1.
Ikkunaani vastapäätä on »plankku», lauta-aita, sen takana postitalon
puutarha. Noita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut.
Toisinaan minulle tulee omituinen sääli... miksi puut eivät voi liikkua
— kuten ihmiset ikkunani alla — mennä sinne, minne mieli tahtoo?
Kevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu
ikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan
päivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun aidanpuoliseen santaan
ovat pikku pojat kaivaneet nappikuoppia. Siinä on kolme, neljä
herrasmiehen poikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet
hoivata näitä nuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi,
etteivät joutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he
heittävät näppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-»plöröjään» ja
vaihtavat nappia, jotka he ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista.
Joukossa on myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan
visainen takki ja päässä rasvainen, kulunut, viheriän vipevä
huopahattu, huolimattomasti kallellaan toisella korvalla. — Minä en
kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta, mutta minä näen, että isolla
pojalla ei ole nappia — edes omassa takissaan. Pienet pojat katselevat
herrasluokan säälillä ison pojan saappaita. Minä näen, että hän kärsii
siitä hetken, sitten tulee hänen silmiinsä veitikkamainen ilme. Hän
on kuullut, että hänen isänsä saappaita pilkataan. Hän heittää plörön
katuun, sylkäsee kämmeneensä, lyö voimakkaalla liikkeellä likaisella
kädellään vasten saappaanvarsia ja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella
äänellä:
»Teillä pojat, ei olekaan tällaisia pitkävartisia saappaita!»
Pienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa
kummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin
kenkiinsä.
Pitkä poika luikkii viheltäen tiehensä kädet housuntaskuissa.
Olen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti
pappojaan antamaan heille isot saappaat.
2.
Hymni huoneelleni.
Tässä huoneessa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä
pitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni,
ettei minun tarvitse tehdä juuri muuta kuin ojentaa kättäni
saavuttaakseni ne. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa
juhlasaleissa synkkänä seisonut ovipielessä. — Olen aina ikäänkuin
pelännyt ihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa
ylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä
ja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, muutamien taiteilijain
hirveä itserakkaus minut tympäisi, se ajoi minut taas kadulle.
Kerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilanpäiten:
»Minun huoneeseeni täytyy tulla kumartaen.» Huoneeni ovi on näet
matala. »Minä en kumarra ketään!» huudahti turha taituri. Kumarrat
itseäsi, ajattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani.
Kun kuljin katuja ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä
elämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä
saatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi
junalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia
koivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei
ole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään
en niin viihdy kuin pienessä pesutuvan takaisessa kamarissani, jossa
ajatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. —
Vanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen tykkänään
unohtanut viime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän
hyvän seuran. Harvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni.
Sinä kitara, ylistetty olet, sinä lepoa annoit, kuin yksin olin ja
epätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt, te suuret
henget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä
vanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka
hiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan!
Sinä vaatimaton kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat syntyneet,
jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän särkyneenä,
kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri, joka
kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse
vuoteelle vaipuessani. Menit kun en enää syönyt huoneessani. — Kiitos,
sinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja
kaihollisesti visertäen läksit kumppanillesi kuiskaamaan: »hänellä ei
ole toveria!»
3.
Minä katselen seinällä riippuvaa Aleksis Kiven kuvaa, ajattelen ja
puhelen puoliääneen itsekseni.
* * * * *
Kulkija minä olen, enkä tiedä, kuhun minä kuljen. Ja kun minä laulelin
kylissä, mitä sydämeni puhui, eivät ne kylän lapset, ne elämän
kuokkavieraat huoliani huolitelleet, eivät vettä antaneet janoovalle,
eivät lämmintä antaneet palelevalle. Minun lauluni oli heille helinä ja
tuskani oli heille turha hälytys. Ei virteni verassa käynyt, ei sanani
salissa soinut. Yksinäisillä ylängöillä ja talvisilla taipaleilla minun
lauluni kumpusi verenä sydämeni syvyydestä iloksi itselleni, kun minun
oli nälkä ja kun tieni oli pimeä. Ja minä pakenin kyliä ja piilin
pitoja, joissa jouten ilakoin, syksyn tympeä tyhjyys soi sielussani, ja
minä lankesin maahan ja etsin itseäni, iloani ja Jumaalani. Näin minä
kuin viitasta vilauksen, tunsin kuin ylläni olisi ollut suuri henki,
joka oli mykkä eikä vastannut valituksiin!. Ja minä nousin ja läksin
lähteelle, pesin jalkani, kuulin lintujen siipien suhisevan ilmassa, ja
lapsuuden laulut kaikuivat minun korvissani, kun armas aamu kultasi
kyyneleeni. Ja minä kuljin taas kylille ja olin iloinen.
