Tuli on suurin lahja taivaalta. Lämmön tuoja, suven suoja. Mitä olisi
maapallo ja koko ihmiskunta ilman auringon tulista, sähköistä suloa!
Pimeys, ikuinen jääkausi, kadotus ja kuolema!
Kuljin näitä vieraita veräjiä sivuuttaen, harvoin niitä avaten, sillä
yleviä ystäviä, lämmintä liettä, jonka ääressä lämmittelisin ankeata
aatosta, olen vain harvassa löytänyt näillä kurjilla, kuraisilla
kujilla. Mutta yksi hyvä ystävä on minulla. Ränstyneisyydessäänkin
rakkaaksi käynyt matalaotsainen mökkini, jonka oven yllä hirvensarvet
puhuvat minulle eräretkistä ja korpinäyistä.
Kun sähköt syttyivät huviloissa ja minä väsyneenä pitkiltä
kävelymatkoiltani metsistä tai joenrannoilta saavuin kotiini, minäkin
sytytin kaikki valot kodissani palamaan saadakseni valoa omaan
olentooni ja sieluni sisimpään. Mitä minä valitin! Olihan minulla
vuode, työpöytä, leipää yöllisessä yksinäisyydessäkin ja oikeus ja onni
ajatella, mitä
vain tahdoin, kaikkea kaunista maan ja taivaan alla.
Niin minä siinä kerran sähköäni sieluni sytykkeeksi sytytin.
Ja silloin se tapahtui, se surkea lyhytsulku. Viereisestä, vanhasta
läävästä olin kerran kuin unessa ollut kuulevinani punaisen kukon
kiekuvan. Se lehahti tikapuita pitkin pykälä pykälältä naapurivajan
katon keskiharjalle ihan pajapiipun reunalle, josta singahti säkeniä
ilmaan. Siinä se kiekahti kimeästi kolme kertaa, kiekahti ja kupsahti
sitten kärventynein kannuksin pihamaalle. Taisipa vain olla ennelintu,
taikalintu. Punainen kukko oli puhunut!
* * * * *
Äkkiä seinä huoneeni ovenpielessä leimahti ilmituleen. Valo valahti
kasvoilleni, koko huone hohti helvetillistä hehkuaan. Minä syöksähdin
ovesta, joka onneksi minua suojasi. En muistanut rakkaita laulujani,
kirjojani, muistojani. Yksi ainoa ajatus, mieletön ja sekava: pois
palavasta pätsistä! Ymmällä seisoin maantiellä, tarmoni, hermoni
herpaantuneina.
Lieska kohosi ikkunaan. Jo riensi ihmisiä tielle. Kuulin kuin unessa
sekavia huutoja, käskysanoja, palokuntalaisten huutoja.
Ovea ei saada auki, en ymmärrä antaa avaimia, pidän niitä lujasti
kädessäni kuin suojellakseni taloa vaanivilta varkailta. Vesiruiskuja
käännetään, äsken maalattu kaivonkansi kumotaan, tikapuut pystytetään
seinälle, ne taittuvat kiivetessä. — Kuuluu koleita kirveen iskuja,
tuntuu kuin ne koskisivat omaan rintaani. Ovi, josta usein olen
kulkenut, jota hellästi olen hipaissut pyrkiessäni iltakylmästä
lämpöiseen suojaan, se murretaan. Savua, mustaa nokea tulvaa
aukoista. Tulenlieskat kuin kihisevät, ahneet käärmeet nuolevat
seiniä, kiemurtelevat kattoa. Häilyy, heiluu, hulmahtaa, suhisee ja
sähisee vihainen tulen henki, se on ahne kuin pahin peto, se rakastaa
raunioita, köyhyyttä ja kurjuutta, se tahtoo tehdä tyhjäksi yhdessä
yössä vuosikausien vaivat ja mietteen voitot ja tappiot.
Mutta vesi, tulen vanha vihollinen, on jo vastassa kaikkialla. Sekin on
ahne kuin täyttymätön toivo. Se huuhtoo ja hävittää, pilaa paperini ja
muistelmani, elämäni ainoan maallisen onnen, työni, jota en ehkä enää
voi uudestaan luoda, vaikka mökki pelastuisikin. Ja hetken minä siinä
seison kuin vieras mies vieraan raunion ääressä.
Mitä se minua liikuttaa! Kaikki on katoavaista, kulta, kunnia, arvo ja
asema, talot ja tavarat. Tuntuu kuin palaisi nyt poroksi
paljon sellaistakin, jolla ei ollut sielullista, suurta arvoa, paljon
turhuutta, paljon kylmää korua, mikä ei ollut sisimmän itseni iloksi,
vaan esteeksi eteenpäin edistyvälle elämälleni.
Minun piti siis kulkea tulen lävitse saavuttaakseni sovinnon,
saavuttaakseni tahdon ja tasapainon harhaillessani vielä levottomissa
haaveiluissa aikamiehenä, kun jo olisi ollut aika miehen töihin.
