Minä asuin silloin siinä Matti Tiaisen, pikkupalstatilallisen
kaksikamarisessa talossa. Matilla oli iso perhe, iso tytär, roteva
ja rohkea Mari, sitä seuraava nuori kasaveikka Ontrei-poika, isän
silmäterä ja lempilapsi, sitten seurasi vain tytön tynnyköitä,
pahnanpohjimmainen, pieni, aina kirkuva, kitisevä kehtolapsi. Matilla
ei huolta huomisesta, eleli, aherteli pellollaan, söi minkä sattui
saamaan. Jos mielestään oli kystä ja lientä liikaa talossa, niin se
heti karjalaiseen tapaan piirakoilleen pistettiin omiin parempiin
poskiin. Olihan heillä huolta kesävieraastaan, joka ehkä hiukan täytti
heidän vajavaista rahamassiansa. Mutta toimeen tultiin. Olihan siitä
Matin mökiltä viitisen virstaa »pokostalle», kirkolle, kun puodista
piti kerran pari viikossa hankkia ruuanaineet. Mari se pääasiassa
hääräsi päivät pääksytysten. Nopsasti teki työnsä, oli avosilmäinen
karjalainen, jo immestä naiseksi puhkeava, punaposkinen, suorasukainen
ja avomielinen. Äiti, suuren lapsijoukon synnyttäjä ja imettäjä,
hiljainen, hiukan ärtyinen, mutta alistuvainen. Ja Matti pyylevä, aina
housunlahkeet kintuilla riippumassa, lakki takaraivolla, alituisesti
myhäilevä, hyväntahtoinen, tahdoton nahjus, leksotteleva äijänkäppänä.
Minulla oli hallussani toinen huone, jonka ikkunasta oli kaunis
näköala vuonontapaiselle Laatokan lahdensuulle. Näin Laatokan
häämöittävän sinisestä siimeksestä. Tein metsäpolkuretkiä ja
harhailin Laatokan raukean rakkaita rantoja miettien henkeni nuoria
töitä. Minä olin eristettynä maailmasta, mikä ajaa meitä kuin
metsänriistaa paikasta toiseen. Me pakenemme elämästä ja itsestämme
yksinäisyyteen löytääksemme taas toisesta yksinäisyydestämme oman
itsemme ja oman ilomme. Kun palasin honkaisen työpöytäni ääreen, niin
se pahnanpohjimmainen alkoi tavallisesti huutaa hurjalla äänellä,
ikäänkuin se riivatun itsepintaisena olisi tahtonut osoittaa, että
hänellä oli se oikea äänioikeus tässä matoisessa maailmassa.
Kuljin edestakaisin huoneessani repien tukkaani. Työstä ei tahtonut
tulla mitään. Pakenin taas metsään papereineni ja kynineni, mutta
siellä hyttyset, hetken heiluvat lapset, eivät antaneet minulle
hetkenkään rauhaa. Tällaista oloa jatkui joku aika. Lopulta vihjasin
hellävaroen, että eiköhän tuota vikisevää vesaa voisi hiukan
paistatella ulkona auringon valossa. Se olisi sille terveellistä. Lapsi
vietiin pihalle — sateellakin, johon minun täytyi kuitenkin panna
vastalauseeni. Aloin kirjoitella illalla ja yöllä. Kuului kuorsausta
tuvasta. Siellä makasivat kaikki mukulat mullinmallin, isä ja äiti
samassa vuoteessa, Mari aivan minun huoneeni kohdalla seinän takana.
Hän valvoi. Kuunteliko hän? Hän oli usein niin omituisesti katsellut
minua, mutta ujous kai esti puhumasta jotakin, mikä oli sydämellä.
Mutta silmät puhuivat suoraa, suloista puhtautta ja luottamusta. Tulipa
häntä joskus säälikin: hän se puuhasi koko perheen puolesta.