Enkä minä iloa etsinyt valtamaantien ihmisistä. Etsin minä naista, joka
olisi minulle kaikkeus, joka silittäisi rypyt otsaltani ja puhaltaisi
minuun koko rakkautensa ja kanssani rakentaisi sen sinisen sillan,
jolla onnettaret karkelevat. En naista ole osannut, en lykkyäni ole
löytänyt ja kauas olen minä kulkenut. Minä kaadan, mitä juuri olen
rakentanut, minä pilkkaan itseäni ja ilvehdin ihmisille, olen outo,
missä ennen olin tuttu, olen ylpeä suljetussa surussani ja suruton
huomenesta. Minä revin kuin ilves laululintuja, niitä kultaisia
haaveitani, kamppailen kimmani kanssa; pyydän ja häädän, tallaan ja
huudan, itken kun nauran. Ei uni unohdusta anna, hirveät kuvat kulkevat
maailmoissani ja minä anon avutonna, mitä eilen kielsin, koti polttaa
minun jalkojeni alla, elämäni on nyt helvetin laulu, josta viheriäiset
lieskat hiuksiani kärventävät. Milloin kulkuni on tasaantuva ja ahteet
alenevat? Mutta ehkä minä suurentelen surujani. Olen kulkenut kauan ja
olen väsynyt.
2/3 1900.
* * * * *
Miksi minä valitan? Siksi minä suurentelen surujani ja niillä ehkä
keikailen, etten ehkä ole oikein nähnyt murhetta muissa. — Oli
suuri mestari ja hän asui Hämeessä. Hänen polkuansa minä tahtoisin
kulkea, jos minulla olisi hänen kummilahjansa. Sinä suuri mestari,
sinä kuljit Impivaaran katajaisilla liepeillä ja sinä kuulit
tuskanvuoresta valitusta, kun polku kisaili sinun edessäsi. Ja
ennenkuin sen huomasit, tulit sinä aukeille ahoille, aidan takaa
näit sinä valkeat kotivainiosi ja sinä istuit tienhaaran vierelle,
ilokivelle soittelemaan paimenhuilullasi. Ja mäkitupalaiset ja talon
tasaiset kulkivat hääsoitossa sinun ohitsesi, ja sitten sinä näit
vankkurien vierivän kylistä kylmään korpeen, kohden Impivaaran rosoista
jättiläisrintaa. Siinä sinä soittelit luomisinnossa ja unhoitit
suuren surusi. Sinun laulusi on minulle rakas kuin kotoisen, kolkon
kuusen suhina ja iloisen rantalehdon uninen helinä etelä-Hämeen
sinisten järvien ja hiekkaisten nummien ranteilla. Samoja saloja olen
samonnut, samoja järviä on silmäni hyväillyt, samoja rajatöllejä ja
yksinkertaisen hupaisia eläjiä olen minä nähnyt. Sinä olit suuri
surussasi ja jättiläinen tutkimattomassa tuskassasi. Sinä nauroit
juuri kun sinä itkit, vaikka elämäsi oli sinulle vaiva ja vitsaus.
Mutta elämä oli sinulle myös ihanien luomien sopusointua ja riemujen
ristiriitaa. Sinä olit kulumaton kipenä ja korven kohina. Sinä olit
se taula, joka itseäsi kulutit, ja siitä sinä singahutit säkeniä,
jotka ikuisesti loistavat ja itsessänsä kytevät. Patsaan päähän sinut
asettaisin muiden tietäjien rinnalle. Sinä olit suomalaisin Suomessa
syntynyt. Sen luonteen suurimmat salaisuudet sinä kuvasit ja piirsit
ne oman henkesi värivaroilla, sinä olit kuva omasta kansastasi. Kiven
sinä sait elämäsi leipään, sinä olit oman kohtalosi Kullervo ja oman
onnesi hilpeä Nyyrikki. Ja lastuja sinä hakkasit ja puihin piirtelit,
että etsijät sinun uriasi kulkisivat. Kiven sinä sait elämäsi leipään,
heikot, turhat, tyhjäntarkat kuvaajat sinua hylkivät ja kynivät sinun
siipiesi höyheniä. Mutta sinä lensit kuitenkin korkealle ja sinä olit
niin korkealla, että sinä maasta nähden näytit pieneltä. Ja maasta
me vieläkin tuijotamme ilmaan, sinne siniseen korkeuteen, johon sinä
katosit.