Ja minä seison kuin kivipatsas, en voi liikahtaa, seison kuin alasti
keskellä kiirastulta kaiken kansan pilkattavana, häijyjen silmien
häväisemänä, alhaisten aatosten syyttäessä vahinkoa, tätä hullua
hävitystä itsepaloksi. On kuin olisin polttanut kaikki sillat takanani
— ei perääntymistä, nyt on mentävä eteenpäin, vaikka valkean läpi!
Katseeni kiiltää tulipalon hohteessa, ja varmasti nyt kuvastuu silmäni
kalvoon koko palavan kotini taivasta tavoittava palo!
Lasi kilahti, sen ääni vihiäsi kuin veitsi korvia. Miehiä nousee
ikkunalle. Ruiskut suihkuvat, pumput kumisevat kuin jyskyttävät
rautasydämet. Vaimot kantavat vettä korennoilla. Joutilaan, joutavan
kansan keskellä katselen värisevin vaistoin ja hehkuvin hermoin
huoneeni hävitystä. Käryn tuoksu ja savun sekava hiilenhaju tunkeutuu
kuin hornan ja rikkikiven katku kurkkuuni, minun silmäni sumenevat
savusta. Koko yläkerta on tulessa, nyt palavat kai rakkaat, nuoruudesta
saakka kootut lempikirjani, ystävieni maalaukset, jotka koristivat
kotia ja viihdyttivät mieltäni yksinäisyydessäni.
Mutta tuli saa vastaansa yhä uusia vesivoimia. Sen aika ei ole vielä
täyttynyt, vielä ei katto pääni päältä ole romahtanut. Alakerta, jossa
yksinkertainen leipäni pöydällä lepää, on säilynyt. Jo vetäytyvät
tulilieskat kuin kuoreensa omaan olemukseensa tai olemattomuuteensa, ne
sammuvat siellä täällä. Häipyvät tuliset tuttavat ja vieraani, jotka
eivät kysyneet lupaa tupaan tullessaan. Kutsumaton vieras on työnnetty
ovelta. Yhä pimenee ylähuoneiden hohto. Kuuluu hiljaisempia käskyjä.
Kuulen kuin kuiskeita ympärilläni. Mitä ne supattelevat? Ilkeät katseet
ilkkuvat hämärässä. Olen tarjonnut heille heidän arkisessa, tyhjässä,
tympeässä ahertelussaan maksuttoman, mieluisan huvinäytelmän, mikä
loppuu punaisella palolla, punaisen kukon käheällä, hullunkurisella,
kolminkertaisella kiekuraisella, ikäänkuin kukko kuun noustessa olisi
eksynyt luulemaan sitä aamun auringoksi ja olisi erehtynyt ajasta,
paikasta ja omasta tärkeästä tehtävästään, ikäänkuin auringonnousu
riippuisi kukonlaulusta eikä päinvastoin.
Niin, menkää kotiin, te nauravat narrit, jotka vain töllistätte vieraan
elämän tuhoutumista, iloitkaa ja tyytykää, koska ei vielä tullut
oman itsekkään ilonne vahingon vuoro! Tuossakin seisoo vetelänä ja
virnistellen pitkä, höhlä halkokaupan myyjä, veistelee kai jonkun
tökerön sukkeluuden suulaille akoille, jotka seisovat ympärillä
sierottuneet kädet pöhöttyneellä mahalla. Ja tuossa sipsuttelee tärkeän
tarkkana pieni virkaherra hopeahelapäiseen keppiinsä nojaten jaellen
järjettömiä neuvojaan. Hän laskee kai nyt poloisessa, pienessä päässään
numeroita ja nollia, palokorvauksensa suuruutta, jos sattuisi...
sattuisi omat pienet pinkkapöksyt palamaan. — Miksi ei kukaan kutsu
minua nyt luokseen turkkilaiselle divaanisohvalle lepäämään? Miksi nyt
ovat minut unohtaneet? Missä ovat nyt valheystävät ja hyvät naapurit?
Ehkä tämäkin on heille vain juhlaa ja ilotulitusta heidän harmaassa,
tyhjässä ja typerässä arkisuudessaan. Näytelmä on loppunut. Jumala
varjelkoon maatamme, taloja ja tavaroitamme tulesta ja turmiosta,
sodasta ja rutosta! Rutto tarttuu, te ristissäkäsin seisovat,
siunaavat, saatanalliset akat. Menkää kotiin ja sulkekaa uuninpeltinne
ja kutsukaa huomenna nuohoojaa nurkkianne ja sielujanne puhdistamaan!
Esirippu on laskeutunut, tuli on sammunut, iltayössä häämöittää pimeä
kotini. Näytelmä on loppunut. Minä hiivin pitkin vedestä lotisevia,
nokisia portaita yläkertaan. Kaikki on mustunutta hiiltä, seinät
käryävät. Inhoittava savun katku seuraa minua kuin varjo kaikkialla.