Aamulla herättyäni olivat kaikki jo paitasillaan ja jalkeilla. Ontrei
se vain penkillään veteli makeita uniaan. »Ontrei, noh, Ontrei,
nousehan siitä!» Isä ravisteli hellävaroen: »Ontrei, nousehan jo,
käyhän peltoa astavoimaan!» Ontrei vain liikahteli. Puolen tunnin
aikana isä näin hoputti ja hoputti. Vihdoin Ontrei nousi. Pellolla hän
haukotteli hevosen selässä ladan laahustaessa pölyisellä pellolla.
Matti lähti haapiopahasellaan pokostalle ruokalihoja hankkimaan.
Oli toripäivä, juhlapäivä meillä kaikilla. Äiti ja Mari olivat nyt
puheliaampia. Ja Mari puhui, en tiedä miksi, ikäänkuin tarkoituksella
kosijoistaan ja niille antamistaan rukkasista. Niin, olihan se
tullut se rahallinen, kitsas Kuismakin, orhilla komialla oli taloon
tullut. Viinakset oli pöytään paiskannut, puhunut puhemiehen keralla
sulhaissanottavansa. Piirakat, liemet oli tarjottu, vieraalle
kotiolutta kaadettu ja kotoista vieraanvaraisuutta osoitettu. Isä
se oli laulaa lallatellut, äidin kärsivissä silmissä lämpöisempi
kiilto, ja vekaroiden joukossa vikinä ja vilinä, minkä vieraan tulo
aina aiheutti. Mari oli vain veikistellyt, velmuillut. Lopulta oli
kosjo rekeensä pyytänyt, kainalosta kaapaissut. Olihan se Mari rekeen
ruvennut, olihan se orhi kiidätellyt. Mutta ei oikea ollut kosjo, ei
se onnen kosjo koltuskoineen, viluinen vieras vain. Reestä oli Mari
hypännyt: »A tieltä mie hankehen hyppäsin!» Niin päätti hän kertomuksen
kosijaretkestä ja nauroi niin, että hampaat hohtivat heleästi auringon
valossa.
Jo saapui Matti iltapäivällä haapiollaan. Hän ei viitsinyt soutaa,
vaan oli pystyttänyt purjeeksi repaleisen, ruskean säkkikankaan, joka
laiskasti lepatti myötätuulessa. Perätuhdolla istui Matti virnistellen,
rantaan ohjaten. Kaikki olimme vastassa rannalla, ensimmäisenä musta
Mirri, joka kyyryili viikset veikeinä rantakiveä vasten haistellen
joelta leyhyvää lihan hajua. Pian oli Matti rannassa, pian oli lihakin
padassa, joka alkoi porista ja popotella. Mari kantoi huoneeseeni
lihakeiton. Syödessäni huomasin, kuinka Matti tavan takaa raotti
ovea. Kun olin lopettamaisillani syöntini, Matti astui suu mareessa
huoneeseen ja kaappasi muitta mutkitta koko lihaliemiastian kainaloonsa
ja kantoi sen tuvan pöydälle. Pian alkoi sieltä kuulua kuuden suun
sopotus, maiskinta ja lusikkojen kilinä saviastian reunaa vasten.
Tuossa tuokiossa oli liemi nielty ja nuoltu. Pirtissä oli hiljaista...
Kylläpä nyt Matille uni maistui pitkän, vaivaloisen kirkkomatkan
jälkeen.
Sellaiset ne olivat päivät Matti Tiaisen tutussa talossa, jossa varsin
hyvin viihdyin. Minä olin taloon tyytyväinen ja talo minuun, emme
häirinneet toisiamme. Matin ja vaimon välillä aina pientä kiukkuista
kahnausta, murinaa ja mutinaa, mikä kuitenkin aina päättyi sovintoon,
sillä Matti oli pohjaltaan hyvä ja hellä kaikesta leukailemisestaan ja
saamattomuudestaan huolimatta. Mutta kerran äidin ja isän kinastellessa
Mari jo kivahti ja kihahti: »Mitä sie, isä, äitiä kiusaat. Kun nuori
olit, itse sie tyttölöi polvillas hypittelit, suussa siulla sanat
ovat eikä syämessä!» Niin Mari. Isä virnisteli ja vaikeni katsellen
syrjäsilmällä nurkkaan ja minun oveani kohden.