— Minä olen vain kyllästynyt kulkuri, joka toivioretkiä teen sinun
haudallesi, siinä minä hiljaa tahdon seistä ja katsella ympärilläni
kohisevaa metsää, jossa sinä olet paimenhuilullasi soitellut. Ja
minä tahdon katsella lampea, jolla aatoksesi ailakoivat, minä tahdon
nähdä sen majan, missä sinun elämän ruukkusi särkyi. — Ja kun minä
taas taipaleelle työnnän sauvani ja näen kotini, niin minä tahdon
tukahduttaa oman tuskani ja vaeltaa valossa sinun voimassasi. Sillä
kun minä elämän kovissa kourissa ponnistelen koleassa kammiossani,
näen minä auringon kultaiset langat, jotka käyvät ylitseni. Minä
katson, minne ne langat luistavat, katselen taakseni ja näen seinällä
sinun kuvasi, jota ilta-aurinko hyvästelee, se Hämeen hämärässä uinuva
ilta-aurinko. Ja silloin minä herään hengessäsi ja silloin minä heitän
suruni ja sanon itselleni: Miksi minä valitan ja miksi minä huokaan,
sinä, mestari, sait paljon kovempia kokea, olit köyhä ja outo, avuton
ja sairas, sinä elit epäilyksissä, mutta sentään sinä loit elämästäsi
elämää, sillä sinä olit taula ja se neron kipenä, mikä itse kuluttaa
itseään. — Miksi minä surisin suven lyhyyttä ja talven pitkää pimeyttä,
sillä öljy palaa minun lampussani ja onhan minulla sentään leipää?
Hämeenlinna 2/3 1900.
4.
Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee
kumarainen mies, vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan
hänet monista ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja
hänellä on sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä
muistuttaa Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman
puhdas. Elämän pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen
ikäänkuin minä itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämeni suree, silmät
ovat kuivat. Hän katoaa silmistäni. Katson kukkarooni... en mene
auttamaan... minä tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan
lahjaani. — Pelkään ihmisten kieroa kiitollisuutta.
5.
Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan
vaatimattomat ikäneitoset, jotka ovat jäähtyneet, jäätyneet,
joiden hellimmät tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet
itsensä väsyksiin, väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämiä,
koskaan rakastamatta, koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt
ovat jäätyneet juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon,
levittävät juoruja ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat
nuoren, salaisen rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla
sumuisena syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, niin he
katsovat suurin, elottomin silmin, katsovat, kadehtivat, ja kateuden
myrkky täyttää heidän sydämensä. Heillä ei ole enää sielua, heidän
sielunansa on vain »juorupeili».
6.
Koulupojat olivat lumisotasilla kaduilla. Eksynyt lumipallo lensi
ikkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni.
* * * * *
Minä katselin sitä lumipalloa kauan, ja vähitellen alkoi hämärässä
huoneessani sydämeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun
huoneeni salaista haltijatarta. Hän hiipi usein ikkunani alle
ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni ikäänkuin elämän
ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja katseli minua
suurilla, kimmaltavilla, kummallisilla, mustikankosteilla silmillään
ja odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä
käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset
meitä ympäröivät, meille avartui, aukeni kadotettu paratiisi...
Ilma oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta,
suloista soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, minun vereni, vapaan
vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli alttari, jossa sinun
sydämesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome,
tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni,
sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit
pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa
alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä sinun
rakkautesi raukeudessa! Sinä ehkä rakastit minua, Sulami, mutta minä
hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta
kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me
ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroamme... itsessämme
on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä
nyt vaellat... yössä niinkuin minäkin, tuntemattomana, tutkimattomana
kuin minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi
kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana,
joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston,
rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä
viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön
tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun
viekkaasta syleilystäsi, vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi
suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla,
avoteräinen, outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet
kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimmelsivät...
Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin
sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden
huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut
milloinkaan.
* * * * *
Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori
alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämeni jäiset muistot alkoivat
sulaa, alkoi lumikin sulaa ikkunalla. Päivän kuluttua oli lumi
haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka
ajatus... jonnekin kauas katujen hämärään...
7.
Ikkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin
härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja
pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset
kiistelevät parhaimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. —
Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa.
Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina.
Ihmisten kengät narisevat ikkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni,
vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii
ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. —
Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin, kun he tarvitsevat
minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni,
joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen
kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen.
Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni
palavasta takkavalkeasta.
8.
Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon,
entisen kymnaasirakennuksen lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso
taivaansinirintainen uroskyyhky, joka lentelee kiivaan, nuoren
naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset kynnet juoksevat pitkin lauta-aidan
harjaa. Ja minä näen, kuinka nuori, hento naaraskyyhky juosta
sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää äkkiä
lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät hieroen
nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo nuori äidin
alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänsiemenen sieltä toisen
täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana pitkän heinänkorren.
Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään,
hänellä on luultavasti hyvä hevonen, myös hyvä vaimo ja hyviä lapsia,
itsekin hän näyttää hyvältä. Mitäpäs muuta!
Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä
en enää katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen, nuoren
rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää.
9.
En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimmeltävä
pyhä kirja täynnä omituisia, itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa
seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat
kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään.
Jostain porttikäytävästä ehkä kuulisin jonkun rakastavan
parin kuiskailevan kevättoiveitaan. Yli kadun loikkisi kissa
kellariluukusta vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä
on paha! Yö on häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä, — Hyvä
erakollekin yksinäisyydessä.
Joku loilottava herrasmies kulkee nyt ikkunani alitse. Vanhassa
kirkon kellotornissa lyö kello kaksitoista kertaa. — Sitten kuulen
raskasta astuntaa. Kolme vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin
puettuina, pahkasauvat iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa
loittonevat, kolina kuolee pois, on hiljaista. — Minä muistan erään
tapauksen, siitä on jo pitkä aika. Tulin kerran kotiin iloisesta
seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja sanoin heitä »pyhäksi
kolmiyhteydeksi». Ajattelematon, vallaton sana! Seuraavana päivänä
yövartijat tulivat »kantelemaan». Mutta poissa olivat pahkasauvat,
poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön runous, joka lepäsi
kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat perin siivoja,
siistinnäköisiä miehiä. Tarjosin äitini suostumuksella kolmelle
vanhalle, hyvälle yövartijalle kolme kuumaa, hyvää höyryävää kuppia.
Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai koreasti kotiinsa nukkumaan
valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa.
10.
— Sydämeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä, en
tahdo sitä enää täyttää, sillä muistan lord Byronin Don Juan teoksen
lauseen: »Mene ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!»
Katselen ikkunasta kadulle. Nyt viheltää joku ikkunani alla, viheltää
kiukkuisesti pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen
tottunut. Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista
lähimmäisen rakkautta. — Kerran heitettiin iso katukivi kotini
ikkunasta sisään makuuhuoneeseemme. Silloin olin vielä lapsi ja
pelkäsin. Nyt minä odotan tyynesti, että lurjus ikkunani alla
kumartuisi ja viskaisi kiven. Mutta hän ei tee sitä... hän häpeää
kai itseään tai haukkuvaa koiraa. — Nyt on taas hiljaista. Koko
kaupunki nukkuu, minä yksin valvon. Kiitetty, sinä yö! Et ole minulle
enää rakkauden korkea hetki, et ole enää työnikään hedelmällinen
aika. Ikuisuuden ainaisia ajatuksia sinä minussa herätät. — Katselen
tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella levollisuudellaan.
Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo. Vedän uutimet alas
ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen.
11.
»Sokea ikkuna.»
Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet
maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi,
pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä,
että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan
rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat
niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat
omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi
maailmassa.
Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen,
pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia
tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla
kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti
ikkunapielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. —
Koskaan ei nuori neitonen kasvata ikkunalaudallasi myrttiä, josta hänen
äitinsä kerran sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta
paksuilla sormillaan lasiasi vasten laskiessaan korkorahojaan. — Ei
edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. —
Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan
sinua huomaisi. Sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun
silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä.
Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen
alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri,
salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista
silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei
sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu »juorupeiliä». Joka sen
tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi.
Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, kovin tulee
minun sinua sääli...
12.
Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on kesä
saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko. Keskikesän
raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Ikkunan alatse kulkevat ihmiset,
toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat
ilkeät, harmaisiin saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat
pullein silmin, jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina,
seisahtuvat ja puhuvat julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat
muurahaiset omista kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille,
palaavat vasut täynnä elintarpeita ja ovat iloisia.
Pöydälläni on voileipä, jonka olen syönyt vain puoliksi.
Nyt kuulen vastapäisellä Kymnaasinkadulla pienten jalkojen kolinan.
