyyhkinytkin.
Vuode ja uni kutsuvat minua. Yksinäisyys on ystäväni, yksinäisyys on
elämäni!
Yöpöydälläni on yksinkertainen leipäni.
Valkea peiteliina peittää pehmeästi ruumiini. Kirkkaus ympäröi henkeni.
Syksyn tuuli tuo ikkunaani lehden, joka kahisee. Syksyn viimeinen
kärpänen kimmahtaa kitarani kieliin, jotka hetken soivat. Syksyn
säveliä, niin! Syksy on minun ystäväni, hedelmöitsemisen aika, työn
ja tuloksen aika. Vinkukoon vihmasade, minä nauran ja uhmaan sitä.
Minä tartun kirjaani. Luen Goethen »Tarua ja totta». Ja minun henkeni
heilimöityy suuren neron ajatuksista. Minä luen kunnes kirja putoo. Kun
herään, on puoliyö.
Minä sammutan sähkön. Pois, pois kaikesta!
Tule, uni, sinä suuri lohduttaja, lempeä auttaja, tule ja tuudita
niinkuin ennen läsnä hyvä äitini minua tuuditti! Minä nukahdan ja näen
unta äidistäni.
Oulunkylässä, 30.10.1924.