Tuli sitten juhannus, Karjalan kaunis praasniekka. Mari se hyöri ja
hääri aamusta alkaen. Pesi tuvan lattian, puhdisti seinät, valkaisi
vanhan uunin ja asetti katajanoksia uuniin ja ovenpieliin. Pöydälleni
ilmestyi vihko tuoreita juhannuskukkia. Karkeloissa, illatsuissa oli
oltu, Karjalan impien iloissa, kohahtavien kokkovalkeiden ääressä.
Minä seisoin yöhämyisessä, valkoisessa valossa ikkunani ääressä
ja katselin kaukaisia, siniutuisia vaaroja sekä Laatokan unisia
ulapoita puolivalossa, joka levitti öistä, suvista kajastusta taivaan
avarille seinille, muodostaen pilvistä purjelaivoja, itämaisia
kaupunkeja, jättiläislohikäärmeitä, pumpulinpuhtaita torneja, upoten
kullankellertävän sinireunaiseen, monikirjavaan, pohjattomaan
avaruuteen. Ja yörastas soitti rakkaalleen rannan puussa. Väki tuvassa
nukkui. Oli niin hiljaista, että minä itse kävin sielultani omituisen
hartaaksi ja hiljaiseksi.
Seisoin lumottuna suuren, suvisen näyn vallassa. Olin ajatuksissani
kaukana, jossakin Itämailla, Himalajan tuntureilla tai Gungan
lauhkeassa laaksossa, missä mogrukukkaset keskiyön kasteessa kiilsivät
ja tamarindimetsät uinuivat pyhien pagodien temppeliharjojen hohtaessa
huimaavan korkeuden kaaren alla.
Olin niin vaipunut vaikutuksiini, etten huomannut oven liikkuvan.
Hiljaa hiipien oli Mari tullut huoneeseen. Me katselimme toisiamme kuin
kummastellen ja oudostollen. Päivällä me naurelimme ja naljailimme. Nyt
mykkä pakko tukahutti sanat. Äskeinen hiljaisuus vallitsi vielä ulkona,
huokui huoneessa ja omassa mielessäni. En voinut sitä särkeä. Ja Mari
seisoi siinä edessäni kuin naulittuna, hiukan kuin häpeissään, hiukan
kuin varmana rohkeudestaan. Mikä oli hänet saattanut keskellä yötä
tulemaan ventovieraan luo, joka ei ollut kosija, vain kulkija, levoton
elämänetsijä, joka jättäisi jälkeensä ehkä vain haihtuvan muiston,
hymyn tai pienen ajatuksen — unohduksen?
Me emme puhuneet sanaakaan. Minä en lähestynyt häntä. En tiedä, miksi
en voinut ottaa askelta eteenpäin. Jokin puhdas tuoksu hänestä ja
hänen olennostaan esti minua. Minä seisoin kuin ihmeen edessä. Hän
astui toisen ikkunan ääreen ja katseli jo lapsuudesta saakka rakasta
Laatokan kaukaista onnensaartaan. Niin me siinä katselimme kesäyön
hiljaisuudessa. Se hiljaisuus oli vaarallinen, se hiljaisuus sisälsi
koko elämän, turhaan kuluneen, askareissa ahdistuneen tuskan, mikä
pyrki ilmoille.
Mutta ajatus tukahutti tunteen. Minä kirjoitelin ja mietin. Mietiskely
viileytti vereni. Toisinaan loin katseeni häneen. Tuo outo kummallinen
tyttö vain seisoi vaiti ollen ikkunan ääressä. Miksikä hän oli tullut?