Päivänpaisteen puolisella kadulla kapsavat viidentoista pienen
koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet
sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja
itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen, mikä
kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on hänen
silmissänsä. Miksi ei hän hymyile? Hän on hyytynyt ilottomissa
kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia.
Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni
aamuonnea ja rajun rakkauteni riemua. Ajattelen häntä, joka ei
ymmärtänyt sisintä sydämeni sykettä, ajattelen hänen kulkevan
kylätiellä vailla elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa. — Se oli ehkä
onneksi minulle. —
13.
Ikkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön
pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut mukana
sen iloissa. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun.
Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä,
ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat,
homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kymnaasin puistossa. Vanhat
keltaiset puut, aina nuoren tuores tuuli! Tuletko sinä, viileä tuuli,
Lapin tuntureilta?
Huoneeni nurkassa huokailee hiljaa itseksensä pieni pystykorvainen
lappalaiskoira, haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa.
Koira katselee minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä
se juuri äsken näki unta Lapin loppumattomista jängistä, kiveliöistä
ja korkeista tuntureista, joiden viileään varjoon, joen partaalle,
erämaassa kulkeva, hiljainen lappalainen pystyttää kotansa. —
Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira,
arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan tai
aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä Hämeen
hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä voisi kettuna ampua.
— Se on niellyt kaupungin tomua ja asvaltinhajua, ehkä sen tarkka
vaisto on vaimentunut, se ei löydä enää alkukotiinsa, sinne on
niin pitkä matka sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enää jälkiä,
jotka veisivät sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja
metsähiiret kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka
johtaisivat sen kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät tähdet
tai revontulet suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä,
terveessä talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta
toivottomien taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi Pohjois-Hämeen
syvien metsien Etelä-Hämeen viljaville vainioille.
Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennon.
Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös
poissa. Minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira
herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta,
katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen
siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona
riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta.
Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira, jo
iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua
sitä, sillä se on
niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani, aukaisen oven ja
päästän sen vapauteen.
Mutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta.
14.
Katselen ulos ikkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan
viheriänvipevän ikkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen
epäjärjestys. — Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas
ottanut, Goethen ja Schillerin kuolinnaamiot, Sarah Bernhardin
reliefin, Aleksis Kiven, Heinrich Heinen ja K.A. Tavaststjernan
kuvahahmot, Danten korkokuvan, seinällä riippuvan, pitkän, reiniläisen
posliinipiippuni, metsästysleilipulloni ja vanhan kulkurin
tuohikonttini sekä muut muistoesineet. Ne ovat kaikki läjättyinä
nurkassa, kitarani on toisessa nurkassa. Se uneksii ehkä niistä
ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi vallattomana kattoa
ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut sänky, jossa olen
levon löytänyt yksinäisissä öissäni, ankarissa ajatuksissani, kun
heräsin ja tunteet temmelsivät mielikuvien ihanissa maailmoissa.
Tuossa kulkee ohi ikkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan.
Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää
ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun
alapäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet
kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista.
Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen ikkunaan,
lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien
takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja
täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi
viety sielu. Tutut, rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin.
Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi
epäjärjestys. Vanha, äitini huoneen kattoamppeli on heitetty lumeen
rautaromujen sekaan. Sen punaisessa tuhatyön tärinäin satuvalon
hohteessa juotiin oikeata punaista, ranskalaista viiniä, kun
äidillä oli tätivieraita tai parturimestari Freymanin (alias Frits
Israel Kiesewetterin) perhe. Lapsena minä nukahdin tuolille tätien
puheen porinaan, mikä loittoni, loittoni kauas kummalliseen unien
maailmaan. Sen saman amppelin verenvärisessä rusossa olen nuorukaisena
koulutovereilleni lukenut Vänrikki Stoolin isänmaallista, korkeata,
tulista tunnetta sytyttäviä tarinoita — pienen kirjoituspöydän ääressä,
minkä vieressä oli etagère, hyllypöydällä oli postilla, kuvaraamattu
sekä Wirsén'in runokirja. Siinä runokirjassa oli pieni runo pienestä
sepäntyttärestä, äitini mieliruno. Olihan äiti itse sepäntytär. Oli
pikkutyttönä kantanut monille veljille eine-eväitä pajaan. Näitä
kirjoja äitini sunnuntaisin tapasi lukea. Sen saman pöydän ääressä olen
lukenut abiturienttina päästötutkintolukujani. Hyllylle minä kasasin
pieniä kiviä ja viispennisiä. Kivillä minä viskelin kulkurikoiria,
jotka häiritsivät haukunnallaan lukujani, ja kuparirahoilla minä
onnellistutin kulkurisoittajia, jotta he menisivät tiehensä apina
kainalossa ja parkuva positiivi selässä. Samassa huoneessa olen
mekastellut runoilija- ja urheilijaveikkojeni veikeässä seurassa. Siinä
huoneessa minä myöhemmin olen korjaillut Lemminkäis-näytelmääni ja
elänyt mukana saaren suloisten impien iloissa. Huoneen alkoovissa olen
hieronut sairaan äitini jäseniä vuoteen ääressä, jonka yllä katossa
riippui polkupyöräni, minkä olin kerran ostanut »Kylän laulujen»
palkkiolla. Äitini laskikin lempeätä leikkiään, että hän mukamas,
vanha, lihavanläntä ihminen keveästi unissaan ajelee polkupyörällä.