Kirjani ovat pelastetut, vuosieni vaivat säilyneet, armaan äitini kuva
seinältä pelastettu. Yöpöydällä palaa kynttilä, sen ääressä istun
ystäväni kanssa. Hän on märkä vaate kasvoilla tunkeutunut ensimmäisenä
palavaan huoneeseen. Hän on palomiesten mukana pelastanut kotini
pahemmalta tuholta.
Olen tällä hetkellä tahdoton ja tylsä. Koetan keskellä mustunutta,
hiiltynyttä huonetta etsiä märältä sohvalta yölepoa. Vihdoin saavat
minut ymmärtämään, että alakerta on säilynyt. Sinne minä kuljen kuin
unissani. Huoneessa on kaikki sekaisin. Pihalla ihmisten sotkuisia
jälkiä lumisessa loassa. Ikkunan alla vilpillisen palvelustytön
repaleisia, likaisia muistivihkoja, vaatekappaleita. Yksinäiset
ajurinrattaat törröttävät aisat ilmassa kuin ristiinnaulitun puut
kaivon luona. Tulipalon aikana oli yksinäinen hevonen seisahtunut aivan
huvilan kohdalle. Sen isäntä oli kai poikennut johonkin tiepuolen
kahvilaan iloittelemaan. Hevonen oli kyllästyneenä lähtenyt hakemaan
vapaata huvitusta sekin. Ehkä huoneeni hohto oli tuottanut jotakin iloa
tälle vanhalle, rääkätylle kaakille, joka oli korjattu talteen johonkin
naapurin talliin.
Lepään vuoteella ja tuijotan kattoon. Tippuu, tippuu välikatosta
lattialle. Kuulen yläkerrasta yö vahdin askeleet. Ummistaessani
hetkeksi silmäni näen lentäviä lieskoja. Aivoissani palaa unessa
uudestaan eilinen näkyni. Koko olemukseni vapisee ja värisee kuin
tuskaisessa tulessa. Kummitusääninä vielä kajahtelevat käskyt ja huudot
korvissani.
En saa unta. Ehkä kytee vielä sahajauho ullakkohuoneen vinnillä. Ehkä
leimahdan unissa ilmivalkeaan. — Olen ollut ulkona kävelemässä ja
palaan kotiini vaipuneena mietteisiini. Yläkerrasta näkyy valoa. Joko
taas! Minä syöksähdän sinne. Mutta portaissa minä hillitsen itseni, en
tahdo ilmaista heikkoa pelkoani. Tyynenä astun yläkertaan. Kynttilän
valo on erehdyttänyt. Pyydän kai vettä tuomaan. Ja minä juon polttavan
kurkkuni kosteaksi, vereni palon sammumiseksi. Sillä sielussani käy
nyt hirmupalo, joka vuoteella taas yöllä muuttunee horrosuneksi ja
helvetilliseksi heijastukseksi, ikäänkuin koko maapallo palaisi,
tulikiviä sataisi taivaasta ja minä vaipuisin, vaipuisin yhä syvemmälle
maan alle, jonnekin ainaiseen avaruuteen. Pieni piste taivaalia lähenee
silmääni, se kasvaa ja paisuu, painajaisena se muuttuu suunnattomaksi
jättiläissilmäksi, joka sokaisee minut — mutta aamulla minä sitten
samassa herään ja hengitän helpoituksesta.
Ajuri tulee aamulla pienessä huipperissa hakemaan rattaitaan. Tämä
minua omituisesti naurattaa. Ja sitten tulevat tärkeät tarkastajat,
poliisit ja palomiehet. Ja minun täytyy koota kaikki henkiset
voimani, täytyy masentaa ankara apeuteni ajatellessani, että pääni
päällä on käynyt hirveä hävitys ja raaka raunioittuminen. Minä kohoan
vuoteeltani. Näennäisesti tyynenä, vaikka väräjävin äänin luen
laatimani todistelun kymmenen kylmää pykälää tulen syistä ja synnyistä.
Olen taas yksin. Minä hengitän taas helpoituksesta. Minä jään sittenkin
tähän raunioni alle ja rakennan sen uudestaan! Tuli on puhdistanut,
tuli on kirkastanut. Minun piti käydä läpi tämäkin kova kärsimys. Minun
piti karaistua elämän tulessa, minun piti voittaa takaisin voimani ja
henkeni hehku. Ja minä olen voittanut!
Joskus ajattelen vielä sitä hirmuyötä, mutta se on jo kaukana kuin
kaamea uni. Tuomet tuoksuvat nyt pihalla. Kesäaurinko paistaa
huoneeseeni. Otan pöydältä vanhan sanakirjan, jonka lehdet ovat hiukan
kärventyneet. Minä hätkähdän. Muistot elävät, mutta me ihmiset myös
elämme! En laske kirjaa kädestäni. Luen sitä kuin uhalla, luen sitä
kuin suurta elämän kirkasta kirjaa.
Punaisen kukon ääni on vaiennut.