Tahtoiko hän hyväilyä? — Mutta kotiväki voisi herätä. Ja mitäpä
minä, miekkoinen vaeltava, itämainen linnanlaulaja ja riimiritari
leikittelisin, liehittelisin! Eihän hän ollut se linnanneito, josta
minä silloin nauravassa nuoruudessa olin uneksinut, enkä minäkään
se puhdas metsänpoika, satuprinssi, josta hän oli juhannusöisin
yljänyrttiä pieluksensa alle asettaen unta nähnyt. Minä nousin,
katselin häntä kummeksuen, kylmenin kylmenemistäni. Olin ikäänkuin
jossakin poissa. Liikkumattomuudessaan nyt tyttö miltei tympäisi,
vaikka päivisin lämpöisellä kädellä joskus olin hivellyt hänen raikasta
hipiäänsä. Olinko leikkinyt, olinko varomattomasti saanut »lemmen
liehumahan» ilman lemmen nostosanoja, ilman lämpöisiä loihtuja?
Mitä hän ajatteli? Miksi hän vain katseli poispäin? Hänhän saattoi
maineensa tai välinsä vanhempiin vaaranalaiseksi. Jos äiti heräisi?...
Odottiko hän näin outoa onneaan? Odottiko hän vain käden ojennusta,
tuskin kuulumatonta kuisketta tässä hirveässä hiljaisuudessa? Niin hän
siinä seisoi. Minä toivoin, että hän jäisi, vereni toisinaan velloi
vaihtelevana myrskynä, toisinaan jälkiaatos pakotti tunteet talttumaan.
Istuuduin taas pöytäni ääreen. Kynäni seisahtui paperilla, en keksinyt
yhtäkään ajatusta, lause katkesi kuin sotkuinen rihma, jota en voinut
yhteen kiinnittää. Hiljaisuus kävi yhä painostavammaksi. Lopulta Mari
huokasi. Taakseen katsomatta hän hiipi hiljaa toiseen huoneeseen. Ja
minä hengitin kuin helpotuksesta. Lumous ja verenpatous oli lauennut.
Olin voittanut itseni ja ehkä samalla hänet. En iloinnut tästä voitosta
enkä sitä surrutkaan.
Seuraavana päivänä minä sitten kuulin Marin sanovan isälle:
»Kuule, isä, mie rupean kirjuttelemaan!»
»A, konsa sie sitte työtä teet?» virnisteli Matti.
Tämä tukahutti Marin mielen. Tuo hassunkurinen lause asetti nyt koko
öisen kohtauksen hullunkuriseen valoon. Valohämy, juhannusöinen,
hieno hiljaisuuden humina oli poissa. Ankara arkielämä oli tappanut
tunteen ja hetken onnen heijastuksen ja toivon. Mutta se yö puhtaine
muistoineen on jäänyt mieleeni kuvana karjalaisesta avomielisestä
ja samalla umpisanaisesta immestä, joka kerran seisoi kuin mykkänä
elämänsä edessä ikkunan ääressä tuijottelemassa lapsuutensa lehtoja ja
Laatokan lempeitä aaltoja. Hän on kai jo löytänyt lykkynsä ja oman,
oudon onnensa.
Eräänä syysaamuna minä läksin. Läksin taas levottomaan, leppymättömään
maailmaan matkamiehenä, edessäni uusi, aavistamaton elämä, sen suuret
voitot ja mahdollisuudet, sen suuret tuskat ja tappiot.
Portailla puristeli hyvä, herkkä karjalainen Matti-ystäväni kättäni:
»Hyvästi, hyvästi, olet ollut kuin miun oma poikani. Hyvää sie, hyvä
vieras, muistele, pahoa elä mielessä pidä!»
Paremmin ja hienommin ei voi sanoa kohtelias ranskalainenkaan.
Ja hyvää vain minä olen ajatellut, kun joskus juhannusyönä mieleni
laikahtaa ja muistelen tyttöä, joka silloin seisoi edessäni ikkunan
ääressä suurena, arkana arvoituksena.