Minä lisäsin siihen, että minä unissani pompin keveästi kuin kumipallo
kattoon, lennänpä yli kattojenkin, Tähtipuiston ja lyseon. — Entisellä
pyöräkrämälläni minä Hämeen pääkaupungin nuori teini ja runoniekka olin
viilettänyt yhdessä koulutoverini, punkalaitumelaisen teinin, Kalle
Kytömaan kanssa kautta koko Etelä-Suomen, H:linnasta Poriin, Vaasaan ja
Kuopioon, iso, vahva karhunköriläs kumppani edellä, minä pieni, peloton
ponnahdellen pippurina perässä.
Niin, niin, mietin, polkupyöräni on jo viety hevosenrattailla uuteen
kotiimme, jossa vanha äiti minua jo odottaa. Minunkin pesutupakamarini
alkaa tyhjenemistään tyhjentyä, mutta tuntuu ikäänkuin minä
vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi
painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi
kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä
elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen,
jääkylmän ja puhtaan viiman sydämessäni. — Lappalaiskoira leikkii
katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran ikkunani
ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen
siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville
talitiaisille, lämmittävätkö ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne ja
pieniä sydämiänne! Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja
nokkikaa kuin ennen, iloisella piipityksellänne ilahuttakaa itseänne ja
minuakin uudessa kodissani, sillä sinne minä kaikki kotijumalani nyt
kuljetan.
Kuljen vanhassa huoneessani. Kuljen kadulla ohi ikkunan, missä
ikkunalauta riippuu kuin pieni tunturimaja pienen kuilun partaalla. —
Minä kuljen kohden uutta kotia. Vanhan kymnaasin puissa punatulkkuset
visertelevät iloisesti.
15.
Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, sinä minun vanha pesutuvan
takainen huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun herkissä
korvissani kulkiessani vanhaa Kymnaasinkatua. Vanhat talot, niiden
ullakot ja sokeat ikkunat nyökyttävät minulle, ikäänkuin mumisisivat
minulle vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja
kuljen kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan
isäni hautajaiskuusien seisoneen, kun hautajaissaattue siitä kulki ja
kääntyi kadun läntiseen päähän, yli kadulle ripotettujen havunoksien.
Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen
vanhaa tallinovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni valkoisten
kaniinien ja marsujen kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla
palvelustyttöjen ärsytellessä sitä punaisilla esiliinoillansa ja kun
tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan
makasiinin yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset
melkein miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika
illoin kulki polkemaansa polkua ikkunansa kautta, palattuaan öisiltä
lemmenretkiltään. Astun pitkin portaita, aukaisen pesutuvan oven,
kuljen ohi mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen
kiljahduksen kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison,
valkeaksi kalkitun kiukaan ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi
on auki. Huone on melkein autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä
astun kumartuen matalaan huoneeseeni. Paksu tomukerros on seinällä,
missä kirjakaappi ennen ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla
on haalistunut jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha
uuni on lohduttoman kylmä, sen edessä usein lämmittelin ja katselin
hiilloksen synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä
työpöytäni ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kymnaasipihan
vanhoja pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla parmailla
punakupuiset punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa,
paukkuvassa talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten
jättämä tyhjä viinipullo.
Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison
katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin
tapaisen neliruutuisen ikkunan ajattelen:
Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää olisi, eikä sitä meluavien
markkinamiesten tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha
kaappikello ennen rauhallisella, iäisellä naksutuksellaan mittasi
hitaasti kulkevat tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha
huoneeni olisi yhtä autio kuin on autio nyt oma sydämenikin.